They slip away across the universe

Universumilla on kyllä toisinaan tosi huono huumorintaju.

Jouduin antamaan pakit miehelle. Ensimmäistä kertaa en edes muista miten pitkään aikaan. Tiedän, että itse esitin vähän aikaa sitten universumille toiveen itsesäälissäni kieriskellessä, että edes joku mies — ihan kuka vaan — kiinnostuisi minusta. Mutta sitten kun se tapahtui, niin ei se ollutkaan hauskaa. Ehkä se hieman kohotti itsetuntoa, vaikka en edelleenkään ymmärrä miten noin lyhyt ja satunnainen kohtaaminen aiheuttaisi vastapuolessa minkäänlaisia tunteita minua kohtaan. Enemmän se kuitenkin ahdisti ja tuotti mielipahaa. Ei sillä, että tyyppi itsessään olisi ollut ahdistava, mutta inhoan pakkien antamista melkein yhtä paljon kuin niiden saamistakin. Olen tosi huono sanomaan ei, enkä kovin hyvin siedä toisen mielen pahoittamista. Enkä nyt kuvittele olleeni mikään hänen elämänsä nainen, mutta kai se nyt aina vähän kirpaisee, kun tulee torjutuksi.

Lyhyen hetken ajan katsoin peiliin ja mietin, että pitäisikö lähteä treffeille? Pitäisikö toiselle antaa edes mahdollisuus? Mutta jos ei yhtään sytytä, niin ei sytytä. Toki olen yleensäkin hidas syttymään enkä juurikaan koe sellaisia rakkautta ensisilmäyksellä -hetkiä, mutta ehkä täytyisi olla edes jotkut palikat kohdallaan, että lähtisin treffeille. Tässä tapauksessa suurin henkinen este minulle oli ikäero, vaikka ei sekään mikään oikea este olisi, jos muulla tavalla kipinöisi. Mutku ei, niin ei.

Ikäerosta puheenollen, kävin läpi myös aika karun ajatusketjun miettiessäni tätä omaa pakkien antamistani ja sitä, kun sain itse siltä kesäpojalta pakit. Melkein rupesin nyhräämään ranteitani auki jollain tylsällä esineellä, kun mietin, mitä jos se kesäpoika on käynyt päänsä sisällä lävitse näitä samoja ajatuksia ja tunteita, joita itse kävin nyt. Ei ollenkaan kiva juttu. Toisaalta itse en kyllä näiden pakkien jälkeen koskaan ikinä missään tilanteessa käyttäytyisi pakkien saajaa kohtaan samalla tavalla kuin se kesäpoika käyttäytyi minua kohtaan viimeksi kun nähtiin (eli tosi ihanasti). Ainakin uskottelen itselleni, että meidän välillämme oikeasti oli kemiaa ja kyllä se nyt jollain tasolla edes tykkäsi minusta takaisin. Muuten en ehkä kestäisi.

Jep. Seuraavan kerran kun esitän universumille toiveita, olen tarkempi yksityiskohdissa: Voisiko minuun ihastua joku mielellään n. 30-40-vuotias ja hurjan suloinen mies? Ja sellainen kiva ja täysijärkinen. Ettei sille tarvitsisi antaa pakkeja.

I've got a war inside my head, it's got to set your soul free

Olipas hauska viikonloppu. Tai viikonloppuhan se on vieläkin, mutta hauska osuus on jo ohitse.

Kävin tuossa Turussa ja kyllä, tamperelaisella voi olla siellä kivaa! Kovin suuria kommunikointivaikeuksia ei ollut natiivien turkulaisten kanssa enkä eksynytkään juuri ollenkaan. Näimme Suomen Joutsenen ja Kakolan. Turun Linna kierrettiin ympäri sekä sisältä että ulkoa. Sen jälkeen jalat olivatkin kohtuullisen poikki.

Lauantaina treffasimme Neon. Treffipaikaltamme hyökkäsimme kiusaamaan pahaa aavistamatonta ja parisuhteellistunutta Termostaattoria. On aina kiva tavata tyyppejä, jotka tavallaan on tuntenut vuosia, vaikka livenä ei ollakaan koskaan kohdattu. Neon kanssa toki ollaan tavattu ennenkin, aiemmin Tampereen maaperällä. Termostaattori taas sai ehkä kyseenalaisen kunnian olla järjestyksessään kolmas miespuolinen bloggaaja, kenelle olen suonut audienssin. Ei sillä, että niitä oltaisiin jonossa oltu kyselemässäkään.

