Arvontalaulu raikaa, on arvonnan aika

Kiitos vaan tsempeistä edelliseen kommentoineille, ja sitten otetaankin komento takaisin. Ei nimittäin mennyt ihan niin kuin oltiin ajateltu.

Moni nainen tietää ne kivat kohteliaisuudet, mitä gynekologeilta voi saada, kuten että kohtu on kaunis ja munasarjat on tosi siistit. No, minä en saanut semmoisia tänään. Sain kuulla, että toinen munasarjani on iso ja omituisen näköinen. Se siitä sisäisestä kauneudesta.

Viime tsekkauksessa alle vuosi sitten kaikki oli vielä tosi hienosti ja nätisti. Nyt rupesi epäilyksiä herättämään jo heti, kun gyne alkoi kysellä, että onko kuukautiset olleet ihan tavalliset ja onko ollut jotain poikkeuksellisia kipuja? Vastasin, että ei, yhtä kivuliaat ne ovat aina. Joo ei, ei laitetakaan sitä kierukkaa vielä. Lähete labraan ja katsellaan kuukauden päästä uudestaan. Voi paska.

Kaverin endometrioosituskailuja vierestä seuranneena voin vaan toivoa, ettei nalli napsahda omaan otsaan tällä kertaa...

They slip away across the universe

Universumilla on kyllä toisinaan tosi huono huumorintaju.

Jouduin antamaan pakit miehelle. Ensimmäistä kertaa en edes muista miten pitkään aikaan. Tiedän, että itse esitin vähän aikaa sitten universumille toiveen itsesäälissäni kieriskellessä, että edes joku mies — ihan kuka vaan — kiinnostuisi minusta. Mutta sitten kun se tapahtui, niin ei se ollutkaan hauskaa. Ehkä se hieman kohotti itsetuntoa, vaikka en edelleenkään ymmärrä miten noin lyhyt ja satunnainen kohtaaminen aiheuttaisi vastapuolessa minkäänlaisia tunteita minua kohtaan. Enemmän se kuitenkin ahdisti ja tuotti mielipahaa. Ei sillä, että tyyppi itsessään olisi ollut ahdistava, mutta inhoan pakkien antamista melkein yhtä paljon kuin niiden saamistakin. Olen tosi huono sanomaan ei, enkä kovin hyvin siedä toisen mielen pahoittamista. Enkä nyt kuvittele olleeni mikään hänen elämänsä nainen, mutta kai se nyt aina vähän kirpaisee, kun tulee torjutuksi.

Lyhyen hetken ajan katsoin peiliin ja mietin, että pitäisikö lähteä treffeille? Pitäisikö toiselle antaa edes mahdollisuus? Mutta jos ei yhtään sytytä, niin ei sytytä. Toki olen yleensäkin hidas syttymään enkä juurikaan koe sellaisia rakkautta ensisilmäyksellä -hetkiä, mutta ehkä täytyisi olla edes jotkut palikat kohdallaan, että lähtisin treffeille. Tässä tapauksessa suurin henkinen este minulle oli ikäero, vaikka ei sekään mikään oikea este olisi, jos muulla tavalla kipinöisi. Mutku ei, niin ei.

Ikäerosta puheenollen, kävin läpi myös aika karun ajatusketjun miettiessäni tätä omaa pakkien antamistani ja sitä, kun sain itse siltä kesäpojalta pakit. Melkein rupesin nyhräämään ranteitani auki jollain tylsällä esineellä, kun mietin, mitä jos se kesäpoika on käynyt päänsä sisällä lävitse näitä samoja ajatuksia ja tunteita, joita itse kävin nyt. Ei ollenkaan kiva juttu. Toisaalta itse en kyllä näiden pakkien jälkeen koskaan ikinä missään tilanteessa käyttäytyisi pakkien saajaa kohtaan samalla tavalla kuin se kesäpoika käyttäytyi minua kohtaan viimeksi kun nähtiin (eli tosi ihanasti). Ainakin uskottelen itselleni, että meidän välillämme oikeasti oli kemiaa ja kyllä se nyt jollain tasolla edes tykkäsi minusta takaisin. Muuten en ehkä kestäisi.

Jep. Seuraavan kerran kun esitän universumille toiveita, olen tarkempi yksityiskohdissa: Voisiko minuun ihastua joku mielellään n. 30-40-vuotias ja hurjan suloinen mies? Ja sellainen kiva ja täysijärkinen. Ettei sille tarvitsisi antaa pakkeja.

It's all over

Lukekaa rivien välistä, jotka osaatte.

♥

Quidquid Latine dictum sit, altum videtur

Ensinnäkin, mistä uudesta Bloggerin käyttöliittymästä useat tahot ovat valittaneet? En ole sellaista nähnyt (vielä) enkä toivottavasti näekään. Tai en tiedä, kai sitä kaikkeen uuteen tottuu. Joka tapauksessa kirjoituksenne pelottavat.

Sitten vakava(mpa)a asiaa. Viime viikkoina on ollut henkisesti todella raskasta ja se vaikeuttaa myös tätä bloggaamista. Kun potee huonoa omaatuntoa siitä, jos on hetkisen hauska tai hauskaa. Vaikka se hetken hauskuus saakin vähäksi aikaa unohtamaan tämän painajaisen, josta ei voi herätä. Enkä tiedä tarvitsenko enemmän luvan olla välillä olematta hauska ja kiva, vai sittenkin luvan välillä olla hauska.

Niin siis. Kerroin joskus toissa keväänä äidin sairastumisesta lyhyesti. Lääkitys alkoi ensin hyvin ja sitten huonommin. Vaikka siihen pahimpaan on tämän koko ajan henkisesti varautunut, niin silti se tilanteen lopullisuus muutama viikko sitten löi aika kovasti. Päässä vilisee sanoja, kuten kivunlievitys ja parantumattomasti sairas. Enkä todellakaan osaa käsitellä tätä asiaa. Joka kerta kun yritänkin, niin käteni valahtavat ihan verettömiksi. Olosuhteisiin nähden kaikki on tällä hetkellä ihan hyvin, mutta elämää ei paljoa osaa ajatella kuukautta, hyvä jos viikkoa eteenpäin.

Olen tässä muutaman viikon aikana aloittanut niin monta tekstiä aiheesta ja sitten pyyhkinyt ne pois. Tämäkin oli tavattoman vaikeata kirjoittaa, eikä vähiten siksi, että en tiedä onko oikein kertoa toistenkin yksityiselämää koskettavia asioita täällä. Joten jos näette lukea tämän, niin olen ylittänyt näääääääin suuren kynnyksen painaa tuota julkaisunappulaa.

