Ai niin, mulla oli tämmöinen blogikin!
Tässä välissä olen ehtinyt matkustaa Jäämerelle ja takaisin sekä hommaamaan itselleni tenniskyynärpään. Molempiin käsiin.
Ihmeenmoista, kun on ehtinyt treenata ihan tosissaan jo likemmäs kolme vuotta, niin yhtäkkiä kyynärpäät menee hauiskäännöistä poksista vaan ja siinähän sitä sitten ihmetellään. Olin vielä niin typerä, että en lopettanut, kun sattui, vaan sinnillä vedin sarjat loppuun asti. Ja olihan tuo vasen kyynärpää jo valmiiksi hieman varoitellut tulemalla kipeäksi aina hauistreenin jälkeen, mutta kyseisenä päivänä luulin sen olevan ihan ok, ja oikean käden yhtäaikainen kipeytyminen tuli kyllä täysin yllätyksenä.
Kipeytymisestä on jo kohta jo pari viikkoa eikä varsinaisesti tunnu paranevan. Helpottanut toki on ensimmäisistä päivistä. Lääkäriin en ole vielä jaksanut, koska luultavasti hän toteaa saman, minkä minä olen jo itse todennut. Ja mihin sitä kesällä pääsisikään näin vähäpätöisen vaivan takia...
Onneksi minulla on nyt heinäkuun loppuun asti aikaa toipua tästä, jospa olisin sitten elokuun alussa taas entisessä iskussa, kun on tarkoitus alkaa treenata taas tiukasti PT:n ohjauksessa. Jos siellä ruudun toisella puolella on kohtalotovereita, niin kertokaa toki omat vinkkinne. Tenniskyynärpäätuen olen ostanut apteekista ja se auttaakin elämää aika tavalla. Lisäksi olen lutrannut Voltarenilla.
Ei oo helppoo ei, mutta olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että parempi levätä nyt kunnolla vähän aikaa ja antaa kyynärpäiden parantua, kuin olla lepäämättä ja kärsiä tästä ties kuinka pitkään. Saapas nähdä. Että harmittaa!
Ps. Kyynärpäistä on tehty niin vähän lauluja, että en edes keksinyt tälle postaukselle mitään otsikkoa mistään biisistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epikriisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste epikriisi. Näytä kaikki tekstit
16. heinäkuuta 2015
13. kesäkuuta 2015
Rokkibändi Wounded Knee
Onnistuin telomaan polveni jalkatreenissä. Tai telominen on ehkä väärä sana, mutta jotain sille tapahtui kesken askelkyykkyjen, koska kipu oli yhtäkkiä aika infernaalinen. Hetken näin tähtiä ja ajattelin, etten kävele sieltä salilta ulos. Ainakaan kahdella jalalla. No, kipu helpotti, mutta minkäänlaista syväkyykkyä oli turha kuvitella tekevänsä sen jälkeen. Kävely onnistui ja onnistuu tälläkin hetkellä ihan hyvin, joten toivon, ettei vaiva ollut mitenkään pitkäaikainen eikä perustavaa laatua oleva. PT:n nopea arvio oli kireä etureisi, joka sitten myös aiheutti polveen jotain. (Tämä vauriohan ei tapahtunut hänen valvonnassaan, vaan ihan ite osasin). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla oikea, koska seuraavana päivänä nimenomaan kyseisen jalan etureisi oli todella jumissa ja kipeähkö. Suunniteltiin siinä PT:n kanssa kyllä jo uutta treeniohjelmaa minulle, joka jatkossa sisältäisi pelkkää yläkroppatreeniä ja loitontaja/lähentäjä-laitetta.
Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)
Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.
Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)
Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.
13. toukokuuta 2015
I can see the end is getting near
Älkää huoliko! En lopettanut fittnesstreenibloggaamista heti alkuun! Siinähän kävi nyt vaan niin, että olen ollut kipeänä siitä lähtien.
Eka olin silleen, että täähän on vain pikkuflunssa. Muutaman päivän lepään ja sitten salille. Sunnuntaina jo mietin, että meniskö salille, mutta en onneksi mennyt. Sunnuntai-iltana yhtäkkiä joku pieni norsu kiipesi rintakehäni päälle. Maanantaina se pieni norsu olikin kasvanut hirvittävän isoksi. Tiistaina aloin jo epäillä, että joudun kohta johonkin hengityskoneeseen. Onneksi tänään on jo parempi olo, vaikka melkoista röhimistä saan vieläkin pitää.
Yli viikko treenaamatta. (Tai siis ei vielä yli, mutta laskin tähän vielä pari päivää ainakin toipumisaikaa). Voi pojat, että alkaa pää hajota. Mutta jotenkin pahemmalta se tuntuu vielä fyysisesti. Tuntuu, että ruumis (elävä onneksi vielä) oikeasti huutaa päästä käyttämään itseään. Tuntuu, että lihakset on ihan surkastuneet ja kroppa on ihan vetelä. Tuntuu myöskin, että tämä viikko on mennyt hitaampaa kuin edelliset kaksi vuotta yhteensä. Ymmärrän kyllä, että ylireagoin elikäs liioittelen aika vahvasti ja asiat voisivat olla miljoona kertaa pahemminkin, mutta just nyt vaan tahtoisin vaikka juosta maailman ääriin tai ihan mitä vaan. Maanantaina hengästyin rappusissa samaan malliin, kuin pahimpina sohvaperunavuosinani. Kyllä tuli mukava muistutus menneisyydestä, missä joskus ollaan oltu ja missä ollaan nyt (jos tätä flunssaa ei lasketa).
