Vain elämää, ei sen enempää

Katselin eilen ensimmäisen jakson tämän uusimman tuotantokauden Vain Elämäätä ja ajattelin sanoa sanaseni näistä tähdistä.

• Lauri Tähkä

Aloitetaan Tähkästä, koska ensimmäisessä jaksossa oli hänen päivänsä. Tähkään minulla on ollut vaihtelevainen suhtautuminen tässä vuosien varrella. Ensin fanitin Elonkerjuuta ja kävin pari kertaa heidän keikoillaan. Tokalla keikalla tosin tuli jo sellainen olo, että eiköhän tämä ole nähty, koska keikat olivat aika pitkälti yksi yhteen. Sen jälkeen tuli sitten sellainen suunnaton ärsytys. Viha olisi ehkä vähän liian vahva ilmaisu. Viime vuodet olen ollut sitten sellaisessa "ihan sama" -tilassa, eli Tähkä ei ole sen enempää kiinnostanut kuin ärsyttänytkään. Vähän aikaa sitten luin jonkun haastattelun, jossa Tähkä kertoi yksinhuoltaja-arjestaan, joka jollain tapaa nosti hänen arvostustaan minun silmissään (ei sillä, että meikäläisen arvostuksella olisi Tähkälle mitään merkitystä).

En ehtinyt katsoa Vain Elämäätä siis kuin vasta sunnuntaina, mutta jo lauantaina somessani alkoi näkyä merkkejä useammankin naispuolisen toverini näppäimistöltä, miten heidän suhtautumisensa Tähkään oli muuttunut. Positiivisempaan suuntaan siis. Ja ihan todella Tähkä vaikuttikin ohjelmassa symppikseltä ja aidolta ihmiseltä. Itse ainakin lämpenin Laurille aika paljon. Siis ihmisenä, silleen humaanilla tavalla. Tuntui aika pahalta, että tyypille oli tehty (en tiedä onko vieläkin) viharyhmiä Facebookiin. Sama koskee kaikkia julkisuuden henkilöitä. Artistin musiikista ei tarvitse tykätä, mutta henkilöön käyvä vihaaminen on aika sairasta. Henkisen kasvun paikka itsellenikin.

Lopuista tyypeistä sitten vähän lyhemmin:

• Suvi Teräsniska

Suvin musiikki ei ole millään tavalla minun genreäni, eli en tykkää, mutta eilen ohjelmaa katsoessani kiinnitin huomiota siihen, miten tavattoman kaunis lauluääni Suvilla on. Tykkäsin! Suvi sai myös sympatiapisteitä handywoman taidoillaan ja muutenkin.

• Mikko Kuustonen

Kuustosen tuotanto on minulle aika vierasta, mutta esim. Kaktusviinaa on yksi lallattelubiisejäni. Kesällä lallattelin Abrakadabraa ja minulle sanottiin että HYI ja vastasin, että voisi kai niitä huonompiakin biisejä olla. No, nää on näitä, makuasioita. Kuustonen on viime aikoina ollut joka toisessa ohjelmassa, mutta jotenkin siihen on kasvanut eikä se enää ärsytäkään. Vain Elämäässäkin Kuustonen on selvästi se, joka heittää vitsiläppää, kun muilla on herkkä hetki.

• Chisu

Hmm, Chisusta minulla ei ole oikein mielipidettä noin ylipäänsä sen enempää kuin eilisen perusteellakaan. Lahjakas musiikintekijä, sen uskon. Ei toistaiseksi kutkuttele mitään aivoissani.

• Mikael Gabriel

Mikael Gabrielia kohtaan olin etukäteen aika asenteellinen. En edelleenkään tiedä tyypin tuotantoa, paitsi ilmeisesti insertin perusteella sen biisin, missä kielletään herättämästä tai jotain. Kai niitä enemmänkin on kuullut, mutta ei tiedä kenen ne on, sitä samaa höttöä mitä muukin nuorisomusiikki. Myönnän ajatelleeni aika negsusti MG:n osallistumisesta tähän ohjelmaan, mutta ensimmäisen jakson perusteella tyyppi vaikuttikin aika symppikseltä ja osaa jopa laulaakin (toisin kuin vaikka J tai VG aiemmalla kaudella). Hänen päivästään voi tulla aika hauska, kun vanhat hipit viedään pois mukavuusalueeltaan.

• Anna Puu

Anteeksi, mutta en tykkää. Anna Puussa närästää meikäläistä joku tosi pahasti. Olen kyllä valmis muuttamaan mielipiteeni ohjelman myötä, mutta Annan päivä pelottaa jo etukäteen, kun en oikein kovin hyvin siedä niitä biisejä. Se C'est la vie oli ihan kiva, mutta siitä eteenpäin homma on ollut alamäkeä. Tai siis ärsyttää ne kaikki säännöt rakkaudelle ja sinä halusit minut minut minut blaa blaa. Ensimmäinen jakso ei myöskään muuttanut mieltäni, sillä en tykännyt yhtään siitä Annan versiosta Suudellaan-biisistä. Mikä se särömikkihommelikin oli? (Vocoder, toim.huom.)

• Hector

Henk.koht. tasolla luulen Hectorin päivän tulevan olemaan kaikista sykähdyttävin. Joskus vuosituhannen vaihteessa kuuntelin Hectoria paljonkin ja niihin biiseihin sisältyy aika paljon tunnelatausta ja muistoja. Mandoliinimies on yksi kauneimpia kappaleita ikinä. Hectorin folkahtava veto Tähkän biisistäkin oli kaunista kuultavaa. Ammattimies mikä ammattimies. En tiedä onko Hector jopa vähän aliarvostettu muusikko? Ehkä, en tiedä.



