Miten on edes mahdollista, että olen blogannut viimeksi elokuussa? Olispa elokuu. Mieluummin tuleva kuin viime elokuu. Tai riippuu kai siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ainakaan säiden tai paljon muidenkaan olosuhteiden puolesta en kaipaa viime elokuuta.
Seuraan Roope Salmista Instagramissa (älkää kysykö). Tässä hiljan Roope laittoi Insta-storeihinsa pätkää, kun kävi salilla ja treenin jälkeen pyysi ihmisiä olemaan valehtelematta siitä, että treenistä tulisi hyvä fiilis. Ei kuulemma tule, vaan se on ihan kamalaa, vaikka sen jälkeen toki on tyytyväinen itseensä, että tuli lähdettyä ja tehtyä jne. Hmm.
Olen muualtakin ymmärtänyt, ja tästä olen varmaan ennenkin puhunut, että kaikille vaan ei tule sitä "endorfiinihumalaa" liikunnasta. Ei se silti tee siitä asiasta valehtelemista, jos itselle ei tule. Itse asiassa luulen, että jos sitä ei tule, niin laji on väärä. Toiset jää koukkuun juoksemiseen, itse en ole vielä koskaan saanut siitä lajista pienintäkään hyvänolontunnetta. Osittain kyllä myös syytän endometrioosia siitä, että juokseminen on joinain päivinä minulle jopa kivuliasta. Ei sillä, että kovin monena päivänä olisin kokeillutkaan. Tarvitsisin jonkun tosi tiukan korsetin, joka estäisi keskivartalon ja sisäelinten hölskymisen juostessa, niin voisin miettiä lajia uudestaan. Tätäkin asiaa on täysin turha yrittää selittää miespuoliselle pt:lle. Tai varmaan myös naispuoliselle, jos hänellä ei ole kokemusta siitä, että vatsassa on munasarjoista palleaan asti endon aiheuttamia kiinnikeitä.
Mitäpä minulle on tapahtunut sitten viime elokuun? Olen saanut uuden työpaikan, josta tykkään, ja olen muuttanut uuteen asuntoon, josta tykkään. Molemmat ovat määräaikaisia. Asunnon määräaikaisuus on pidempi kuin työpaikan. Ensimmäisen määräaikaisuus siis tarkoittaa, että en saa irtisanoa vuokrasopimusta vuoteen ilman sanktioita, ja jälkimmäisen määräaikaisuus tarkoittaa, että saan olla töissä kesäkuun loppuun asti. Toivon molempien jatkuvan kuitenkin hamaa tulevaisuuteen.
Laitan silkasta uteliaisuudesta Spotifysta soimaan Lauri Porran feat. Paperi T:n teoksen Kohta ja alan siivoilla lukaaliani. Voisin leikkiä sämpylää heidän kanssaan, jos tiedätte mitä tarkoitan.
Nähdään taas!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
14. tammikuuta 2018
9. maaliskuuta 2016
Shut up and drive
Tulin tässä ajatelleeksi ihmisiä ja empatiaa. Tein omassa pikku pääkyssäni sellaisen havainnon, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat aina saamapuolella näissä empatiahommissa. Siis aina ja pelkästään vain saamapuolella. Sen lisäksi, että he saavat empatiaa, he suorastaan vaativat sitä. Aina. Joka helvetin päivä. Tuollaiset ihmiset ovat hirvittävän raskaita.
Tämä on itse asiassa aika hankala asia sanoa tai kirjoittaa mitään, koska tiedän, että siellä on heti muutama tyyppi, joka miettii, että tarkoittaako se nyt minua? En tarkoita. Luultavasti. Jos en tunne sinua, niin en tiedä, mutta jos tunnen, niin en. Mutta jos joku tuntematon siellä nyt tuntee piston sydämessään, niin kannattaa tutkiskella itseään: tuntuuko sinusta kaikkien muiden ongelmat vähäpätöisiltä omiesi rinnalla? Koska olet viimeksi kuunnellut jonkun toisen murheita sen sijaan, että olet kääntänyt asian koskemaan sinua itseäsi, koska kellään muulla ei voi olla niin paskaa kuin sinulla?
Eikä se riitä, että nämä tyypit vaativat ympärillään olevilta ihmisiltä empatiaa jatkuvasti. He myös pahoittavat mielensä siitä, jos joku ei sitä joskus jaksa tarjota. Sillä vaikka empatia on aivan normaali osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja useimmat meistä ovat siihen luonnostaan kykeneviä, ei aina vaan jaksa. Empatiavaras imee kaiken energian toisista eikä itse edes huomaa sitä, tai luultavasti välitä. Kunhan saa olla säälin keskipisteenä, kun taas on niin hirveän vaikeata. Ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, ne kuuntelevat korvat ja nojattavat olkapäät liukenevat siitä ympäriltä, mutta onneksi aina löytyy jostain joku uusi korva ja olkapää, jota kuormittaa, kunnes sekin väsyy ja alkaa ottaa välimatkaa.
Kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa.
Tämä on itse asiassa aika hankala asia sanoa tai kirjoittaa mitään, koska tiedän, että siellä on heti muutama tyyppi, joka miettii, että tarkoittaako se nyt minua? En tarkoita. Luultavasti. Jos en tunne sinua, niin en tiedä, mutta jos tunnen, niin en. Mutta jos joku tuntematon siellä nyt tuntee piston sydämessään, niin kannattaa tutkiskella itseään: tuntuuko sinusta kaikkien muiden ongelmat vähäpätöisiltä omiesi rinnalla? Koska olet viimeksi kuunnellut jonkun toisen murheita sen sijaan, että olet kääntänyt asian koskemaan sinua itseäsi, koska kellään muulla ei voi olla niin paskaa kuin sinulla?
Eikä se riitä, että nämä tyypit vaativat ympärillään olevilta ihmisiltä empatiaa jatkuvasti. He myös pahoittavat mielensä siitä, jos joku ei sitä joskus jaksa tarjota. Sillä vaikka empatia on aivan normaali osa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja useimmat meistä ovat siihen luonnostaan kykeneviä, ei aina vaan jaksa. Empatiavaras imee kaiken energian toisista eikä itse edes huomaa sitä, tai luultavasti välitä. Kunhan saa olla säälin keskipisteenä, kun taas on niin hirveän vaikeata. Ja pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, ne kuuntelevat korvat ja nojattavat olkapäät liukenevat siitä ympäriltä, mutta onneksi aina löytyy jostain joku uusi korva ja olkapää, jota kuormittaa, kunnes sekin väsyy ja alkaa ottaa välimatkaa.
Kuten joku viisas joskus aikoinaan sanoi: Jos haluu saada on pakko antaa.
22. helmikuuta 2016
53/366
Välillä sitä aina tulee tuulahduksia jostain vanhan hyvän blogistanian ajoilta ja sitten harmittaa, kun ei oikein jaksa enää itsekään suoltaa tuubaa tänne blogiin. Ja mikä muuten on typerämpi aihe blogikirjoitukselle kuin se, että ei ole kirjoittanut pitkään aikaan eikä ole mitään sanottavaa? Aivan oikein, ei mikään.
Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.
Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.
Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).
Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.
Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!
Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!
Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.
Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.
Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).
Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.
Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!
Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!
8. kesäkuuta 2015
Siis rupsahda rauhassa rakkaani mun
Minulla on ollut viime päivinä jotenkin ihan kauhea ikä-släsh-ulkonäkökriisi. Kriisi on varmaan osin ilmaantunut juuri nyt siksi, että olen tällä viikolla taas vuoden vanhempi kuin... no, vaikkapa vuosi sitten. Ja toinen syy on varmasti kaikenlaiset isot "muutokset" elämässä. Tätä blogia kirjoittaa kohta aivan oikea maisteri, ihan vaan tiedoksenne. Ei vielä, mutta mahdollisesti pian.
Mutta palataanpas niihin pinnallisempiin asioihin. Ensinnäkin, joku on aiheuttanut iholleni pahoja asioita. Ja kun sanon pahoja asioita, tarkoitan finnejä. Minulla ei ole ollut koskaan iho näin näppyläinen ja huonossa kunnossa kuin tällä hetkellä. Teini-ikäisenäkin olin melko siloposkinen ja muistan parikymppisenäkin ihmisten huokailleen ihastuksesta, miten hyvä iho minulla on. (No okei, ehkä vähän liioittelin). Mutta nyt naama kukkii kuin mikäkin. Syytän siitä hormonikierukkaa ja luultavasti se myöskin on oikea syyllinen, koska finnien määrä vaihtelee kuunkierron mukaan.
No, finnithän tietysti ovat merkki ennemminkin nuorekkaasta ihosta (ehehe), koska yleensä ne kuuluvat sinne murkkuikään ennemmin kuin keski-ikään (joka ei tokikaan ole vielä lähelläkään). Suuremman ikääntymisongelman on aiheuttanut tämä dieettini. Katsokaas, kun pudottaa painoa useita kymmeniä kiloja, niin sitä jää ylimääräistä nahkaa. Vaikka olenkin dieetannut hitaasti ja maltillisesti enkä 50 kiloa puolessa vuodessa kuten näissä superdieeteissä, niin siltikään nahka ei ole palautunut täysin. Eikä taida palautuakaan enää tässä iässä. Suurimmat ongelmat ovat tietysti vatsassa, reisissä ja käsivarsissa, mutta se mikä itseäni eniten häiritsee — ja saa minut näyttämään vanhalta — on kasvojen ja kaulan roikkuva iho. Vihikoiran posket ja kanan heltta. Ahdistaa.
Sunnuntaina kriisini vasta kulminoituikin, kun näin valokuvan, jota ei ollut otettu minusta, mutta jossa näyin taustalla. Niin että en ollut tiennyt "pääseväni" kuvaan enkä täten myöskään poseerannut mitenkään. Ja hyi miten rumalta, vanhalta ja lihavalta näytinkään! Kuvassa näkyi nimenomaan sivuprofiilini, jota en ole koskaan voinut sietää. Tai en tiedä koskaan, mutta niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, olen inhonnut omaa sivuprofiiliani, koska läski, ruma nenä, lattana takaraivo jne. Eikä se näköjään yhäkään, kaiken tämän dieettaamisen jälkeen, näyttänyt yhtään paremmalta. Vaikka järkeni tietysti sanoo, että kukaan muu ei oikeasti näe minua niin kuin itse näen (enhän minäkään näe muiden "virheitä"), niin silti ihmettelen toistuvasti miten ihmiset eivät oksenna sivuprofiilini nähdessään ja miten ikinä kukaan mies on edes halunnut lähestyä minua (hurmaavan persoonallisuuteni ansiosta, toki) saati sitten tulevaisuudessa haluaisi lähestyä. Paras heittää kaikki haihattelut heti romukoppaan!
No, vitsi vitsinä, mutta joskus nuorempana, kun itsetuntoni oli varsin paljon heikompi kuin tänä päivänä (olen oikeasti ihan tyytyväinen itseeni, noin niin kuin muuten, vaikkei se ehkä tästä kirjoituksesta käykään ilmi), ajattelin toisinaan, miten kauheata se olisi, jos joskus iltapäivälehti julkaisisi lööpissään kuvan Suomen rumimmasta ihmisestä ja se olisin minä. Tämä ajatus oikeasti naurattaa minua nyt melko hillittömästi, mutta tuommoisiakin olen joskus kelaillut ihan oikeasti.
Mutta vakavasti sanottuna: jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, niin kävisin kyllä ihan oikeasti vähän kiristelemässä nahkaani kirurgin veitsen avulla. Mutta kun ei ole, niin ei auta muu kuin yrittää puhdistaa ja kosteuttaa, mutta tämän lisäksi myös jumpata. Siis myös hartioista ylöspäin. Kokovartalojumppaa kirjaimellisesti. Kiroan itseäni, etten tehnyt tätä dieettiä joskus kymmenen vuotta sitten (tai no, jos nyt lähdetään saivartelemaan, niin en olisi lihonut alunperinkään), kun iho vielä oli nuori ja kykeneväinen ihmeisiin. Tänä päivänä yhdestä puristetusta finnistäkin jää punainen arpi kuukaudeksi.
Mutta sitten sitä taas tulee ajatelleeksi, että onhan minulla kuitenkin terveyteni. Mitä väliä, vaikka nahka vähän roikkuisi ja paikat repsottaisi, kunhan on elossa ja voi ainakin kohtuullisen hyvin?
