Olipa omituinen yö. Yritin mennä nukkumaan ikkuna auki, koska oli liian lämmin, mutta ei se vielä ihan luonnistunut. Kaupunki piti kaikenlaista kolinaa ja ölinää yöllä, joten puoli viideltä luovutin ja suljin ikkunan. Kai niihin ääniin taas tottuu. Joka kesä olen kuitenkin nukkunut läpi auki.
Sen ikkunan sulkemisreissun jälkeen en tahtonut enää saada unta. Ja sitten kun sain, niin näin levottomia unia. Näin unta nuoruuden rakkaudestani. Pussailu-unta. En ole varmasti 17 vuoteen nähnyt hänestä unta, saati sitten mitään romantillista. En silti voi valittaa, uni oli oikein miellyttävä. Paitsi kun erehdyin unessa tunnustamaan tyypille, että hän on elämäni rakkaus, niin kaikki alkoi mennä pieleen. Siis hetkinen hei seis... elämäni rakkaus? Ei kai nyt sentään?!
Enpä olisi 15-vuotiaana rakkaudessa riutuvana teininä uskonut, että jonain päivänä on olemassa sellainen juttu, jolla pystyn stalkkaamaan tuota tyyppiä ihan omalta kotisohvaltani. Facebook on aika mahtava ja vähän pelottava juttu. Ja on se tyyppi vaan vieläkin nätti kuin sika pienenä, vaikka ei olekaan enää 18-vuotias liehutukkainen koti-Morrison.
Facebookin perusteella tyyppi on varmasti jonkin sortin läheisriippuvainen, koska on koko ajan suhteessa jonkun kanssa. Toinen osapuoli vaan vaihtuu tämän tästä. Ja myöskin muista jutuista riippuvainen, mikä onkin suurin syy siihen, etten koskaan tee mitään peliliikettä asian suhteen, vaikka kyseessä oikeastikin olisi elämäni rakkaus (ja minä hänen). Tällä hetkellä hän lienee puhtoinen, mutta mieluummin ihailen kaukaa kuin järjestän ylimääräistä jännitystä elämääni.
En varmasti myöskään olisi 15-vuotiaana uskonut, että vielä kolmenkympin ja kuoleman välimaastossa samainen tyyppi vaikuttaa elämääni jollain tavalla. (Tai siis, silloinhan ajatus loppuelämästä ilman sitä tyyppiä vaikutti niin tuskaiselta ajatukselta, että melkein olisin voinut kuolla!!!) Tänä päivänä suhtaudun häneen ihan zenisti, vaikka ajattelenkin lämmöllä. Ja kyllä hän saa pasmani yhä sekaisin kävellessään vastaan kadulla.
Voi että. Tavallaan nuoruus oli niin ihanaa aikaa. Tavallaan kuitenkin on kiva olla tässä ja nyt, kun ei tarvitse tuntea aivan kaikkea ihan niin lujaa kuin silloin.
Olen ehkä siteerannut Arto Melleriä tuhat ja yksi kertaa täällä blogissani, mutta minusta tämä runo on vaan niin ihana.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
11. toukokuuta 2013
21. huhtikuuta 2013
Oi Suomen nuoria
Pikaisesti painavaa asiaa nuorisosta ja sitten lähden ulos, koska kerrankin paistaa aurinko!
Maija Aalto kirjoitti Hesariin oikein hyvin tuosta ah niin kamalasta "nykynuorisosta". Toista se oli silloin ennen jne. Itsehän olin kiltti teini hyvästä perheestä, mutta vietin silti jokusen vuoden nuoruudestani lähinnä ostoskeskuksissa hengailemassa. Koska siellä ne muutkin hengailivat ja varsinkin se maailman söpöin poika.
Toiset meistä törttöilivät ja rötöstelivät, toiset olivat siivosti. Itse kuuluin yleensä tuohon siivosti käyttäytyvään osaan. Joskus jotain luvatonta tuli tehtyä, mutta sekin kuuluu teini-ikään. Yleisestä kiltteydestäni huolimatta sain niskaani välillä nuivaakin kohtelua, kuuluinhan tuohon yhteiskunnan ruttoon: nuorisoon.
Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta koska en muista, niin ette tekään varmasti muista. Mieleeni on painunut ikuisiksi ajoiksi yksi kerta, kun istuskelin Koskikeskuksen "takapihalla". Paikalle poukkoili iloinen pikkutyttö, jolle hymyilin. Hänen äitinsä tuli vanavedessä, loi minuun murhaavan katseen ja kysyi niin epämiellyttävällä äänensävyllä kuin vaan osasi, että mikä naurattaa? En osannut muuta kuin monttu auki katsoa sitä äitiä. Tuntui tosi pahalta, että ystävällinen hymy oltiin tulkittu joksikin ikäväksi teoksi ihan vain ikäni ja paikan perusteella. Jos olisin ollut vähän ikävämpi teini, niin tuon tapauksen jälkeen olisin voinut käydä vaikka potkimassa pari mummoa kumoon.
Oikeastaan väittäisin, että aikuisten asenne vaikuttaa suoraan teinien käytökseen. Jos nuorisoa pidetään oletusarvoisesti pahana, niin totta kai ne alka käyttäytyäkin sen mukaisesti. Eihän sillä ole mitään väliä, jos kukaan ei kuitenkaan luota ja valmiiksi jo odotetaan tai pelätään vain sitä kaikista pahinta käytöstä.
On nuorisolla vielä jotain toivoakin ilmeisesti. Eilen katselin Korkojen kera -ohjelmaa ja siinä oli vieraana uusi teinisensaatio Isac Elliot. Olin ensin ihan että no just, taas näitä, mutta sitten ohjelmassa soitettiin pätkä hänen biisiään New Way Home. Tajusin ensinnäkin kuulleeni tuon kappaleen monia kertoja (koska mitäpä kuntokeskuksissa soitettaisiin, jos ei tanssijumputusta) ja toisennakin tajusin, että tuo jäbähän on oikeasti hyvä. En olisi ikinä arvannut, että kappaleen laulaa joku suomalainen teinipoika. Olen aika tohkeissani tästä Isacista ja tuo biisihän on ihan hyvä. Ei hyvä sillä tavalla, että se kuuluisi minun genreeni, mutta eihän sen tarvitsekaan.
Hyvä Suomen nuoriso! Kyllä me vanhat kävyt teitä rakastetaan, kunhan ette riko paikkoja ja potki eläimiä.
Maija Aalto kirjoitti Hesariin oikein hyvin tuosta ah niin kamalasta "nykynuorisosta". Toista se oli silloin ennen jne. Itsehän olin kiltti teini hyvästä perheestä, mutta vietin silti jokusen vuoden nuoruudestani lähinnä ostoskeskuksissa hengailemassa. Koska siellä ne muutkin hengailivat ja varsinkin se maailman söpöin poika.
Toiset meistä törttöilivät ja rötöstelivät, toiset olivat siivosti. Itse kuuluin yleensä tuohon siivosti käyttäytyvään osaan. Joskus jotain luvatonta tuli tehtyä, mutta sekin kuuluu teini-ikään. Yleisestä kiltteydestäni huolimatta sain niskaani välillä nuivaakin kohtelua, kuuluinhan tuohon yhteiskunnan ruttoon: nuorisoon.
Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta koska en muista, niin ette tekään varmasti muista. Mieleeni on painunut ikuisiksi ajoiksi yksi kerta, kun istuskelin Koskikeskuksen "takapihalla". Paikalle poukkoili iloinen pikkutyttö, jolle hymyilin. Hänen äitinsä tuli vanavedessä, loi minuun murhaavan katseen ja kysyi niin epämiellyttävällä äänensävyllä kuin vaan osasi, että mikä naurattaa? En osannut muuta kuin monttu auki katsoa sitä äitiä. Tuntui tosi pahalta, että ystävällinen hymy oltiin tulkittu joksikin ikäväksi teoksi ihan vain ikäni ja paikan perusteella. Jos olisin ollut vähän ikävämpi teini, niin tuon tapauksen jälkeen olisin voinut käydä vaikka potkimassa pari mummoa kumoon.
Oikeastaan väittäisin, että aikuisten asenne vaikuttaa suoraan teinien käytökseen. Jos nuorisoa pidetään oletusarvoisesti pahana, niin totta kai ne alka käyttäytyäkin sen mukaisesti. Eihän sillä ole mitään väliä, jos kukaan ei kuitenkaan luota ja valmiiksi jo odotetaan tai pelätään vain sitä kaikista pahinta käytöstä.