Vain Elämäässä ärsyttää se itkulla mässäily, varsinkin siis mediassa tätä tehdään, mutta silloin kun se on aitoa, kuten Tähkän tapauksessa eilen, niin se on ihan ok. Itse en ole mikään itkijänainen enkä aina oikein jaksa sellaista loputonta herkkyyttä, mutta näin vanhemmiten olen alkanut pehmetä. Musiikki koskettaa ja saatan jopa ymmärtää sen, miten artisti liikuttuu omasta tuotannostaan, jos on siihen sydänverensä vuodattanut. Mutta sitä en jaksa, jos se tuntuu teennäiseltä ja sitä oikein hakemalla haetaan ja zoomataan kameraa siihen silmäkulmaan, että no, no, joko se itkee?! Mutta kaiken kaikkiaan ihan kiva ohjelmakonsepti, varsinkin tallennuksena katsottuna, kun voi pikakelata huonompien kohtien ylitse.

Onneksi lukijakuntani on niin minimaalinen jo valmiiksi, ettei täältä kovin moni voi enää lähteä ovet paukkuen vaikka kirjoitinkin näin pitkän jaarituksen jostain televisio-ohjelmasta, jota ei ehkä edes ole kovin trendikästä seurata. Toista se oli silloin joskus, kun kerran mainitsin katselleeni Big Brotheria...


Ps. Seuraavaksi varmaan kirjoitan pitkän ja polveilevan raportin Bull vs. Vertti -ohjelmasta, joka alkaa TÄNÄÄN! Sitä olen odottanut kuukausia! Tai ei, ei minun tarvitse kirjoittaa pitkää kirjoitusta siitä, voin tiivistää sen jo etukäteen neljään sanaan: Vertti on niin kuuma! Ja hauska. No siinä tuli jo kuusi sanaa.

Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

Viime viikkopa olikin melkoista tunteiden vuoristorataa.

Viikko alkoi melko tasaisissa merkeissä, mutta laskujohteisesti. Siinä torstain kohdalla alkoivat suupielet viimeistään mutristua alaspäin ja perjantaina olin jo tanakasti jonkinlaisen syysmasennuksen kourissa. Mikään ei sujunut eikä mistään oikein tullut mitään. Lauantai kuitenkin muutti kurssin suunnan ylöspäin ja sunnuntaina kävin jo niin kierroksilla (silleen hyvällä tavalla), että viime yönä en oikeasti saanut nukuttua juuri ollenkaan, koska en pystynyt rauhoittamaan pääkoppaani. Tältäköhän bipolaarisista ihmisistä tuntuu koko elämänsä?

Lauantai alkoi kivasti yhdellä sähköpostilla. Pikkujuttu, mutta se tsemppasi ja ilahdutti, että joku välittää juuri minusta. Olkoonkin, että maksan siitä välittämisestä, aitoa se on silti. Hyvän treenin jälkeen päivä jatkui hyvällä ruoalla Bistro LePotissa. Ja voi pojat, että ruoka voi ollakin hyvää! Että minä sitten rakastan syömistä. Varsinkin hyvän ruoan syömistä. (Ja hyvän viinin juomista).

Ruoan jälkeen jatkoimme Tampere-taloon kuuntelemaan Jarkko Aholan My Way -konserttia. Pari tuntia meni kuin siivillä, helposti olisin voinut kuunnella toisenkin mokoman. Tampere-talosta jatkoimme irkkupubi Ruby & Fellasiin, jossa oli myöhemmin samana iltana JP Leppäluodon akustinen keikka. Jarkkoa olen hehkuttanut ihan riittämiin (ainakin Facebookissa, jos en blogin puolella?), joten kaikki tietänevät palavan rakkauteni häneen, mutta tuo JP... Voi hyvän tähden! Keikka oli niin täydellinen miestä, ääntä ja biisivalintoja myöten, että sanat eivät riitä kuvailemaan. JP:llekin soisi loppuunmyydyn Tampere-talon! (Tosin itse olen aina vähän enemmän klubikeikkojen ystävä, koska tunnelma vaan on tiiviimpi, kun kaikki eivät istu hygieenisesti omissa penkeissään kaukana artistista). En voi sanoa, että Leppäluoto on aliarvostettu, koska varmasti on arvostettu niiden keskuudessa jotka hänet tuntevat, mutta silti. Tyypin pitäisi olla paljon paljon enemmän esillä!

No, sunnuntaina sitten oli lepopäivä (lue: ei treenejä) ja aikaa toipua lauantain kaikesta ihanuudesta ja elämyksistä (en ole toipunut vieläkään). Matkalla kaupasta kotiin, joku täysin tuntematon hiippari pysäytti minut. Tyyppi oli siis sen verran epäilyttävän näköinen, että odotin sen vähintään ryöstävän minut, jos ei mitään muuta. No ei nyt sentään. Hiippari kysyi minulta neuvoa paikkaan X. En osannut auttaa, mutta pysähdyin kuitenkin esittämään tarkentavia lisäkysymyksiä, joiden avulla saatoin ohjastaa häntä edes hieman oikealle suunnalle. Siinä seistessäni huomasin, että aiempien kesien kesäpoikani käveli suoraan minua kohti, kuitenkaan huomaamatta minua. Lähinnä taisi yrittää kiertää kaukaa sen vieressäni seisovan hiipparin vuoksi. Huikkasin häntä nimeltä, hän tunnisti minut ja jäimme juttelemaan hiipparin vielä kysellessä ärsyttäviä lisäkysymyksiä (osoitin jo oikean kadun, ei, minä en tiedä missä kohtaa katua se numero on, kävele itse katsomaan). Mutta olipas aivan älyttömän kiva nähdä kesäpoika ja jutella oikein hyväkin tovi. Aika tarkkaan vuoteen emme olleet nähneetkään. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten joku, jolla on niin täydellisen erilainen maailmankatsomus kuin minulla, voi silti olla niin kiva ja ihana ihminen. Ainakin omaa ajatusmaailmaani tyyppi on avartanut aika paljon. Ja ilman tuota satunnaista hiipparia en olisi pysähtynyt siihen kadulle enkä olisi huomannut lähestyvää kesäpoikaa, vaan olisin jatkanut matkaa suoraan kotiin täysin tietämättömänä mistään.