Mutta palataanpas niihin pinnallisempiin asioihin. Ensinnäkin, joku on aiheuttanut iholleni pahoja asioita. Ja kun sanon pahoja asioita, tarkoitan finnejä. Minulla ei ole ollut koskaan iho näin näppyläinen ja huonossa kunnossa kuin tällä hetkellä. Teini-ikäisenäkin olin melko siloposkinen ja muistan parikymppisenäkin ihmisten huokailleen ihastuksesta, miten hyvä iho minulla on. (No okei, ehkä vähän liioittelin). Mutta nyt naama kukkii kuin mikäkin. Syytän siitä hormonikierukkaa ja luultavasti se myöskin on oikea syyllinen, koska finnien määrä vaihtelee kuunkierron mukaan.
No, finnithän tietysti ovat merkki ennemminkin nuorekkaasta ihosta (ehehe), koska yleensä ne kuuluvat sinne murkkuikään ennemmin kuin keski-ikään (joka ei tokikaan ole vielä lähelläkään). Suuremman ikääntymisongelman on aiheuttanut tämä dieettini. Katsokaas, kun pudottaa painoa useita kymmeniä kiloja, niin sitä jää ylimääräistä nahkaa. Vaikka olenkin dieetannut hitaasti ja maltillisesti enkä 50 kiloa puolessa vuodessa kuten näissä superdieeteissä, niin siltikään nahka ei ole palautunut täysin. Eikä taida palautuakaan enää tässä iässä. Suurimmat ongelmat ovat tietysti vatsassa, reisissä ja käsivarsissa, mutta se mikä itseäni eniten häiritsee — ja saa minut näyttämään vanhalta — on kasvojen ja kaulan roikkuva iho. Vihikoiran posket ja kanan heltta. Ahdistaa.
Sunnuntaina kriisini vasta kulminoituikin, kun näin valokuvan, jota ei ollut otettu minusta, mutta jossa näyin taustalla. Niin että en ollut tiennyt "pääseväni" kuvaan enkä täten myöskään poseerannut mitenkään. Ja hyi miten rumalta, vanhalta ja lihavalta näytinkään! Kuvassa näkyi nimenomaan sivuprofiilini, jota en ole koskaan voinut sietää. Tai en tiedä koskaan, mutta niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, olen inhonnut omaa sivuprofiiliani, koska läski, ruma nenä, lattana takaraivo jne. Eikä se näköjään yhäkään, kaiken tämän dieettaamisen jälkeen, näyttänyt yhtään paremmalta. Vaikka järkeni tietysti sanoo, että kukaan muu ei oikeasti näe minua niin kuin itse näen (enhän minäkään näe muiden "virheitä"), niin silti ihmettelen toistuvasti miten ihmiset eivät oksenna sivuprofiilini nähdessään ja miten ikinä kukaan mies on edes halunnut lähestyä minua (hurmaavan persoonallisuuteni ansiosta, toki) saati sitten tulevaisuudessa haluaisi lähestyä. Paras heittää kaikki haihattelut heti romukoppaan!
No, vitsi vitsinä, mutta joskus nuorempana, kun itsetuntoni oli varsin paljon heikompi kuin tänä päivänä (olen oikeasti ihan tyytyväinen itseeni, noin niin kuin muuten, vaikkei se ehkä tästä kirjoituksesta käykään ilmi), ajattelin toisinaan, miten kauheata se olisi, jos joskus iltapäivälehti julkaisisi lööpissään kuvan Suomen rumimmasta ihmisestä ja se olisin minä. Tämä ajatus oikeasti naurattaa minua nyt melko hillittömästi, mutta tuommoisiakin olen joskus kelaillut ihan oikeasti.
Mutta vakavasti sanottuna: jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, niin kävisin kyllä ihan oikeasti vähän kiristelemässä nahkaani kirurgin veitsen avulla. Mutta kun ei ole, niin ei auta muu kuin yrittää puhdistaa ja kosteuttaa, mutta tämän lisäksi myös jumpata. Siis myös hartioista ylöspäin. Kokovartalojumppaa kirjaimellisesti. Kiroan itseäni, etten tehnyt tätä dieettiä joskus kymmenen vuotta sitten (tai no, jos nyt lähdetään saivartelemaan, niin en olisi lihonut alunperinkään), kun iho vielä oli nuori ja kykeneväinen ihmeisiin. Tänä päivänä yhdestä puristetusta finnistäkin jää punainen arpi kuukaudeksi.
Mutta sitten sitä taas tulee ajatelleeksi, että onhan minulla kuitenkin terveyteni. Mitä väliä, vaikka nahka vähän roikkuisi ja paikat repsottaisi, kunhan on elossa ja voi ainakin kohtuullisen hyvin?
5. huhtikuuta 2015
Instant crush
Ennen kuin alan vastailla teidän kysymyksiinne, kirjoitan nopean avautumisen aiheesta, joka minua alkoi ärsyttää aivan justiinsa. Nimittäin ihastumisesta.
Ihastuminen itsessään ei ole ärsyttävää. Se on ihanaa ja kutkuttavaa. Mutta muiden ihmisten vatulointi asian suhteen on aivan älyttömän ärsyttävää. Ymmärrän, että ala- ja ehkä vielä yläasteellakin se oli "vähän noloa", silleen, että toi tykkää tosta, kika kika, mutta että aikuiset ihmiset...
Hirveän moni esimerkiksi tuntuu näkevän vaivaa siitä, olenko minä ihastunut personal traineriini. Se kysymys, mihin minulle ei ainakaan vielä ole auennut vastausta, on mitä sitten? Olin tai en, niin MITÄ SITTEN? Rhett Butleria lainatakseni, frankly my dear, I don't give a damn. Mutta se mistä I give a damn, on se, että ihan oikeasti: minä tunnen itseni paremmin kuin kukaan toinen ihminen tässä maailmassa. Tunnen itseni luultavasti paremmin kuin moni muu tuntee itse itsensä, joten on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ulkopuolinen pystyisi kertomaan minulle minusta itsestäni jotain, jota en jo tietäisi. Tai vaihtoehtoisesti, tiedän vallan hyvin, ettei se pidä paikkaansa. Miksi siis ihmiset toistuvasti, jo sieltä peruskoulusta lähtien, näkevät asiakseen tulla kertomaan, että olen ihastunut milloin kehenkin? Mikä pointti? Oikeasti, voisiko joku vihdoin kertoa minulle vastauksen tähän?
Henkilökohtaisella tasolla näen ihastumisen pelkästään positiivisena asiana. Se on mitä suurin kohteliaisuus. Sehän kertoo siitä, että vastapuoli on jollain tapaa ihastuttava ihminen ja ihmisten välillä aika usein vain on seksuaalista vetovoimaa, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen.
Minulle ihastuminen ei tarkoita sitä, että laittaisin peliin heti koko elämäni ja alkaisin haaveilla punaisesta talosta ja perunamaasta ja volvosta ja puolikkaasta koirasta. Se on yksi tunne muiden joukossa, mutta ehdottoman positiivinen tunne ja se tekee elämästä hetkeksi köykäisempää ja kivempaa.
On toki sitten niitäkin ihastumisia, semmoisia isoja ja painavia, jotka saattavat päätyä sydänsuruihin. Mutta siinäkin tapauksessa, mikä pointti on kertoa ihmiselle itselleen, että olet muuten ihastunut? Meinaatte, ettei se ihminen itse tiedä sitä? Vähän kuin silmälasipäiselle kerrottaisiin, että hänellä on huono näkö. Tai sitten ihan vaan asiasta vatulointi ihmisen selän takana. Miten kukaan jaksaa nähdä vaivaa sellaisesta? Ja miksi? Minusta nähden se ei varsinaisesti ole kenenkään muin kuin näiden kahden ihmisen välinen asia, jos heidänkään.
Onko tunteet meille jotenkin joku iso pelottava mörkö, joille tarvii vähän hihitellä, kun niitä ei muuten osata käsitellä?
Ihastuminen itsessään ei ole ärsyttävää. Se on ihanaa ja kutkuttavaa. Mutta muiden ihmisten vatulointi asian suhteen on aivan älyttömän ärsyttävää. Ymmärrän, että ala- ja ehkä vielä yläasteellakin se oli "vähän noloa", silleen, että toi tykkää tosta, kika kika, mutta että aikuiset ihmiset...
Hirveän moni esimerkiksi tuntuu näkevän vaivaa siitä, olenko minä ihastunut personal traineriini. Se kysymys, mihin minulle ei ainakaan vielä ole auennut vastausta, on mitä sitten? Olin tai en, niin MITÄ SITTEN? Rhett Butleria lainatakseni, frankly my dear, I don't give a damn. Mutta se mistä I give a damn, on se, että ihan oikeasti: minä tunnen itseni paremmin kuin kukaan toinen ihminen tässä maailmassa. Tunnen itseni luultavasti paremmin kuin moni muu tuntee itse itsensä, joten on hyvin epätodennäköistä, että kukaan ulkopuolinen pystyisi kertomaan minulle minusta itsestäni jotain, jota en jo tietäisi. Tai vaihtoehtoisesti, tiedän vallan hyvin, ettei se pidä paikkaansa. Miksi siis ihmiset toistuvasti, jo sieltä peruskoulusta lähtien, näkevät asiakseen tulla kertomaan, että olen ihastunut milloin kehenkin? Mikä pointti? Oikeasti, voisiko joku vihdoin kertoa minulle vastauksen tähän?
Henkilökohtaisella tasolla näen ihastumisen pelkästään positiivisena asiana. Se on mitä suurin kohteliaisuus. Sehän kertoo siitä, että vastapuoli on jollain tapaa ihastuttava ihminen ja ihmisten välillä aika usein vain on seksuaalista vetovoimaa, sukupuolesta ja suuntautumisesta riippuen.
Minulle ihastuminen ei tarkoita sitä, että laittaisin peliin heti koko elämäni ja alkaisin haaveilla punaisesta talosta ja perunamaasta ja volvosta ja puolikkaasta koirasta. Se on yksi tunne muiden joukossa, mutta ehdottoman positiivinen tunne ja se tekee elämästä hetkeksi köykäisempää ja kivempaa.
On toki sitten niitäkin ihastumisia, semmoisia isoja ja painavia, jotka saattavat päätyä sydänsuruihin. Mutta siinäkin tapauksessa, mikä pointti on kertoa ihmiselle itselleen, että olet muuten ihastunut? Meinaatte, ettei se ihminen itse tiedä sitä? Vähän kuin silmälasipäiselle kerrottaisiin, että hänellä on huono näkö. Tai sitten ihan vaan asiasta vatulointi ihmisen selän takana. Miten kukaan jaksaa nähdä vaivaa sellaisesta? Ja miksi? Minusta nähden se ei varsinaisesti ole kenenkään muin kuin näiden kahden ihmisen välinen asia, jos heidänkään.
Onko tunteet meille jotenkin joku iso pelottava mörkö, joille tarvii vähän hihitellä, kun niitä ei muuten osata käsitellä?
2. maaliskuuta 2015
Ruma rämä romu
Viikonloppu oli kerrassaan loistava!
Perjantaina käytiin Helsingin jäähallissa todistamassa Don Huonojen 25 v. -synttäripippaloita. Ensimmäisenä lavan otti haltuun Egotrippi, ja hyvin ottikin. Minä raskaamman musiikin ystävänä en väheksy Egotrippiä ollenkaan, koska sillä on ollut jossain vaiheessa nuoruuttani aika merkittäväkin osa elämässäni. Biisit oli hyviä, soitto kulki ja bändit tyypit vaikuttivat kymmenessä vuodessa enemmänkin nuorentuneen kuin vanhentuneen. Jännä.
Toisena esiintyi Maj Karma. Voi pojat. VOI POJAT. Tätä on sitten odotettu kuin kuuta nousevaa. Herra Ylpön Ihmiset oli ihan hohhailua Maj Karmaan verrattuna. Maj Karmassa rakastan koko pakettia: Ylpön ääni, Kuritun basso, Häiriön kitara ja myöskin aina hieman taka-alalle jäävän Savolaisen rumpalointi. Täydellistä. Ja ne biisit ja se angsti ja punk-asenne. Voisi sanoa tauon tehneen bändille hyvää. Meno oli parempaa kuin silloin joskus viitisen vuotta sitten viimeksi bändin nähtyäni. Maj Karman viimeisimmästä levystä en kauheasti välittänyt, mutta nyt livenä Salamakin toimi kuin junan vessa ja metrinen halko ja mitä näitä on. Keikka oli aivan liian lyhyt.
Don Huonotkin oli hyvä, tietysti, vaikka bändi ei koskaan ole kuullut omassa musiikkimaailmassani sinne ykköskaartiin. Tunnistin biiseistä paljon useamman kuin olin kuvitellut Don Huonoilta tuntevani. Mahdollisesti tunnistin jopa kaikki vanhat biisit, en osaa sanoa. Ainoa heikko kohta Donkkareiden keikalla oli se, että turnauskestävyyteni rajoja koeteltiin jokaisen slovarin kohdalla. Mielestäni slovareiden soittelu voitaisiin jättää kokonaan pois livekeikoilta. Onneksi sitten hetipian tulikin vauhdikkaampaa musiikkia ja kaikki paikkojen kolottelu ja vatsan nälkäkurninta unohtui taas. Olipa siistiä myös, että Paleface kävi humppailemassa biisin verran lavalla.
