I'm bringing booty back

Se on hassun autuas tunne, kun hauikset on kipeät. Syynä tähän erityisriemuun on tietysti se, että heinäkuisen tenniskyynärpään jälkeen hauisten treenaaminen on ollut vähän niin ja näin. Kyynärpää(t) alkaa pikkuhiljaa parantua ja torstaina vedettiinkin sellainen setti, ettei hetkeen ole kädet olleet niin vetelät treenin jälkeen. Treenin päätteeksi PT jutteli niitä ja näitä, ja minä vastailin ykstotisesti "joo" kaikkeen. PT huomasi älyni säkenöinnin ja kysyi, että tuntuuko treeni jossain? Kerroin, että on vähän sellainen kaikkensa antanut olotila. "Odotapas, kun päästään siihen 4-jakoiseen ohjelmaan", vastasi hän.

Joo! Eli jee! Olen nyt kesästä asti treenannut 3-jakoisella ohjelmalla (sen mitä kyynärpääni on myöten antanut) ja vuodenvaihteen jälkeen minulle on luvattu entistä hifistelevämpää ja kuulemma myös raskaampaa potenssiin kymmenen treeniä. Eli siis 4-jakoista ohjelmaa. Jaosta eikä ohjelmasta ole vielä sen tarkempaa tietoa minulla, mutta ilmeisesti se on aika pitkälti sama, millä herra PT itsekin rupeaa treenaamaan. Toki hieman pienemmillä painoilla, heheh. Hyvin suurella todennäköisyydellä myös maastaveto eli kavereiden kesken mave tulee mukaan ohjelmaani, tähän mennessä se ei ole koskaan ollut virallisesti treeniohjelmassani. Joskaan en ole kovin orjallisesti enää noudattanut mitään tiettyä ohjelmaa, vaan olen vaihdellut liikkeitä fiiliksen mukaan, kunhan ne ovat kohdistuneet oikeisiin lihasryhmiin. Tylsäähän se olisi puoli vuotta hinkata aina samoja liikkeitä.

Syömisten suhteen tämä kesä/syksy/talvi/mikätäänyton/eihännäitäerotatoisistaan on ollutkin sitten tosi vaikeata aikaa. Paino pääsi kesällä nousemaan (no, itse päästin) enkä ole syksyllä yrityksistä huolimatta saanut sitä putoamaan. Tästä on tullut vähän niin kuin semmoinen kierre, että masentaa ja masennukseenhan auttaa aina joku suklaapatukka kivasti. Lisäksi olen ollut tosi väsynyt viime aikoina ja siihenkin auttaa suklaapatukka! Tajusin muuten tuossa, että jokaiseen vuodenaikaan löytyy oma tekosyy sille, miksi voi syödä ei-niin-hyvin. Kesällä, koska grillaus ja terassit ja jäätelö ja mitä näitä. Syksyllä, koska tulee pimeää ja sataa ja vituttaa. Talvella, koska joulu ja kylmää ja pimeätä. Keväällä, koska... hmm, onko kevät ainoa vuodenaika kun jolle ei löydy hyvää tekosyytä? Tietysti voi väittää kärsivänsä kevätväsymyksestä.

PT:n teorian mukaan olen saavuttanut jonkinlaisen tyytyväisyyden tilan, josta syystä en jaksa enää panostaa dieettiin niin hirveästi. En tiedä onko hän oikeassa. On ja ei, ehkä ei. Ainakaan en todellakaan ole tyytyväinen ulkonäkööni tällä hetkellä. Muistan, kun en viime keväänä tunnistanut itseäni peilistä, koska vatsani oli niin littana. No ei saatana ole enää! Vihaan tuota röllykkää tuossa keskivartalollani. Toki olen kai silti nykyisin suhteellisen normaalivartaloinen. Tarkoitan siis sitä, että jos minut näkee vaatteet päällä, niin ihmiselle ei ensimmäisenä tule mieleen kuvailla minua ylipainoiseksi, vaikka sitä vaa'an mukaan olenkin. Olen kai sellainen peruspulukka, millaisia suurin osa suomalaisista on. Mutta se ei ole hyvä.