On nuorisolla vielä jotain toivoakin ilmeisesti. Eilen katselin Korkojen kera -ohjelmaa ja siinä oli vieraana uusi teinisensaatio Isac Elliot. Olin ensin ihan että no just, taas näitä, mutta sitten ohjelmassa soitettiin pätkä hänen biisiään New Way Home. Tajusin ensinnäkin kuulleeni tuon kappaleen monia kertoja (koska mitäpä kuntokeskuksissa soitettaisiin, jos ei tanssijumputusta) ja toisennakin tajusin, että tuo jäbähän on oikeasti hyvä. En olisi ikinä arvannut, että kappaleen laulaa joku suomalainen teinipoika. Olen aika tohkeissani tästä Isacista ja tuo biisihän on ihan hyvä. Ei hyvä sillä tavalla, että se kuuluisi minun genreeni, mutta eihän sen tarvitsekaan.
Hyvä Suomen nuoriso! Kyllä me vanhat kävyt teitä rakastetaan, kunhan ette riko paikkoja ja potki eläimiä.
11. maaliskuuta 2013
You spin me right round, baby, right round like a record, baby, right round round round
Kun nyt omasta navastani olen tykännyt kirjoitella (ainakin viimeiset kuusi vuotta), niin jatketaan samalla linjalla.
Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.
Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.
Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.
Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.
Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.
Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.
Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.
Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.
En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.
Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.
Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.
Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.
Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.
Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.
Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.
Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.
Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.
En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.
14. joulukuuta 2012
Laki ja järjestys
Pohdiskelin itsekseni aiemmin tällä viikolla, miten nuorisoa pidetään aina niin huonotapaisena joukkona. Totuushan löytyy kuitenkin kaurapuurosta eli esimerkiksi kaupan kassajonoista. Tai ihan mistä tahansa, missä liikkuu sekä nuoria, vähän vähemmän nuoria ja vanhuksia. Kyllä niillä vanhuksilla on lähes poikkeuksetta huonoimmat käytöstavat.
Nuoriso tyhmäilee, räkii ja ördää, mutta useimmiten ne on aikuisten toimesta säikytelty jo niin epävarmoiksi, että joko ne ylikorostavat käytöstapojaan tai sitten ihan silkkaa kapinahenkeä ovat käyttäytymättä. Ja se kuuluu siihen ikään. Ehkä myös vanhuuteen kuuluu se, ettei tarvitse enää noudattaa yhteisiä pelisääntöjä tai ylipäänsä välittää siitä, jos loukkaa toista ohimennen joko henkisesti tai fyysisesti.
Kirsikan kirjoitus palautti mieleeni, mitä yhtenäkin päivänä kaupan kassajonossa tapahtui. Jono oli aika pitkä ja olin ehkä siinä puolivälin tienoilla. Joku jumitti kassalla eikä jono edennyt. Ainoastaan yksi kassa oli avoimena. Minua otti päähän, koska olin ostamassa vain banaania. Jonnekin taakseni jonoon sijoittu mummo, joka oli jo aiemmin madellut edessäni joka ainoassa hyllynvälissä. Mummo ei kuitenkaan sijoittunut suoraan kassajonoon, vaan vähän sivuun, asettaen ostoskärrynsä poikkiteloin jonon viereen, eli minun oikealle puolelleni, varmaankin arvaten, että kohta siihen oikealle avautuu toinen kassa. Ja oikeassahan hän oli. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta luikahtaa banaanini kanssa siihen viereiseen jonoon, sillä mummon ostoskärry blokkasi tieni kokonaan. Tai olisin toki voinut rynniä, mutta siinä olisi ehkä ollut mummo kumossa sen jälkeen. Sen sijaan tämä mummo sieltä jonon peräpäästä käytti ostoskärryään tienraivaajana ja syöksähti juuri avatulle kassalle ensimmäisenä. Jäin paikalleni alkuperäiseen jonoon ja puistelin vain päätäni.
Ja näitä tapauksia on lukemattomia. Kun ihminen tulee vanhaksi, hän voi aivan hyvin tuuppia toisia, käyttää kyynärpäätaktiikkaa bussiin jonottaessa (ja olla sitten se hitain tulppa siinä maksupäätteellä), sanoa ihmisille mitä sylki suuhun tuo ja syyttää muita (yleensä nuorisoa) kun itse käyttäytyy kuin seinähullu (esim. peruuttaa päälle ja sitten syyttää törmäyksestä sitä takana paikallaan seissyttä nuorisoparkaa). Jonotusnumerotkaan eivät muuten kosketa tätä kansanosaa, vaan he voivat mennä missä välissä tahansa juuri vapautuneelle tiskille.