Ja lauantaina sitten saatiinkin Suomelle oikein kunnon Euroviisu-edustaja. Kerrankin ei tarvitse hävetä. Yhtään. Huvittaa lukea Pertti Kurikan Nimipäivien valinnan vastustajien argumenttejä internetskusta. Yhtäkkiä tänä vuonna musiikki onkin ensisijaisen tärkeä asia Euroviisuissa, ei sillä että vammaisia vastaan mitään olisi. Jotkut myös ovat kovin huolissaan bändin henkisistä ja fyysisistä voimavaroista. Lisäksi paheksutaan, että bändi "ratsastaa vammaisuudellaan". Kuten toisaalla jo sanoinkin, niin mitä kehitysvammainen voi tehdä "ratsastamatta" vammaisuudellaan, jos se on se mitä se on? Pysytellä kotona neljän seinän sisällä, ettei kukaan pahoita mieltään? Poissa silmistä, poissa mielestä. Odottelen montako takinkääntötemppua tänä vuonna tehdään, jos Pertti Kurikan Nimipäivät nyt sattuisivat tekemään Lordit.
Lainaan tähän loppuun Jari Tervoa:
Oma näkemykseni suomalaisista ei ole ehkä kuitenkaan aivan noin negatiivinen. Ainakaan viime lauantain jälkeen ei enää ole. Toivoa vielä on. Hyvä Suomi! Hyvä Pertti Kurikan Nimipäivät!
Perjantaina käytiin Helsingin jäähallissa todistamassa Don Huonojen 25 v. -synttäripippaloita. Ensimmäisenä lavan otti haltuun Egotrippi, ja hyvin ottikin. Minä raskaamman musiikin ystävänä en väheksy Egotrippiä ollenkaan, koska sillä on ollut jossain vaiheessa nuoruuttani aika merkittäväkin osa elämässäni. Biisit oli hyviä, soitto kulki ja bändit tyypit vaikuttivat kymmenessä vuodessa enemmänkin nuorentuneen kuin vanhentuneen. Jännä.
Toisena esiintyi Maj Karma. Voi pojat. VOI POJAT. Tätä on sitten odotettu kuin kuuta nousevaa. Herra Ylpön Ihmiset oli ihan hohhailua Maj Karmaan verrattuna. Maj Karmassa rakastan koko pakettia: Ylpön ääni, Kuritun basso, Häiriön kitara ja myöskin aina hieman taka-alalle jäävän Savolaisen rumpalointi. Täydellistä. Ja ne biisit ja se angsti ja punk-asenne. Voisi sanoa tauon tehneen bändille hyvää. Meno oli parempaa kuin silloin joskus viitisen vuotta sitten viimeksi bändin nähtyäni. Maj Karman viimeisimmästä levystä en kauheasti välittänyt, mutta nyt livenä Salamakin toimi kuin junan vessa ja metrinen halko ja mitä näitä on. Keikka oli aivan liian lyhyt.
Don Huonotkin oli hyvä, tietysti, vaikka bändi ei koskaan ole kuullut omassa musiikkimaailmassani sinne ykköskaartiin. Tunnistin biiseistä paljon useamman kuin olin kuvitellut Don Huonoilta tuntevani. Mahdollisesti tunnistin jopa kaikki vanhat biisit, en osaa sanoa. Ainoa heikko kohta Donkkareiden keikalla oli se, että turnauskestävyyteni rajoja koeteltiin jokaisen slovarin kohdalla. Mielestäni slovareiden soittelu voitaisiin jättää kokonaan pois livekeikoilta. Onneksi sitten hetipian tulikin vauhdikkaampaa musiikkia ja kaikki paikkojen kolottelu ja vatsan nälkäkurninta unohtui taas. Olipa siistiä myös, että Paleface kävi humppailemassa biisin verran lavalla.
Ja lauantaina sitten saatiinkin Suomelle oikein kunnon Euroviisu-edustaja. Kerrankin ei tarvitse hävetä. Yhtään. Huvittaa lukea Pertti Kurikan Nimipäivien valinnan vastustajien argumenttejä internetskusta. Yhtäkkiä tänä vuonna musiikki onkin ensisijaisen tärkeä asia Euroviisuissa, ei sillä että vammaisia vastaan mitään olisi. Jotkut myös ovat kovin huolissaan bändin henkisistä ja fyysisistä voimavaroista. Lisäksi paheksutaan, että bändi "ratsastaa vammaisuudellaan". Kuten toisaalla jo sanoinkin, niin mitä kehitysvammainen voi tehdä "ratsastamatta" vammaisuudellaan, jos se on se mitä se on? Pysytellä kotona neljän seinän sisällä, ettei kukaan pahoita mieltään? Poissa silmistä, poissa mielestä. Odottelen montako takinkääntötemppua tänä vuonna tehdään, jos Pertti Kurikan Nimipäivät nyt sattuisivat tekemään Lordit.
Lainaan tähän loppuun Jari Tervoa:
"Pertti Kurikan Nimipäivät tekee Suomi-kuvalle hyvää. Suomi tulee vaikuttamaan satojen miljoonien katsojien edessä suvaitsevaiselta, inhimilliseltä, avosyliseltä, rennolta, iloiselta, nykyaikaiselta, vähemmistöjä kunnioittavalta ja omaperäiseltä.
Me kaikki tiedämme, että Suomi ei ole tällainen, mutta tässähän olikin kyse Suomi-kuvasta."
Oma näkemykseni suomalaisista ei ole ehkä kuitenkaan aivan noin negatiivinen. Ainakaan viime lauantain jälkeen ei enää ole. Toivoa vielä on. Hyvä Suomi! Hyvä Pertti Kurikan Nimipäivät!
17. helmikuuta 2015
Let's get together and feel all right
Luin tänään aamukahvini pontimiksi tuolta intternetistä 20 kohdan listaa siitä, mistä tietää että joku on paras ystäväsi. Niin, jotkut lukevat aamuisin Hesaria, toiset jotain aivan muuta... No joka tapauksessa, yksi noista kohdista oli:
- "Conversations can be had without a single word being said"
Tuo kuvasi loistavasti — ei niinkään minun ja parhaan ystäväni suhdetta, vaan minun ja PT:ni suhdetta. Sopi kuin nenä päähän tai squashpallo silmään!
Olen varsinkin viime viikkoina kiinnittänyt tähän huomiota ja ollut jopa huvittunut asiasta. Tietysti silloin, kun treenaamme yhdessä, käytämme viestintään pääasiassa suullista vuoropuhelua, mutta muina aikoina erilaiset käsimerkit ja -huitomiset ovat aika yleisiä. Toisinaan riittää pelkkä katsekontaktikin.
Käytimme tätä kommunikointitapaa viimeksi eilen, kun olin niin totaalisen puhki, etten pystynyt tuottamaan puhetta. Pyöritin vain etusormeani ilmassa kysyvä ilme kasvoillani, PT nyökkäsi ja homma oli sillä taputeltu. Täydellinen yhteisymmärrys. Molemmat tosin purskahtivat nauruun "keskustelun" päätteeksi, koska esittämäni kysymys oli jopa hieman hölmö.
Toisinaan kyllä käy niin, että tyyppi ymmärtää minun kysymykseni, kun viiton jostain useamman metrin päästä tai osoitan sormellani kohdetta (esim. tankoa, jolloin kysymys tarkoittaa "tarvitsetteko te tätä?"), mutta minä en ymmärrä vastausta, jolloin tilanne vaatii lisää huitomista tai sanallista tarkennusta. En sitten tiedä olenko minä vain parempi erilaisissa käsimerkeissä vai onko hän parempi tulkitsemaan minua. Ehkä tippaleipäaivoni kehittävät yksinkertaisista viittomisista liian monitulkintaisia vastauksia. Mene ja tiedä.
En siis väitä, että PT:ni olisi paras ystäväni, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin kenenkään ystäväni kanssa en ole viettänyt viimeisen parin vuoden aikana yhtä paljon aikaa kuin PT:ni kanssa. Kai siinä väkisinkin kehittyy jonkinlainen syvempi yhteys.
Toisaalta ei tuo kyllä toimi aivan kenen tahansa kanssa. Joskus on työkavereita, joiden naamaa katselee vuosien ajan viitenä päivänä viikossa eikä heitä siltikään koskaan opi tajuamaan ilman sanallista avustusta. Ja toisinaan ei niiden kanssakaan.
Ps. Hei, tämähän oli vuorokauden sisällä jo kolmas päivitys. Alkaako ahdistaa? Tuleeko tuutista liikaa tavaraa? Täytyykö rajoittaa? Mutta toisaalta Harmaa Hattukin päivitti reilun vuoden tauon jälkeen kahtena peräkkäisenä päivänä. En minä voi jäädä pekkaa pahemmaksi. Tai siis Harmaa Hattua.
Ps. Hei, tämähän oli vuorokauden sisällä jo kolmas päivitys. Alkaako ahdistaa? Tuleeko tuutista liikaa tavaraa? Täytyykö rajoittaa? Mutta toisaalta Harmaa Hattukin päivitti reilun vuoden tauon jälkeen kahtena peräkkäisenä päivänä. En minä voi jäädä pekkaa pahemmaksi. Tai siis Harmaa Hattua.
16. helmikuuta 2015
Vaikka minä putoan kaivossa, jossa ei oo seiniä eikä pohjaa
Yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia (jos nyt vähän liioitellaan) oli Riston keikka yhtenä kesänä yhdessä puistossa. Olin itse siellä katsomassa ihan toisenlaista bändiä (Jaakko & Jay) ja jostain syystä yleisö oli kyseisellä keikalla tosi laimeata. J&J:n jälkeen lavan valtasi Risto. Siis se Ylihärsilä yksikseen, ei koko bändi nimeltä Risto. Tilanne oli jotenkin psykedeelinen, kun yhtäkkiä lavan edusta täyttyi oudosti huojuvista hipstereistä ja musiikki oli jotain aivan kamalaa syntikan paukuttamista. Pakenin paikalta ahdistuneena.
No mutta, tämän kerrottuani on pakko myöntää, että Ristolla on hyvääkin musiikkia. Joskus katselin elokuvan Veijarit ja no, en nyt tiedä oliko leffa juuri mistään kotoisin, mutta sen musiikista tykkäsin kovasti paljon ja se sopi elokuvaan ja tunnelmaan tosi hyvin. Lopputeksteistä kävi kuitenkin ilmi, että leffan musiikki oli lähes täysin Riston musiikkia.
Tänään olen ollut vähän down ja koko elämä tuntuu olevan vähän niin kuin päin vittua just nyt. En jaksa mennä siihen sen enempää. Katselin äsken Ykköseltä vähän surkean ohjelman alkoholisoituneesta miehestä ja läheisriippuvaisesta naisesta, kyseessä oli siis Dokumenttiprojektin Yläkerran Tuula (Areenassa 18.3. saakka). Dokkarissa soitettiin Riston Putoan kaivossa ja jotenkin se tässä tilanteessa ja näissä fiiliksissä kolahti tosi kovaa.
Edit 1: Ai niin, piti myös tähän loppuun mainita Zepasta, joka ihan vahingossa etäauttoi naista mäessä sanomalla "se on vain tunne, tunteita menee ja tulee, ja tuokin menee kohta pois" jollekin ihan toiselle kuin minulle. Hienosti sanottu. Yritän nyt siis kestää näitä epämukavia tunteita, joita just nyt on. Huomenna niitä ei enää ole, tai ei ainakaan ylihuomenna. Ja aurinko nousee. Ja laskee.
Edit 2: Musiikki on hieno asia. Sen avulla pystyy käsittelemään tunteita.
Edit 3: Sitä paitsi televisiossa näkyi justiinsa Kari-Pekka Toivosen paljas takapuoli. Ei tämä maailma ole niin paha paikka sittenkään.
No mutta, tämän kerrottuani on pakko myöntää, että Ristolla on hyvääkin musiikkia. Joskus katselin elokuvan Veijarit ja no, en nyt tiedä oliko leffa juuri mistään kotoisin, mutta sen musiikista tykkäsin kovasti paljon ja se sopi elokuvaan ja tunnelmaan tosi hyvin. Lopputeksteistä kävi kuitenkin ilmi, että leffan musiikki oli lähes täysin Riston musiikkia.
