Siis rupsahda rauhassa rakkaani mun

Minulla on ollut viime päivinä jotenkin ihan kauhea ikä-släsh-ulkonäkökriisi. Kriisi on varmaan osin ilmaantunut juuri nyt siksi, että olen tällä viikolla taas vuoden vanhempi kuin... no, vaikkapa vuosi sitten. Ja toinen syy on varmasti kaikenlaiset isot "muutokset" elämässä. Tätä blogia kirjoittaa kohta aivan oikea maisteri, ihan vaan tiedoksenne. Ei vielä, mutta mahdollisesti pian.

Mutta palataanpas niihin pinnallisempiin asioihin. Ensinnäkin, joku on aiheuttanut iholleni pahoja asioita. Ja kun sanon pahoja asioita, tarkoitan finnejä. Minulla ei ole ollut koskaan iho näin näppyläinen ja huonossa kunnossa kuin tällä hetkellä. Teini-ikäisenäkin olin melko siloposkinen ja muistan parikymppisenäkin ihmisten huokailleen ihastuksesta, miten hyvä iho minulla on. (No okei, ehkä vähän liioittelin). Mutta nyt naama kukkii kuin mikäkin. Syytän siitä hormonikierukkaa ja luultavasti se myöskin on oikea syyllinen, koska finnien määrä vaihtelee kuunkierron mukaan.

No, finnithän tietysti ovat merkki ennemminkin nuorekkaasta ihosta (ehehe), koska yleensä ne kuuluvat sinne murkkuikään ennemmin kuin keski-ikään (joka ei tokikaan ole vielä lähelläkään). Suuremman ikääntymisongelman on aiheuttanut tämä dieettini. Katsokaas, kun pudottaa painoa useita kymmeniä kiloja, niin sitä jää ylimääräistä nahkaa. Vaikka olenkin dieetannut hitaasti ja maltillisesti enkä 50 kiloa puolessa vuodessa kuten näissä superdieeteissä, niin siltikään nahka ei ole palautunut täysin. Eikä taida palautuakaan enää tässä iässä. Suurimmat ongelmat ovat tietysti vatsassa, reisissä ja käsivarsissa, mutta se mikä itseäni eniten häiritsee — ja saa minut näyttämään vanhalta — on kasvojen ja kaulan roikkuva iho. Vihikoiran posket ja kanan heltta. Ahdistaa.

Sunnuntaina kriisini vasta kulminoituikin, kun näin valokuvan, jota ei ollut otettu minusta, mutta jossa näyin taustalla. Niin että en ollut tiennyt "pääseväni" kuvaan enkä täten myöskään poseerannut mitenkään. Ja hyi miten rumalta, vanhalta ja lihavalta näytinkään! Kuvassa näkyi nimenomaan sivuprofiilini, jota en ole koskaan voinut sietää. Tai en tiedä koskaan, mutta niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, olen inhonnut omaa sivuprofiiliani, koska läski, ruma nenä, lattana takaraivo jne. Eikä se näköjään yhäkään, kaiken tämän dieettaamisen jälkeen, näyttänyt yhtään paremmalta. Vaikka järkeni tietysti sanoo, että kukaan muu ei oikeasti näe minua niin kuin itse näen (enhän minäkään näe muiden "virheitä"), niin silti ihmettelen toistuvasti miten ihmiset eivät oksenna sivuprofiilini nähdessään ja miten ikinä kukaan mies on edes halunnut lähestyä minua (hurmaavan persoonallisuuteni ansiosta, toki) saati sitten tulevaisuudessa haluaisi lähestyä. Paras heittää kaikki haihattelut heti romukoppaan!

No, vitsi vitsinä, mutta joskus nuorempana, kun itsetuntoni oli varsin paljon heikompi kuin tänä päivänä (olen oikeasti ihan tyytyväinen itseeni, noin niin kuin muuten, vaikkei se ehkä tästä kirjoituksesta käykään ilmi), ajattelin toisinaan, miten kauheata se olisi, jos joskus iltapäivälehti julkaisisi lööpissään kuvan Suomen rumimmasta ihmisestä ja se olisin minä. Tämä ajatus oikeasti naurattaa minua nyt melko hillittömästi, mutta tuommoisiakin olen joskus kelaillut ihan oikeasti.