Nooh. Ensi vuonna aion aivan todella ottaa itseäni niskasta kiinni heti tammikuun alussa! Tai ainakin heti loppiaisen jälkeen! Riipaisen vähintään 10 kiloa pois painostani ja sitten pysyn siinä enkä päästä kesällä tilannetta taas lipsumaan. Vielä kun saisin itseni jotenkin ihan tosissaan sitoutumaan tähän projektiin. Voin kertoa, että kolmen vuoden dieetti saa ihmisen henkisesti väsymään koko hommaan. Vaikka järki sanookin, että jos sen tekisi kerralla kunnolla, niin sen ei tarvitsisi kestää sitä kolmea vuotta. Tai neljää, mitä tästä nyt kohta jo tulee.

Mietin, josko alkaisin pitää jotain inhorealistista dieettitilitysblogia (täällä siis), jossa tunnustaisin jokaisen suklaapatukan ja sipsipussin, ja jossa te sitten saisitte ruoskia minua, että hyi olkoon miten sinä syöt oikein, jos en pysy ruodussa. Saisikohan jostain semmoisen laskurin oikein lisättyä tänne, josta näkisi, miten edistyn taikka en edisty?

No mutta. Sitä ennen joulu. Jolloin voisi syödä asiallisesti. Mutta.

Having said that... Rakastan tämän biisin sanomaa (ja videota):



"If you got beauty beauty just raise 'em up 
'Cause every inch of you is perfect 
From the bottom to the top"

Täytyy pumppaa, painaa, hustlaa, graindaa

Flunssaa pukkaa. Tai sitten ei. En ole ihan varma. Tämä on vähän samanlainen kuin edellinenkin flunssani, ettei oikeastaan, mutta sitten kuitenkin. Ettei ole oikeasti kipeä, muttei oikeasti tervekään. Jo siis toinen laatuaan tänä keväänä. En tiedä, onko minulla nykyisin niin hyvä vastustuskyky/yleiskunto/jotain, että flunssa ei iske kunnolla päälle, mutta hinkuttelee sitten mukana kuitenkin tämmöisenä epämukavana pikkutautina.

Yöllä oli kurkku kipeä ja aamullakin vähän tukkoinen olo, vaikka kurkkukipu kyllä parani kun söin aamupalan ja join aamukahvin. Jos ei olisi ollut sovittuja treenejä tänään, niin olisin luultavasti jäänyt kotiin. Koska kuitenkin oli, niin lähdin salille. Pt:n mukaan silmäni näyttivät sameilta. Niin se sanoi silloin viimeksikin, kun olin vastaavassa ärsyttävässä pikkuflunssassa. Hassua tarkkasilmäisyyttä (kirjaimellisesti).

No eipä muuta kuin treenin pariin. Olin maanantaina oma-aloitteisesti saanut progressiota kaikkien liikkeiden painoissa. Tänään pt päätti, ettei se ilmeisesti ollut mistään kotoisin ja iski rautaa tankoon lisää niin, että heikompia olisi voinut hirvittää. Ja hirvitti minuakin, mutta täytyy sanoa, että pitkästä aikaa jumppailu alkoi tuntua ihan kunnon treeniltä. Olen taas varmaan alisuoriutunut ja vedellyt liian kevyillä painoilla ja luullut, etten jaksa enempää. No, onneksi olen ulkoistanut aivotoimintani tämän lajin parissa.