Parastahan (eli pahinta) tässä on se, että en ole muiden velvollisuuksien vuoksi voinut vaan kaatua kuolleena sänkyyn ja levätä. Opiskelija kun ei ota saikkua siitä, että deadlinet puskee päälle. Ja tällä kertaa ne deadlinet on erittäin olennaisia tulevaisuuteni kannalta. Joten olen sitten painanut kodin ja yliopiston väliä tuolla kylmässä, märässä ja viimassa. Istunut tietokoneen ääressä naputtelemassa. Lyönyt päätä näppäimistöön. Korjannut, viilannut ja vielä kerran korjannut. Pää pii paa.
Ja voi helvetti, autoilijat! Voi että jotkut autoilijat on sitten mulkkuja! Että on ihan pakko kaasuttaa siihen tien reunassa olevaan lätäkköön ja roiskuttaa jalankulkijoiden päälle? Olipa hirveän kiva istua märissä farkuissa naputtelemassa jäätävän kylmässä tietokoneluokassa. Teki varmasti hyvää tälle flunssallekin. (Ihan vaan vinkiksi niille mulkuille, että jotkut autoilijat jarruttavat tai jopa kiertävät ne lätäköt, jos kohdalla on jalankulkijoita).
TL;DR: En ole treenannut.
Eka olin silleen, että täähän on vain pikkuflunssa. Muutaman päivän lepään ja sitten salille. Sunnuntaina jo mietin, että meniskö salille, mutta en onneksi mennyt. Sunnuntai-iltana yhtäkkiä joku pieni norsu kiipesi rintakehäni päälle. Maanantaina se pieni norsu olikin kasvanut hirvittävän isoksi. Tiistaina aloin jo epäillä, että joudun kohta johonkin hengityskoneeseen. Onneksi tänään on jo parempi olo, vaikka melkoista röhimistä saan vieläkin pitää.
Yli viikko treenaamatta. (Tai siis ei vielä yli, mutta laskin tähän vielä pari päivää ainakin toipumisaikaa). Voi pojat, että alkaa pää hajota. Mutta jotenkin pahemmalta se tuntuu vielä fyysisesti. Tuntuu, että ruumis (elävä onneksi vielä) oikeasti huutaa päästä käyttämään itseään. Tuntuu, että lihakset on ihan surkastuneet ja kroppa on ihan vetelä. Tuntuu myöskin, että tämä viikko on mennyt hitaampaa kuin edelliset kaksi vuotta yhteensä. Ymmärrän kyllä, että ylireagoin elikäs liioittelen aika vahvasti ja asiat voisivat olla miljoona kertaa pahemminkin, mutta just nyt vaan tahtoisin vaikka juosta maailman ääriin tai ihan mitä vaan. Maanantaina hengästyin rappusissa samaan malliin, kuin pahimpina sohvaperunavuosinani. Kyllä tuli mukava muistutus menneisyydestä, missä joskus ollaan oltu ja missä ollaan nyt (jos tätä flunssaa ei lasketa).
Parastahan (eli pahinta) tässä on se, että en ole muiden velvollisuuksien vuoksi voinut vaan kaatua kuolleena sänkyyn ja levätä. Opiskelija kun ei ota saikkua siitä, että deadlinet puskee päälle. Ja tällä kertaa ne deadlinet on erittäin olennaisia tulevaisuuteni kannalta. Joten olen sitten painanut kodin ja yliopiston väliä tuolla kylmässä, märässä ja viimassa. Istunut tietokoneen ääressä naputtelemassa. Lyönyt päätä näppäimistöön. Korjannut, viilannut ja vielä kerran korjannut. Pää pii paa.
Ja voi helvetti, autoilijat! Voi että jotkut autoilijat on sitten mulkkuja! Että on ihan pakko kaasuttaa siihen tien reunassa olevaan lätäkköön ja roiskuttaa jalankulkijoiden päälle? Olipa hirveän kiva istua märissä farkuissa naputtelemassa jäätävän kylmässä tietokoneluokassa. Teki varmasti hyvää tälle flunssallekin. (Ihan vaan vinkiksi niille mulkuille, että jotkut autoilijat jarruttavat tai jopa kiertävät ne lätäköt, jos kohdalla on jalankulkijoita).
TL;DR: En ole treenannut.
24. lokakuuta 2014
Bad to the bone
Eniten vituttaa kaikki, tai ainakin noidannuoli (luotettava lääketieteellinen kotidiagnoosini). Johan tässä kaksi vuotta ehdinkin nostella rautaa ilman mustelmaa suurempia vammoja. Niitä mustelmia tosin on sitten ollut senkin edestä.
Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.
Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.
Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.
Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.
Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.
Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.
Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.
Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.
20. syyskuuta 2014
I danced myself right out the womb
Pari iltaa sitten havahduin tilanteeseen. Nyt kun kaikki tärkeämpi, kuten kesä ja työt ja silmäpelit ja sen sellaiset ovat ohitse, ehdin pysähtyä ajattelemaan ja tajusin, että minulla siis todellakin on diagnoosi. Sairaus, jonka kanssa elän lopun elämääni, tai ainakin vaihdevuosiin saakka. Sairaus, joka ei varsinaisesti tällä hetkellä vaikuta elämääni juuri mitenkään, mutta tulevaisuudesta ei voi tietää.
Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.
Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.
Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.
Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.
Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.
Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.
Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.
Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.
7. heinäkuuta 2014
Balls to the wall
Noin ikkään. Nyt on käyty kirurgin veitsen alla. Sisuksistani löytyi hyvää ja pahaa. Hyvää sen verran, että mitään pahanlaatuista ei ollut (kuten ei pitänytkään olla, vaikka sitä pitää aina pelätäkin). Pahaa taas sen verran, että se sairauteni — endometrioosi — on aika agressiivinen versio.
Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.
Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.
Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.
Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.
Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.
Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.
Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.
Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.
Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.
Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.
Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.
Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.
21. toukokuuta 2014
Kiss kiss bang bang
Se aiemmin mainitsemani "iso ja oudonnäköinen" munasarja todellakin osoittautui isoksi ja oudon näköiseksi. Ultrauksen yhteydessä lääkärin arvio oli hyvänlaatuinen endometrioomapesäke, mutta varmaksi ei voida tietää ennen kuin pesäkkeestä saadaan näytepala. Kirurgin veitsen alle siis, rip rap.
Vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset worst case scenariot mielessäni lävitse, niin silti leikkaukseen joutuminen tuli vähän yllätyksenä. Varsinkin sen jälkeen, kun oltiin jo käytetty sanaa hyvänlaatuinen. Mutta totta kai, pitäähän se kasvain poistaa ja luultavasti samalla poistetaan toinen munasarjakin. Mahdollisesti enemmänkin, riippuen siitä minkälainen sotku tuolta paljastuu.
Lääkärin mukaan minulla on kissing ovaries. Kuulostaa melko romanttiselta ja hupsulta olosuhteisiin nähden. Tarkoittaa sitä, että kun normaalit munasarjat ovat kohdun sivuilla nätisti erikseen, minun munasarjani ovat menneet sumppuun ja kimppaan jonnekin kohdun taakse. Siellä sitten puuhastelevat ties mitä hävyttömyyksiä. No mutta hyvä, että edes jollain on jotain sutinaa tässä kropassa... Tai ei kai se niin hyvä ole.
Jos kaikki menee hyvin, niin selviän tästä aika vähällä ja leikkauksen jälkeen elämäkin on taas vähän helpompaa. Jos taas menee huonommin, niin... Niin. Ei mietitä sitä vielä. Harmittaa vähän, että kesällä joudun luultavasti olemaan jonkun aikaa sairauslomalla. Kun nyt niitä töitä kerta olisi. Hermostuttaa myös mahdollisen tulevan treenitauon pituus. Mutta aika näyttää.
Oli miten oli, niin pari kuukautta(* tässä roikutaan taas löysässä hirressä. Odottavan aika on pitkä. Ja muita vastaavia sanontoja.
*) Leikkauksen "tavoiteaika" on kaksi kuukautta. Käyn parin viikon päästä uudestaan verikokeissa. Jos arvot ovat kovasti nousseet, niin leikkausta nopeutetaan. Vaikka olisikin kiva saada hoitoa nopeasti, niin tässä tapauksessa en toivo nopeutusta, koska se se vasta huono merkki olisikin. Voi perseen perse.
Vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset worst case scenariot mielessäni lävitse, niin silti leikkaukseen joutuminen tuli vähän yllätyksenä. Varsinkin sen jälkeen, kun oltiin jo käytetty sanaa hyvänlaatuinen. Mutta totta kai, pitäähän se kasvain poistaa ja luultavasti samalla poistetaan toinen munasarjakin. Mahdollisesti enemmänkin, riippuen siitä minkälainen sotku tuolta paljastuu.
Lääkärin mukaan minulla on kissing ovaries. Kuulostaa melko romanttiselta ja hupsulta olosuhteisiin nähden. Tarkoittaa sitä, että kun normaalit munasarjat ovat kohdun sivuilla nätisti erikseen, minun munasarjani ovat menneet sumppuun ja kimppaan jonnekin kohdun taakse. Siellä sitten puuhastelevat ties mitä hävyttömyyksiä. No mutta hyvä, että edes jollain on jotain sutinaa tässä kropassa... Tai ei kai se niin hyvä ole.
Jos kaikki menee hyvin, niin selviän tästä aika vähällä ja leikkauksen jälkeen elämäkin on taas vähän helpompaa. Jos taas menee huonommin, niin... Niin. Ei mietitä sitä vielä. Harmittaa vähän, että kesällä joudun luultavasti olemaan jonkun aikaa sairauslomalla. Kun nyt niitä töitä kerta olisi. Hermostuttaa myös mahdollisen tulevan treenitauon pituus. Mutta aika näyttää.
Oli miten oli, niin pari kuukautta(* tässä roikutaan taas löysässä hirressä. Odottavan aika on pitkä. Ja muita vastaavia sanontoja.
*) Leikkauksen "tavoiteaika" on kaksi kuukautta. Käyn parin viikon päästä uudestaan verikokeissa. Jos arvot ovat kovasti nousseet, niin leikkausta nopeutetaan. Vaikka olisikin kiva saada hoitoa nopeasti, niin tässä tapauksessa en toivo nopeutusta, koska se se vasta huono merkki olisikin. Voi perseen perse.
18. kesäkuuta 2013
I got sunshine in a bag
Hmph. Kerrankin kun olisi ollut aikaa blogata työajalla, niin internetti on rikki. Kirjoittelen tätä nyt sitten notepadiin parempaa aikaa odottamaan.