Siinä perjantaina mököttäessäni kyselin universumilta että eikö oikeasti muka koskaan voi tapahtua mitään hyvää minulle? Ja sitten alkoi tapahtua. Toki nuo kaikki olivat semmoisia pieniä hyviä asioita eikä mitään isoja, kuten työpaikka, parisuhde ja kaikkien murheiden poistuminen, mutta noilla pienillä hyvillä asioillakin jaksaa taas hetken aikaa pimenevässä syksyssä. Jos olisin yhtään taipuvainen uskomaan mihinkään uskonnollisiin tai spirituaalisiin juttuihin, niin saattaisin ajatella, että joku lähetti minulle jotain terveisiä jostain ylemmältä taholta. Mutta koska en ole, niin uskon vain sattumaan (osa noista viikonlopun hyvistä asioista oli toki aivan itse aikataulutettua) ja perhosvaikutuksiin ja sen sellaisiin.

Hakuna matata.

Vaikka minä putoan kaivossa, jossa ei oo seiniä eikä pohjaa

Yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia (jos nyt vähän liioitellaan) oli Riston keikka yhtenä kesänä yhdessä puistossa. Olin itse siellä katsomassa ihan toisenlaista bändiä (Jaakko & Jay) ja jostain syystä yleisö oli kyseisellä keikalla tosi laimeata. J&J:n jälkeen lavan valtasi Risto. Siis se Ylihärsilä yksikseen, ei koko bändi nimeltä Risto. Tilanne oli jotenkin psykedeelinen, kun yhtäkkiä lavan edusta täyttyi oudosti huojuvista hipstereistä ja musiikki oli jotain aivan kamalaa syntikan paukuttamista. Pakenin paikalta ahdistuneena.

No mutta, tämän kerrottuani on pakko myöntää, että Ristolla on hyvääkin musiikkia. Joskus katselin elokuvan Veijarit ja no, en nyt tiedä oliko leffa juuri mistään kotoisin, mutta sen musiikista tykkäsin kovasti paljon ja se sopi elokuvaan ja tunnelmaan tosi hyvin. Lopputeksteistä kävi kuitenkin ilmi, että leffan musiikki oli lähes täysin Riston musiikkia.

Tänään olen ollut vähän down ja koko elämä tuntuu olevan vähän niin kuin päin vittua just nyt. En jaksa mennä siihen sen enempää. Katselin äsken Ykköseltä vähän surkean ohjelman alkoholisoituneesta miehestä ja läheisriippuvaisesta naisesta, kyseessä oli siis Dokumenttiprojektin Yläkerran Tuula (Areenassa 18.3. saakka). Dokkarissa soitettiin Riston Putoan kaivossa ja jotenkin se tässä tilanteessa ja näissä fiiliksissä kolahti tosi kovaa.

En kai koskaan
tuu tästä paremmaks muuttumaan.
Mutta älä pelkää
tahdon kuitenkin hyvää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois. 

 En kai koskaan,
nää eessä valoa.
Mut koita ymmärtää,
etten kuitenkaan oo kylmä kuin jää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.

Mutta yksi on jäänyt. 
Arvaatko jo mikä se on? 

Edit 1: Ai niin, piti myös tähän loppuun mainita Zepasta, joka ihan vahingossa etäauttoi naista mäessä sanomalla "se on vain tunne, tunteita menee ja tulee, ja tuokin menee kohta pois" jollekin ihan toiselle kuin minulle. Hienosti sanottu. Yritän nyt siis kestää näitä epämukavia tunteita, joita just nyt on. Huomenna niitä ei enää ole, tai ei ainakaan ylihuomenna. Ja aurinko nousee. Ja laskee.

Edit 2: Musiikki on hieno asia. Sen avulla pystyy käsittelemään tunteita.

Edit 3: Sitä paitsi televisiossa näkyi justiinsa Kari-Pekka Toivosen paljas takapuoli. Ei tämä maailma ole niin paha paikka sittenkään.

Drip, drip, drop, there goes an eargasm

Tiedättekö mikä on eargasm? No totta kai tiedätte, mutta koetteko sellaisia usein? Tietysti koette. Vähän niin kuin korvan kautta aiheutettu aivo-orgasmi. Sehän on tutkittukin, että musiikki aiheuttaa aivoissa samanlaisia reaktioita kuin seksi.

Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).

Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:



Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.

Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.

Sing a sad song in a lonely place

Innostuin viime yönä laulamaan. Kyllä vain. Yksin kotona. Anteeksi naapurit.