Kirjoitin tämän nyt oikeastaan vain siksi, että halusin niiden tietävän, jotka jollain tasolla tuntevat minut ja välittävät. Tiedän, että teitä on. Missään Facebookissa en asiasta halua huudella. Ja muille, teille kasvottomille ja nimettömille tiedoksi, että sosiaaliporno päättyy tähän.

Päivä 14: Talvikuva

Yäk. Nyt kun lumet on juuri sulaneet, niin ei voisi vähempää kiinnostaa laittaa talvikuvaa. Tai edes katsella sellaisia. Mutta minkäs teen. Kun olen leikkiin ryhtynyt, niin se leikki on kestettävä.

Tästä kuvasta tulee jotenkin mieleen, että olen joku hullu stalkkeri kameran kanssa piilossa puun takana kuvailemassa ihmisiä. Ehkä olenkin.

***

Seurasin viime yönä sitä aiemmin linkkaamaani pesäkameraa ja amurinleopardi oli niin tuskaisen oloinen, että melkein tiesi synnytyksen olevan lähellä. En malttanut olla jäämättä tuijottamaan sitä touhua, kun katti vaan pyöri ja hyöri. Lopulta kahden aikaan se kyykistyi, urahteli jokusen kerran ja synnyttää pötkäytti pienen leopardin pennun. Valitettavasti vaan ensimmäinen pentu taisi syntyä kuolleena. Seurasin alusta asti, että se ei liiku, mutta ajattelin toivorikkaana, että ehkä ne vaan ei heti ensitunteinaan liiku. Emo jaksoi tunnin verran nuolla poikasta, kunnes siirtyi vähän kauemmaksi nuolemaan itseään ja jätti pennun makaamaan elottomana. Minkäs sille mahtoi. Menin tässä kohtaa nukkumaan, koska kello oli jo kolme yöllä eikä silmäni enää pysyneet auki. Yön aikana emo oli synnyttänyt toisenkin pennun, tällä kertaa oikein eloisan, joka äskenkin piti kovaäänistä nurinaa, kun ei meinannut löytää ruokahanoja emon vatsasta. Ja se toinen makaa yhä siinä lattialla paikoillaan. Karua, mutta sellaistahan elämä on. Harmi, että elävänä syntyneellä pennulla ei ole nyt leikkikaveria, mutta ainakin meillä on taas yksi leopardeista uhanalaisin amurinleopardi enemmän tällä planeetalla.

Tiedote Tallinnan eläintarhan sivuilla:

Amur leopardess Darla gave birth to two cubs
14.4.2011

Today, in the night of 14 April, Darla gave birth to two cubs. The first was born around 2 o´clock, but unfortunately it was dead. The second was born after 4 o´clock and seems to be in good condition.

People who have watched the Amur leopard nest via webcam http://www.digisilm.ee/loomad/amur/pesakaamera.html , are worried about what will happen with the dead cub and wonder if it can be removed from the nest. As it is known that for some time after giving birth the mother cannot be disturbed, lest she make harm to her living cub, we cannot do anything but watch via webcam what will happen (we cannot exclude the possibility that the mother will eat her stillborn cub).

How can you rip off a band-aid without it hurting?

Olen ollut koko viikonlopun ja tänäänkin ihan masentunut, enkä edes tiedä miksi. Mikään ei oikein tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu ihan turhalta. Olen jotenkin kyseenalaistanut koko olemiseni mielekkyyden. (Ei missään oo mitään järkee.) Kaipaan jotain kovasti, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä kaipaisin ja miksi.

Olen vähän kuin sydänsuruinen, vaikka ei kai tässä mitään sydänsuruja pitäisi olla. Kaikenhan pitäisi olla vain harmitonta viihdykettä. Järki sanoo yhtä ja sydän sanoo toista. Meillä käy tämän yhden tyypin kanssa sydämet jatkuvasti epätahtiin niin, että kun minun sydämeni lämpiää, niin hänen jäähtyy ja sitten taas kun minun sydämeni jäähtyy, niin hänen lämpiää. Syy ja seuraus.

Tarvitsisi ottaa välimatkaa, mutta en jaksa enää pelailla mitään pelejä. Ollaan tästä keskusteltukin eikä kumpikaan halua pelailla mitään, mutta miksi minusta silti tuntuu, että toinen pelaa jotain, jonka säännöistä minulla ei ole aavistustakaan. Tai sitten se on vaan välinpitämätön. Tai liian tyytyväinen tilanteeseen. Ja miksen minä voi tyytyä tähän, mitä minulla nyt on? Miksi tarvii ruveta haluamaan enemmän, kun en kuitenkaan oikeasti halua mitään enemmän?

Perjantai oli mitä parhain päivä mitä parhaimmassa seurassa ja sain tutustua parin kuukauden ikäisiin pieniin ihmistaimiin, jotka olivat mitä suloisimpia. Saan myöskin kunnian olla kummi toiselle näistä palleroista. Kaikki se pallerous kuitenkin laukaisi minussa ilmeisesti jonkun kriisin. En tiedä haluaisinko omia lapsia, mutta olisihan se kiva, jos edes olisi mahdollista tehdä se valinta itse. Mutta ei. Kaikki maailman miehet tekevät sen valinnan puolestani kääntyen kannoillaan nopeammin kuin kissa aivastaa, jos vähänkin yritän lähestyä. (Ja joo, tiedän, totta kai syy on minussa itsessäni).

Haluaisin päästä jotenkin pois täältä alhosta nyt heti paikalla, mutta en ollenkaan tiedä miten, kun en tiedä mistä tämä kumpuaakaan.