Tänään olen ollut vähän down ja koko elämä tuntuu olevan vähän niin kuin päin vittua just nyt. En jaksa mennä siihen sen enempää. Katselin äsken Ykköseltä vähän surkean ohjelman alkoholisoituneesta miehestä ja läheisriippuvaisesta naisesta, kyseessä oli siis Dokumenttiprojektin Yläkerran Tuula (Areenassa 18.3. saakka). Dokkarissa soitettiin Riston Putoan kaivossa ja jotenkin se tässä tilanteessa ja näissä fiiliksissä kolahti tosi kovaa.
En kai koskaan
tuu tästä paremmaks muuttumaan.
Mutta älä pelkää
tahdon kuitenkin hyvää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.
tuu tästä paremmaks muuttumaan.
Mutta älä pelkää
tahdon kuitenkin hyvää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.
En kai koskaan,
nää eessä valoa.
Mut koita ymmärtää,
etten kuitenkaan oo kylmä kuin jää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.
nää eessä valoa.
Mut koita ymmärtää,
etten kuitenkaan oo kylmä kuin jää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.
Mutta yksi on jäänyt.
Arvaatko jo mikä se on?
Arvaatko jo mikä se on?
Edit 1: Ai niin, piti myös tähän loppuun mainita Zepasta, joka ihan vahingossa etäauttoi naista mäessä sanomalla "se on vain tunne, tunteita menee ja tulee, ja tuokin menee kohta pois" jollekin ihan toiselle kuin minulle. Hienosti sanottu. Yritän nyt siis kestää näitä epämukavia tunteita, joita just nyt on. Huomenna niitä ei enää ole, tai ei ainakaan ylihuomenna. Ja aurinko nousee. Ja laskee.
Edit 2: Musiikki on hieno asia. Sen avulla pystyy käsittelemään tunteita.
Edit 3: Sitä paitsi televisiossa näkyi justiinsa Kari-Pekka Toivosen paljas takapuoli. Ei tämä maailma ole niin paha paikka sittenkään.
26. syyskuuta 2014
You win some, lose some
Aina kun luen toisten treeniblogeja, niin alkaa tehdä mieli itsekin päivittää jotain treeniasiaa. Mutta sitten kun otan näppäimistön käteeni, niin en oikein keksi mitään sanottavaa. Ainakaan mitään uutta. Sitä paitsi tätä treenibloggaamista hillitsee hieman se, että jos jostain kumman syystä pt:ni eksyisi tänne, niin en tahtoisi hänen tunnistavan minua asiakkaakseen, ainakaan täksi tietyksi asiakkaaksi. Vaikka pelkkää hyväähän minä hänestä olen puhunut. Täällä tai missään. Mutta onhan se nyt vähän noloa kehua päin naamaa näin hävyttömästi.
Olen varmaan sanonut noin sata kertaa ennenkin, mutta personal trainerini on ehkä paras tyyppi ikinä. Siis minulle tuohon hommaan. Ensinnäkin ihailen hänen ammattitaitoaan ja loputonta tietomääräänsä. Voin kysyä oikeasti ihan mitä tahansa treenaamiseen liittyvää ja saan aina vastauksen (toki koulukuntia on monia, mutta minulle sopii tämä tapa treenata). Ja toisennakin, hänen luonteensa on aivan täydellinen tuohon ammattiin. Ei mitään järjetöntä simputusta, vaan lempeä kuin mikä, mutta tarvittaessa tiukka. Ja lisäksi hauska, mikä helpottaa elämää jopa niinä hetkinä, kun etureisiin sattuu niin saatanasti. Mitä pidempään tämä suhde on kestänyt, sitä saumattomampaa yhteistyömme on, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtään hankalaa. Voin puhua puolikkailla lauseilla, mitä yleensäkin teen, ja hän useimmiten täydentää sen lauseeni. Treenin tuoksinnassa minun ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, kun tyyppi näkee pelkästä katseestani missä mennään. Välillä epäilen, että hän tuntee minut jo vähän liiankin hyvin, kun vaikuttaa siltä, että hän on alkanut lukea ajatuksianikin.
Mitä treenaamiseen tulee, niin olen ihan intoa piukeassa taas. Sain tällä viikolla uuden treeniohjelman, josta tykkään tosi paljon. Siinä treenataan kroppa kolmessa osassa, mikä sopii minulle. Pystyn helpommin hinkkaamaan rinnan loppuun asti, kun tiedän, ettei sen jälkeen tarvitse enää hinkata selkää, vaan se tehdään aivan toisena päivänä. Olen vähän salaa ylpeä, että treenaan 3-jakoisella ohjelmalla, koska ei sitä aivan uunolle aloittelijalle edes annettaisi (minun pt:ni ainakaan). Olkapääni ovat myöskin yhä välillä jopa pelottavan ison näköiset, muussa kropassa treeni ei edelleenkään maininnan arvoisesti näy, koska laardi.
Niin, se laardi. Kesän aikana keräämäni lisäkilot taas eivät tahdo lähteä millään. Haluaisin syyttää hormonikierukkaa läskin intomielisestä kertymisestä sekä kiintymisestä minuun, mutta pahoin pelkään, että ongelma on lähinnä korvieni välissä. Netistä löytyy kyllä useita puheenvuoroja, jotka puhuvat hormonikierukan lihottavasti vaikutuksesta, mutta lähtökohtaisesti en oikein usko itse siihen niin suoraviivaisesti. Tarvitsisi vain saada jonkinlainen ryhtiliike tehtyä, mutta itseni motivointi on vaikeata. Niistä pudotetuista grammoistakaan ei oikein tällä hetkellä irtoa mitään voittajafiilistä, kun paino on yhä useamman kilon enemmän kuin viime toukokuussa. Kyllä vituttaa.
Ja jotta tunnistaminen ei olisi liian vaikeata, niin läpätään tähän loppuun todisteeksi kuvasarja siitä, miten hiton vaikeata pullistelukuvien ottaminen salilla itse itsestään on.
Kesän rusketuskin haalistuu hurjaa vauhtia. Kaikkihan me tiedämme, että ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen.
Olen varmaan sanonut noin sata kertaa ennenkin, mutta personal trainerini on ehkä paras tyyppi ikinä. Siis minulle tuohon hommaan. Ensinnäkin ihailen hänen ammattitaitoaan ja loputonta tietomääräänsä. Voin kysyä oikeasti ihan mitä tahansa treenaamiseen liittyvää ja saan aina vastauksen (toki koulukuntia on monia, mutta minulle sopii tämä tapa treenata). Ja toisennakin, hänen luonteensa on aivan täydellinen tuohon ammattiin. Ei mitään järjetöntä simputusta, vaan lempeä kuin mikä, mutta tarvittaessa tiukka. Ja lisäksi hauska, mikä helpottaa elämää jopa niinä hetkinä, kun etureisiin sattuu niin saatanasti. Mitä pidempään tämä suhde on kestänyt, sitä saumattomampaa yhteistyömme on, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtään hankalaa. Voin puhua puolikkailla lauseilla, mitä yleensäkin teen, ja hän useimmiten täydentää sen lauseeni. Treenin tuoksinnassa minun ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, kun tyyppi näkee pelkästä katseestani missä mennään. Välillä epäilen, että hän tuntee minut jo vähän liiankin hyvin, kun vaikuttaa siltä, että hän on alkanut lukea ajatuksianikin.
Mitä treenaamiseen tulee, niin olen ihan intoa piukeassa taas. Sain tällä viikolla uuden treeniohjelman, josta tykkään tosi paljon. Siinä treenataan kroppa kolmessa osassa, mikä sopii minulle. Pystyn helpommin hinkkaamaan rinnan loppuun asti, kun tiedän, ettei sen jälkeen tarvitse enää hinkata selkää, vaan se tehdään aivan toisena päivänä. Olen vähän salaa ylpeä, että treenaan 3-jakoisella ohjelmalla, koska ei sitä aivan uunolle aloittelijalle edes annettaisi (minun pt:ni ainakaan). Olkapääni ovat myöskin yhä välillä jopa pelottavan ison näköiset, muussa kropassa treeni ei edelleenkään maininnan arvoisesti näy, koska laardi.
Niin, se laardi. Kesän aikana keräämäni lisäkilot taas eivät tahdo lähteä millään. Haluaisin syyttää hormonikierukkaa läskin intomielisestä kertymisestä sekä kiintymisestä minuun, mutta pahoin pelkään, että ongelma on lähinnä korvieni välissä. Netistä löytyy kyllä useita puheenvuoroja, jotka puhuvat hormonikierukan lihottavasti vaikutuksesta, mutta lähtökohtaisesti en oikein usko itse siihen niin suoraviivaisesti. Tarvitsisi vain saada jonkinlainen ryhtiliike tehtyä, mutta itseni motivointi on vaikeata. Niistä pudotetuista grammoistakaan ei oikein tällä hetkellä irtoa mitään voittajafiilistä, kun paino on yhä useamman kilon enemmän kuin viime toukokuussa. Kyllä vituttaa.
Ja jotta tunnistaminen ei olisi liian vaikeata, niin läpätään tähän loppuun todisteeksi kuvasarja siitä, miten hiton vaikeata pullistelukuvien ottaminen salilla itse itsestään on.
Kesän rusketuskin haalistuu hurjaa vauhtia. Kaikkihan me tiedämme, että ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen.
20. syyskuuta 2014
I danced myself right out the womb
Pari iltaa sitten havahduin tilanteeseen. Nyt kun kaikki tärkeämpi, kuten kesä ja työt ja silmäpelit ja sen sellaiset ovat ohitse, ehdin pysähtyä ajattelemaan ja tajusin, että minulla siis todellakin on diagnoosi. Sairaus, jonka kanssa elän lopun elämääni, tai ainakin vaihdevuosiin saakka. Sairaus, joka ei varsinaisesti tällä hetkellä vaikuta elämääni juuri mitenkään, mutta tulevaisuudesta ei voi tietää.
Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.
Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.
Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.
Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.
Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.
Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.
Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.
Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.
25. elokuuta 2014
Rakatung ketung ketuketuke tungtung! (*
Täytyy varmaan kirjoittaa nyt siitä lupaamastani järkiavioliitosta ja metrisistä haloista, vai miten se meni, ennen kuin itse(kin) kyllästyn tähän aiheeseen. Koska tunnen sen olevan tulossa. Kyllästymisen siis.
Niin. Järjellä ajateltunahan me olemme sen kesäpojan kanssa täysin toisilta planeetoilta. Tai ei täysin, hyvisten puolella olemme molemmat, mutta elämänkatsomuksemme eroavat toisistaan niin radikaalilla tavalla, että en vaan näe, miten sellainen parisuhde voisi koskaan toimia.
Mutta kun näen hänet, järkeni sumenee aivan täysin. En tiedä onko se biologiaa, fysiikkaa vai kemiaa (vai jotain muuta yläasteen oppiainetta), mutta pääni sekoaa, polveni menevät veteläksi ja *)sydämeni lyö kuin viidakkorumpu. Ehkä jonain päivänä haastattelen häntä tästä aiheesta (tai ehkä en), mutta voisin olla melko varma, että tuo tunne ei voi olla täysin yksipuolinen. Kukaan ei katso ketään sillä tavalla, jos se ei tunnu edes jossain. Katsekontaktimme ovat... jotain aivan muuta. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut jotain tämmöistä. (Paitsi että muistan, ja sillä oli sama etunimikin kuin tällä).
No mutta. Sitten on toinen tyyppi. Tämän tyypin kanssa asiat etenevät todella hitaasti (jos ollenkaan, riippuen hänestä tietysti). Se ei ole järjetöntä salamointia, mutta järkenikin tajuaa, että tykkään tyypistä tosi paljon. Ajatusmaailmamme, huumorimme, mieltymyksemme jne. ovat kovin samanlaisia. Viihdyn tyypin seurassa hirmu hyvin eikä hänen vuokseen tule koskaan tarvetta lyödä päätä seinään tai muuta epämukavaa. Jos tyyppi kosisi vaikka tänään, niin voisin melko epäröimättä suostua (niin kyllä kesäpojan kosintaankin, mutta siinä vaiheessa järkeni olisi sumentunut ja hommasta saattaisi seurata katastrofi). Pystyn helposti kuvittelemaan meidät elämään tasaista elämää onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka.
Vastauksena kysymykseen, miksi en tee uutta peliliikettä kesäpojan suhteen: Ensinnäkin koska se olisi tyhmää. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Ja toisennakin tuon toisen tyypin takia. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi: joko saisin toiset pakit (tämä on se todennäköisempi vaihtoehto enkä missään tapauksessa halua olla se tyttö, joka ei tajua kerrasta. Haluan on olla se tyttö, jonka kanssa voi olla kivaa pakeista huolimatta, ja pitää silmäpeliä koko kesän, koska olihan se ihan hemmetin hauskaa ja kuumottavaa) tai sitten tekisin isoimman virheen elämässäni ja lähtisin polulle, joka ei oikeasti johdattaisi minnekään kovin järkevään paikkaan (jos molemmat tuntevat hyvin vahvasti samasta asiasta, mutta näkemykset ovat täysin vastakkaiset, niin... ei. Enkä halua muuttaa häntä, koska se, mitä hän on, on tehnyt hänestä täydellisen).