Sain selkääntaputuksia, koska olin kerrankin syönyt hyvän aamupalan. Vedin aamulla purkillisen rahkaa, jonka sekaan sotkin pakastemustikoita. Makuhermoni eivät kestä mitään kovinkaan hapanta, joten oli pakko lisätä sotkuun vähän sokeriakin. Mutta onko tuo nyt niin vaarallista? Sokeria siinä valmiissa jugurtissakin on (mitä siis normaalisti syön). Jos en olisi näin laiska, voisin harrastaa blenderöintiä ja saisin rahkan pupeltamisesta niin paljon enemmän irti. Mutta kun siitä tulee tiskiä... Montaa syömistäni varjostaa ja ohjailee se tosiseikka, että kaikesta tulee tiskiä. Mitä vähemmän, sen parempi. Mikropizza on kauhean kätevä. Vielä kun sen söisi kertakäyttöaterimilla... No ei. Voi kun olis tiskikone! Mutta pakko myöntää, että aamupala vaikutti treeniin pelkästään positiivisesti, vaikka olin olevinani puolikuntoinen.

Päästin OCD:ni (pakko-oireisen järjestelyhäiriöni) taas vähän riehaantumaan salilla tänään. Pt heitti maahan Bosun, joka on siis pyöreä puolipallo, joten luulisi, ettei sillä ole väliä miten päin se on. Mutta kun. Siinä on molemmin puolin ne semmoiset kahvat. Ja niiden kahvojen täytyy olla suorassa linjassa molemmilla sivuillani, kun teen vatsarutistuksia pallon päällä, joten aloin asetella Bosua mielestäni parempaan asentoon. Se aiheutti pientä huvitusta ja hämmennystä kanssaihmisessäni. Touhuttiin jotain muuta välissä ja seuraavaksi Bosu lensi lattialle vielä enemmän vinoon kuin ensimmäisellä kerralla. Pt sanoi painavasti: "nyt se saa jäädä tuohon asentoon". Hillitsin itseni vaivoin ja lupasin yrittää kestää tämän hirveän anarkian ja sekasorron.

Hassuinta oli se, että treenin jälkeen oli paljon parempi olo kuin ennen treeniä. Siis vähemmän flunssainen. Pt:n mukaankin silmäni olivat kirkastuneet treenin aikana. Toisaalta se saattoi myös olla joku endorfiinihumalan aiheuttama harhatila. Illalla olen niistänyt muutaman kerran, mutta vain muutaman. Nyt tarttee vähän katsella pitääkö loppuviikon treenit skipata vaiko eikö. Viimeksi tässä ärsyttävässä epäflunssassa kävi niin, että kun en levännyt, niin siitä eskaloituikin sitten ihan oikea flunssa. Nyt just ei olis aikaa sairastaa.


*Kuten ehkä huomaatte, kokeilin tätä treenibloggaamista nyt vähän tässä niin kuin muun sivussa. Mitään painoja ja semmoisia en tänne aio kirjoittaa. Ehkä jatkan tähän tyyliin, tuskin siitä joka treeniin jälkeen on edes mitään sanottavaa. Ainoa mikä tässä häiritsee on se, että tunnistusriski on suuri, jos jotenkin mystisesti pt päätyisi tänne. Haittaako se sitten? En tiedä. Tuskin. Kyllä se tietää jo valmiiksi, etten ole aivan normaali (ks. kirjoituksen toiseksi viimeinen kappale).*

Let's get together and feel all right

Luin tänään aamukahvini pontimiksi tuolta intternetistä 20 kohdan listaa siitä, mistä tietää että joku on paras ystäväsi. Niin, jotkut lukevat aamuisin Hesaria, toiset jotain aivan muuta... No joka tapauksessa, yksi noista kohdista oli:

• "Conversations can be had without a single word being said"

Tuo kuvasi loistavasti — ei niinkään minun ja parhaan ystäväni suhdetta, vaan minun ja PT:ni suhdetta. Sopi kuin nenä päähän tai squashpallo silmään! 

Olen varsinkin viime viikkoina kiinnittänyt tähän huomiota ja ollut jopa huvittunut asiasta. Tietysti silloin, kun treenaamme yhdessä, käytämme viestintään pääasiassa suullista vuoropuhelua, mutta muina aikoina erilaiset käsimerkit ja -huitomiset ovat aika yleisiä. Toisinaan riittää pelkkä katsekontaktikin. 