Parempi kännissä ku osa niiden koneen

Aamulla kun seisoin hyytävässä viimassa odottelemassa bussia, joku laitapuolen kulkija lähestyi minua. Tyypillä oli päällä puolipitkä kevyttoppatakki ja sen takin päällä niittivyö. Se näytti aika hauskalta yhdistelmältä, mutta samaan aikaan myös siltä, että en lähtisi vittuilemaan kaverille. No, poistettuani nappikuulokkeen (sen ylipaskan) toisesta korvastani, tämä rantojen mies kysyi pystyisinkö auttamaan kahdella eurolla. (Markka-aikana pyydettiin paria markkaa, nyt paria euroa. Sellaista se inflaatio on pulsujenkin keskuudessa.) Valehtelin hemmolle päin naamaa, ettei minulla valitettavasti ole käteistä yhtään. Juippi kysyi vielä, että ei kolikoita? Sanoin että ei, vaikka olisi ollut. Selvästi kuitenkin tämä valheeni meni lävitse, tai ainakaan hän ei nähnyt tarpeelliseksi vängätä aiheesta enempää (toisin kuin ne oranssikaapuiset munkit: "tuossa on pankkiautomaatti"). Toisin varmaan olisi käynyt, jos olisin kertonut totuuden, eli että minulla on rahaa, mutta en voi sitä antaa, koska loppuviikon ruokailuni on kiinni niistä rahoista. No, niin varmaan olisi ollut sen hepunkin. Mutta kuitenkin, luulen, että olisin joutunut vänkäämään asiasta huomattavasti enemmän jos olisin jättänyt valehtelematta. Koska jos nyt rehellisiä ollaan, niin en varmastikaan näytä ulkoisesti ihmiseltä, jolla on loppukuuksi rahaa vain sen 15 euroa. Pukeudun kuitenkin ihan siisteihin ja hyvännäköisiin (imho) vaatteisiin ja on tuota vararavintoakin tullut kerättyä jemmaan. Onneksi minulla tämä köyhyys ei ole ihan ympärivuotista, toisin kuin luultavasti sillä miehellä ja monella muullakin yhteiskunnasta syrjäytyneellä. Olen kohta ollut kuukauden töissä enkä pesoakaan ole nähnyt ansaituista rahoistani. Mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tai no ei varmaankaan. Kyllä täälläkin maksetaan palkka ihan euroissa.

Mitä me siis tästä opimme? Emmepä varmaankaan yhtään mitään.

Just open your eyes and see that life is beautiful

Aamulla odottelin bussia Stockmannin edessä. Joku raavas vartija kanteli siinä samaan aikaan pöytiä ja tuoleja Stockan Delin terassille. Hetken päästä terassin aidalle lehahti kaksi varpusta ihmettelemään vartiomiehen touhuja. Näin mielessäni sellaisen Disney-leffamaisen kohtauksen, jossa vartiomies alkaa laulaa ja tanssia varpusten kanssa. Hämmästyin, kun niin ei käynytkään.

***

Viime lauantaina menin käymään yhden miesihmisen kanssa terassilla. Se pyöri tuossa jaloissa ja odotteli, että olisin valmis lähtemään. Olin sutimassa ripsaria ripsiini, kun tyyppi tuli siihen kylppärin ovelle, katsoi peilikuvaani ja sanoi, että on se sitten nätti. Hymähdin kiitoksen, niin tyyppi vielä lisäsi, että et sä sitä kuitenkaan usko, mutta nätti oot. Vastasin vähän suoraselkäisemmän kiitoksen sillä kertaa. Hetken päästä se tosin tuli sanomaan, että nyt voisi se meikkaaminen jo riittää. Ja minä sentään olen tosi nopea puunaamaan pärstäni.

***

Elämä on toisille reilumpaa kuin toisille. Joku saa sokeripinnan ja toinen rusinat pitkosta, kolmansille jää pelkät pullanmurut. Neljänsiltä viedään ne murusetkin.

Elämä on hauras

Viime päivinä on ollut vaikea löytää hyviä sanoja, jotka voisi asetella peräjälkeen tänne. Elämässä tapahtuu niin pahoja asioita, etten oikeastaan halua kirjoittaa niistä tänne, ja toisaalta taas on epäreilua vihjailla jostain ikävästä, jos ei kerro. Kuitenkaan en halua kauheasti yksityisasioilla repostella täällä, varsinkaan muiden yksityisasioilla. Olen itse siis ihan okei, mutta... No sanotaanko vaikka niin, että tilastojen mukaan useampi kuin joka neljäs suomalainen sairastuu siihen s-juttuun elämänsä aikana, ja että vanhempiaan ei kannata pitää itsestäänselvyyksinä. Mutta. Elämme toivossa.

Eilen illalla näin ihan sattumalta sen nuoren runopojan, jonka perään haikailin viime syksyn ja suuren osan talvestakin. Luulin, ettei se enää liikauttaisi minua suuntaan eikä toiseen, jos näkisin sen jonkun tytön kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Yllätyin itsekin siitä hyökyaallosta, joka alkoi ensin vatsanpohjasta ja löi sitten koko kropan läpi päähän, josta seurasi vituttava olotila. Enhän minä kai enää edes haluaisi sen kanssa ihan oikeasti mitään. En tiedä oliko se tunne oikeastaan sitten vain vitutusta siitä, että kaikki muut saavat sen kestä oikeasti tykkäävät, tuokin poika, mutta minä en, eikä niinkään mustasukkaisuutta. En tiedä. Ilkeä mieleni teki kuitenkin heti huomion, että ne kävelivät toisistaan kauhean kaukana eivätkä edes puhuneet mitään. Ei se näyttänyt rakastuneelta parilta, mutta toisaalta ehkä ne ei vaan ole sitten sen tyyppisiä ihmisiä. No. Ihan sama. Ihan kiva.

Yksi ärsyttävä seikka on uudet naapurini. Ennen kylpyhuoneessani saattoi satunnaisesti haista tupakka todella voimakkaasti perjantai- tai lauantai-iltana. Sen jotenkin kesti, koska tiesi että se haju menee pois eikä se onneksi levinnyt kylpyhuoneen ulkopuolelle. No nyt ilmeisesti tämän naapurien vaihtumisen seurauksena kylpyhuoneessani on ruvennut leijumaan 24/7 sellainen ällöttävän imelä makea haju. Se on niin tunkkainen haju, ettei se voi mitenkään tulla mistään omasta pesuaineestani, vaan sen on pakko tulla ilmanvaihtoa pitkin naapurista. Siihen mitä naapurit harrastavat kylpyhuoneessaan ei kai voi olla kuin yksi vaihtoehto... Luulen, että niillä on siellä wunderbaum-viljelykset!

And so it is

Viitaten edelliseen kirjoitukseeni: sain kauniin "kiitos, mutta ei kiitos". Olen vähän siidereissäni, hieman enemmän pahoillani ja huomenna todennäköisesti paljon häpeissäni. Toisaalta... Parempi kai näin, kuin että olisin lopun elämääni pyöritellyt mielessäni kysymystä "mitä jos olisin uskaltanut".