Ja, loppujen viimeksi, kun asiaa oikein ajattelen, on nämä kaksi tyyppiä hirveän samanlaisia. Kumpikin on niin kaunis ihminen, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kumpikaan ei tahallaan tekisi pahaa härkäsellekään. Kumpikin on hirveän korrekteja. Pukeutuvat siististi, hyvin ja juuri sillä tavalla, että meikäläisen munaskuita kutkuttaa. Ja kumpikin on niin herrasmiehiä, että heidän kanssaan on toooodella vaikea päästä katsekontaktia pidemmälle.
Jos kesäpoika ja tämä toinen tyyppi nyt seisoisivat vierekkäin ja molemmat kutsuisivat minua luokseen, en osaa sanoa kumman luokse menisin. Toivoisin, että menisin sen toisen tyypin luokse, mutta hetken huuma voisi olla niin voimakas, että menisin kesäpojan luokse. Mieltäni huojentaa kovasti paljon se, että tämä ajatusleikki on täysin hypoteettinen, koska näin ei koskaan oikeasti tulisi tapahtumaan. Onneksi!
Kuten olen ennenkin sanonut, elämäni on kuin Jane Austenin romaanista (tai ainakin sen nimestä): järki ja tunteet. Koko setti taistelee yhden ihmisen pään sisällä.
Niin. Järjellä ajateltunahan me olemme sen kesäpojan kanssa täysin toisilta planeetoilta. Tai ei täysin, hyvisten puolella olemme molemmat, mutta elämänkatsomuksemme eroavat toisistaan niin radikaalilla tavalla, että en vaan näe, miten sellainen parisuhde voisi koskaan toimia.
Mutta kun näen hänet, järkeni sumenee aivan täysin. En tiedä onko se biologiaa, fysiikkaa vai kemiaa (vai jotain muuta yläasteen oppiainetta), mutta pääni sekoaa, polveni menevät veteläksi ja *)sydämeni lyö kuin viidakkorumpu. Ehkä jonain päivänä haastattelen häntä tästä aiheesta (tai ehkä en), mutta voisin olla melko varma, että tuo tunne ei voi olla täysin yksipuolinen. Kukaan ei katso ketään sillä tavalla, jos se ei tunnu edes jossain. Katsekontaktimme ovat... jotain aivan muuta. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut jotain tämmöistä. (Paitsi että muistan, ja sillä oli sama etunimikin kuin tällä).
No mutta. Sitten on toinen tyyppi. Tämän tyypin kanssa asiat etenevät todella hitaasti (jos ollenkaan, riippuen hänestä tietysti). Se ei ole järjetöntä salamointia, mutta järkenikin tajuaa, että tykkään tyypistä tosi paljon. Ajatusmaailmamme, huumorimme, mieltymyksemme jne. ovat kovin samanlaisia. Viihdyn tyypin seurassa hirmu hyvin eikä hänen vuokseen tule koskaan tarvetta lyödä päätä seinään tai muuta epämukavaa. Jos tyyppi kosisi vaikka tänään, niin voisin melko epäröimättä suostua (niin kyllä kesäpojan kosintaankin, mutta siinä vaiheessa järkeni olisi sumentunut ja hommasta saattaisi seurata katastrofi). Pystyn helposti kuvittelemaan meidät elämään tasaista elämää onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka.
Vastauksena kysymykseen, miksi en tee uutta peliliikettä kesäpojan suhteen: Ensinnäkin koska se olisi tyhmää. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Ja toisennakin tuon toisen tyypin takia. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi: joko saisin toiset pakit (tämä on se todennäköisempi vaihtoehto enkä missään tapauksessa halua olla se tyttö, joka ei tajua kerrasta. Haluan on olla se tyttö, jonka kanssa voi olla kivaa pakeista huolimatta, ja pitää silmäpeliä koko kesän, koska olihan se ihan hemmetin hauskaa ja kuumottavaa) tai sitten tekisin isoimman virheen elämässäni ja lähtisin polulle, joka ei oikeasti johdattaisi minnekään kovin järkevään paikkaan (jos molemmat tuntevat hyvin vahvasti samasta asiasta, mutta näkemykset ovat täysin vastakkaiset, niin... ei. Enkä halua muuttaa häntä, koska se, mitä hän on, on tehnyt hänestä täydellisen).
Ja, loppujen viimeksi, kun asiaa oikein ajattelen, on nämä kaksi tyyppiä hirveän samanlaisia. Kumpikin on niin kaunis ihminen, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kumpikaan ei tahallaan tekisi pahaa härkäsellekään. Kumpikin on hirveän korrekteja. Pukeutuvat siististi, hyvin ja juuri sillä tavalla, että meikäläisen munaskuita kutkuttaa. Ja kumpikin on niin herrasmiehiä, että heidän kanssaan on toooodella vaikea päästä katsekontaktia pidemmälle.
Jos kesäpoika ja tämä toinen tyyppi nyt seisoisivat vierekkäin ja molemmat kutsuisivat minua luokseen, en osaa sanoa kumman luokse menisin. Toivoisin, että menisin sen toisen tyypin luokse, mutta hetken huuma voisi olla niin voimakas, että menisin kesäpojan luokse. Mieltäni huojentaa kovasti paljon se, että tämä ajatusleikki on täysin hypoteettinen, koska näin ei koskaan oikeasti tulisi tapahtumaan. Onneksi!
Kuten olen ennenkin sanonut, elämäni on kuin Jane Austenin romaanista (tai ainakin sen nimestä): järki ja tunteet. Koko setti taistelee yhden ihmisen pään sisällä.
15. elokuuta 2014
Kysymys universumille:
Miksi minun pitää aina ihastua juuri niihin miehiin, jotka eivät ajattele vehkeillään?
Kyllä olisi elämä paljon helpompaa, jos tykkäisi pelimiehistä. Ainakin saisi sen minkä haluaa, vaikka lopputulos saattaisikin olla rumempi.
Ps. Perjantai ei voi kai alkaa kovin huonosti, jos ensimmäiset sanat ihanalta mieheltä aamulla on, että "ihanaa, kiitos". Ei tosin viittaa siihen, mihin toivoisimme.
Kyllä olisi elämä paljon helpompaa, jos tykkäisi pelimiehistä. Ainakin saisi sen minkä haluaa, vaikka lopputulos saattaisikin olla rumempi.
Ps. Perjantai ei voi kai alkaa kovin huonosti, jos ensimmäiset sanat ihanalta mieheltä aamulla on, että "ihanaa, kiitos". Ei tosin viittaa siihen, mihin toivoisimme.
8. elokuuta 2014
Kauneus sekoittaa mun pään
Tämä on kyllä paras kesä ikinä! Jos nyt muutenkin on ollut kivaa ja sää suosinut, niin oman työhyvinvointini kannalta erittäin hyvä kesä.
Töissä on siis ollut kivaa. Ilmeisesti töissä ei välttämättä tarvitsisi olla aivan näin kivaa, mutta onhan se aina plussaa. Hommat tulee kuitenkin hoidettua. (Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu). Suurin kunnia kivuudesta kuuluu työkavereilleni, eikä vähiten sille kesäpojalle.
Joo, oletan että viime kesän pakit ovat yhä voimassa (että näsäviisaat "anonyymit" voivat siellä pyyhkiä tietävän virneen pois naamoiltaan), mutta aijai, miten armotonta flirttiä. Ja — jos saan lisätä — se on kyllä molemminpuolista.
En edes tajua, miten joku tyyppi vaikuttaa minuun näin voimalla. Munasarjani menevät käppyrään pelkästään tyypin näkemisestä. Se on niin suloinen ja samaan aikaan niin kuuma. (Ja oikeasti ihan tosi tavis, mutta siinä vaan on sitä je ne sais quoi). Jos se ei olisi myös niin siveellinen (ainakin luulen olevan), niin raahaisin sen kotiini ja tekisin sille melko tuhmia asioita.
En siis aio ottaa toista kertaa samoja pakkeja, niin tyhmä en ole, mutta helpolla en sitä aio päästää. Viehätysvoimastani on pelissä tällä hetkellä noin 150 %. Olenpahan sitten ainakin kiusaus hänen elonsa polulla, jos en muuta.
Itkuhan tästä pitkästä ilosta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Scarlett O'Haramaisella tyylillä mennään: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow!
Töissä on siis ollut kivaa. Ilmeisesti töissä ei välttämättä tarvitsisi olla aivan näin kivaa, mutta onhan se aina plussaa. Hommat tulee kuitenkin hoidettua. (Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu). Suurin kunnia kivuudesta kuuluu työkavereilleni, eikä vähiten sille kesäpojalle.
Joo, oletan että viime kesän pakit ovat yhä voimassa (että näsäviisaat "anonyymit" voivat siellä pyyhkiä tietävän virneen pois naamoiltaan), mutta aijai, miten armotonta flirttiä. Ja — jos saan lisätä — se on kyllä molemminpuolista.
En edes tajua, miten joku tyyppi vaikuttaa minuun näin voimalla. Munasarjani menevät käppyrään pelkästään tyypin näkemisestä. Se on niin suloinen ja samaan aikaan niin kuuma. (Ja oikeasti ihan tosi tavis, mutta siinä vaan on sitä je ne sais quoi). Jos se ei olisi myös niin siveellinen (ainakin luulen olevan), niin raahaisin sen kotiini ja tekisin sille melko tuhmia asioita.
En siis aio ottaa toista kertaa samoja pakkeja, niin tyhmä en ole, mutta helpolla en sitä aio päästää. Viehätysvoimastani on pelissä tällä hetkellä noin 150 %. Olenpahan sitten ainakin kiusaus hänen elonsa polulla, jos en muuta.
Itkuhan tästä pitkästä ilosta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Scarlett O'Haramaisella tyylillä mennään: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow!
29. heinäkuuta 2014
Oodi kesälle
Alkaa tuntua, että olen kohta ainoa ihminen näillä leveyspiireillä, jota ei vituta nämä helteet. Ei se mitään. Ainoa, mikä harmittaa, on se tieto, ettei tämä pitkään kestä. Kohta taas palellaan ja vietetään seuraavat yhdeksän kuukautta sisätiloissa.
Ihanaa, kun ei tarvitse vetää vaatetta niskaan ulos lähtiessä. Riittää kun työntää lipilapit (flip-flops) jalkaan ja painaa ulos. Aurinko tuntuu hyvältä iholla. Tuulenvire tuntuu hyvältä paljaissa säärissä. Tämä on ensimmäinen kesä ties kuinka moneen vuoteen, kun hyppelehdin ulkona hameessa ja paljain kintuin, koska sääreni alkavat olla katseenkestävät.
Rakastan näitä lämpöisiä kesäiltoja. Voisin olla ulkona yötä myöten. Jos minulla olisi parveke, nukkuisin siellä. Kaikista ihaninta olisi nukkua pihalla, vaikka riippumatossa, mutta näin kaupungin keskustassa se ei oikein ole mahdollista. Tai kuten Zepa sanoi: "ihmiset on nykyään niin sekaisin, että joku tulee kumminkin tappamaan".
Lisäksi olen huomannut auringonpaisteen vaikuttaneen positiivisesti muuhunkin kuin ihon väriin. Nukun nimittäin yhtä lyhyitä yöunia kuin aina muulloinkin työviikoilla, eli jotain viisi tuntia yössä, mutta en ole töissä enkä töiden jälkeenkään yhtään väsynyt. D-vitamiini rulaa.
Ja läskikin näyttää paremmalta ruskeana kuin valkoisena.
Voi kunpa tämä kesä kestäisi ikuisesti.
Ei kestä. Tiiän. Nyyh.
Ihanaa, kun ei tarvitse vetää vaatetta niskaan ulos lähtiessä. Riittää kun työntää lipilapit (flip-flops) jalkaan ja painaa ulos. Aurinko tuntuu hyvältä iholla. Tuulenvire tuntuu hyvältä paljaissa säärissä. Tämä on ensimmäinen kesä ties kuinka moneen vuoteen, kun hyppelehdin ulkona hameessa ja paljain kintuin, koska sääreni alkavat olla katseenkestävät.
Rakastan näitä lämpöisiä kesäiltoja. Voisin olla ulkona yötä myöten. Jos minulla olisi parveke, nukkuisin siellä. Kaikista ihaninta olisi nukkua pihalla, vaikka riippumatossa, mutta näin kaupungin keskustassa se ei oikein ole mahdollista. Tai kuten Zepa sanoi: "ihmiset on nykyään niin sekaisin, että joku tulee kumminkin tappamaan".