Käytimme tätä kommunikointitapaa viimeksi eilen, kun olin niin totaalisen puhki, etten pystynyt tuottamaan puhetta. Pyöritin vain etusormeani ilmassa kysyvä ilme kasvoillani, PT nyökkäsi ja homma oli sillä taputeltu. Täydellinen yhteisymmärrys. Molemmat tosin purskahtivat nauruun "keskustelun" päätteeksi, koska esittämäni kysymys oli jopa hieman hölmö. 

Toisinaan kyllä käy niin, että tyyppi ymmärtää minun kysymykseni, kun viiton jostain useamman metrin päästä tai osoitan sormellani kohdetta (esim. tankoa, jolloin kysymys tarkoittaa "tarvitsetteko te tätä?"), mutta minä en ymmärrä vastausta, jolloin tilanne vaatii lisää huitomista tai sanallista tarkennusta. En sitten tiedä olenko minä vain parempi erilaisissa käsimerkeissä vai onko hän parempi tulkitsemaan minua. Ehkä tippaleipäaivoni kehittävät yksinkertaisista viittomisista liian monitulkintaisia vastauksia. Mene ja tiedä.

En siis väitä, että PT:ni olisi paras ystäväni, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin kenenkään ystäväni kanssa en ole viettänyt viimeisen parin vuoden aikana yhtä paljon aikaa kuin PT:ni kanssa. Kai siinä väkisinkin kehittyy jonkinlainen syvempi yhteys.

Toisaalta ei tuo kyllä toimi aivan kenen tahansa kanssa. Joskus on työkavereita, joiden naamaa katselee vuosien ajan viitenä päivänä viikossa eikä heitä siltikään koskaan opi tajuamaan ilman sanallista avustusta. Ja toisinaan ei niiden kanssakaan.


Ps. Hei, tämähän oli vuorokauden sisällä jo kolmas päivitys. Alkaako ahdistaa? Tuleeko tuutista liikaa tavaraa? Täytyykö rajoittaa? Mutta toisaalta Harmaa Hattukin päivitti reilun vuoden tauon jälkeen kahtena peräkkäisenä päivänä. En minä voi jäädä pekkaa pahemmaksi. Tai siis Harmaa Hattua. 

You win some, lose some

Aina kun luen toisten treeniblogeja, niin alkaa tehdä mieli itsekin päivittää jotain treeniasiaa. Mutta sitten kun otan näppäimistön käteeni, niin en oikein keksi mitään sanottavaa. Ainakaan mitään uutta. Sitä paitsi tätä treenibloggaamista hillitsee hieman se, että jos jostain kumman syystä pt:ni eksyisi tänne, niin en tahtoisi hänen tunnistavan minua asiakkaakseen, ainakaan täksi tietyksi asiakkaaksi. Vaikka pelkkää hyväähän minä hänestä olen puhunut. Täällä tai missään. Mutta onhan se nyt vähän noloa kehua päin naamaa näin hävyttömästi.

Olen varmaan sanonut noin sata kertaa ennenkin, mutta personal trainerini on ehkä paras tyyppi ikinä. Siis minulle tuohon hommaan. Ensinnäkin ihailen hänen ammattitaitoaan ja loputonta tietomääräänsä. Voin kysyä oikeasti ihan mitä tahansa treenaamiseen liittyvää ja saan aina vastauksen (toki koulukuntia on monia, mutta minulle sopii tämä tapa treenata). Ja toisennakin, hänen luonteensa on aivan täydellinen tuohon ammattiin. Ei mitään järjetöntä simputusta, vaan lempeä kuin mikä, mutta tarvittaessa tiukka. Ja lisäksi hauska, mikä helpottaa elämää jopa niinä hetkinä, kun etureisiin sattuu niin saatanasti. Mitä pidempään tämä suhde on kestänyt, sitä saumattomampaa yhteistyömme on, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtään hankalaa. Voin puhua puolikkailla lauseilla, mitä yleensäkin teen, ja hän useimmiten täydentää sen lauseeni. Treenin tuoksinnassa minun ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, kun tyyppi näkee pelkästä katseestani missä mennään. Välillä epäilen, että hän tuntee minut jo vähän liiankin hyvin, kun vaikuttaa siltä, että hän on alkanut lukea ajatuksianikin.