Elämä jatkuu.





Kuva: Pon and Zi

Hätäkakkapostaus

Meinasin juuri tilittää, että en saanut sympatiaa keneltäkään stressivatsani vuoksi edelliseen postaukseen, mutta viime hetkellä joku sentään oli ymmärtänyt. Elegia, great minds think alike. Vai pitäisikö sanoa, että great intestines... öö... jotain... No joka tapauksessa, vatsani on yhä ja taas kipeä. Alkaa vituttaa pikkuhiljaa. Syön illalla kaurapuuroa, kun pääsen kotiin.

Viikonloppuni oli kiva, jos ei jopa loistelias. Perjantaina päädyin yllättävällä tavalla baariin harvinaisessa, mutta sitäkin paremmassa seurassa.

Tässä kohtaa tuli vartin tauko kirjoittamisessa, kun mietin mitä voin yksityisyyteni suojista kertoa tuosta perjantai-illasta ja tulin siihen tulokseen, että en mitään. Ja miksi en muka? Minullahan olisi sanottavana pelkkiä hyviä ja kauniita asioita, jotka voisin sanoa aivan hyvin päin naamaakin noille ihmisille, ja olen osan sanonutkin. Äh. Olisiko pitänyt aikanaan ruveta bloggaamaan ihan avoimesti omalla nimellään, niin ei tarvisi miettiä kuka tunnistaa ja mistä? Voi ärsytys.

Olin sitten kuitenkin vasta neljän jälkeen aamuyöstä kotona ja seuraavana päivänä oli heikompi olo kuin pitkiin aikoihin. Lähinnä se varmaan johtui lyhyeksi jääneistä yöunista, mutta podin hetken jopa lauantai-iltana jotain morkkiksen kaltaista (ja taas: miksi??? Minullahan oli pelkästään kivaa!), jollaista en ole ikinä ennen tunnistanut itsessäni. Onko tullut vanhaksi jos alkoholi aiheuttaa morkkista? Lauantaina illalla oli sitten määrä pakata. Vanhempani tulivat käymään, auttamaan yhden kaapin purkamisessa yms., enkä välttämättä ollut edustavimmillani silloin. Puhisin ja puhkuin vaan krapulassa, kun olisi pitänyt olla reipas.

Ilmeisesti jollain muullakin on ollut rankka viikonloppu. Olen nimittäin yhdessä tietokonetilassa ja tänne tullessani herätin vahingossa yhden nukkuvan pojan. Kyseessä oli jopa tuttu nörtti, joten nauroin hänelle päin naamaa.

Mutta mitä väliä, elämä on kivaa!

The denial twist

Tämä päivä ei välttämättä ole ollut niitä elämäni kohokohtia, vaikka onhan tässä hyvät puolensakin ollut.

Aamulla kuulin huonohkoja uutisia, mutta arvelin asioiden järjestyvän tämän päivän aikana. Hengailin kotosalla jonkin aikaa ja lähdin sen jälkeen onnittelemaan äitiäni. Laitoin jalkaani ne punaiset tyttökengät, kun oli niin hieno ilma. Poimin matkan varrelta valko- ja sinivuokkoja äidille, ja yritin kipsutella tyttökengissäni nopeasti, etten myöhästy bussista. (Kengät on olennaista tässä, koska noilla ei juosta yhtä kovaa kuin tennareissa). Bussipysäkille päästyäni tajusin, että olin aivan lauantain bussiaikatauluissa ja tänäänhän on sunnuntai. Onneksi oli hieno ilma, joten istuin bussipysäkillä kuuntelemassa musiikkia sen aikaa, kunnes seuraava bussi tuli.

Bussissa huomasin, että olin unohtanut ottaa mukaan avaimet vanhempieni luokse. No eipä siinä, onhan siellä toisen puolen ovet auki ja ovikello, mutta ärsytti se silti vähän, koska se tarkoitti lisämetrejä matkaani. Jäin bussista pois ja kävelin vanhempieni taloa kohti, niin jouduin joidenkin Bandidosten vuoksi tyttökengissäni kiertämään melkein ojan kautta, koska Bandidokset olivat vallanneet kävelytien yhdestä kohtaa kokonaan! Tyypeillä oli siinä keskellä kävelytietä iso Mersun pakettiauto, josta oli molemmin puolin ovet aivan apposellaan, joten kukaan muu ei mahtunut käyttämään sitä kävelytietä vaan nurmikon puolelle oli pompittava. Tyypit työntelivät siinä sitten moottoripyöriään sinne Mersun perään ja olivat muutenkin ylettömän leveästi. Heitin heille vähän pahaa silmää, mutta kovin pahasti en uskaltanut mulkoilla, kerta ne oli kuitenkin Bandidoseja.

Myöhemmin vielä ne aamun huonot uutiset kulminoituivat siihen, että eräs ystävä joutui sairaalaan pariksi päiväksi. Ei mitään älyttömän vakavaa, toivottasti, mutta silti huoli ja kaikenlaiset "entä jos" -ajatukset hiipivät mieleen väkisin. Ja jotta i:n päällä olisi vielä pistekin, niin tietysti vesisade alkoi juuri silloin, kun olin lähdössä illalla kotiin tyttökengissäni! Onneksi sain sentään sateenvarjon lainaan vanhemmilta.

Niskani ja pääni ovat aivan jumissa, kun olen koko päivän taas purrut leukojani yhteen ihan hulluna. Ei vaan voi sille mitään, kun on ahihuolistressi.

Mutta muuten oli ihan hyvä päivä.


Ai niin joo, ja Bärtil on kasvattanut kukkavarren itselleen. Niin kiva kuin se kukinta olisikin ja voisin yrittää jonkinlaista pölytystä sekä kärpäsloukkujen lisääntymistä, niin joudun ilmeisesti kuitenkin leikkaamaan sen kukinnan pois siitä. Luin netistä, että kukinta rasittaa kärpäsloukkua niin paljon, että se saattaa jopa kuolla siihen. Ja mehän emme halua ottaa sellaista riskiä Bärtilin kanssa, emmehän?

Skipiduveinau

Kävin eilen allekirjoittamassa yhden työsopparin. Se on vain määräaikainen (noin kuukauden) ja hyvin osa-aikainen, mutta toivon mukaan siitä nyt jotain iloa edes on. Alunperin kyseessä oli kokopäiväinen määräaikainen, mutta sitten ko. firman täytyi "tarkistaa resurssejaan" ja nyt sitten ei olekaan enää kokopäiväistä työtä tarjota. En tiedä mitä tuo käytännössä tarkoittaa, mutta ei kuulosta kovin lupaavalta. Tyhmä taantuma...