Apuvälineeksi otin YouTuben ja tekstitetyt videot sieltä. Aloitin laulelemalla Oasista. Vedin paremmin kuin Liam ja Noel yhteensä. Oasiksen jälkeen siirryin Red Hot Chili Peppersiin. Snow meni ihan kivasti, vaikka siinä onkin hitusen liikaa sanoja. Jossain vaiheessa siirryin kotimaiseen. Pariisin Kevään Tämän kylän poikii on ihana, mutta henki meinasi loppua välillä kesken. Tuomari Nurmion kautta siirryin Eppuihin ja Juiceen. Siinä vaiheessa alkoi tulla niin karaoke-olo itselle, että oli pakko lopettaa. Seuraava askel olisi melko varmasti ollut Paula Koivuniemi ja siinä kohtaa olisin jo toivonut armokuolemaa.

Lauluääneni on ihan ok (ainakin silloin kun kukaan muu ei kuule), mutta tekniikkani on aivan perseestä. Muodostan äänen kurkussa, vaikka tiedän, että se pitäisi muodostaa jossain aivan muualla. Paljon syvemmällä. Palleassa tai jossain. Kurkku siinä tulee kipeäksi. Toisinaan haaveilen laulutuntien ottamisesta, mutta en tiedä... mitäpä sitä suotta, jos laulelen kuitenkin vain omaksi ilokseni ja toisinaan myös läheisteni kiusaksi.

Rakastan laulamista! Jos minulla olisi rutkasti enemmän itseluottamusta ja hiukan parempi lauluääni, niin laulaisin koko ajan kaikkialla. Mutta niillä korteilla mennään, mitä on jaettu. Äitini lauloi aivan tismalleen nuotilleen. Isäni taas ei juurikaan osu siihen nuottiin. Itse olen perinyt nuottikorvan (toivottavasti) enemmän äidiltäni, joskaan aivan yhtä puhtoiseen suoritukseen en taida pystyä.

Alla on tekstitetty versio Oasiksen vähemmän tunnetusta kappaleesta Sad Song, joka on ehkä lempparini kaikista Oasiksen kappaleista. Vähän surullinen (kuten nimikin kertoo), mutta tykkään siitä, sen lyriikoista ja myös Noelin äänestä.

If you get tired of just hanging around, pick up a guitar and spin a web of sound

Totta tosiaan. Lähdin eilen hitaasti mutta varmasti lähestyvää keski-ikäisyyttä uhmaten kesken työviikon Helsinkiin humppaamaan. Menin suoraan töistä rautatieasemalle ja puksuttelin junalla kohti pääkaupunkiamme. Tarkoituksenani oli palata yöbussilla takaisin kotiin ja tulla seuraavana päivänä, eli tänään, töihin väsyneenä mutta onnellisena.

Jo melkein heti junan irrottua Tampereen asemalaiturista, tunsin lähestyvän vessahädän. Inhoan junan vessoja melkein yhtä paljon kuin bajamajoja, joten en helpottanut oloani junassa, vaan päätin säästää sen Helsingin rautatieasemalle. Määräasemassa hätä olikin sitten jo oikein kova ja juosta kipitin aseman vessaan, maksoin euron tädille luukun takana ja pääsin tekemään asiani. Tämä varmasti kiinnosti teitä erityisen paljon.

Rautatieasemalta lähdin kävelemään Korjaamolle. Karttojen mukaan matka oli n. 2,5 kilometriä. Ilma oli ihan mukava, ei satanut eikä mitään. Vähän ennen Korjaamoa vastaani käveli muutama pojankloppi, jotka puhelivat, että no mennään sitten juomaan kännit. Tässä vaiheessa hälytyskelloni eivät vielä soineet, vaikka olisi varmaan pitänyt. Pääsin Korjaamon ovelle, jossa odottikin jokunen pettyneen näköinen fani, pahoillaan olevan näköinen Korjaamon työntekijä sekä kissankokoisin kirjaimin kiljuvat ilmoitukset Korjaamon ovessa:




Oli pakko nipistää itseäni, etten vaan vahingossa ollut nukahtanut junaan ja alkanut nähdä painajaisia. En ollut. Siinä me sitten seistiin ja kyseltiin toisiltamme, että miksi? Kuulemani mukaan Doherty olisi jäänyt lentokentälle jumiin. En tiedä oliko jumituksen taso henkistä vai fyysistä. Jotkut puhuivat Pariisin lentokentästä. Tähän mennessä ainut virallinen selitys on ollut "'unforeseen circumstances". Unforeseen my ass...

Totuushan on se, että olin jo ennalta varautunut tähän tilanteeseen. Töistä lähtiessäni vielä tsekkasin netistä, että missään ei varmasti sanota keikan peruuntuneen. Otin tietoisen riskin ostaessani lipun Dohertyn keikalle. Kyllähän se silti vähän harmitti. Mutta en ole pitkävihainen ja kaipa sitten vaan elän toivossa ja odottelen sitä mahdollista uutta keikkaa. (Peten on muuten paras olla heittämättä veiviään ennen kuin tulee Helsinkiin keikalle!)

Mutta palatakseni tuohon aiempaan vessakertomukseeni, niin täytyy sanoa, että tuli suhteellisen pitkä ja kallis vessareissu Helsinkiin ja takaisin. Yhteensä kulutin siihen kuusi tuntia ja 32 euroa (junaliput 31 euroa + vessamaksu 1 euro).

Voi Peter, Peter, minkä teit.

Music is for listening, not for writing about it

Menin eilen nukkumaan illalla puoli yhdeltätoista ja heräsin tänään puoli kuudelta. Nukuin kokonaiset seitsemän tuntia. Tämä on varsin omituista, koska tavallisesti nukkumaan menemiseni venyy pitkälle yli puolen yön, joskus jopa kahteen, ja herätys on tietysti ihan yhtä aikaisin.