Minustakin tulee vanhana tuollainen mummo.
Ps. Ylipäänsäkin pidän aina vähän vajakkeina, iästä riippumatta, sellaisia ihmisiä, jotka uuden kassan avautuessa ihan surutta kiilaavat jostain jonon takaa siihen etummaisiksi välittämättä yhtään niistä, jotka ovat useita minuutteja jo seisseet siinä kassajonossa. Itse aina kohteliaasti yritän katsoa, josko edessäni olevat haluaisivat siirtyä ensin, josta syystä sitten yleensä menetänkin tilaisuuteni, koska ne röyhkeämmät tulevat aina sieltä takavasemmalta tai -oikealta.
Nuoriso tyhmäilee, räkii ja ördää, mutta useimmiten ne on aikuisten toimesta säikytelty jo niin epävarmoiksi, että joko ne ylikorostavat käytöstapojaan tai sitten ihan silkkaa kapinahenkeä ovat käyttäytymättä. Ja se kuuluu siihen ikään. Ehkä myös vanhuuteen kuuluu se, ettei tarvitse enää noudattaa yhteisiä pelisääntöjä tai ylipäänsä välittää siitä, jos loukkaa toista ohimennen joko henkisesti tai fyysisesti.
Kirsikan kirjoitus palautti mieleeni, mitä yhtenäkin päivänä kaupan kassajonossa tapahtui. Jono oli aika pitkä ja olin ehkä siinä puolivälin tienoilla. Joku jumitti kassalla eikä jono edennyt. Ainoastaan yksi kassa oli avoimena. Minua otti päähän, koska olin ostamassa vain banaania. Jonnekin taakseni jonoon sijoittu mummo, joka oli jo aiemmin madellut edessäni joka ainoassa hyllynvälissä. Mummo ei kuitenkaan sijoittunut suoraan kassajonoon, vaan vähän sivuun, asettaen ostoskärrynsä poikkiteloin jonon viereen, eli minun oikealle puolelleni, varmaankin arvaten, että kohta siihen oikealle avautuu toinen kassa. Ja oikeassahan hän oli. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta luikahtaa banaanini kanssa siihen viereiseen jonoon, sillä mummon ostoskärry blokkasi tieni kokonaan. Tai olisin toki voinut rynniä, mutta siinä olisi ehkä ollut mummo kumossa sen jälkeen. Sen sijaan tämä mummo sieltä jonon peräpäästä käytti ostoskärryään tienraivaajana ja syöksähti juuri avatulle kassalle ensimmäisenä. Jäin paikalleni alkuperäiseen jonoon ja puistelin vain päätäni.
Ja näitä tapauksia on lukemattomia. Kun ihminen tulee vanhaksi, hän voi aivan hyvin tuuppia toisia, käyttää kyynärpäätaktiikkaa bussiin jonottaessa (ja olla sitten se hitain tulppa siinä maksupäätteellä), sanoa ihmisille mitä sylki suuhun tuo ja syyttää muita (yleensä nuorisoa) kun itse käyttäytyy kuin seinähullu (esim. peruuttaa päälle ja sitten syyttää törmäyksestä sitä takana paikallaan seissyttä nuorisoparkaa). Jonotusnumerotkaan eivät muuten kosketa tätä kansanosaa, vaan he voivat mennä missä välissä tahansa juuri vapautuneelle tiskille.
Minustakin tulee vanhana tuollainen mummo.
Ps. Ylipäänsäkin pidän aina vähän vajakkeina, iästä riippumatta, sellaisia ihmisiä, jotka uuden kassan avautuessa ihan surutta kiilaavat jostain jonon takaa siihen etummaisiksi välittämättä yhtään niistä, jotka ovat useita minuutteja jo seisseet siinä kassajonossa. Itse aina kohteliaasti yritän katsoa, josko edessäni olevat haluaisivat siirtyä ensin, josta syystä sitten yleensä menetänkin tilaisuuteni, koska ne röyhkeämmät tulevat aina sieltä takavasemmalta tai -oikealta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
