One more day to complain, my servant

Väliaikatiedoitus. Vasen polvi ei ole poksahtanut. Tänään se kesti aivan hyvin jalkaprässin, eikä edes tehnyt kipeätä, joten varmaan viikonloppuna uskallan myös kyykätä. Vatsakin voi heti paremmin, kun jätin pois leseet ja vaihdoin Ehrmannin maitorahkan Valion hyla-versioon. Mehukeiton kanssa Valion rahkasta tuli kyllä paljon vetelämpää kuin Ehrmannista, joten tilanne vaatii pientä säätöä vielä. Olen sen verran ruoka-ainedummy, että en tosiaankaan tiennyt maitorahkan olevan Suomessa käytännössä aina rasvatonta eli hyvin vähärasvaista (Lidlistä ilmeisesti saa jotain 10 %:sta). Onneksi on blogi, jossa saa aina ilmaista oman tyhmyytensä, niin joku viisaampi voi sitten kommenttiosastolla avustaa ja ohjata. (Tämä ei ollut sarkasmia, vaan ihan oikeasti).

Tarvitsisi varmaan kehittää jotain muuta(kin) sisältöä elämääni välillä. Pelkään pahoin, että porukka alkaa olla kohta korviaan myöten täynnä syömistäni ja treenaamistani. En kuitenkaan jaksa perustaa tuolle aihepiirille omaakaan blogia, koska... no, olisihan se aika tylsää, jos siellä ei kävisi kukaan. Alkaisinko valittaa gradun kirjoittamisen vaikeudesta tai sen välttelyn helppoudesta? Pitäisiköhän rakastua palavasti ja epätoivoisesti johonkin tyyppiin, joka joko ei vastaisi tunteisiini tai vastaisi, mutta olisi täysi ääshoul? Siitä sitä saisi uutta sisältöä blogiin, jota voisi sitten tunnekuohun laannuttua hävetä. Näh, ei jaksa...

Benropen blogi täytti juuri 10 vuotta ja minä velvollisuudentuntoisena kanssabloggaajana ystävällisesti kävin onnittelemisen sijasta huomauttelemassa harventuneesta päivitystahdista. Tässä kun itselläni pyörähti käyntiin seitsemäs vuosi bloggaamista toissa päivänä (!!!), niin tulin ajatelleeksi tätä omaakin blogiani ja bloggaamistani. Että eikös tässä virkaiässä pitäisi jo lopettaa? Tai ainakin vähentää rajusti. Jotenkin välillä jopa hävettää, että olen sen kuusi vuotta pajattanut menemään eikä merkkiäkään hiipumisesta. Kaikki muut tässä vaiheessa ovat jo joko rakastuneet, vääntäneet lapsia, saaneet huikean uran tai muuten vaan keksineet jonkun muun harrastuksen, että eivät enää ehdi tai jaksa blogata. Mutta en minä, täällä vaan no-lifena pyörin yhä kerjäämässä teidän huomiotanne! Onneksi teitä on vielä jokunen samaa bloggaajasukupolvea tai vanhempaakin, jotka jaksatte kohtuullisen paljon vuodattaa sieluanne blogeihin.

Otetaan pienet sille! (Ei kun ai niin, alkoholi on pahasta).