Äskettäin rupesi ahdistamaan ihan valtavasti, kun tajusin olevani lipsumassa takaisin yhteen vanhaan mieskuviooni. Eihän siinä mitään muuten, kaikki on ihan kivaa niin kauan kuin homma on ihan harmitonta ja pystyn pitämään itse ohjakset käsissäni. Olen nyt vaan parina viime päivänä törmännyt myöskin siihen vanhaan tuttuun pahaan oloon, joka kyseisen kuvion mukana tuli aina väistämättä jossain vaiheessa, ja jonka olin kai jo ehtinyt unohtaa. Yhtäkkiä tuntui, että se en olekaan enää minä, joka hallitsen tätä tilannetta. Ja siinä vaiheessa, kun homma alkaa kääntyä päälaelleen, olisi varmaan aika nostaa kytkintä. Päätin juuri tällä kellonlyömällä, että en anna enää kenenkään mieshenkilön aiheuttaa minulle tarpeetonta pahaa mieltä, tekee se sen sitten tahallaan tai tahattomasti. Lusikoikoon sitten itse sitä omaa soppaansa, kun huomaa, ettei minua voikaan enää pitää itsestäänselvyytenä. Tämä oli jotenkin kauhean puhdistavaa sanoa ääneen (eli kirjoittaa tänne blogiin).

Luin Katarimarian blogista hyvästä nukahtamismusiikista. Minulla on muuten tuo sama Amélie-elokuvan soundtrack, en vaan ole koskaan tajunnut kokeilla sitä nukahtamiseen. Muistin kuitenkin, että viime syksynä, tai talveahan se oikeastaan jo oli, minulla oli kausi, jolloin kuuntelin mp3-soitintani joka ilta sängyssä pimeässä nukahtamiseeni asti. Tämä kausi oli välittömästi niiden runopojan rukkasten jälkeen. En varmaankaan kestänyt yhtään kuunnella omia ajatuksiani. Samaan aikaan minulla oli myös Pete Doherty -kausi, eli kyseinen heppu auttoi minua nukahtamaan iltaisin, sekä soolotuotannollaan että The Libertinesien muodossa. Jossain vaiheessa se sitten meni ohi ja rupesin nukahtamaan normaalisti ilman musiikkia ja kokematta ahdistusta siitä nukkumaan menemisestä.

Tänä kesänä minulla oli vaihe, kun kävelin pitkiä matkoja ja kuuntelin musiikkia samalla. Tämä kausi oli sillon, kun laitoin viestiä jollekin ja joku ei koskaan vastannut (asia, josta en edes halua puhua nyt). Kävelin töistä kotiin monena päivänä, ja voin kertoa, että se ei ole mikään parin kilometrin matka. Olisin voinut kävellä vaikka kuinka paljon pidempäänkin, mutta helteet hiukan verottivat jaksamistani. Tunsin jonkinlaista ahdistusta, kun matka alkoi olla lopussa ja kotiovi läheni. Tajusin vasta jälkeenpäin kävelleeni siksi, etten halunnut tulla kotiin ja avata tietokonetta ja palata siihen maailmaani, joka hetki sitten oli ollut ihana ja ruusuinen, ja jossa sitten yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään järkeä(*. Kävelemisen lisäksi ajatuksiani auttoivat järjestelemään Jaakko & Jay ja Hy-Test(**. Sitten jossain vaiheessa sekin meni ohitse. Etäännytin kai itseni tilanteesta.

En tiedä oikein mitä nyt yritän sanoa(***. Ehkä sitä, että olen huomannut vasta jälkeenpäin tiukan paikan tullen reagoivani tilanteeseen jotenkin erityisellä tavalla. Ja että käytän helposti musiikkia itseni terapoimiseen, tai vaihtoehtoisesti ja todennäköisemmin tilanteen kohtaamatta jättämiseen. Enkä mitä tahansa musiikkia, vaan näköjään korkeintaan kahden artistin tai bändin musiikkia per ahdistus. Jännä huomata myös se, että ahdistukseen ja huonoon mieleen kuuntelen sellaista rauhallista tai iloista musiikkia, kun taas aggressiivisemman ja kompleksisemman musiikin (kuten Tool) kuuntelemiseen tarvitsen hyvän mielialan. Kun voisi ehkä kuvitella juuri päinvastoin.

Btw, kaksi aamua Sonisphereen ja Alice In Chainsiin.

*) Se on mukavaa, että jos sitä joskus erehtyy luulemaan itsestään jotakin, niin universumi kyllä palauttaa hyvin nopeasti omalle paikalleen.

**) Aivan älyttömän hyvä pikkuruinen aussibändi, jonka näin livenä tuossa alkukesästä ja jonka levyn ostin keikalta. MySpacettakaa! Minä en pysty nyt linkittämään, koska työpaikallani on erinäisiä sulkulistoja turhakesivustojen suhteen.

***) Olen kirjoittanut tämän niin monessa palassa ja jatkuvien keskeytysten siivittämänä, että lopputulos voi olla todella sekava ja vailla järjen hiventä. Ehkä. En tiedä.