Olen huomannut, että ihmisiä on kahta sorttia. No varmasti useampaakin sorttia, mutta ainakin näitä kahta. Jos ihmisellä on joku terveydellinen vaiva, niin ensimmäinen sortti välttelee viimeiseen asti hakemasta internetistä mitään tietoa mahdollisista vaivan syistä. Tähän käytökseen voi olla syynä se, että tieto lisää tuskaa, tai sitten vaan haluaa säästää itseään turhalta vainoharhaisuudelta. Itse kuulun siihen toiseen sorttiin, joka googlaa kaiken mahdollisen. Jos on riittävän foliohattuisuuteen taipuva henkilö, niin jokaisen pikkukrempan googlaaminen varmasti aiheuttaa mittavan listan virhediagnooseja. Itse kuitenkin olen huomannut, että tieto ei yleensä lisää tuskaa vaan lähinnä helpottaa ja rauhoittaa luulosairasta mieltäni. Joissain tapauksissa google on jopa tiennyt paremmin kuin lääkäri, se on todistettu, vaikka tämä varmasti kaikkia nykyisiä tai tulevia lääkäreitä ärsyttääkin.
Kuten viimeksi mainitsin, olen ollut huolissani erinäisten sisäelinteni terveydentilasta. Kävin eilen verikokeissa, joiden tulokset kerrottaneen minulle huomenna, joten mitään faktaa minulla ei vielä tällä hetkellä ole. Eilen kuitenkin verikokeiden jälkeen töissä tuntui, että vaiva vain paheni ja hetken harkitsin jo jonnekin ensiapuun poistumista. Sitä ennen päätin ottaa kuitenkin googlen pikku kätösiini ja haun seurauksena tulin seuraaviin lopputuloksiin: 1) en ole välittömässä kuolemanvaarassa, 2) minua vaivaa stressivatsa (mahdollisen muun vaivan lisäksi) ja 3) ensimmäisen kohdan stressaaminen pahentaa edellistä kohtaa, jonka seurauksena myös alkuperäinen vaiva pahenee. Virtuaalisen vertaistuen saamisen jälkeen olotilani helpottui huomattavasti enkä ollut enää ollenkaan niin ensiapukamaa.
Lohdutukseksi mahdollisesta (ja jopa todennäköisestä, mutta toivottavasti ei pikaisesta) tulevasta kuolemastani toteutin pitkäaikaisen unelmani ja ostin Globe Hopen olkalaukun. Olen tuollaisesta söpöläisestä haaveillut jo pitkään, mutta en ole raaskinut sijoittaa vähäisiä pennosiani siihen. Eilen sattui sitten sopiva kohdalle eikä se tilipäivän jälkeisessä huumassa tuntunut niin kalliilta, joten ostin. Toinenkin laukku jäi kyllä kaivelemaan mieleni perukoille, joten en tiedä joutuuko sen ostamaan pois seuraavan tilipäivän jälkeisessä huumassa.
Ainoa huono puoli söpössä laukussani on se, että sen sisäpuolella ei ole yhtään taskua. Olen tottunut pitämään avaimia laukun sisätaskussa, ettei niitä sitten tarvitse metsästää käsikopelolla kotioven takana. Ehkä keksin tähän taskuttomuuteen jonkun ratkaisun. Muutenhan laukku hipoo täydellisyyttä.
Nyt se internettikin alkoi taas toimia, joten laitetaas julkaisten.
Olen huomannut, että ihmisiä on kahta sorttia. No varmasti useampaakin sorttia, mutta ainakin näitä kahta. Jos ihmisellä on joku terveydellinen vaiva, niin ensimmäinen sortti välttelee viimeiseen asti hakemasta internetistä mitään tietoa mahdollisista vaivan syistä. Tähän käytökseen voi olla syynä se, että tieto lisää tuskaa, tai sitten vaan haluaa säästää itseään turhalta vainoharhaisuudelta. Itse kuulun siihen toiseen sorttiin, joka googlaa kaiken mahdollisen. Jos on riittävän foliohattuisuuteen taipuva henkilö, niin jokaisen pikkukrempan googlaaminen varmasti aiheuttaa mittavan listan virhediagnooseja. Itse kuitenkin olen huomannut, että tieto ei yleensä lisää tuskaa vaan lähinnä helpottaa ja rauhoittaa luulosairasta mieltäni. Joissain tapauksissa google on jopa tiennyt paremmin kuin lääkäri, se on todistettu, vaikka tämä varmasti kaikkia nykyisiä tai tulevia lääkäreitä ärsyttääkin.
Kuten viimeksi mainitsin, olen ollut huolissani erinäisten sisäelinteni terveydentilasta. Kävin eilen verikokeissa, joiden tulokset kerrottaneen minulle huomenna, joten mitään faktaa minulla ei vielä tällä hetkellä ole. Eilen kuitenkin verikokeiden jälkeen töissä tuntui, että vaiva vain paheni ja hetken harkitsin jo jonnekin ensiapuun poistumista. Sitä ennen päätin ottaa kuitenkin googlen pikku kätösiini ja haun seurauksena tulin seuraaviin lopputuloksiin: 1) en ole välittömässä kuolemanvaarassa, 2) minua vaivaa stressivatsa (mahdollisen muun vaivan lisäksi) ja 3) ensimmäisen kohdan stressaaminen pahentaa edellistä kohtaa, jonka seurauksena myös alkuperäinen vaiva pahenee. Virtuaalisen vertaistuen saamisen jälkeen olotilani helpottui huomattavasti enkä ollut enää ollenkaan niin ensiapukamaa.
Lohdutukseksi mahdollisesta (ja jopa todennäköisestä, mutta toivottavasti ei pikaisesta) tulevasta kuolemastani toteutin pitkäaikaisen unelmani ja ostin Globe Hopen olkalaukun. Olen tuollaisesta söpöläisestä haaveillut jo pitkään, mutta en ole raaskinut sijoittaa vähäisiä pennosiani siihen. Eilen sattui sitten sopiva kohdalle eikä se tilipäivän jälkeisessä huumassa tuntunut niin kalliilta, joten ostin. Toinenkin laukku jäi kyllä kaivelemaan mieleni perukoille, joten en tiedä joutuuko sen ostamaan pois seuraavan tilipäivän jälkeisessä huumassa.