Mitä treenaamiseen tulee, niin olen ihan intoa piukeassa taas. Sain tällä viikolla uuden treeniohjelman, josta tykkään tosi paljon. Siinä treenataan kroppa kolmessa osassa, mikä sopii minulle. Pystyn helpommin hinkkaamaan rinnan loppuun asti, kun tiedän, ettei sen jälkeen tarvitse enää hinkata selkää, vaan se tehdään aivan toisena päivänä. Olen vähän salaa ylpeä, että treenaan 3-jakoisella ohjelmalla, koska ei sitä aivan uunolle aloittelijalle edes annettaisi (minun pt:ni ainakaan). Olkapääni ovat myöskin yhä välillä jopa pelottavan ison näköiset, muussa kropassa treeni ei edelleenkään maininnan arvoisesti näy, koska laardi.

Niin, se laardi. Kesän aikana keräämäni lisäkilot taas eivät tahdo lähteä millään. Haluaisin syyttää hormonikierukkaa läskin intomielisestä kertymisestä sekä kiintymisestä minuun, mutta pahoin pelkään, että ongelma on lähinnä korvieni välissä. Netistä löytyy kyllä useita puheenvuoroja, jotka puhuvat hormonikierukan lihottavasti vaikutuksesta, mutta lähtökohtaisesti en oikein usko itse siihen niin suoraviivaisesti. Tarvitsisi vain saada jonkinlainen ryhtiliike tehtyä, mutta itseni motivointi on vaikeata. Niistä pudotetuista grammoistakaan ei oikein tällä hetkellä irtoa mitään voittajafiilistä, kun paino on yhä useamman kilon enemmän kuin viime toukokuussa. Kyllä vituttaa.

Ja jotta tunnistaminen ei olisi liian vaikeata, niin läpätään tähän loppuun todisteeksi kuvasarja siitä, miten hiton vaikeata pullistelukuvien ottaminen salilla itse itsestään on.

Kesän rusketuskin haalistuu hurjaa vauhtia. Kaikkihan me tiedämme, että ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen.

I've got you under my skin

Alkoi jo ihan älyttömästi kyllästyttää tuo läski(n)lätinä, mutta en ole keksinyt mitään uuttakaan sanottavaa, joka hautaisi nuo edelliset kirjoitukset jonnekin kauas unholaan. Mutta treenaamisesta voin aina kirjoittaa, se ei kyllästytä. Ja ne on ainakin minun omat läskini (ja lihakseni), joista kukaan ei voi loukkaantua.

Viimeisin treenini rainerin kanssa oli aika päräyttävä. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti jotenkin raskas. Raskain ehkä koskaan. Fyysisesti tykkäsin siitä aivan älyttömästi (vaikka hetkittäin pelkäsin ja/tai toivoinkin kuolevani). Henkisesti se taas oli jotenkin vaikea käsitellä, ja olenkin käsitellyt sitä päässäni siitä lähtien.

Tietysti meillä oli kivaa, kuten aina, mutta raineri oli myös jotenkin tiukempi kuin aikoihin. Kyse oli lähinnä vakavasävyisestä keskustelusta, jonka treenin päätteeksi kävimme. Kai se yritti vain laittaa kovan kovaa vasten, koska — uskokaa huviksenne — olen todella kovapäinen, mitä tiettyihin asioihin tulee. Jos tarkoituksena oli saada minut ajattelemaan asioita vähän pidemmällä tähtäimellä, niin siinä hän totisesti onnistui. En tosin vielä ole ihan varma, mitä tästä loputtomasta ajattelustani seuraa.

