Things ain't like they used to be

Sitä kun on vuosia lukenut jotain blogia/blogeja, joiden kirjoittajat ovat hirmu kivoja ja älyllisiä naisia. Sitten ne perkeleet menevät lisääntymään eikä enää tiedä uskaltaako syödä samaan aikaan kun blogia menee lukemaan. Pienten lasten äidit ja koiraihmiset ovat vähän samanlaisia: vaippa- ja anaalirauhasasiat pitää saada kertoa julkisesti. Voi ei. (No niin, tämä oli huumoria, jatkakaa vaan samaan malliin, jos se itsestä hyvältä tuntuu).

Tapasin tuossa aamukahvittelun merkeissä yhden tyypin, jota en ole nähnyt sitten... no, enpä muista, joskus syksyllä varmaan viimeksi. Omasta mielestäni tämä projektini ei ole mitenkään erityisesti edennyt sinä aikana, mutta tyypin ensimmäinen lause oli: "hyvänen aika kun sä olet kuihtunut, nainen". Hmm, kuihtunut, ok... Se oli varmasti kohteliaisuus. Toivoisin piakkoin pääseväni projektissa siihen tilanteeseen, ettei ulkomuotoni herättäisi enää niin suurta huomiota, jos ei vähintään kerran kuussa nähdä tuttujen kanssa. Onhan se toki kiva saada välitöntä palautetta, mutta toisinaan se alkaa puuduttaa ja kiusaannuttaa.

Olen itse tullut tässä viime aikoina siihen tulokseen, että alan olla aika harteikas. Minulla on olemassa äitini vanha vintage-mekko jostain 70-luvulta. Äitini oli parikymppisenä ilmeisen hoikka, koska mekko on todella kapea. Mietin tuossa, että vaikka vatsani joskus olisikin riittävän littana kyseiseen mekkoon, niin hartioitani en taida kyllä ikinä saada siihen mahtumaan. Katsokaa vaikka:

Vai kuvittelenko vaan? Oli pakko rajata pää ja pallovatsa pois kuvasta. Olisi ehkä pitänyt laittaa tulitikkuaski olkapäälle havainnollistamaan mittasuhteita.

(Ja kyllä, kuten kuvan laadusta voitte huomata, se todellakin on otettu vanhalla c-kasetilla).