Eilen kun tulin sieltä työsopparin allekirjoittamisjutusta, oli oveni takana kirje Aamulehdeltä. Erikoista siinä kirjeessä oli, että kuoren päällä oli minun osoitteeni ja jonkun miehen nimi. Hämärästi muistin, että sen niminen heppu oli asunut tässä asunnossa ennen minua, eli yli seitsemän vuotta sitten. Spontaanisti avasin kuoren, koska ajattelin kyseessä olevan vain jonkun mainoksen tai tarjouksen. Kuka nyt lähettelisi jotain tärkeitä kirjeitä tyypille seitsemän vuotta vanhaan osoitteeseen. Vaan sepä olikin lasku jostain yrityksen ilmoituksesta yhdessä marraskuisessa Aamulehdessä. Aika omituista. Miten se tyyppi ei ole ilmoittanut nykyistä osoitettaan? Silloin kun muutin tähän, niin aluksi tänne tuli kyseisen miehen nimellä tosi paljon perintäkirjeitä. Heittelin niitä sitten takaisin postiin aina. Nytkin teippasin tuon kuoren takaisin kiinni, kirjoitin päälle "ei asu tässä osoitteessa" ja vein sen tänään postilaatikkoon. Joo, tiedän ettei olisi saanut avata toisen kirjettä, mutta olin ihan varma, että kyseessä on vain joku mainos. Siis seitsemän vuotta hei!

Ostin muuten tuollaiset aivan ihanat Espritin tohvelit itselleni! Minulla on aiemmin ollut sellaiset pörrökarvatohvelit, mutta toisesta on mennyt pohja rikki, joten tarvin uudet. Näin nuo Stockmannin mainoslehdessä ja kävin ostamassa. Niitä oli mustia, ruskeita ja punaisia. Ostin punaiset kun ne oli söpöimmät. Niistä mustalaikullisista tohveleista tuli kyllä mieleen, että Mymskä tarvisi nämä ehdottomasti.




Jos joku muistaa vielä Constantinen American Idolseista jokunen vuosi sitten, niin kuulin tänään Minjalta, että Constantine on kohta nähtävillä Suomen telkkarissakin. Olin ihan tohkeissani, kunnes selvisi MISSÄ hän on nähtävillä. Niin, Kauniissa ja Rohkeissa... Why, oh why? Miksi juuri siinä kaikista televisio-ohjelmista?!? Pöh. Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa: Joko alkaa katsella Kaunareita — tai sitten olla katselematta. Justiinsa muuten pari päivää sitten bongasin hänet Conanista, kun siinä oli joku rock-musikaalijuttu. Onpa se nyt yhtäkkiä kaikkialla.


Ps. Constantine on ihku! Ei vastaväitteitä. ;)

Pps. Tiedän, että ihastuitte ikihyviksi noihin sydänkuvioisiin pöksyihini

R.I.P.

Voih... Paul Newman on kuollut. Nyt olen kyllä vähän suruinen, vaikka tämä olikin kaikin tavoin odotettavissa. Snif.

Laiska, tyhmä ja saamaton

"Nauru on tärkeä asia kahden ihmisen suhteessa.
Ja itku. Ikävystyminen alkaa jos toinen puuttuu."
~ Simone Signorent ~

Ja sitten seuraa kaiken kattavaa raporttia terveydentilastani...

Sain tänään kuulla verikokeiden tuloksista. Kilpirauhasen arvo oli aivan normaali, kuten osasin odottaakin heidän sanovan, hemoglobiini oli ok, mutta valkosolut olivat hieman koholla. Siihen kai voi olla syynä melkein mikä tahansa, eikä se ole kovin huolestuttavaa. Menen kuitenkin joku päivä uuteen verikokeeseen, jossa tsekataan nuo valkosolut. Tuo kilpparihomma jäi kyllä arveluttamaan minua. Jos nyt en ihan väärin muista, niin se terveydenhoitaja sanoi sen S-TSH -näytteen arvon olevan 4,5. Jossain nettisivuilla sanotaan, että normaali arvo on 0,2-4,5, jossain toisaalla 0,4-4, joku sanoo että yläraja olisi nykyään laskettu jopa 2,5:een ja joku on saanut lääkityksen, kun arvo on ollut 3,1. Eli hiukkasen sekavaa, etten sanoisi. En mitenkään välttämättä halua sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta jotenkin ottaa pattiin nyt. En tiedä mitä sitä nyt tekisi, lähtisikö yksityiselle vaatimaan oikeutta (no yths on yksityinen, mutta se on kuitenkin yths eikä mikään "oikea lääkäri") vai tyytyisikö tähän tulokseen. Noita oireita kun lukee ympäri nettiä, niin löydän itseltäni niistä ainakin puolet. Päällimmäisenä kuitenkin väsymys, palelu, kuukautisten epäsäännöllisyys (tai olemattomuus) ja olen oikeasti ruvennut unohtelemaan asioita ihan älyttömästi, kuten nyt vaikka lieden päälle tai vuokranmaksun. Nyt on kyllä jo niin luulosairas olo, että varmaan parempi olla selittämättä niistä oireista sen enempää.

Sain sen yökiskonkin tänään hammaslääkäristä ja seuraavan yön nukun sitten ensimmäistä kertaa sellainen muovikappale suussani. Saapa nähdä kuinka onnistuu. Odotin sen olevan pehmeämpää materiaalia, mutta sehän onkin ihan kovaa muovia. Mutta kaipa siihen tottuu. Sain myös itselleni kipsivalokset leuoistani. Kuva niistä nähtävillä kuvablogin puolella, jos kiinnostaa. Näenkin niissä jo oikein loistavan keskustelun avauksen tuleviin illanistujaisiin kotonani. Ne leuat voisi asettaa jonnekin hyvin näkyvälle paikalle, esim. ruokapöydälle, ja muovailla vielä punaisesta muovailuvahasta kieli sinne väliin.