Mutta vakavasti sanottuna: jos minulla olisi ylimääräistä rahaa, niin kävisin kyllä ihan oikeasti vähän kiristelemässä nahkaani kirurgin veitsen avulla. Mutta kun ei ole, niin ei auta muu kuin yrittää puhdistaa ja kosteuttaa, mutta tämän lisäksi myös jumpata. Siis myös hartioista ylöspäin. Kokovartalojumppaa kirjaimellisesti. Kiroan itseäni, etten tehnyt tätä dieettiä joskus kymmenen vuotta sitten (tai no, jos nyt lähdetään saivartelemaan, niin en olisi lihonut alunperinkään), kun iho vielä oli nuori ja kykeneväinen ihmeisiin. Tänä päivänä yhdestä puristetusta finnistäkin jää punainen arpi kuukaudeksi.

Mutta sitten sitä taas tulee ajatelleeksi, että onhan minulla kuitenkin terveyteni. Mitä väliä, vaikka nahka vähän roikkuisi ja paikat repsottaisi, kunhan on elossa ja voi ainakin kohtuullisen hyvin?

Kriisistä kriisiin kuljen komein askelin

Eilen kahvilan nuori naismyyjä kehui t-paitaani. Kyseinen paita on Led Zeppelinin kiertuepaita vuodelta 1977. Myyjä kysyi, että onko se ihan oikein vanha vai uusi. Tuotin pettymyksen kertomalla, että kyseessä on uusiotuotantoa. Jäin miettimään, että olisiko tuon minua todennäköisesti nuoremman kahvilatyöntekijän mielestä ollut mahdollista, että olisin ostanut tuon paidan aitona joskus nuoruudessani. Enhän ollut vielä syntynytkään 1977!

Olen viettänyt hyvin epäalkoholistista elämää tämän alkuvuoden. Olen nyt ostanut kolmesti eri kaupoista erilaisia mietoja alkoholivalmisteita eikä minulta kertaakaan ole kysytty papereita. Tämähän ei muuten riipisi sieluani, mutta kun nykyisin kaupoissa on se sääntö, että kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä kysytään paperit. Kuten tiedätte. Myönnän, etten ole enää alle 30-vuotias, mutta koska olen ikäni näyttänyt itseäni nuoremmalta, on tämä melkoinen järkytys. Rupsahdus on väistämättä tapahtunut. Eilen näin, miten Stockmannin myyjä sekunnin sadasosan arvioi ikääni ja sen jälkeen päästi minut jatkamaan ilman sen ihmeempiä todisteluita. Vilkaisin itseäni peilistä ja näytin kyllä toden totta vanhalta ja väsyneeltä.

Erikoista tässä on se, että työkaverini, jotka eivät olleet nähneet minua viime kesän jälkeen kehuivat kovasti uutta (tai uusio-) olemustani ja sanoivat minun näyttävän pirteältä ja kymmenen vuotta nuoremmalta. Että mitenkähän vanhalta ja väsyneeltä olen näyttänyt sitten viime kesänä? Nelikymppiseltä? Apua.

Eilen tajusin, että olen ollut nuorempana ilmeisesti melko itsevarma omasta ulkonäöstäni. Tai en ainakaan kauhean kiinnostunut siitä. Seurustelin eksän kanssa melkein viisi vuotta eikä hän tainnut kertaakaan koko suhteen aikana (eikä sitä ennenkään) sanoa minua kauniiksi. Ainakaan en muista. Eikä se välttämättä tarkoita, etteikö hän olisi pitänyt minua kauniina, hän ei vaan ehkä nähnyt aiheelliseksi sanoa sitä ääneen. Sen verran pohjalaisverta taisi virrata suonissaan. Ja mikä jännittävintä, asia ei vaivannut minua yhtään! En koskaan järjestänyt mitään itkukohtauksia, että pidätkö sä mua kauniina ja vää, mä olen susta ihan ruma! Hämmentävää.

Nyttemmin minusta on tullut paljon ulkonäkökeskeisempi ja samalla myöskin epävarmempi omasta ulkonäöstäni, vaikka voisi luulla tämän elämäntaparemontin vaikuttaneen juuri päinvastoin. Tulinkin eilen yhden ystävän avustamana siihen tulokseen, että minusta on vihdoin tullut Oikea Nainen^TM.

Olen tiennyt, että on kolmenkympin kriisi ja neljänkympin mikä lie, mutta enpä osannut arvata, että tässä välissä tulisi 35 vuoden välikuolema. Lisäksi pahoin pelkään, että tämä on nyt se ikä, kun alan olla liian vanha itseni ikäisille miehille.

Miksi se sitten on niin kamalaa vanheta? En minä vaan tiedä! Syytän tästä mediaa ja Hollywoodia! Tai ei kai se olisi kamalaa, jos vanhenisi silleen kauniisti, kuten jotkut tekee.