Ainoa huono puoli söpössä laukussani on se, että sen sisäpuolella ei ole yhtään taskua. Olen tottunut pitämään avaimia laukun sisätaskussa, ettei niitä sitten tarvitse metsästää käsikopelolla kotioven takana. Ehkä keksin tähän taskuttomuuteen jonkun ratkaisun. Muutenhan laukku hipoo täydellisyyttä.
Nyt se internettikin alkoi taas toimia, joten laitetaas julkaisten.
4. lokakuuta 2012
The Action Is Go
No niin. Meni tämä lokakuun alku blogin kohdalla ihan ohitse, joten taidan skipata tuon lokakuun kuva päivässä -haasteen kokonaan. Tai ei nuo suoranaisesti ole syy-seuraussuhteessa toisiinsa, vaikka sanasta "joten" niin voisikin ymmärtää. Ajattelin, että jos välillä yrittäisin puskea tänne blogiin enemmän tekstiä ja vähemmän (pelkkiä) kuvia. En tosin tiedä onko minulla mitään sanottavaa tai osaanko kirjoittaa enää (senkään vertaa).
Koska tämä blogi on tekstin osalta muuttunut viime aikoina lähinnä epikriisiksi, niin jatketaan samalla linjalla. Aiemmin valittamani selkäkipu on alkanut helpottaa. Olin hetken jo melkein varma siitä, että kuolen, koska selkäkivun lisäksi alkoivat myös massiiviset vatsakivut. Vasta viime viikonloppuna tajusin, että vatsakivut johtuvat tulehduskipulääkkeistä, joita terveydenhoitaja minun käski syödä kuuriluontoisesti. Että se siitä kuurista sitten. Mieluummin kärsin selkäkivusta kuin selkä- JA vatsakivusta. Olen myös käynyt kovakouraisella hierojalla, mutta kaipa se auttoi, vaikka nahka olikin useamman päivän kipeä sen käsittelyn jälkeen. Lauantaina uudestaan.
Viikonloppuna ja alkuviikosta suoritin pääkaupunkiseutumatkailua. Vantaa-Helsinki-Espoo tuli (jälleen kerran) näettyä ja koettua. Ihania lämpöisiä ilmoja on ollut näin syys-lokakuun vaihteessa, vaikka välillä on sadellutkin. Maanantaina kävin Nosturissa tsekkaamassa Fu Manchun. Aikomuksenani oli rokata yksikseni, mutta viime minuuteilla sain houkuteltua ex-blogihahmo Minhin mukaani. Ne tietävät, ketkä muistavat. Se oli erityisen mukavaa. Nosturi oli melko täynnä, vaikka omassa tuttavapiirissäni juuri kukaan ei taida tuntea Fu Manchua. Jos kyseinen bändi olisi tullut Tampereelle keikalle, niin paikka olisi varmaan kumissut tyhjyyttään. Ainakin pahoin pelkään, saatan toki olla väärässä.
Oli kiva olla reissussa, mutta kotiin on silti kiva palata. Pääsee taas kiinni elämän rutiineihin. Kävin eilen testaamassa uuden urheilulajin nimeltään CrossCore. Ei ehkä oikein ollut minun juttuni, vaikka tänään onkin ojentajat ja vatsalihakset hellinä. Siinä siis roikutaan katosta tai seinästä sellaisilla nartsoilla ja tehdään liikkeitä omalla ruumiinpainolla. Pelkäsin koko ajan, että se narusysteemi irtoaa seinästä, vaikka aika tukevasti se varmasti oli pultattu kiinni. Liikaa jännitystä ja erityisesti vaivaa pieneen hyötyyn nähden. Ensi viikolla alkaakin sitten treenit personal trainerin kanssa. Jänskä pänskää.
Semmoista tänne. Toivottavasti teidänkin syksynne on alkanut ihan kivasti.
Koska tämä blogi on tekstin osalta muuttunut viime aikoina lähinnä epikriisiksi, niin jatketaan samalla linjalla. Aiemmin valittamani selkäkipu on alkanut helpottaa. Olin hetken jo melkein varma siitä, että kuolen, koska selkäkivun lisäksi alkoivat myös massiiviset vatsakivut. Vasta viime viikonloppuna tajusin, että vatsakivut johtuvat tulehduskipulääkkeistä, joita terveydenhoitaja minun käski syödä kuuriluontoisesti. Että se siitä kuurista sitten. Mieluummin kärsin selkäkivusta kuin selkä- JA vatsakivusta. Olen myös käynyt kovakouraisella hierojalla, mutta kaipa se auttoi, vaikka nahka olikin useamman päivän kipeä sen käsittelyn jälkeen. Lauantaina uudestaan.
Viikonloppuna ja alkuviikosta suoritin pääkaupunkiseutumatkailua. Vantaa-Helsinki-Espoo tuli (jälleen kerran) näettyä ja koettua. Ihania lämpöisiä ilmoja on ollut näin syys-lokakuun vaihteessa, vaikka välillä on sadellutkin. Maanantaina kävin Nosturissa tsekkaamassa Fu Manchun. Aikomuksenani oli rokata yksikseni, mutta viime minuuteilla sain houkuteltua ex-blogihahmo Minhin mukaani. Ne tietävät, ketkä muistavat. Se oli erityisen mukavaa. Nosturi oli melko täynnä, vaikka omassa tuttavapiirissäni juuri kukaan ei taida tuntea Fu Manchua. Jos kyseinen bändi olisi tullut Tampereelle keikalle, niin paikka olisi varmaan kumissut tyhjyyttään. Ainakin pahoin pelkään, saatan toki olla väärässä.
