The world is in a crazy, hazy hue

Tämä kevät ja lisääntyvä valo alkaa käydä käpyrauhaseeni toden teolla. Hetken aikaa se oli jo ihan rauhallinen, mutta nyt se on aktivoitunut taas. Esimerkiksi näin viime yönä unta Tuomas Holopaisesta ja vieläpä lupauduin hänen vaimokseen. Lupaan ja vannon, etten ole koskaan hereillä ollessani tuntenut mitään romantillisia fiiliksiä Tuomasta kohtaan.

Olen myös ilmeisesti valve-elämässä kajahtanu ja haikailen suuntaan jos toiseenkin. Tämä haikailukin tuli ihan puskista. Muutaman vuoden takaisen kitarapojan kuvioista poistumisen jälkeen olen luullut, että olen menettänyt kykyni haikailuun. Onneksi, jos ja kun tämä haikailu ei aiheuta toimenpiteitä tahi vastakaikua, voin syyttää kaikesta kevättä ja yliaktiivista käpyrauhastani. Sitä paitsi minun tapani heitellä verkkoja vesille on niin hienovarainen, että mahdolliset kohteet tuskin edes huomaavat niitä verkkoja. Samaan aikaan toisesta suunnasta saan jatkuvasti vonkausviestejä eikä yhtään kiinnostaisi. Miksi, oi miksi kysyntä ja tarjonta ei voi elämässäni koskaan kohdata?

Toki sitä kitarapoikaa haikailen varmaan lopun elämääni (ellei parempaa ilmaannu), mutta eiköhän ne 6000 kilometriä välillämme hoida hommansa. Että jos miehet eivät osaa lukea minun merkkejäni, niin en minäkään kyllä osaa lukea miesten merkkejä. Silloin 2010 keväällä olin niin varma, että tyyppi flirttailee kanssani. Tai tokihan sitä saa flirttailla ilman että heti halutaan se punainen tupa ja perunamaa, mutta siis nimenomaan minun kanssani. Vaikka oltiin isommallakin porukalla tai hengailin jossain toisen tytön kanssa, niin se kohdisti huomionsa minuun. Minuun. Muistan vieläkin sen syvänsinisen katseen, joka porautui silmiini, ja vatsanpohjasta kouraisee. Ja sitten... ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vaikka muistelenkin pelkällä lämmöllä tuota aikaa, niin tuleehan sitä silti vähän hölmö olo, kun ilmeisesti olinkin kuvitellut kaiken omassa päänupissani. Miehet. Perkele.

Olen kyllä luvannut itselleni, etten rupea mihinkään ennen kuin tämä kuntoprojekti on valmis. Tai ei kai se valmis ole koskaan, mutta edes sellaisessa jamassa, ettei ainakaan tarvitse riisuutua säkkipimeässä, jos joku toinen on läsnä, heh heh. Nyt on vaan sen projektin suhteenkin ollut kohtalaisen vaikeata eikä muutamasta viime viikosta kauheasti ole jälkipolville kerrottavaa. Motivaationi on varmaankin lähtenyt jonnekin hiihtelemään, ei ainakaan täällä ole näkynyt. Noroviruksen tuomasta pika-avustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Nyt on ryhdistäydyttävä ja palattava ruotuun. Mutta onko ihan pakko syödä sitä rahkaa?

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä pumppaamaan rautaa. Penkistä nousee yhä vain se 30 kiloa. Jos sitäkään enää tänään.

Hei hoi hauki!

Hei taas! Minulla oli kiva viikonloppu. Olikos sinulla kiva viikonloppu? Mitä sinä teit? Oletko ollut terveenä? Minä en ole ollut terveenä.

Onnistuin vilustuttamaan itseni perjantai-iltana istuskellessani keskustassa kuuntelemassa Leningrad Cowboysia. Lämmintä kyllä oli yli 20, mutta olin ehkä jo ehtinyt tottumaan niihin 30 asteen helteisiin, niin eihän tällainen lämpöisten säätilojen ihminen tuollaisia äkillisiä viilentymisiä kestä sairastumatta. Ja kävi myös tosi viileä tuuli illalla.

Eilinen ja tänään ovat olleet niin kankeita päiviä kuin vaan olla ja voi. Aamuisin meinaan ihan väkisin nukahtaa bussiin, eikä sellaista ole käynyt kertaakaan aikaisemmin tänä kesänä. Myös töissä hereillä pysyttely on aika haasteellista. Silmät vaan lupsuivat. Nyt on sitä paitsi töissäkin niin hiljaista, että menisin loppupäiväksi kotiin viettämään saikkua, jos vaan jaksaisin. No, kyllä tää tästä.

Viikonloppu oli kiva pienestä flunssasta huolimatta. Meillä oli lauantaina blogityttöjen piknik, vaikka ei niitä enää blogitytöiksi laske, nykyisin ne ovat ihan ystäviä vain (mutta enpäs nimeä että ketkä, ähä ähä, saavat itse paljastella jos haluavat). Itä-Suomen vahvistuksemmekin oli saapunut sulostuttamaan seuraamme, joten täytyi oikein kilistellä skumppalaseja (tai -muoveja). Näimme illan aikana mm. pelledorkahypyn Hämeensillalta suoraan Tammerkoskeen ja kuulimme (onneksi tosi huonosti) Lauri Tähkän joikausta, joka aiheutti "sormet korviin ja kovaa lallatusta" -reaktion eräässä osanottajassa. (Olinko se minä?) En nyt sano muuta kuin että jos se Elonkerjuu on ensi vuonnakin Tammerfestin "pääsesiintyjä" (eli se lauantain vetonaula), niin käyn kopauttamassa festarin järjestäjiä kepillä takaraivoon. Jos ne tulisivat vaikka tolkkuihinsa.

Sunnuntaina meillä oli ohjelmanumerona Tammerfestin teltan purkaminen. Emme siis suinkaan itse purkaneet, vaan silmät pyöreinä seurasimme vierestä, kun sitä oli purkamassa tusina nuoria ja hyvin ruskettuneita paidattomia virolaispoikia. Seuraava kesän kohokohta onkin sitten maailmanpyörän pystyttäminen Keskustorille. Viime kesänä maailmanpyörän mukana Tampereelle tuli yksi tosi ihku poika, toivottavasti se tulee tänäkin vuonna. Voi sitä jälleennäkemisen riemua vuoden odottamisen jälkeen... (Siis minun puoleltani, se tuskin muistaa minua nähneensäkään koskaan.)

Kesä on kyllä ihmisen parasta aikaa.