Tämä on varmaan tämmöinen hetki, kun yleensä vetäydyn ihmissuhteesta (enkä tarkoita parisuhdetta), jos mennään näin epämukavuusalueelle. Rainerini kanssa en sitä kuitenkaan tee (enkä voisikaan), koska tyyppi saa huomattavasti enemmän erivapauksia epämukavuusalueeni ja henkilökohtaisen tilani suhteen kuin juurikaan kukaan edes läheisin ystäväni. Mutta siitähän minä kai sille maksan. Yritän nyt olla liikaa vetäytymättä takaisin kuoreeni, kun nyt olen tyypin näinkin lähelle päästänyt.

En oikein edes tiedä mikä siinä meni niin ihon alle tällä kertaa. Onhan näistä asioista puhuttu ennenkin. Tunnen itseni nyt vähän niin kuin koiraksi, joka yrittää miellyttää isäntäänsä ihan vimmatusti tehtyään jotain tuhmaa, mutta saakin vain toruja. Koen kaikenlaisia järjettömiä pelkotiloja siitä, että rainerini on kenties turhautunut minuun nyt aivan isolla kädellä eikä mahdollisesti enää halua jatkaa kanssani. Vaikka ei tästä ole kuin muutama viikko, kun sain pelkkää kannustusta ja kehuja. Miellyttämisenhalu on yllättävän voimakas motivaattori, mutta tuntuu, että nyt pitäisi löytää uudestaan se oma sisäinen motivaatio. Että teen tätä hommaa itseni enkä rainerini vuoksi.

Odotan kyllä malttamattomana jo seuraavia treenejämme, koska sen lisäksi, että nautin niistä kovasti, niin tiedän myös tilanteen palautuvan normaaliksi. Omien korvieni välissä, siis.

Ja me jurot nuorisojulkkikset pukuhuoneessa yksin itkemme

Kaukana on naisellinen pehmeys meikäläisen räpylöistä nykyisin. (Plus kuvassa nahka on niin kuiva, että näyttää ihan joltain satavuotiaan mummon kädeltä). Vielä en niin turhamainen kuitenkaan ole ollut, että olisin ostanut treenihanskat. Antaa känsää tulla vaan! Ainakin sitten edes jostain näkee, että on nostellut rautaa...

Tänään oli rainerin kanssa vuorossa HIIT (high intensity interval training) -harjoituksia. Pitkään aikaan en ole ollut näin poikki treenin jälkeen, kuin nyt olen. Tekisi mieli vaan kaatua puolikuolleena sänkyyn ja nukkua koko ilta. Samaan aikaan kuitenkin kroppa ja pää käy niin ylikierroksilla, että lepäämisestä ei tule mitään. Piti tiskata, mutta en nyt millään jaksa pidellä näitä käsivarsia asennossa tai tehdä mitään tietokoneen näppiksen näpyttelyä haastavampaa liikettä. Saati seistä.

Kuntosalin pukuhuoneessa törmäsin tragediaan, joka oikeasti sai surun puseroon. Äänen perusteella keski-ikäiseksi luokittelemani naiset keskustelivat toisella puolella pukukaappeja. Ensimmäinen nainen jutteli jonkun toisen heidän tuntemansa henkilön terveydentilasta, kun yllättäin toinen nainen purskahti aivan lohduttomaan itkuun. Ihan tarkkaan en kuullut mistä oli kyse, mutta päättelin, että tälle toiselle naiselle oltiin juuri diagnosoitu syöpä. Ilmeisesti vielä melko levinnyt sellainen. Voi hyvä ihme, että tuntui pahalta. Hyvä, etten ruvennut itkemään siellä kaappien toisella puolella, niin tuntui pahalta tuon naisen puolesta ja myöskin omat muistot äidin sairastumisesta ovat vielä aika tuoreena pinnassa. Olisi tehnyt mieli mennä halaamaan sitä naista, mutta enpä oikein pystyisi toimimaan kovin kannustavanakaan noissa tilanteissa: "Tiedän miltä susta tuntuu, oma äitinikin sairastui syöpään pari vuotta sitten". "Ai, paraniko se siitä?" "No ei, ei parantunut... vaan kuoli". Hiphei.

Onneksi rainerin ruoskinnassa ei paljoa ehtinyt miettiä mitään synkkiä. 