Oli kiva olla reissussa, mutta kotiin on silti kiva palata. Pääsee taas kiinni elämän rutiineihin. Kävin eilen testaamassa uuden urheilulajin nimeltään CrossCore. Ei ehkä oikein ollut minun juttuni, vaikka tänään onkin ojentajat ja vatsalihakset hellinä. Siinä siis roikutaan katosta tai seinästä sellaisilla nartsoilla ja tehdään liikkeitä omalla ruumiinpainolla. Pelkäsin koko ajan, että se narusysteemi irtoaa seinästä, vaikka aika tukevasti se varmasti oli pultattu kiinni. Liikaa jännitystä ja erityisesti vaivaa pieneen hyötyyn nähden. Ensi viikolla alkaakin sitten treenit personal trainerin kanssa. Jänskä pänskää.
Semmoista tänne. Toivottavasti teidänkin syksynne on alkanut ihan kivasti.
18. lokakuuta 2009
Helppoo olla nuori, kaikki tai ei mitään, hei rock and roll
Otsikko ei liity mitenkään tähän kirjoitukseen koska a) en ole enää nuori, b) ei ole helppoa ja c) ei soi rokkikaan. Ainakaan tässä postauksessa. Luvassa armotonta tilitystä terveydentilastani. Skipatkaa jos ei kiinnosta.
Kuten uskollisimmat kuulijani ehkä muistavat, niin sairastuin flunssaan tuossa pari viikkoa sitten. Tauti ei ollut kovin paha ja se on ollut koko ajan paranemaan päin. Luulin jo päässeeni tosi helpolla tästä nuhailusta. Little did I know...
Eilen aamulla kurkku tuntui karhealta ja kipeältä, mutta ajattelin sen olevan vain jotain aamukankeutta. Päivällä kurkku oli kipeä, mutta jostain syystä kuvittelin sen yhä olevan vain jonkun ohimenevän vaiheen. Illalla aivolohkoni rupesivat jo rekisteröimään, että se kurkku on nyt siis ihan oikeasti kipeä. Taas. Myöhään illalla, kun pääsin palautumaan kotiin, kurkistin taskulampun kanssa kurkkuuni ja mitä näinkään! Kurkku oli ihan kirkkaanpunainen, turvoksissa (tosin tuota turvotusta on vaikea määritellä, kun sinne tulee harvemmin kurkittua jos se ei ole kipeä ja lääkärin mukaan nielurisani ovat hirmu suuret jo ihan valmiiksi) ja täynnä valkoisia pilkkuja. Tein jo pikadiagnoosin itselleni angiinasta, mutta googlailun jälkeen tulin lopputulokseen, että kyseessä on ihan joku tavallinen, ei streptokokki A-bakteerin aiheuttama nielutulehdus. Koska angiinassa on lähes poikkeuksetta vähintään 38 asteen kuume ja sitä minulla ei ole. Onneksi. Lääkäriin ei siis varmaankaan tarvitse vaivautua.
Iloisintahan tässä asiassa on se, että ensi viikko on "lomaa" (joudun kuitenkin keskiviikkona menemään koululle) ja minun oli tarkoitus siivota kaappeja hullunraivolla tulevaa muuttoa varten. Onneksi buranalla saa kurkkukivun näköjään tosi hyvin tainnutettua, eli nieleminen ei tällä hetkellä satu. Mutta miksei kaupat voisi olla sunnuntaisin auki, että voisin hakea mustaherukkamehua ja nenäliinoja?
En muutenkaan ole voinut ihan maailman parhaiten kuluneella viikolla. Olen kärsinyt naistenvaivoista, jotka tällä kertaa tulivat poikkeuksellisen pahoina. Tilanne kärjistyi siihen, että vinttini meinasi pimetä. Olin varmaankin jossain tajunnan rajamailla, kun yritin kompuroida vessasta keittiöön ottamaan aamupalaa, mutta epäonnistuin pyrinnöissäni. Puolivälissä matkaa (ja se matka on todella lyhyt näin pienessä asunnossa) jalat päättivät lakata kantamasta ja kaaduin turvalleni tuohon lattialle. Siinä sitten hetken itseäni keräilin ja ajatuksen selkiytessä huomasin kaataneeni samalla läppärin pöydän ja itse läppäri kellisteli vatsapuoli ylöspäin siinä lattialla vierelläni. Onneksi ei mennyt rikki sen enempää läppäri kuin minä itsekään.
Nooooh, rapatessa roiskuu...
Kuten uskollisimmat kuulijani ehkä muistavat, niin sairastuin flunssaan tuossa pari viikkoa sitten. Tauti ei ollut kovin paha ja se on ollut koko ajan paranemaan päin. Luulin jo päässeeni tosi helpolla tästä nuhailusta. Little did I know...
Eilen aamulla kurkku tuntui karhealta ja kipeältä, mutta ajattelin sen olevan vain jotain aamukankeutta. Päivällä kurkku oli kipeä, mutta jostain syystä kuvittelin sen yhä olevan vain jonkun ohimenevän vaiheen. Illalla aivolohkoni rupesivat jo rekisteröimään, että se kurkku on nyt siis ihan oikeasti kipeä. Taas. Myöhään illalla, kun pääsin palautumaan kotiin, kurkistin taskulampun kanssa kurkkuuni ja mitä näinkään! Kurkku oli ihan kirkkaanpunainen, turvoksissa (tosin tuota turvotusta on vaikea määritellä, kun sinne tulee harvemmin kurkittua jos se ei ole kipeä ja lääkärin mukaan nielurisani ovat hirmu suuret jo ihan valmiiksi) ja täynnä valkoisia pilkkuja. Tein jo pikadiagnoosin itselleni angiinasta, mutta googlailun jälkeen tulin lopputulokseen, että kyseessä on ihan joku tavallinen, ei streptokokki A-bakteerin aiheuttama nielutulehdus. Koska angiinassa on lähes poikkeuksetta vähintään 38 asteen kuume ja sitä minulla ei ole. Onneksi. Lääkäriin ei siis varmaankaan tarvitse vaivautua.