Tuosta Kauhajoen eilisestä jutusta on ihan hiukkasen mainittava. Minua vähän ihmetyttää ja huvittaa tässä keskustelussa se, miten nyt jauhetaan lasten ja nuorten internetin käytöstä ja presidenttikin antoi neuvon, että vanhempien pitää vahtia mitä lapset tekee netissä. No joo, kyllä varmasti, mutta kun tuo Saari oli kyllä jo ihan aikuinen yksikseen asusteleva mies. Minä en ainakaan ihan äkkiä siinä iässä olisi enää lähtenyt tekemään äidille tiliä nettisivuista, joilla surffailen. Ei 22-vuotiasta voi enää vahtia äiti, isä, opettaja tai sen enempää kouluterveydenhoitajakaan. Ja tänään kaupassa kuulin, kun pari keski-ikäistä naishenkilöä keskusteli siellä kovaan ääneen, että miksi netissä edes sallitaan semmoiset sivut, sellaisia ei pitäisi sallia ollenkaan! (Mistä lie sivuista olikaan kyse, mutta tähän tapaukseen liittyviä todennäköisesti). On helppo huomata se sukupolvien välinen kuilu tässä, koska jostain syystä keski-ikäiset tai vanhemmat ihmiset kuvittelevat, että internetiä pystyttäisiin jotenkin sensuroimaan tai rajoittamaan. Tai no, pystytäänhän sitä, ei tarvitse ottaa mallia kuin vaikkapa Kiinasta.

Tässä on nyt kauhean kivaa etsiä syyllistä poliisista ja vanhemmista ja internetistä, mutta jälkiviisaus on niin tosi helppoa. On hirmu hyvä, jos tämmöisistä tapauksista seuraa edes jotain positiivista ja vaikkapa mielenterveyshoitoon annetaan enemmän rahaa, mutta mielestäni tässä on nyt kyllä jo paska turahtanut housuun. Silloin 90-luvun alun laman aikaan, kun tehtiin säästöjä ja leikkauksia ties mistä, niin varmasti joku viisaampi sanoi silloin että tätä satoa niitetään vielä joskus, mutta eipä sitä silloin tarvinut murhehtia. Jotenkin vaan vaikea nähdä, että tätä kehitystä pystyttäisiin enää mitenkään pysäyttämään. Paitsi ehkä poistamalla kaikki aseet maailmasta ja laitamalla kaikki ihmiset formaldehydiin lillumaan. Melko realistista, eh? En tiedä olenko jotenkin kauhean kylmä ja tunteeton, mutta minä en ainakaan pysty olemaan kauhean järkyttynyt ja surullinen tuon eilisen tapauksen vuoksi. Olen kyllä pahoillani niiden puolesta, joita tämä on koskettanut lähemmin, mutta en voi alkaa surra jokaista väkivaltaisesti kuollutta ihmistä, muutenhan tässä sekoaisi polla. Elämä on. Ehkä kaikista eniten näissä tällaisissa tapauksissa kauhistuttaa se, että sitä ei ikinä voi tietää koska se hullu sattuu omalle kohdalle.

Nukuin muuten tänään kahdet päikkärit. Melko epätavallista!

Uutiskatsaus

Iltalehdessä oli juttua siitä, kun Tampereella joku mieshenkilö oli tehnyt kuolemaa puolitoista tuntia tien varressa. Ohikulkijoita moititaan kovasti välinpitämättömyydestä, kun ovat vain kävelleet ohi eikä kukaan ole pysähtynyt auttamaan. Onhan se totta, että nykyisin ollaan varmasti välinpitämättömämpiä kuin joskus ennen ollaan oltu, mutta onko siinä syy pelkkä itsekkyys vai kenties vaikkapa pelko? Tuossa jutussa kuitenkin mainitaan, että "49-vuotias Tampereen ensisuojassa asuva mies makasi puistikossa, johon kokoontuu usein miesjoukko. Ruumiin vieressä oli tyhjä kanisteri, jossa oli aiemmin ollut auton jäähdytysnestettä. Aiemmin paikalla olleiden seuralaisten mukaan nestettä oli laimennettu ja myös muut olivat juoneet sitä." Jos minä näkisin paikallisessa deekujen kokoontumispaikassa jonkun makaava jäähdytysnestekanisterin kanssa, niin todennäköisesti olettaisin ihmisen sammuneen ja jatkaisin matkaani. Ainakin nyt, kun ei ole lunta eikä pakkastakaan vielä. Suurin syy siihen todennäköisesti olisi se, että en edes uskaltaisi lähestyä ketään laitapuolen kulkijan näköistä tyyppiä. Nythän en toki tiedä miltä tämä kyseinen mieshenkilö on näyttänyt, mutta useimmiten kanisterista nautiskelevat tyypit eivät ole sieltä siisteimmästä päästä. Sitä paitsi jäähdytysnesteen juominen on vähän sama kuin K2-vuorelle kiipeäminen: sitä saa mitä tilaa, jos sattuu kupsahtamaan.

Toinen mieltäni järkyttänyt uutinen koski Ville Pusan vaimon hautajaisia. Hyvin surullinen juttu, kun nuori ihminen kuolee, (oikeasti tosi surullinen, joten pyydän anteeksi jos tämä on jostakin mautonta) mutta se ei ollut se järkyttävin osuus tuossa uutisessa. Eniten minua järkytti tämä:


Ei Oskari, ei. Ei hiuspantaa! Eikä etenkään hautajaisissa... (Pakkoko sen on pyyhkiä silmiään tuossa kuvassa, nyt tunnen itseni tosi paskaksi ihmiseksi).

Jos en ole ennen muistanut mainita (kovin montaa kertaa), niin hiuspanta miehellä on ehkä pahin turn-off mitä ikinä pystyn keksimään. Jos nyt puhutaan siis muuten normaaleista nuorista (kolme-nelikymppiset on vielä nuoria) miesihmisistä. Hiuspanta ei sovi kaikille ihmisille (minulle itselleni ei etenkään), ja miessukupuoli on juuri se isoin osa ihmisistä, joille se ei sovi. Ei ikinä. Missään. Puuhelmet kaulassa tulee sitten hyvänä kakkosena...

Listoja

Mitä useamman päivän tänne on kirjoittamatta, niin sitä vaikeampaa on palata. Huomaan. Vaikkei tässä nyt olekaan ollut kuin pari päivää, mutta silti. Tai sitten olen vaan erityisen tylsämielistynyt kivan viikonlopun jälkeen.

Tänään on ensimmäinen oikea lomapäivä! Tai eihän tämä nyt varsinaisesti mitään lomaa ole. Loma, mitä se on? Mutta siis ettei tarvitse tehdä mitään, eikä ole velvollisuuksia kuin korkeintaan itseäni kohtaan. Paitsi niitä sitten on tällä viikolla sitten sitäkin enemmän.