Bananas are for monkeys

Yleisön toivomuksesta (ihan tosi) raportoin ensimmäisestä treenistä personal trainerin kanssa. Olenkohan mahtanut täällä edes mainita, että rupesin maksamaan kyseisen hahmon palveluista? En muista, ehkä en. No ei se mitään. 20 viikon totinen treeni on nyt tosiasia.

Ennen treeniä sykkeeni huiteli jossain 90:ssä (normaalisti se on siinä 70:n jommallakummalla puolella), koska jännitin niin paljon. Tirsk. Jännittäminen oli ihan turhaa, koska raineri ei ollut pelottava eikä mikään natsi. Olimme toki tavanneet jo kerran aikaisemmin, joten en ostanut mitään sikaa säkissä, mutta nyt oli ensimmäinen oikea treeni. No tämä eka treeni oli aika löysä siinä mielessä, että kaikkeen sumplimiseen ja välineuvotteluihin meni enemmän aikaa kuin todennäköisesti sitten seuraavilla kerroilla tulee menemään.

Sain viikkoon yhden "lepopäivän" enemmän kuin olen itse itselleni antanut, sillä rainerin mielestä enemmästä määrästä ei saa mitään lisäarvoa, muuta kuin vetää itsensä piippuun. Lepopäivä lainausmerkeissä siksi, että toki niinäkin päivinä saa liikkua, mutta ei silleen rehkiä. Ei siis ole pakko myöskään maata sohvalla kuola poskella koko päivää.

Niin ja sitten sain tietysti tehtäväksi täytellä ruokapäiväkirjaa muutamalta päivältä ja raportoida elopainostani viikon välein. Jälkimmäinen onkin sellainen juttu, joka on jämähtänyt taas paikoilleen. Välillä koko projekti tuntuu niin tuskaisen hitaalta, että tekisi mieli heittää hanskat naulaan. Ei niinkään treenaamisen, mutta ruokavalion osalta. Treenaamisesta nautin ihan oikeasti, mutta niin nauttisin syömisestäkin. Oh well.

Odotin siis treenin olevan rankempi, mutta kunhan käyn vetämässä tuon saamani ohjelman ihan yhteen putkeen tässä lähipäivinä, niin enköhän tunne tehneeni. Sitä paitsi olin haistelevinani ilmassa sellaista, että treeni tulee muuttumaan viikko viikolta rankemmaksi. Rainerin aikomus ei todennäköisesti ollut säikyttää ja vetää minua piippuun heti ekalla kerralla (vaikka en minä niin vähästä säikähdä ja todennäköisesti olen paremmassa kunnossa kuin päälle päin uskoisi), vaan ottaa ruoska mukaan sitten vasta seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla.

Bikinikuntoon kesäksi 2021 -projekti etenee!

Ps. Olen muuten havainnut selkäongelmani olevan melko suoraan yhteydessä spinnitunteihin. Tiistaina ehdin ajatella selän olevan jo ihan ok ja menin spinnitunnille ja kas, eikös se ruvennut jumittamaan taas. En käsitä, koska en omasta mielestäni jännitä hartioita polkiessani, mutta eipä jumituskaan ole hartioissa vaan lapojen välissä. Ilmeisesti siis onnistun kuitenkin pitämään painoa liikaa käsien varassa. Nyt ei auta muu kuin uuden, paremman ajoasennon opettelu (damn you, heikot keskivartalon lihakset!) tai koko riemun lopettaminen.

Pps. Loppuun on vielä mainittava, että suklaan makuinen Gainomax Recovery (ei maksettu mainos) on ihan törkeän hyvää! Sitä ikään kuin saa juoda kaakaota palautumisen varjolla. Olen kyllä ymmärtänyt, ettei nuo juomat oikeasti ole sen erikoisempia kuin joku banaani tai rahka tai ihan perinteinen lasi maitoa (jota en juo) ja kaloreita siinä on varmasti reippaammin, mutta kun halvalla sai. Hulluilta päiviltä.