Lisäksi olen huomannut auringonpaisteen vaikuttaneen positiivisesti muuhunkin kuin ihon väriin. Nukun nimittäin yhtä lyhyitä yöunia kuin aina muulloinkin työviikoilla, eli jotain viisi tuntia yössä, mutta en ole töissä enkä töiden jälkeenkään yhtään väsynyt. D-vitamiini rulaa.
Ja läskikin näyttää paremmalta ruskeana kuin valkoisena.
Voi kunpa tämä kesä kestäisi ikuisesti.
Ei kestä. Tiiän. Nyyh.
19. heinäkuuta 2014
Tough guys
Eilen oli Tammerfest goes Viikinsaari -tapahtuma. Hyvän livemusiikin lisäksi saimme pienen livedraamapläjäyksen.
Tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä, kuten Lovex ja Jaakko & Jay, joiden (noista jälkimmäisen siis) vuoksi minäkin saareen purjehdin. Tai no ihan lautalla tulin, mutta kuitenkin. (Ai niin, olihan siellä myös Amendfoil Keikyästä, etteivät kaikki ihan paikallisiakaan bändejä olleet). Jaakon & Jayn esiintymisaika oli toiseksi viimeisenä klo 19. Yllättäin saaressa oli myös Viikinsaaren kesäteatterin esitys klo 19. Tietämäni mukaan näillä kahdella tapahtumalla oli välimatkaa 900 metriä.
Melko nopeasti Jaakon & Jayn aloittamisen jälkeen paikalle lipuu joku todella ylimielisen näköinen ja siten myös käyttäytyvä teatterijäbä, joka käskee laittaa ääntä hiljaisemmalle, koska kesäteatteri häiriintyy. Jostain syystä tätä ylimielistä teatterijäbää jopa aluksi toteltiin, niin ettei Jaakosta & Jaysta meinannut kuulua mitään siihen edes muutaman metrin päähän nurtsille. Jossain vaiheessa tilanne eteni jopa niin absurdiksi, ettei äänentoistolaitteita muka olisi saanut käyttää lainkaan ennen varttia yli yhdeksää, johon oli siinä vaiheessa semmoiset rapsakat kaksi tuntia.
Nooh, punkkarithan eivät pienestä lannistu ja hyvä keikka siitä saatiin silti aikaiseksi. Jaakko & Jay sanoivat, että kerta joku heidät sinne on pyytänyt soittamaan, niin he ainakin soittavat. Äänetkin rupesivat kuulumaan taas vähän ajan päästä. Yleisöllä oli kivaa ja tiedättehän, pienet vastoinkäymiset sekä järjestävän/esiintyvän tahon osoittama pienimuotoinen anarkia vain kohottavat monesti tunnelmaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Viikinsaaren kesäteatterin näytöksen väliajalla näytelmän ohjaaja ja pääosaesittäjä Mikko Rasila sitten paukkasi paikalle kuin draama queen, joka hän kai on. Rasila yritti viittoa Tammerfest goes Viikinsaaren järjestänyttä Christopher Leeta sivummalle, mutta lopulta tämä viihdyttävä "neuvottelu" käytiin järjestysmiehen turvaamana siinä aivan yleisön silmien edessä. Lee käyttäytyi koko ajan täysin asiallisesti, mutta Rasilan kädet huitoivat, silmät pullistuivat päästä ja tyyppi oli oikeasti sen näköinen, että on valmis lyömään. Hän ei kuulemma pysty keskittymään rooliinsa, kun musiikki häiritsee. Ymmärrän, mutta jos ei aikuinen ihminen pysty käyttymään asiallisesti, niin ei hän myöskään ansaitse mitään myönnytyksiä.
Viidakkorummun mukaan Tammerfestien musiikki ei edes oikeasti kuulunut kesäteatterille asti. Tämän todisti näytelmää katsomassa ollut tuttava, joka ei viitsinyt enää mennä edes katsomaan toista puoliaikaa. Näytelmä vaan oli huono ja meni kaikin tavoin penkin alle. Jonnekin se harmitushan sitten on purettava. Ja mikäs onkaan kivempi ärsytyksen kohde "korkeakulttuurin" edustajalle kuin rokkarit ja punkkarit.
Olen kyllä salaa (enkä niin kovin salaakaan) tosi ylpeä tapahtuman järjestäjistä sekä Jaakosta & Jaysta, että piiruakaan ei annettu periksi. Harmi, ettei Lovex sattunut esiintymään juuri kesäteatterinäytöksen aikaan, koska a) meteli olisi ollut paljon kovempi (jokainen, joka Jaakkoa & Jayta on livenä kuullut tietää, ettei siitä duosta ihan valtavaa meteliä lähde: akustinen kitara ja maailman pienin rumpusetti, katso kuva!) ja b) ylimieliset teatteriheebot olisivat varmasti saaneet teinityttöjen vihat niskoilleen ja se, jos joku, olisi ollut pelottavaa. Loppujen lopuksi sitten illan viimeinen esiintyjä, joka oli Leen oma bändi/tietovisa (?) Rock Science Finland, jätti oman performanssinsa väliin, ettei draamaa enää enempää ruokita.
Vaikea sanoa kumpi oli buukannut saaren tapahtumaansa ensin. Jollain tavallahan tämä "hirvittävä katastrofi" olisi ollut vältettävissä, kuten että teatteri ei vaan olisi esiintynyt samana päivänä Tammerfestien kanssa, mutta kaipa kyseessä oli jonkinlainen informaatiokatkos. Mutta olisihan sen voinut hoitaa nätimminkin eikä noin, Mikko Rasila. Ei noin.
Suuret kiitokset Tammerfest goes Viikinsaaren järjestäjille. Oli kivaa, musiikki oli hyvää ja sää suosi, paitsi 15 minuuttia ennen paluulaivaan astumista alkoi sataa kaatamalla. Ei haittaa. Rauhaa ja rakkautta!
Tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä, kuten Lovex ja Jaakko & Jay, joiden (noista jälkimmäisen siis) vuoksi minäkin saareen purjehdin. Tai no ihan lautalla tulin, mutta kuitenkin. (Ai niin, olihan siellä myös Amendfoil Keikyästä, etteivät kaikki ihan paikallisiakaan bändejä olleet). Jaakon & Jayn esiintymisaika oli toiseksi viimeisenä klo 19. Yllättäin saaressa oli myös Viikinsaaren kesäteatterin esitys klo 19. Tietämäni mukaan näillä kahdella tapahtumalla oli välimatkaa 900 metriä.
Melko nopeasti Jaakon & Jayn aloittamisen jälkeen paikalle lipuu joku todella ylimielisen näköinen ja siten myös käyttäytyvä teatterijäbä, joka käskee laittaa ääntä hiljaisemmalle, koska kesäteatteri häiriintyy. Jostain syystä tätä ylimielistä teatterijäbää jopa aluksi toteltiin, niin ettei Jaakosta & Jaysta meinannut kuulua mitään siihen edes muutaman metrin päähän nurtsille. Jossain vaiheessa tilanne eteni jopa niin absurdiksi, ettei äänentoistolaitteita muka olisi saanut käyttää lainkaan ennen varttia yli yhdeksää, johon oli siinä vaiheessa semmoiset rapsakat kaksi tuntia.
Nooh, punkkarithan eivät pienestä lannistu ja hyvä keikka siitä saatiin silti aikaiseksi. Jaakko & Jay sanoivat, että kerta joku heidät sinne on pyytänyt soittamaan, niin he ainakin soittavat. Äänetkin rupesivat kuulumaan taas vähän ajan päästä. Yleisöllä oli kivaa ja tiedättehän, pienet vastoinkäymiset sekä järjestävän/esiintyvän tahon osoittama pienimuotoinen anarkia vain kohottavat monesti tunnelmaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Viikinsaaren kesäteatterin näytöksen väliajalla näytelmän ohjaaja ja pääosaesittäjä Mikko Rasila sitten paukkasi paikalle kuin draama queen, joka hän kai on. Rasila yritti viittoa Tammerfest goes Viikinsaaren järjestänyttä Christopher Leeta sivummalle, mutta lopulta tämä viihdyttävä "neuvottelu" käytiin järjestysmiehen turvaamana siinä aivan yleisön silmien edessä. Lee käyttäytyi koko ajan täysin asiallisesti, mutta Rasilan kädet huitoivat, silmät pullistuivat päästä ja tyyppi oli oikeasti sen näköinen, että on valmis lyömään. Hän ei kuulemma pysty keskittymään rooliinsa, kun musiikki häiritsee. Ymmärrän, mutta jos ei aikuinen ihminen pysty käyttymään asiallisesti, niin ei hän myöskään ansaitse mitään myönnytyksiä.
*klik isommaksi*
Viidakkorummun mukaan Tammerfestien musiikki ei edes oikeasti kuulunut kesäteatterille asti. Tämän todisti näytelmää katsomassa ollut tuttava, joka ei viitsinyt enää mennä edes katsomaan toista puoliaikaa. Näytelmä vaan oli huono ja meni kaikin tavoin penkin alle. Jonnekin se harmitushan sitten on purettava. Ja mikäs onkaan kivempi ärsytyksen kohde "korkeakulttuurin" edustajalle kuin rokkarit ja punkkarit.
Olen kyllä salaa (enkä niin kovin salaakaan) tosi ylpeä tapahtuman järjestäjistä sekä Jaakosta & Jaysta, että piiruakaan ei annettu periksi. Harmi, ettei Lovex sattunut esiintymään juuri kesäteatterinäytöksen aikaan, koska a) meteli olisi ollut paljon kovempi (jokainen, joka Jaakkoa & Jayta on livenä kuullut tietää, ettei siitä duosta ihan valtavaa meteliä lähde: akustinen kitara ja maailman pienin rumpusetti, katso kuva!) ja b) ylimieliset teatteriheebot olisivat varmasti saaneet teinityttöjen vihat niskoilleen ja se, jos joku, olisi ollut pelottavaa. Loppujen lopuksi sitten illan viimeinen esiintyjä, joka oli Leen oma bändi/tietovisa (?) Rock Science Finland, jätti oman performanssinsa väliin, ettei draamaa enää enempää ruokita.
*klik isommaksi*
Vaikea sanoa kumpi oli buukannut saaren tapahtumaansa ensin. Jollain tavallahan tämä "hirvittävä katastrofi" olisi ollut vältettävissä, kuten että teatteri ei vaan olisi esiintynyt samana päivänä Tammerfestien kanssa, mutta kaipa kyseessä oli jonkinlainen informaatiokatkos. Mutta olisihan sen voinut hoitaa nätimminkin eikä noin, Mikko Rasila. Ei noin.
Suuret kiitokset Tammerfest goes Viikinsaaren järjestäjille. Oli kivaa, musiikki oli hyvää ja sää suosi, paitsi 15 minuuttia ennen paluulaivaan astumista alkoi sataa kaatamalla. Ei haittaa. Rauhaa ja rakkautta!
7. heinäkuuta 2014
Balls to the wall
Noin ikkään. Nyt on käyty kirurgin veitsen alla. Sisuksistani löytyi hyvää ja pahaa. Hyvää sen verran, että mitään pahanlaatuista ei ollut (kuten ei pitänytkään olla, vaikka sitä pitää aina pelätäkin). Pahaa taas sen verran, että se sairauteni — endometrioosi — on aika agressiivinen versio.
Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.
Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.
Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.
Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.
Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.
Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.
Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.
Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.
Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.
Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.
Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.
Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.
25. kesäkuuta 2014
There ain't no cure for the summertime blues
Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?
Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...
No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)
Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.
Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.
Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...
No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)
Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.
Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.
7. toukokuuta 2014
I'm sleeping my day away
Eipä sitä ennen huomannutkaan, miten äitienpäivää isketään verkkokalvoille jokaisesta mahdollisesta suunnasta, ennen kuin kyseinen päivä muuttui itselle täysin tarpeettomaksi. Sähköposti, televisio ja kadunvarret pursuavat mainoksia osta äidille sitä ja tee äidin kanssa tätä. Että terveisiä vaan markkinakoneistolle, olen nähnyt viime aikoina ihan hemmetin ahdistavia unia.
Äidistä puheenollen, ja myös LittleB:n pelkokirjoituksesta kummuten, aikanaan kävi ilmi, että meidän perheessä myös äitini sai unihalvauksia. Kuten siis minäkin. (Olen kirjoittanut tästä ennenkin joskus sata vuotta sitten). Näistäkään asioista ei meillä oltu koskaan puhuttu ennen kuin itse otin omat "kohtaukseni" esille. En ymmärrä miksei. Itsehän teen aina numeron kaikesta vähänkin erikoisemmasta itseeni liittyvästä.