Mitä olen tehnyt tänään:

• Nukuin pitkään.
  
• Latasin bussikortin.
• Kävin postissa.
  
• Kävin ruokakaupassa.
• Ostin subin.
• Tiskasin, siivosin keittiön ja pyyhin pinnat.

Mitä pitäisi tehdä tällä viikolla:

• Hakea lukuvuositarra ja kalenteri.
• Käydä yths:llä.
• Käydä TKL:n toimistolla.
  
• Luovuttaa verta.
• Käydä leffassa.
• Siivota.
• Pestä pyykkiä.
• Käydä vanhempien luona.
• Skannata vanhoja valokuvia.
• Blogata.
• Mesettää.
• Purkaa Facebookista kymmenet sinne kertyneet pyynnöt.
• Olla miettimättä liikaa.
• Nukkua paljon.

Pitäisi kai niitä positiivisia asioitakin listata Lumen kehoituksesta. En ole kyllä erityisen positiivismielinen tänään, joten hankalaa on.

• Loma, ei töitä, ei koulua.
• Sukulaiset, ystävät, rakakset.
• Ei sada. Sen enempää vettä, lunta kuin sammakoitakaan.
• Ei ole niin kylmäkään, että ikkunaa ei voisi pitää auki.
  
• Subi oli hyvää sekä ravitsevaa, ja siitä on puolet vielä jäljellä iltapalaksi.
• Sotakoira. Se on soinut repeatilla aika monesti viime päivinä, koska en jaksa vaihtaa leyvä, eikä edes tarvi.
• Voin alkaa taas yökukkua. Mielestäni yö on ihmisen parasta aikaa.
• Ei tarvi köyhäillä taas hetkeen.
  
• Omenamunkit.
• Persikat.
• Uudet tennarit.

Joo, ehkä noita positiivisia juttuja on enemmänkin, mutta nyt ei oikein ajatus kulje. Ensi kerralla sitten.

Don't worry, be hippie!

No nih. Tänään on huomattavasti parempi päivä kuin eilen tai toissapäivänä tai sitä ennen. (Ailahtelevainen? Kuka? Minäkö?) Enää ei vituta ihan joka asia, vatsassa ei kyde laukeamisvaarassa oleva atomipommi ja ulkonakaan ei sada. Aamulla oli jopa aurinkoista ja lämmintä, saatoin tassutella varvastossuissa töihin. Koska senhän olen pyhästi sodassani tätä kesää vastaan päättänyt, että sukkia en perhana vieköön laita jalkaani elokuussa!

Aimo Pamaus kirjoitti tänään (tai siis ainakin luin sen tänään) autokoulukokemuksistaan ja ajattelin jakaa omat (karmivat) muistoni myös teidän kanssanne...

Pari ensimmäistä ajotuntia minulla oli oikein mukava ja leppoinen ajo-opettaja. Kyseli ja jutteli kaikenlaista ja yritti saada minua pelokasta rentoutumaan. Opiskelin silloin (12 vuotta sitten) kauppaoppilaitoksessa ja ajo-opettaja höpötteli Kari Peitsamon sitten laulaneen ihan totta siinä laulussaan, että kauppaopiston naiset todella kääntää sun pään. (No jaa, olin alaikäinen, mutta se oli kyllä ihan harmitonta läppää minun mielestäni). Ainut omituisuus tuossa ajo-opettajassa oli se, että hän tykkäsi vetää munkkia aina ja joka välissä kun vain oli mahdollista. Hän kehuskeli myös väistöliikkeitäni, kun yksi meinasi vetää kolmion takaa eteen (muistan tämän vieläkin, koska se taisi jäädä viimeiseksi kehuksi siinä autokoulussa). Siihen se riemu ja mukavuus sitten loppuikin.

Seuraavilla ajotunneilla sain opettajakseni toisen ukon, kyseisen autokoulun omistajan, joka oli jo ulkoisesti hyvin epämiellyttävän näköinen. (Anteeksi nyt vaan, jos joku tunnistaa kyseisen tyypin tästä jutusta, mutta näin minä sen muistan). Ensimmäinen kommentti hänen suustaan oli muistaakseni jotain melko sovinistista, en tosin enää muista mitä, mutta muistan että vaatetukseni jotenkin nolotti minua sen jälkeen. (Oli kesä ja olin laittanu hameen tai polvimittaiset housut tjsp.) Siitä eteenpäin ajotunnit olivatkin yhtä helvettiä. Milloin tyyppi pakotti minut pysähtymään punaisten valojen ajaksi suojatien päälle Sammonkadun risteykseen (arvatkaa vaan nolottiko jököttää siinä) ja milloin sain huutoa mistäkin asiasta. Kerran ajoin keltaisilla läpi liikennevaloista, niin ajo-opettajani huusi kuin palosireeni, että "tämäkin katastrofi oltaisiin vältetty, jos olisit jarruttanut ennen liikennevaloja!!!" (Kuka oikeasti jarruttaa, jos on vihreät valot?)

Ikinä en muista hänen sanoneen minun tehneen mitään oikein tai hyvin, mutta jokaisesta väärästä liikkeestä sain kyllä taatusti kuulla. Kun yritin peruuttaa tolppien väliin, niin sain kuulla pään aukomista naisen logiikasta, jonka jälkeen se peruutus ihan taatusti epäonnistui. Ennen inssiä kävin harjoittelemassa vielä viimeisen kerran ja ajo-opettaja sanoi tiukasti, ettei aio sitten neuvoa tällä kertaa yhtään. Yhdessä kohtaa sitten tein virheen, enkä tajunnut mitä, joten hän ajatti minua jotain kymmenen kertaa samasta kohdasta ja jankutti, että joko nyt tajusit mitä teit, joko, joko?!? No en tajunnut. Siinähän oli sitten stop-merkki, jota en vaan huomannut. Siitä sitten lähdinkin "levollisin mielin" inssiin. (Ajo-opettaja ei luojan kiitos tullut mukaan inssiajoon!) Kirjallisista kokeista ja inssistä pääsin kyllä molemmista läpi ihan ensimmäisellä yrittämällä, joten en taatusti ollut edes surkeimmasta päästä ajajia, mutta uskotteko jos sanon, että tuon ajo-opetuksen jälkeen suorastaan nautin autolla ajamisesta? Älkää uskoko.