Iloisintahan tässä asiassa on se, että ensi viikko on "lomaa" (joudun kuitenkin keskiviikkona menemään koululle) ja minun oli tarkoitus siivota kaappeja hullunraivolla tulevaa muuttoa varten. Onneksi buranalla saa kurkkukivun näköjään tosi hyvin tainnutettua, eli nieleminen ei tällä hetkellä satu. Mutta miksei kaupat voisi olla sunnuntaisin auki, että voisin hakea mustaherukkamehua ja nenäliinoja?
En muutenkaan ole voinut ihan maailman parhaiten kuluneella viikolla. Olen kärsinyt naistenvaivoista, jotka tällä kertaa tulivat poikkeuksellisen pahoina. Tilanne kärjistyi siihen, että vinttini meinasi pimetä. Olin varmaankin jossain tajunnan rajamailla, kun yritin kompuroida vessasta keittiöön ottamaan aamupalaa, mutta epäonnistuin pyrinnöissäni. Puolivälissä matkaa (ja se matka on todella lyhyt näin pienessä asunnossa) jalat päättivät lakata kantamasta ja kaaduin turvalleni tuohon lattialle. Siinä sitten hetken itseäni keräilin ja ajatuksen selkiytessä huomasin kaataneeni samalla läppärin pöydän ja itse läppäri kellisteli vatsapuoli ylöspäin siinä lattialla vierelläni. Onneksi ei mennyt rikki sen enempää läppäri kuin minä itsekään.
Nooooh, rapatessa roiskuu...
4. helmikuuta 2009
Voi elämä tätä elämää
Olen taas kieriskellyt tuskissani, kun on se aika kuukaudesta. Onneksi väliä ei tällä kertaa ollut kahdeksaa kuukautta (tai no, onko se niin onni sittenkään) kuten edellisellä kertaa, joten toivottavasti selviän hiukan vähemmällä kivulla sekä heikkohappisuudella nyt.
Ja kun kerta valittamisen alkuun pääsin, niin voinpa tässä jatkaa tätä epikriisini kirjoitusta. Kas jotkuthan teistä ehkä muistavat tuon julmetun pitkän yskän, joka minulla oli tuossa loppuvuodesta. Yskälle itsessään tuli kestoa ainakin sen kuusi viikkoa. Sitten yskä parani, mutta siitä jäi jälkioireiksi jonkinlaista kummaa hengityksen vinguntaa. Vinkuminen alkoi lähinnä silloin, kun yritin käydä nukkumaan, eikä millään meinannut lakata ennen kuin nousin ylös hetkeksi jos toiseksikin. Tästä syystä yöuneni ovat olleet melko heikkoja viime aikoina. Pariin otteeseen olin jo aikeissa mennä lääkäriin sen vuoksi, mutta varmaan sitä jaksaa mihinkään lähteä kun ei ole koko yönä nukkunut. No viime su-ma yönä se vinkuminen taas alkoi ja silloin päätin, että nyt menen aamulla yths:lle vaikka se olisi viimeinen tekoni. Menin sinne kahdeksaksi ja siellä oli silloin jo hirvittävät jonot. Ilmeisesti sekä opiskelijat että sairaanhoitajat ja lääkärit olivat kaikki sairastuneet yhtä aikaa. No koska vaivani ei nyt ollu suoranaisesti akuutti, sain ajan hoitajalle tiistaille. Tiistaina sitten kampesin itseni sinne hoitajan vastaanotolle eikä siitä ollut mitään muuta hyötyä kuin että sain ajan lääkärille tälle päivälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että minulla on herkkyyttä astmaan, mutta ei varsinaista astmaa, joten sain sitten sellaista hengitysteitä avaavaa lääkettä. Astmapiipun ikään kuin, josta hönkäisen nukkumaan mennessäni. Toivottavasti se nyt auttaa sitten, ei nimittäin ole kiva yrittää nukkua, jos tuntuu ettei pysty kunnolla hengittämään. Paitsi en tiedä oliko jotenkin odotettavissakin, että kahtena viime yönä se vinkuminen on pysynyt poissa. Eikös aina käy niin, että vaiva paranee kun on menossa lääkäriin?
Ja miten sitä kuvittelee, että kun laittaa pari työhakemusta, niin ahdistuksen pitäisi siitä vähetä? Päinvastoin! Ahdistushan vaan siitä pahenee, kun miettii että vielä pitäisi laittaa miljoona työhakemusta ja mitä sitten jos näistä ei mitään kuulu ja mitä sitä sitten tekee kesälläkin ja mistä sitä saa rahaa ja voi helvetti kun työhakemusten kirjoittaminen on raskasta puuhaa. No minähän siis laitoin kaksi työhakemusta viime yönä ennen nukkumaan menemistä. Vähän kyllä hävetti ensin laittaa niitä siihen aikaan, mutta sitten totesin että kyse on it-alan työpaikoista ja ainahan sen alan ihmiset puuhastelee öiseen aikaan, kun kaikki muut ovat jo nukkumassa. Seurasi siitä ahdistuksesta kuitenkin jotain positiivistakin, sillä toisesta noista paikoista soitettiin heti aamulla ja pyydettiin työhaastatteluun ensi viikolla. Eipä se työhaastattelu nyt vielä tarkoita yhtään mitään, mutta on se ainakin tyhjää parempi. Pitäkää peukkuja! Sitku.