No need to think

Kolmen tunnin yöunien jälkeen töissä. Olen niin onnellinen. (Sarkasmia). Pääsinpähän kerrankin ainakin ajoissa paikalle, niin pääsen sitten myöskin ajoissa pois. Oma mokahan se tietysti ensin oli, kun en mennyt nukkumaan ennen kahta. Mutta perustelen valintaani sillä, että oli niin kuuma ja minun piti lakata kynteni ja ehkä vähän katsella telkkarista "julkkisten" huumevieroitusta. Sitten kun lopulta simahdin, niin heräsin viiden aikaan aamulla julmettuun olkapääsärkyyn. Ah, vanha ystäväni, olet siis palannut... Eihän siinä auttanut sitten kuin vetää nappia naamaan ja yrittää nukkua, mutta puolen tunnin päästä tulin siihen tulokseen, että on ihan sama vaikka nousisinkin sitten saman tien. Ja niin tein. Ja sitten istuin puoli tuntia kylmäkääre olkapäällä syömässä aamupalaa, kunnes alkoi vähän helpottaa. Nyt on ihan hyvä jo.

Eilen illalla (tai yöllä), kun Espanja lopulta pitkän ja puuduttavan jalkapallo-ottelun (josta en tosin itse katsonut kuin ihan lopun) jälkeen voitti sen maailmanmestaruuden, niin jengi kadulla alkoi huutaa siihen malliin kuin vähintäänkin Suomi olisi voittanut. Raivokasta huutoa ja mölinää kesti jonkin aikaa, kunnes jostain toisaalta kuului naisen huuto "turpa kiinni!!!" Olihan se nyt kuitenkin jo puolenyön aikaan silloin. Mölinä muuten lakkasi heti. Se oli yllättävää. Ne keskusta-asumisen hyvät ja huonot puolet. En ole ihan varma kumpiin tuo kuului.

Viikonloppu oli iloa ja onnea pursuava. Olin lauantai-iltana rakkaudessa neljään eri mieheen. (Oikeastaan tämän postauksen voisi lopettaa samantien. Tuohon ei voi olla enää mitään lisättävää.) Yhtään niistä en kyllä saanut kotiini raahattua. Eipä sillä, että olisin yrittänytkään. Miehiin on ihan hyvä olla rakkaudessa vain silleen kaukaa. Heti, jos ne päästää iholle, tulee ongelmia. Voin vaan kertoa, että yhdellä niistä oli maailman hienoimmat hiukset. Toisella oli ihan uskomattoman mustat silmät ja ihana nenä. Ja entä ne kaksi muuta? No ne olivat tietysti Jaakko ja Jay.

Minulla kävi lauantaina ihan mieletön säkä kun satuin huomaamaan, että ko. duolla oli samana iltana mahdollisesti kesän ainoa kotikaupungin keikka Telakalla. Minähän laitoin välittömästi sanan kiirimään viidakkorumpuja pitkin ja lopulta olimmekin illalla tyttöjen kanssa jammailemassa poikain tahtiin. Oli kuuma, oli päälle hyppiviä teinipoikia, paljaita varpaita ja lasinsirpaleita, oli hyvää musiikkia, älyttömän hyvä fiilis ja paljon rakkautta. Olenko jo maininnut, että rakastan Jaakkoa & Jayta ihan kauheasti? Sen suoran rakkaudentunnustuksen tosin ajattelin jättää johonkin vähän vähemmän ilmeiseen tilaisuuteen.

Keikan paras hetki oli ehkä se, kun Jay alkoi rumpupalikoilla rummuttaa Jaakon kitarankieliä. Niin että siitä tuli ihan oikeata musiikkia, kun Jaakko vaihteli sointuja vasemmalla kädellään. Ihan uskomatonta! En tiennyt, että niin voi edes tehdä. Jaakko tiesi, koska sanoi session jälkeen Jaysta, että "se on sitten ihana kun se tekee noin" ja heti perään Jaylle, että "oot ihana". Söpööööööö...

Jos ette ole vielä tajunneet, niin käykää oikeasti tsekkaamassa Jaakko & Jay livenä, jos ne joskus tulevat jonnekin teidän lähelle. En usko, että kadutte. Olisin ehkä maailman onnellisin, jos joku joskus kertoisi käyneensä tämän minun mahdottoman aivopesuni ansiosta niiden keikalla ja alkaneen tykätä. Minä ainakin olen vakuuttunut siitä, että olen Jaakon & Jayn musiikin ansiosta parempi (joskin ehkä vähän rasittavampi) ihminen. Olkaa tekin.

Ps. Laittaisin kuvan keikalta postaukseen, mutta valitettavasti olen töissä ja kuvat on kotona. Ehkä myöhemmin.

Pps. En osaa oikein enää kirjoittaa musiikista tänne blogiin. Olen ostanut hyviä levyjä ja käynyt hyvillä keikoilla, mutta olen ehkä menettänyt kykyni kirjoittaa niistä. Eipä sillä, että kukaan niitä nyt varsinaisesti kaipaisi.

Hurjat nallet teutaroi niin että tanner soi

Ennakkovaroitus: En tiedä kantsiiko tätä kirjoitusta lukea, jos ei ole yhtään seurannut X Factoria telkusta. Ei ainakaan kannata vaivautua kommentoimaan, jos mielipide on se, että nää tosi-tv:t on turhia ja kaikki on muutenkin ihan perseestä.

***

Olen nyt jonkun verran katsonut tuota Suomen X Factoria ja pakko sanoa sanaseni asioista. Vaikka formaattina tämä on mielestäni huonompi kuin Idols (esim. kilpailijat eivät saa valita omaa esitysmatskuaan, vaan tuomarit valitsevat monesti ah niin tylsät biisit), niin tykkään näistä kilpailijoista kuitenkin huomattavasti paljon enemmän kuin Suomen Idolsin kilpailijoista yleensä koskaan. Taso on paljon parempi, uskallan väittää.