Viime yönä nukahdin piikkimaton päälle ja heräsin siitä noin tuntia myöhemmin miniunihalvaukseen. Tai pää heräsi, vartalo ei. Sain kroppani heräämään liikuttamalla kättäni väkisin, kuten yleensäkin. Se ei siis ollut paha unihalvaus, hädin tuskin unenpöpperössä edes tajusin mistä oli kyse, mutta näin jälkiviisaana tiedostan sen olleen pienimuotoinen sellainen.
En nykyisin oikeastaan edes saa unihalvauksia kovinkaan paljoa. Ennen niitä tuli huomattavasti useammin ja paljon voimakkaampina. En edes muista koska olisin viimeksi ollut sellaisessa tilassa, että aivot ovat täysin hereillä, mutta kroppa täydessä unessa. Elefantti istuu keuhkojen päällä ja se itsensä hereille vääntämiseen kuluva aika tuntuu loputtoman pitkältä. Se on karmeaa se.
No joka tapauksessa, mietin tässä, että voiko tällä elämäntaparemontilla olla jotain tekemistä unihalvausten vähentymisen kanssa. Olenko vahvempi taistelemaan sitä elefanttia vastaan. (Jätin kysymysmerkit pois, koska ne olivat aika tavalla retorisia). Sanotaan, että stressin määrä vaikuttaa unihalvauksiin, mutta elän kyllä tällä hetkellä ehkä stressaavinta aikaa elämässäni koskaan. (Tai no, ehkä vielä stressaavampaa oli äidin sairastuminen, mutta en muista silloinkaan unihalvaantuilleeni mitenkään erityisesti). Toisaalta ehkä stressi selittää sen viimeöisen miniunihalvauksen ja myös sen aamusta saapuneen ahdistavan unen.
Kyllä pitäisi puhua enemmän unihalvauksista. Varsinkin tässä tapauksessa tieto vähentää tuskaa huomattavia määriä.Luojalle Googlelle kiitos, että on nykyisin olemassa helppo tapa ottaa asioista selvää! Ei tarvitse pelätä sekoamistaan, kun huomaa, että meitä on muitakin.
Äidistä puheenollen, ja myös LittleB:n pelkokirjoituksesta kummuten, aikanaan kävi ilmi, että meidän perheessä myös äitini sai unihalvauksia. Kuten siis minäkin. (Olen kirjoittanut tästä ennenkin joskus sata vuotta sitten). Näistäkään asioista ei meillä oltu koskaan puhuttu ennen kuin itse otin omat "kohtaukseni" esille. En ymmärrä miksei. Itsehän teen aina numeron kaikesta vähänkin erikoisemmasta itseeni liittyvästä.
Viime yönä nukahdin piikkimaton päälle ja heräsin siitä noin tuntia myöhemmin miniunihalvaukseen. Tai pää heräsi, vartalo ei. Sain kroppani heräämään liikuttamalla kättäni väkisin, kuten yleensäkin. Se ei siis ollut paha unihalvaus, hädin tuskin unenpöpperössä edes tajusin mistä oli kyse, mutta näin jälkiviisaana tiedostan sen olleen pienimuotoinen sellainen.
En nykyisin oikeastaan edes saa unihalvauksia kovinkaan paljoa. Ennen niitä tuli huomattavasti useammin ja paljon voimakkaampina. En edes muista koska olisin viimeksi ollut sellaisessa tilassa, että aivot ovat täysin hereillä, mutta kroppa täydessä unessa. Elefantti istuu keuhkojen päällä ja se itsensä hereille vääntämiseen kuluva aika tuntuu loputtoman pitkältä. Se on karmeaa se.
No joka tapauksessa, mietin tässä, että voiko tällä elämäntaparemontilla olla jotain tekemistä unihalvausten vähentymisen kanssa. Olenko vahvempi taistelemaan sitä elefanttia vastaan. (Jätin kysymysmerkit pois, koska ne olivat aika tavalla retorisia). Sanotaan, että stressin määrä vaikuttaa unihalvauksiin, mutta elän kyllä tällä hetkellä ehkä stressaavinta aikaa elämässäni koskaan. (Tai no, ehkä vielä stressaavampaa oli äidin sairastuminen, mutta en muista silloinkaan unihalvaantuilleeni mitenkään erityisesti). Toisaalta ehkä stressi selittää sen viimeöisen miniunihalvauksen ja myös sen aamusta saapuneen ahdistavan unen.
Kyllä pitäisi puhua enemmän unihalvauksista. Varsinkin tässä tapauksessa tieto vähentää tuskaa huomattavia määriä.
26. tammikuuta 2014
Plenty is never enough
Nollavaimo (ja kuulemma myös Iltalehti) listasi 14 kohtaa, joista tietää onko onnellinen. Nollis kaipasi muidenkin näkemyksiä asiaan ja mikäs on sen kivempaa kuin listat!
1. Haluat jakaa onnellisuutesi muiden kanssa
Toki! Suomessa vaan tuppaa olemaan sellainen mentaliteetti, että se onni pitäisi piilottaa vakan alle ja jos joku oikein hehkuttaa, niin se lähinnä ärsyttää joitakuita. En sano, että kaikkia, koska ei minua ainakaan ärsytä, jos joku toinen on aidosti onnellinen. Toisinaan olen onnellinen ihan pikkujutuista, kuten viimeksi lauantaina kun sain aivan pyytämättä positiivista palautetta raineriltani. Tai joskus musiikin kuunteleminen saa minut niin onnelliseksi, että meinaan pakahtua. Näistä tulee sitten hehkutettua ääneen ja samalla pelättyä, että toisia ärsyttää. Mielelläni jaan onnellisuuttani myös aivan konkreettisesti jonkun kanssa, jos joku toinen ihminen vierelle hetkeksi jaksaa pysähtyä.
2. Et murehdi pikkuseikkoja
Miten määritellään pikkuseikka? Jos minä jotain murehdin, silloin se asia ei ole minulle pikkuseikka. Eli joo, ehkä tähän voisi vastata, että en murehdi pikkuseikkoja.
3. ...mutta arvostat pieniä asioita elämässäsi
Kyllä arvostan. Tässä elämässäni ei usein muita olekaan kuin pieniä asioita, joten pakko niitä on arvostaa. Toisaalta ne pienetkin asiat voivat olla aika isoja... Tässä voisi heittäytyä filosofiseksi.
(Välihuomautus: Kävipä eilen hassu juttu elokuviin mennessäni. Ohitseni käveli pariskunta, suurin piirtein minun ikäiseni nainen ja mies. Olen lähes satavarma, että se pariskunnan mies katsoi minua sillä tavalla. Tiedättehän, sillä tavalla kun mies nyt naisen tsekkaa. Katsekontakti siinä ihan kylmän viileästi sen oman naisen vieressä. Tai saattoihan se olla siskokin, mistä minä tiedän. Mutta sellaista katsetta en muista saaneeni varmaan kymmeneen vuoteen.)
4. Olet ylpeä muiden onnistumisista
Olen kyllä, ystävien ja sukulaisten, joskus työkavereidenkin. Hassulla tavalla tunnen ylpeyttä vaikkapa pienten serkkujeni (itseäni nuorempien) saavutuksista, vaikka emme edes niin läheisiä olisi.
5. Elät hetkessä
Vähän liikaakin. Joskus voisi ajatella ja suunnitella elämää vähän pidemmällä kantamallakin eteenpäin. Oh well.
6. Ihmissuhteesi ovat terveitä
Mitenkäs tämä määritellään sitten? Epäterve ihmissuhde on jotain hyväksikäyttöä (miksi se muuten on suomeksi hyväksikäyttöä, kun kyse on yleensä pahaksikäytöstä?), väkivaltaa jne? Joo, kyllä ihmissuhteeni ovat terveitä ja ihan vaan terveellä tavalla pimeitä.
7. Et anna stressille valtaa
Vuodenvaihteen molemmin puolin stressi taisi kyllä saada niskalenkin minusta hetkittäin, mutta nyt se tuntuu helpottaneen. Mitään syytä helpottamiseen ei kylläkään ole. Kyllä pitäisi jatkaa stressaamista ja suorittaa!
8. Et hae onnea materiasta
En kai, vaikka kyllä kivat kengät joskus tekevät onnelliseksi. Mutta ei, kyllä haen onneani enemmän immateriasta (joo, tiedän ettei tuo ole suomenkielen sana).
9. Lasisi on aina puoliksi täynnä
Joo, pyrin täyttämään lasin aina ennen kuin pohja tulee vastaan. Vesilasin ainakin. Tavaramerkkini on, että jätän jälkeeni puoliksi täysiä vesilaseja. Ai vertauskuvallisesti? No ei se aina kyllä ole. Välillä se on melkein kokonaankin tyhjä.
10. Sinulla on sisko
No kyllä. Ja siskollanikin on sisko. Olemmepas onnekkaita!
11. Uusiin ihmisiin tutustuminen on sinulle helppoa
Tätä kohtaa en tajua alkuunkaan. Miten tämä liittyy onnellisuuteen? Ihminen tarvitsee tuhatpäisen tuttavapiirin ollakseen onnellinen? Introvertti ei voi olla onnellinen? Kyllä minä olen hyvin onnellinen niistä vähistä ihmisistä, jotka suojamuurini ovat läpäisseet.
12. Etenet kohti tavoitteitasi
Hitaasti, mutta epävarmasti.
13. Hymyilet valokuvissa
Kyllä. Olen kuin Barney Stinson: minusta ei saa huonoa valokuvaa. No eipäs, nyt valehtelin. Mutta olen luontainen valokuvahymyilijä. Tämä tarina on tosi.
14. Nukut sikeästi
Kyllä nukun. Olen oppinut jopa torkuttamaan herätyskelloa niin, että en välttämättä itse edes herää siihen. Se taito saattaa joskus koitua kohtalokseni. Viime aikoina olen kyllä alkanut heräillä kahdeksan aikaan aamulla. Joka aamu herään itsellään niin, että kello on jotain puoli kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Tämä on hyvin epätavallista minulle, joka olen aamuntorkku. Jatkan kyllä unia tuon jälkeen vielä ihan kepeästi, mutta kyllä se stressi taitaa siellä jossain takaraivossa kolkutella...
Niin. Tulimmeko nyt sitten siihen lopputulokseen, että olen onnellinen vaiko enkö? Kaipa minä olen, mutta en oikein osaa arvostaa sitä koskaan kuin vasta jälkikäteen. Sitten kun asiat ovat vielä huonommin.
1. Haluat jakaa onnellisuutesi muiden kanssa
Toki! Suomessa vaan tuppaa olemaan sellainen mentaliteetti, että se onni pitäisi piilottaa vakan alle ja jos joku oikein hehkuttaa, niin se lähinnä ärsyttää joitakuita. En sano, että kaikkia, koska ei minua ainakaan ärsytä, jos joku toinen on aidosti onnellinen. Toisinaan olen onnellinen ihan pikkujutuista, kuten viimeksi lauantaina kun sain aivan pyytämättä positiivista palautetta raineriltani. Tai joskus musiikin kuunteleminen saa minut niin onnelliseksi, että meinaan pakahtua. Näistä tulee sitten hehkutettua ääneen ja samalla pelättyä, että toisia ärsyttää. Mielelläni jaan onnellisuuttani myös aivan konkreettisesti jonkun kanssa, jos joku toinen ihminen vierelle hetkeksi jaksaa pysähtyä.
2. Et murehdi pikkuseikkoja
Miten määritellään pikkuseikka? Jos minä jotain murehdin, silloin se asia ei ole minulle pikkuseikka. Eli joo, ehkä tähän voisi vastata, että en murehdi pikkuseikkoja.
3. ...mutta arvostat pieniä asioita elämässäsi
Kyllä arvostan. Tässä elämässäni ei usein muita olekaan kuin pieniä asioita, joten pakko niitä on arvostaa. Toisaalta ne pienetkin asiat voivat olla aika isoja... Tässä voisi heittäytyä filosofiseksi.
(Välihuomautus: Kävipä eilen hassu juttu elokuviin mennessäni. Ohitseni käveli pariskunta, suurin piirtein minun ikäiseni nainen ja mies. Olen lähes satavarma, että se pariskunnan mies katsoi minua sillä tavalla. Tiedättehän, sillä tavalla kun mies nyt naisen tsekkaa. Katsekontakti siinä ihan kylmän viileästi sen oman naisen vieressä. Tai saattoihan se olla siskokin, mistä minä tiedän. Mutta sellaista katsetta en muista saaneeni varmaan kymmeneen vuoteen.)