Minun piti huomenna mennä pyörähtämään pk-seudulla ystäväni luona, mutta sen joulukuisen lähes-pökräys-episodin jälkeen olen tullut vähän varovaisemmaksi ja koin viisaammaksi siirtää reissua joko perjantaihin tai ensi viikkoon. Toivottavasti huomenna on jo parempi olo.
Äh. Olisin halunnut laittaa tähän sen Herra Ylpön ja Ihmisten biisin Sata Vuotta, mutta ei väkisin sitten Sony BMG. Käykää itse kuuntelemassa se täältä.
Ps. Huomenna on Runebergin päivä ja minulla on ollut koostumassa suuri Runebergin torttu -vertailu, mutta kun olen vaan niin laiska, tyhmä ja saamaton, etten ole saanut sitä väsättyä tänne blogiin. Ehkä huomenna jos. Ei sillä, että ketään kiinnostaisi.
Ja kun kerta valittamisen alkuun pääsin, niin voinpa tässä jatkaa tätä epikriisini kirjoitusta. Kas jotkuthan teistä ehkä muistavat tuon julmetun pitkän yskän, joka minulla oli tuossa loppuvuodesta. Yskälle itsessään tuli kestoa ainakin sen kuusi viikkoa. Sitten yskä parani, mutta siitä jäi jälkioireiksi jonkinlaista kummaa hengityksen vinguntaa. Vinkuminen alkoi lähinnä silloin, kun yritin käydä nukkumaan, eikä millään meinannut lakata ennen kuin nousin ylös hetkeksi jos toiseksikin. Tästä syystä yöuneni ovat olleet melko heikkoja viime aikoina. Pariin otteeseen olin jo aikeissa mennä lääkäriin sen vuoksi, mutta varmaan sitä jaksaa mihinkään lähteä kun ei ole koko yönä nukkunut. No viime su-ma yönä se vinkuminen taas alkoi ja silloin päätin, että nyt menen aamulla yths:lle vaikka se olisi viimeinen tekoni. Menin sinne kahdeksaksi ja siellä oli silloin jo hirvittävät jonot. Ilmeisesti sekä opiskelijat että sairaanhoitajat ja lääkärit olivat kaikki sairastuneet yhtä aikaa. No koska vaivani ei nyt ollu suoranaisesti akuutti, sain ajan hoitajalle tiistaille. Tiistaina sitten kampesin itseni sinne hoitajan vastaanotolle eikä siitä ollut mitään muuta hyötyä kuin että sain ajan lääkärille tälle päivälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että minulla on herkkyyttä astmaan, mutta ei varsinaista astmaa, joten sain sitten sellaista hengitysteitä avaavaa lääkettä. Astmapiipun ikään kuin, josta hönkäisen nukkumaan mennessäni. Toivottavasti se nyt auttaa sitten, ei nimittäin ole kiva yrittää nukkua, jos tuntuu ettei pysty kunnolla hengittämään. Paitsi en tiedä oliko jotenkin odotettavissakin, että kahtena viime yönä se vinkuminen on pysynyt poissa. Eikös aina käy niin, että vaiva paranee kun on menossa lääkäriin?
Ja miten sitä kuvittelee, että kun laittaa pari työhakemusta, niin ahdistuksen pitäisi siitä vähetä? Päinvastoin! Ahdistushan vaan siitä pahenee, kun miettii että vielä pitäisi laittaa miljoona työhakemusta ja mitä sitten jos näistä ei mitään kuulu ja mitä sitä sitten tekee kesälläkin ja mistä sitä saa rahaa ja voi helvetti kun työhakemusten kirjoittaminen on raskasta puuhaa. No minähän siis laitoin kaksi työhakemusta viime yönä ennen nukkumaan menemistä. Vähän kyllä hävetti ensin laittaa niitä siihen aikaan, mutta sitten totesin että kyse on it-alan työpaikoista ja ainahan sen alan ihmiset puuhastelee öiseen aikaan, kun kaikki muut ovat jo nukkumassa. Seurasi siitä ahdistuksesta kuitenkin jotain positiivistakin, sillä toisesta noista paikoista soitettiin heti aamulla ja pyydettiin työhaastatteluun ensi viikolla. Eipä se työhaastattelu nyt vielä tarkoita yhtään mitään, mutta on se ainakin tyhjää parempi. Pitäkää peukkuja! Sitku.
Minun piti huomenna mennä pyörähtämään pk-seudulla ystäväni luona, mutta sen joulukuisen lähes-pökräys-episodin jälkeen olen tullut vähän varovaisemmaksi ja koin viisaammaksi siirtää reissua joko perjantaihin tai ensi viikkoon. Toivottavasti huomenna on jo parempi olo.
Äh. Olisin halunnut laittaa tähän sen Herra Ylpön ja Ihmisten biisin Sata Vuotta, mutta ei väkisin sitten Sony BMG. Käykää itse kuuntelemassa se täältä.
Ps. Huomenna on Runebergin päivä ja minulla on ollut koostumassa suuri Runebergin torttu -vertailu, mutta kun olen vaan niin laiska, tyhmä ja saamaton, etten ole saanut sitä väsättyä tänne blogiin. Ehkä huomenna jos. Ei sillä, että ketään kiinnostaisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