Yhtä asiaa vaan ihmettelen. Jos tässä kilpailussa alunperinkin etsittiin tyyppejä, joissa on sitä "x factoria", niin sitten kun ne tyypit on valittu jatkoon, niin niistä yritetään yhtäkkiä karsia pois se "x factor". Katusoittelija Eliaksesta stailattiin tavis tusinarokkari, nyt se ei enää "piiloudu sinne hiustensa taakse". Samuli on kiltti ja ujo poika, joka on jollain tapaa viehättävää, niin siitä kilttiydestä sitten jaksetaan urputtaa joka kerta, että pitäisi olla jotain enemmän. Christian on uruguaylainen dramaattinen ylinäyttelevä hevimies, niin se taas on sitten liikaa. Siis ou mai gaad, antaisi niiden olla omia itsejään. Ei kaikkien tarvi olla sitä samaa harmaata massaa.

Omaa lempparia on kyllä tosi vaikea valita noista, tosin eri syystä kuin Idolsissa yleensä on ollut. Idolsissa ei vaan ole löytynyt sitä suosikkia kun kaikki on tasaisesti huonoja, mutta tässä kisassa on hyviä tyyppejä niin monta, että ei pysty päättämään. Tykkään Eliaksesta, Samulista ja Christianista kaikista omalla tavallaan, mutta toisaalta Yrjänä on kyllä aika munakas. (Haha, mikä termi!) Hyvä ääni ja asenne ja hirmu nätit silmät samassa paketissa. Mutta sitten taas toisaalta se poikanelikko Enchant on niiiiiin ihana, että niiden on ehkä pakko voittaa tuo koko kilpailu. Ei voi olla niin herttaisia ja söpöjä hyvin yhteen laulavia poikasia. Ihkui!

Aika miessukupuolipainotteinen tuo suosikkieni lista, huomaan nyt, mutta niinhän se yleensäkin on kuuntelemassani musiikissa. Sori tytöt.

You know I'm born to lose, and gambling's for fools, but that's the way I like it baby

Kuva: Natalie Dee


No niin. Palataanpas nyt ruotuun. Motiivini oli siis eilen tulla järkiini ja lopettaa tuollainen järjetön hapatus, mutta jotenkin tuo koko teksti toimi nyt minua vastaan. Ei mitään "go for it" -juttuja, vaan ollaanpas nyt järkeviä ja lakataan haihattelemasta.

Aiempi musiikkitaisto päättyi aika yksiselitteisesti No Shamen voittoon, tosin Skallywagsin Don't preach to me tuli mustana hevosena puskista ja ehdittiin jo julistaa voittajaksi. Saman bändin Paint old street black ei saanut yhtään ääntä, mutta jotenkin en yllättynyt yhtään. Tiesinhän, että te ette vaan tajuu... Tuo Skallywags on taas yksi näitä suuria ja surkeita rakkaustarinoitani. Katselin kerran Skinsiä televisiosta ja siinä soi kappale^(*, joka iski tajuntaani niin täysillä, että minun oli pakko laittaa ohjelma pauselle ja välittömästi selvittää mistä kappaleesta oli kyse. Sen jälkeen elämäni on ollut yhtä Skallywagsin musiikin metsästämistä, laihoin tuloksin. Tai no, on minulla mp3-muodossa seitsemän kappaletta kyseiseltä bändiltä, mutta ärsyttää, koska tiedän niitä olevan ainakin jokunen enemmän enkä minä löydä niitä mistään. The Skallywags muutti lyhyen olemassaolonsa aikana ensin nimensä A Third Warningiksi ja sen jälkeen se hajosi kokonaan eikä täällä Suomessa ole ainakaan mitään mahkuja saada niitä biisejä mistään. En tiedä pitäisikö lähteä Lontooseen toivioretkelle kiertelemään jotain Sohon levykauppoja.

Minulla on pienestä pitäen ollut joku juttu punkkareihin. Muistan, kun olin pikkutyttö silloin 80-luvulla ja katukuvassa näkyi irokeesejä useammin kuin nykyisin. Silloin ne toki myöskin hätkäyttivät enemmän kuin tänä päivänä, mutta ihailin niitä punaisia tai vihreitä pystytukkia ehkä hiukan pelonsekaisin tuntein. Musiikista en siihen aikaan tajunnut vielä yhtään mitään, mutta ne hurjan näköiset isot pojat kiehtoivat. Tänä päivänä miesmakuni on melko kirjava, siihen mahtuu punkkareita, rokkareita, nörttejä ja viherpiiperöitä. Tajusin tuossa jonkun aikaa sitten, että on kuitenkin olemassa yksi miestyyppi, jonka seurassa en taitaisi kehdata liikkua julkisesti: ne sellaiset hunks-tyypit, jotka bodaavat ja pukeutuvat Kone Helsingin farkkuihin ja Ed Hardyn t-paitoihin. Uh huh.


*) Hassu fakta: Samasta Skinsin jaksosta on olemassa UK-versio, jossa soi Motörheadin Ace of Spades tuon Skallywagsin sijasta. Olipa onnekasta, että en asu Englannissa! Tsekatkaa vaikka Youtubesta: non-UK vs. UK -versio.

Fab Five

Murska teki oman top 5 -listansa, eli biisejä jotka sattuvat olemaan älyttömän kovia nyt tai lähiaikoina, ja sen jälkeen pakotti (no eikä kun kauniisti kehoitti) muutkin tekemään omat listansa. Minähän olen aina aika helppo näissä, koska rakastan sekä listoja että musiikkia. Eikä koskaan voi olla olemassa liian huonoa tekosyytä päästä puhumaan uusista ihastuksistaan.