4. Olet ylpeä muiden onnistumisista
Olen kyllä, ystävien ja sukulaisten, joskus työkavereidenkin. Hassulla tavalla tunnen ylpeyttä vaikkapa pienten serkkujeni (itseäni nuorempien) saavutuksista, vaikka emme edes niin läheisiä olisi.
5. Elät hetkessä
Vähän liikaakin. Joskus voisi ajatella ja suunnitella elämää vähän pidemmällä kantamallakin eteenpäin. Oh well.
6. Ihmissuhteesi ovat terveitä
Mitenkäs tämä määritellään sitten? Epäterve ihmissuhde on jotain hyväksikäyttöä (miksi se muuten on suomeksi hyväksikäyttöä, kun kyse on yleensä pahaksikäytöstä?), väkivaltaa jne? Joo, kyllä ihmissuhteeni ovat terveitä ja ihan vaan terveellä tavalla pimeitä.
7. Et anna stressille valtaa
Vuodenvaihteen molemmin puolin stressi taisi kyllä saada niskalenkin minusta hetkittäin, mutta nyt se tuntuu helpottaneen. Mitään syytä helpottamiseen ei kylläkään ole. Kyllä pitäisi jatkaa stressaamista ja suorittaa!
8. Et hae onnea materiasta
En kai, vaikka kyllä kivat kengät joskus tekevät onnelliseksi. Mutta ei, kyllä haen onneani enemmän immateriasta (joo, tiedän ettei tuo ole suomenkielen sana).
9. Lasisi on aina puoliksi täynnä
Joo, pyrin täyttämään lasin aina ennen kuin pohja tulee vastaan. Vesilasin ainakin. Tavaramerkkini on, että jätän jälkeeni puoliksi täysiä vesilaseja. Ai vertauskuvallisesti? No ei se aina kyllä ole. Välillä se on melkein kokonaankin tyhjä.
10. Sinulla on sisko
No kyllä. Ja siskollanikin on sisko. Olemmepas onnekkaita!
11. Uusiin ihmisiin tutustuminen on sinulle helppoa
Tätä kohtaa en tajua alkuunkaan. Miten tämä liittyy onnellisuuteen? Ihminen tarvitsee tuhatpäisen tuttavapiirin ollakseen onnellinen? Introvertti ei voi olla onnellinen? Kyllä minä olen hyvin onnellinen niistä vähistä ihmisistä, jotka suojamuurini ovat läpäisseet.
12. Etenet kohti tavoitteitasi
Hitaasti, mutta epävarmasti.
13. Hymyilet valokuvissa
Kyllä. Olen kuin Barney Stinson: minusta ei saa huonoa valokuvaa. No eipäs, nyt valehtelin. Mutta olen luontainen valokuvahymyilijä. Tämä tarina on tosi.
14. Nukut sikeästi
Kyllä nukun. Olen oppinut jopa torkuttamaan herätyskelloa niin, että en välttämättä itse edes herää siihen. Se taito saattaa joskus koitua kohtalokseni. Viime aikoina olen kyllä alkanut heräillä kahdeksan aikaan aamulla. Joka aamu herään itsellään niin, että kello on jotain puoli kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Tämä on hyvin epätavallista minulle, joka olen aamuntorkku. Jatkan kyllä unia tuon jälkeen vielä ihan kepeästi, mutta kyllä se stressi taitaa siellä jossain takaraivossa kolkutella...
Niin. Tulimmeko nyt sitten siihen lopputulokseen, että olen onnellinen vaiko enkö? Kaipa minä olen, mutta en oikein osaa arvostaa sitä koskaan kuin vasta jälkikäteen. Sitten kun asiat ovat vielä huonommin.
7. joulukuuta 2013
Don't know what I want but I know how to get it
Itsenäisyyspäivän puhutuin juttu ainakin täällä Tampereella ja sosiaalisessa mediassa on ollut Kiakkovierasjuhlat.
Itse lähestyn asiaa kovin kahtiajakoisin fiiliksin. Kuten joskus ehkä olen sanonut, sisälläni asustavat kukkaislapsi ja anarkisti sulassa sovussa. No, tämmöisinä hetkinä niidenkin välille tulee hiukan eripuraa. Se kukkaislapsi kun haluaisi vain rauhaa ja rakkautta maailmaan, kun se anarkisti taas... niin.
Tietenkään en hyväksy väkivaltaa (kummankaan osapuolen taholta eikä varsinkaan eläimiä saa käyttää välikappaleena siinä) enkä pidä yhtään mellakoinnista, mutta minkälainen yhteiskunta sellainen on, jossa kansalainen vain kuuliaisesti istuu tuijottamassa telkkarista, kun kerma juhlii (kuten itse tein) eikä kukaan saisi pistää kapuloita rattaisiin, ettei vaan satu mitään eikä kenellekään tule paha mieli? Varsinkaan itsenäisyyspäivänä, koska talvisota (tsekkaamisen arvoinen linkki). Itse kannatin ajatuksen tasolla Kiakkovierasjuhlia, mutta toivoin siitä väkivallatonta mielenosoitusta. Mutta olisiko juuri kukaan edes huomannut tapahtumaa, jos ne anarkistiset höpönassut olisivat vaan seisseet banderollien kanssa ja ehkä vähän huudelleet jotain iskulauseita? Tuskinpa.
Nyt kun pöly on laskeutunut, niin en pidä tapahtunutta kovin pahana. Kukaan ei kuollut - luojan kiitos. Ilmeisesti joidenkin yksityishenkilöiden autoja oltiin vahingoitettu, mikä ei ole hyvä juttu, mutta suurimmat vahingot näytti (kävin tänään tsekkaamassa) kärsineen Stockmannin takaovet. Ei kovin suurta vahinkoa siis sielläkään. Handelsbankenia en jaksanut etsiä. Kävelymatkani varrella oli muutamaan pömpeliin spreijattu sanat luokka ja sota. Vanhan kirkon ikkunat oltiin jo paikattu. En ottanut kuvia, koska niitä saa katsella mediasta aivan tarpeeksi.
Suurin kysymys onkin: miksi tämmöisiä vastavoimia nyt syntyy ja mielestäni myös tarvitaan? Aika moni teistäkin (syyllistävää sormella osoittelua) tuntuu olevan sitä mieltä, että sosiaaliturvan väärinkäyttäjät ovat pahimpia rikollisia tällä hetkellä tässä maassa. Jos Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri sanoo ääneen, ettei tykkää kokoomusräpistä, niin häntä paheksutaan, koska Cheek on semmoinen söpöliini ja sen äitillekin tuli paha mieli. Samaan aikaan päättäjät ja se yhteiskunnan kerma harrastavat veronkiertoa ja muita kepulikonsteja piilossa ja salassa. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Luokkaerot ihan oikeasti kasvavat ja pahoin pelkään, että eilinen oli vasta alkusoittoa ja ihan pikku juttu verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, ellei tätä maata jollain tavalla korjata. Miten, en tiedä, mutta jotain tarttis tehdä.
No mutta koska joku muu osaa aina sanoa asiat paremmin kuin minä, niin lukekaa tämä yhteenveto eilisestä, jos kiinnostaa. Loppuun lainaan Reidar Palmgrenin Facebook-päivitystä:
Ps. Tiedän, etten nyt ollenkaan ole sopivaa mieltä tästä asiasta. Mutta koskapa olisin. Sen, jos jotain, olen oppinut elämäni aikana.
Pps. Jo kolmas kirjoitus tällä viikolla! Minähän olen ihan liekeissä!!!
Itse lähestyn asiaa kovin kahtiajakoisin fiiliksin. Kuten joskus ehkä olen sanonut, sisälläni asustavat kukkaislapsi ja anarkisti sulassa sovussa. No, tämmöisinä hetkinä niidenkin välille tulee hiukan eripuraa. Se kukkaislapsi kun haluaisi vain rauhaa ja rakkautta maailmaan, kun se anarkisti taas... niin.
Tietenkään en hyväksy väkivaltaa (kummankaan osapuolen taholta eikä varsinkaan eläimiä saa käyttää välikappaleena siinä) enkä pidä yhtään mellakoinnista, mutta minkälainen yhteiskunta sellainen on, jossa kansalainen vain kuuliaisesti istuu tuijottamassa telkkarista, kun kerma juhlii (kuten itse tein) eikä kukaan saisi pistää kapuloita rattaisiin, ettei vaan satu mitään eikä kenellekään tule paha mieli? Varsinkaan itsenäisyyspäivänä, koska talvisota (tsekkaamisen arvoinen linkki). Itse kannatin ajatuksen tasolla Kiakkovierasjuhlia, mutta toivoin siitä väkivallatonta mielenosoitusta. Mutta olisiko juuri kukaan edes huomannut tapahtumaa, jos ne anarkistiset höpönassut olisivat vaan seisseet banderollien kanssa ja ehkä vähän huudelleet jotain iskulauseita? Tuskinpa.
Nyt kun pöly on laskeutunut, niin en pidä tapahtunutta kovin pahana. Kukaan ei kuollut - luojan kiitos. Ilmeisesti joidenkin yksityishenkilöiden autoja oltiin vahingoitettu, mikä ei ole hyvä juttu, mutta suurimmat vahingot näytti (kävin tänään tsekkaamassa) kärsineen Stockmannin takaovet. Ei kovin suurta vahinkoa siis sielläkään. Handelsbankenia en jaksanut etsiä. Kävelymatkani varrella oli muutamaan pömpeliin spreijattu sanat luokka ja sota. Vanhan kirkon ikkunat oltiin jo paikattu. En ottanut kuvia, koska niitä saa katsella mediasta aivan tarpeeksi.
Suurin kysymys onkin: miksi tämmöisiä vastavoimia nyt syntyy ja mielestäni myös tarvitaan? Aika moni teistäkin (syyllistävää sormella osoittelua) tuntuu olevan sitä mieltä, että sosiaaliturvan väärinkäyttäjät ovat pahimpia rikollisia tällä hetkellä tässä maassa. Jos Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri sanoo ääneen, ettei tykkää kokoomusräpistä, niin häntä paheksutaan, koska Cheek on semmoinen söpöliini ja sen äitillekin tuli paha mieli. Samaan aikaan päättäjät ja se yhteiskunnan kerma harrastavat veronkiertoa ja muita kepulikonsteja piilossa ja salassa. Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Luokkaerot ihan oikeasti kasvavat ja pahoin pelkään, että eilinen oli vasta alkusoittoa ja ihan pikku juttu verrattuna siihen, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, ellei tätä maata jollain tavalla korjata. Miten, en tiedä, mutta jotain tarttis tehdä.
No mutta koska joku muu osaa aina sanoa asiat paremmin kuin minä, niin lukekaa tämä yhteenveto eilisestä, jos kiinnostaa. Loppuun lainaan Reidar Palmgrenin Facebook-päivitystä:
"Mielensä osoittaminen on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta kännissä riehuminen pelkästään typerää. On silti syytä pohtia, mikä saa aikaan näin voimakkaan (vaikkakin tyhmän) reaktion itsenäisyyspäivän vastaanottoa kohtaan.
Suomeen on syntymässä kansanosa, joka ei tunne kuuluvansa yhteiskuntaan. Kukaan ei heitä kaipaa tai tarvitse. Maa, jonka itsenäisyyttä juhlitaan, ei tunnu kelpuuttavan heitä kuin numeroksi sosiaalihuollon ja psyykenlääkkeiden käyttäjien tilastoihin. Ihmekö tuo, että turhautuminen purkautuu hävitysvimmana ja aggressiona?
Jollei ihmisille ole tarjolla tulevaisuutta, on vaara että luisumme yhteiskuntaan missä puolet väestä elää katkerana puolilaillisessa köyhyydessä ja toinen puoli suojassa muurien takana, konepistoolimiehet portilla vahdissa.
Kun minä olin nuorukainen, oli vallalla eräänlainen yhdyskuntasopimus. Siihen kuului, että kunhan teet parhaasi, olet ahkera ja elät ihmisiksi, sinulle löytyy yhteiskunnassa paikka. Ja jos putoat, ei huolta, sinusta otetaan kyllä koppi kunnes pääset jaloillesi taas. Nykyään tällaista takuuta ei ole.
Sama tapahtuu ympäri Eurooppaa. Espanjassa ja Kreikassa lentävät katukivet. Kun hyvinvointi ei jakaudu kohtuullisesti ja edes kutakuinkin tasa-arvoisesti, eikä helpotusta ole näköpiirissä, ihminen tekee kuten lajille on tyypillistä: pistää ranttaliksi."
Ps. Tiedän, etten nyt ollenkaan ole sopivaa mieltä tästä asiasta. Mutta koskapa olisin. Sen, jos jotain, olen oppinut elämäni aikana.
Pps. Jo kolmas kirjoitus tällä viikolla! Minähän olen ihan liekeissä!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