Äsken kun naputtelin näitä hommiani tässä, niin tuli yhtäkkiä sellainen kummallinen olo, että olen joutunut johonkin aikaluuppiin. Ikään kuin sama kohta olisi toistunut yhä uudestaan. Mutta ei kai sentään. Yhtäläisyyksiä oli vain kovasti. No, nyt poistun täältä luupista ja lähden kotiin vaikkapa pienille torkuille. Että jaksaa sitten taas temmeltää.

Moi moi!


Ps. Miksei kukaan sanonut, että tuon eilisen postauksen otsikossa oli kirjoitusvirhe? Huomasin sen vasta ihan äsken!

Pps. Tässä postauksessa saattaa olla useampikin kirjoitusvirhe, koska en ehdi nyt oikolukea.

Mielini minun tekevi, aivoni ajattelevi

... kirjoittaa tänään jotain hauskaa ja kevytmielistä, mutta pääkopassa ei liiku yhtikäs mitään sellaista.

Julistin tänään aamulla yksipuoleisesti sodan tätä kesää vastaa. Tai ei se niin yksipuoleistakaan ollut, koska tämä kesä on jo selvästi sodassa minua vastaan. (Toki vain minua, koska minähän olen maailman napa. Kehenkään muuhun tämä kesä ei vaikuta mitenkään.) Ajattelin siinä kaatosateessa rämpiessäni, että nyt se on virallista: minä vihaan tätä kesää. On tässä kesässä toki ollut ne muutamat hyvätkin hetkensä (mm. Foo Fighters ja erinäisten tyttöjen tapaamiset) ja auringonpaisteensa, mutta pääosin tulen todennäköisesti muistamaan tämän kesän ihan helvetin paskana. Onneksi se on kohta ohi. Kesälle tosin tiedoksi, että yrittää kyllä sopii, mutta minähän en nujerru! Eikä kukaan muukaan, jos se vaan minusta on kiinni.

Oikeastaan joku toinen on sanonut tämän kaiken jo paremmin:

Some things in life are bad
They can really make you mad
Other things just make you swear and curse.
When you're chewing on life's gristle
Don't grumble, give a whistle
And this'll help things turn out for the best...

And...always look on the bright side of life...
Always look on the light side of life...

If life seems jolly rotten
There's something you've forgotten
And that's to laugh and smile and dance and sing.
When you're feeling in the dumps
Don't be silly chumps
Just purse your lips and whistle - that's the thing.

And...always look on the bright side of life...
Always look on the light side of life...

For life is quite absurd
And death's the final word
You must always face the curtain with a bow.
Forget about your sin - give the audience a grin
Enjoy it - it's your last chance anyhow.

So always look on the bright side of death
Just before you draw your terminal breath

Life's a piece of shit
When you look at it
Life's a laugh and death's a joke, it's true.
You'll see it's all a show
Keep 'em laughing as you go
Just remember that the last laugh is on you.

And always look on the bright side of life...
Always look on the right side of life...
(Come on guys, cheer up!)
Always look on the bright side of life...
Always look on the bright side of life...
(Worse things happen at sea, you know.)
Always look on the bright side of life...
(I mean - what have you got to lose?)
(You know, you come from nothing - you're going back to nothing.
What have you lost? Nothing!)
Always look on the right side of life...

(Always look on the bright side of life -
Monthy Python's Life of Brian)

Ainaskin kaksi eri tyyppiä on kertonut minusta tulevan tuo laulu mieleen (kun kysyttiin), joten olkoon se theme songini tästä eteenpäin. Myös Youtubesta se löytynee, mutta koska en töistä sinne pääse käsiksi, voitte itse käydä etsimässä sen ja laittaa soimaan taustamusiikiksi (elämälle). Kiitos.

Anoin täksi illaksi turvapaikkaa Minjan luota. Anomus hyväksyttiin, joten lähden tästä nyt siis sinne. Eikä ole mp3-soitintakaan mukana, joten joudun bussissa kuuntelemaan varmasti jonkun mummon sairaskertomuksia, teinityttöjen kikatusta tai humalaisen ölinää. Oh well...

Parempiin huomisiin!

I'm a social butterfly

Yritin tuossa aikaisemmin kommentoida Elma-tädille, mutta eihän Vuodatukseen taaskaan päässyt. Luin siis jutun tuolta G-reader-pisteen kautta ja sitten kun kliketiklik yritin blogiin, niin paskan marjat. Erroria pukkasi. Nyt kun sinne taas pääsee, niin en muista enää mitä piti sanomani. Minulla on ihan muutama sana sanottavana Vuodatukselle: korjaa itsesi tai korjaa luusi! No, tuo otsikko on ihan Elmiksen syytä, menin kuuntelemaan tuon biisin youtubesta. En ole vielä päättänyt vihaanko sitä vai tykkäänkö siitä.

Tänään illalla seitsemältä tulee Yle Teemalla Kissa kuumalla katolla. Kiitos vaan Tintille vinkistä! Tuossa leffassa on ehkä kaunein pääosapariskunta, mitä ikinä missään on ollut elokuvan historian aikana. (Siis minun mielestäni, mutta täällähän minun mielipiteeni on Totuus). Paul Newman on ollut nuorena miehenä jotain niin käsittämättömän komeata, etten äkkiseltään pystyisi nimeämään toista mieshenkilöä, jota voisin pitää komeampana. Ja onhan Paul vanhempanakin säilyttänyt charminsa. Surullista, että satuin näkemään hänestä kuvan nyt sairauden nujertamana. Vielä surullisempaa on se, että hän on sairauden nujertama.



Ihastuin joskus teinivuosina Paul Newmaniin, siis myös näyttelijänä, eikä vain ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Tälle tielle minut ajoi ihailuni Elizabeth Tayloriin. Luin joskus teinityttönä Liz Taylorin elämäkerran ja olin ihan pökertyä siitä, miten kaunis hän oli nuorena. (Kauniista vanhenemisesta voi sitten olla montaa mieltä). Sitten ihan vallan hurahdin ja katselin Jättiläisen ja jotain muita Taylorin leffoja ja sitten lopulta tuon Kissa kuumalla katolla.



Butch Cassidy and the Sundance Kid on muuten ihan huippu leffa kanssa!

Blah. Ei tästä nyt tule oikein mitään. Olen yrittänyt väsätä jos jonkinlaista postausta tässä viikonloppuna, mutta ei se oikein luonnistu. Olen vain enimmäkseen huolissani.