Viiden tällä hetkellä kuumimman biisin löytäminen niiden monien joukosta on vähän sama kuin jos etsisi neulaa risukasasta, johon aurinko ei paista. Olisi niitä kuulemma saanut olla enemmänkin kuin viisi, mutta sittenhän tämä homma olisi lähtenyt ihan kokonaan lapasesta. Tässä siis Tiinan Top 5:


1) The Libertines - The Ha Ha Wall
Olisi varmaan pitänyt laittaa tuohon bändin koko tuotanto, koska olen sitä kuunnellut repeatilla viimeisen viikon tai kaksi. Tällä hetkellä The Ha Ha Wall on kuitenkin yksi suosikeistani. Aivan ihana biisi. Hehkutkinkin Libertinesia tuossa pari kirjoitusta takaperin, joten ehkä mennään eteenpäin. Paitsi että johonkin bändiin hurahtaminen on fiiliksenä aika lähellä sitä samaa tunnetta, kun yhtäkkiä tajuaa olevansa korviaan myöten ihastunut johonkin tyyppiin. Paitsi musiikki ei torju ketään eikä siitä tarvitse päästä ylitse.

2) Peter Doherty - Last of the English Roses
Tähänkin olisi voinut laittaa koko Grace/Wastelands -levyn (Spotify), koska on vaikea nimetä sieltä yhtä ylitse muiden. Tämä kuitenkin soi eilen nukkumaan mennessäni päässäni. Dohertyn tuotannon kuuntelemisen lisäksi katselin tuossa Youtubesta hänen haastattelujaan ja pakko sanoa, että kiitos juorulehdistön, minulla on ollut aivan vääränlainen kuva koko tyypistä. Dohertyhan vaikuttaa oikeasti kovin herttaiselta, fiksulta, herkältä ja tietysti väärin ymmärretyltä taiteilijalta (joskin kovasti päihteisiin menevältä, mutta elämä on). Sain noista haastatteluista tietysti jotain mielleyhtymiä siihen runopoikaani (joka onneksi ei ole ollenkaan päihteisiin menevä). Mutta palatakseni asiaan... Aivan mahtavaa musiikkia ja mahtava levy! Rakastan ♥

3) Oasis - Married With Children
Jatketaan brittipopin/rokin parissa. Sattuneista syistä olen kuunnellut Oasista aina välillä tässä syksyn mittaan ja sitten päätin kaivaa niiden muutaman ensimmäisen levyn Spotifysta. Niitä on nyt tullut renkutettua jonkin verran. En kovin paljon ole tuntenut aiemmin Oasiksen tuotantoa, paitsi tietysti ne radiohitit. Uusista tuttavuuksista lemppariksi on tällä hetkellä noussut ehkäpä tuo Married With Children. Siinä muuten ymmärtääkseni laulaa Noel, joka on Gallagherin veljeksistä se kivempi. There's no need for you to say I'm sorry, good bye I'm going home...

4) Jaakko & Jay - Smoke Signals
Briteistä onkin hyvä palata sitten kotimaan kamaralle ja tamperelaisuuteen. Näitäkin hemmoja olen hehkuttanut tässä loppuvuodesta aika paljon, joten mitään uutta ja yllättävää sanottavaa minulta ei enää taida löytyä. Paitsi että oli tosi vaikea valita tuoltakin levyltä parasta kappaletta. Eikä niitä löydy edes Youtubesta tai Spotifysta. Smoke Signals oli siis ainoita, joka jostain sentään löytyy ja siksi valkkasin sen. Vaikka ne muutkin on ihan huippuhyviä! Teidän ei kai auta muu kuin ostaa levy, jos haluatte kuulla ne. Tai menkää sittenkin ensin keikalle ja sen jälkeen ostakaa levy. Tirsk.

5) Alice In Chains - Check My Brain
Jotta ei menisi pelkäksi hempeilyksi ja kevyeksi rallatteluksi koko elämä, niin otetaan mukaan tämä yksi tämän vuoden parhaimpia uusia biisejä ja suurimpia ylläripylläreitä. Pakko on myöntää, etten osannut odottaa AIC:n uudelta tuotannolta kovin paljoa. Sitäkin suuremmalla syyllä meinasin pudota perseelleni, kun kuulin tämän kappaleen. Varsinkin ne kitarat siinä on jotain niin upeaa, ettei minulla edes ole sanoja kuvailemaan niitä. Nautin joka solullani.

6) Hole - Reasons To Be Beautiful
Ja jottei nyt menisi pelkäksi poikabändien ylistämiseksi, niin tasa-arvon nimissä on pakko ottaa Hole mukaan listalle. Celebrity Skin on hyvä levy ja olen kuunnellut sitä aika paljon viime aikoina. Nyt siltä levyltä valikoitui tämä kappale. Courtneylla on ihana ääni, vaikka vintillä taitaakin käydä toisinaan vähän veto.

Tuommoinen lista. En ole koskaan väittänytkään olevani aivan normaali...





Tuon videon lopussa on yhtäkkiä miesten välinen suutelukohtaus (ette kuitenkaan katselleet, niin pitää kertoa). Yhdessä katsomassani haastattelussa toimittaja kysyi tästä videon yllättävästäkin lopusta, niin Doherty vastasi: "Yeah, what the hell was THAT about?" Ollen siis itse videolla toinen näistä suutelevista osapuolista. (Hep, ei se ollutkaan itse kumpikaan niistä. Katsoin tarkemmin uudestaan.)