Who are you to wave your finger?

Jotkut pitkäaikaisimmat lukijani ehkä tietävät, että inhoan Bon Jovia melkolailla sydämeni pohjasta. Joten sikäli tämä asia ei kosketa minua, mutta tuohdunpa nyt kuitenkin joutessani.

Joskus viime syksynähän Bon Jovi pöyristyi Rolling Stonesin lippujen hinnoista ja lupasi pitää omien lippujensa hinnat aisoissa, niin että persaukisetkin pääsevät keikalle. HAH. Sallikaa mun nauraa.

Nythän Bon Jovi on tulossa toukokuussa Tampereelle. Halvimmat kenttä- ja istumapaikat ovat palvelumaksuineen 92,50 euroa. Kuulostaa aika suolaiselta, mutta eipä tuo vielä mitään. Jos haluaa kentällä hieman lähemmäksi lavaa, niin liput maksavat jo 102,50 ja jos haluaa aivan lavan eteen, niin liput maksavat 152,50 euroa. Siis seisomaan. Kentällä. Aivan käsittämättömän törkeätä.

Vielä käsittämättömämpää on se, että Bon Jovin keikalle myydään jotain golden diamon super vip -lippuja hintaan 332,50 euroa! Siis kolmejumalautasataakolmekymmentäkaksi euroa ja viisikymmentä senttiä!!! En tiedä mitä tuohon hintaan saa, mutta sietäisi kyllä saada jo yön jonkun bändin jäsenen kanssa. Siis aivan sairasta.

Jotenkin tuntuu, että bändiltä on tässä kohtaa unohtunut se edellisen syksyn pöyristyksensä vai vetääkö Live Nation ihan sairaasti välistä?

Minua lohduttaa kyllä kovasti se, että en koe pienintäkään tarvetta päästä kyseiselle keikalle. Itse asiassa minulle saisi maksaa useita satasia, että menisin paikalle. Harkitsen kaupungista poistumista kyseisen keikan ajaksi, sillä kotini sijainti kuitenkin pakottaa minut kuulemaan sen. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi.

Ai niin. Sen kiertueen nimi on "Because We Can". Selittää ehkä myös lippujen hinnoitteluperiaatteen.

Rock rock.


Ps. Saan myös outoa tyydytystä siitä, että viime kesän Red Hot Chili Peppersin keikan (halvemmat) liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Bon Jovin keikalle saa vieläkin lippuja, jos jostain käsittämättömästä syystä joku haluaa.

Hovimestari ja hymyilevät käärmeet

Onpas tämä bloggaaminen vaikeata nykyisin. Huomasin, että olen marraskuun aikana kirjoittanut 9 sellaista postausta, joita en ole julkaissut. Tai tämä on siis se yhdeksäs. Tämän ajattelin nyt pullauttaa näine hyvineen ilmoille. En tiedä mistä tämä itsekriittisyys sekä -sensuuri nyt kumpuaa. Tai ehkä tiedänkin. Olen antanut toisten ihmisten mielipiteiden päästä pääni sisään. Mutta yritän päästä siitä nyt eroon. Joten...

***

Aamut ovat inhottavia. Olen lähes aina aamuisin todella pahalla tuulella. Vihaan aamuherätyksiä. Vaikka menisin miten aikaisin nukkumaan, ikinä koskaan en herää pirteänä ennen kahdeksaa aamulla. Se vain ei ole mahdollista. On henkistä väkivaltaa pakottaa ihminen pois peiton alta ja pahimmassa tapauksessa suoraan suihkuun. Kesällä heräämisen vielä kestää paremmin, mutta mitä kylmempää ja pimeämpää tulee, sitä vaikeammaksi herääminen käy. Josta pääsisinkin hyvin siihen, miten paljon inhoan talvea...

Eilen tuli Teemalta Rock-Suomi -sarjan toinen osa. Tässä jaksossa käsiteltiin suomirokkia. Olin jotenkin kummallisissa oloissa ja tiloissa koko ohjelman ajan. Tippa silmäkulmassa välillä läpsin itseäni poskille ja kyselin mikä ihme minua vaivaa. Mitä tämä nyt on? Minä, joka "en koskaan itke elokuvissa", liikutun jostain suomirokki-dokumentista? Syytän hormoneja. En myönnä, että minusta olisi tullut vanha ja pehmo. Mutta tuo dokkari veresti kyllä kaikkia nuoruusmuistoja ihan mielettömällä tavalla. Enpä olisi uskonut suomirokin herättävän minussa tänä päivänä noin voimakkaita fiilareita. Jälkeenpäin oli vähän kuin piesty olo, paitsi silleen hyvällä tavalla.

Uuten pehmompaan Tiinaan sopii ilmeisesti myös se, että tunnustin eilen ihan ääneen itselleni sekä viattomille sivullisille, että Jussi Hakulisella on todella hieno lauluääni, vaikka konseptia inhoankin. Ja tämä on muuten sitten suurin (ja ehkä myös ainut) kohteliaisuus, mitä voin porilaisesta musiikista lausua.

Jos joku suomirokkiin avoimin mielin ja sydämin suhtautuva henkilö missasi tuon eilisen jakson, niin se tulee Teemalta vielä uusintana perjantai- ja sunnuntai-iltana. Ja saattaahan tuo Areenaltakin löytyä.