Pääasiallinen syyni Turussa vierailuun oli kuitenkin Vista Chinon (ent. Kyuss Lives!) keikka Turun Klubilla perjantai-iltana. Odotukset olivat kovat, koska bändi on niin kova ja se oikea alkuperäinen Klubihan on meillä täällä Tampereella. Keikkapaikka täytti kaikki odotukset, vaikka siellä ei ollutkaan näkökentässä jököttäviä pylväitä, niin kuin Klubilla on tottunut olevan. Pienoinen kana minulla kyllä jäi kynittäväksi Turun Klubin kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Odottelen josko saisin ensin jonkun vastauksen antamaani palautteeseen.

Vista Chinoa lämmitteli kanadalainen Monster Truck, joka otti luulot pois heti ensimmäisellä kitaran pärähdyksellä. Siis silleen hyvällä tavalla. En tuntenut bändiä laisinkaan ennen livevetoa (mikä onkin monesti se paras tapa lähestyä uutta musiikkia), mutta levy lähti kyllä heti tilaukseen. Olisin ostanut sen sieltä paikan päältä, mutta merchandise hyväksyi ainoastaan cashia eikä minulla ollut sitä tarjota.

Vista Chino taas oli... no hei, Vista Chino. Maailman parhaan ja ensimmäisen stoner-bändin jälkeläinen. Ei sen keikalla voi pettyä. (No joku voi, mutta en minä). Alku alkoi silleen hieman jähmeämmin, mutta kun tyypit pääsivät oikein kunnon jammailun makuun, niin voi hyvänen aika sentään. Jossain vaiheessa huomasin kroppani tanssivan musiikin tahdissa samaan aikaan kun mieleni oli jossain aivan muualla. Ihan järjettömän ihanaa!

Lisäksi rakastuin palavasti Vista Chinon kitaristiin Bruno Feveryyn. Tyyppi on todella suloinen (olemme tavanneet kerran aiemminkin, mutta silloin en kiinnittänyt häneen erityishuomiota) ja älyttömän lahjakas kitaristi. Oli aivan mahtavaa seurata kitaristin ja rumpalin saumatonta yhteistyötä. Kyussin/Vista Chinon musiikkiin kun kuuluu pitkät kitara-/rumpujammailut ja tempojen vaihtelut. Rumpali ilmeisesti veti hommaa oman mielensä mukaisesti ja kitaristi seurasi koko ajan perässä rumpalin touhua tarkkaillen. Basistilla taas oli ihan oma shownsa, mutta hyvin sekin veti messissä koko ajan.

Alla videonpätkä Vista Chinon jammailusta. Katsokaa nyt sitä! Voiko olla seksikkäämpää kuin mies, kitara ja rouhea rokki? Ei voi! Parempaa kuin mikään porno ikinä!




Halkean. Laav laav laav! ♥


Ps. Ai niin! Monster Truck ja Vista Chino esiintyvät tänään Helsingin Nosturissa. Vielä siis ehtii, mikäli ei halua menettää tajunnanräjäyttävintä kokemusta elämässään!

I am what I am and what I am needs no excuses

Sanovat, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

15 kuvaa kertoo sitten varmaan tosi paljon.

Jokainen noista on tosi kuin vesi. Vaikka yöbloggaus — kuten nyt bloggaus ylipäänsä — on viime aikoina jäänyt aika vähälle. Anteeksi, yritän parantaa tapani.

Kuvat ovat luultavasti täältä. En ole varma, ovat nimittäin odottaneet julkaisua työpöydälläni ainakin vuoden.

Come to the dark side, we have apples

Kävin Zepan ja Ashton Kutcherin innoittamana katsomassa keskiviikkona Jobs the Filmin. Leffa oli yllättävän hyvä. Tai en nyt tiedä mikä yllätys se oli, mutta alkuun olin hieman skeptinen, miten jostain tosielämän it-alan jumalasta supersankarista voisi saada kauhean mielenkiintoisen elokuvan. Mutta voi siitä näköjään. Hetkittäin jopa oikeasti jännitti, että käykö Applen ja Macintoshin nyt huonosti, kunnes palautin mieleeni elämän realiteetit ja hellästi silitin iPhoneani.

Aluksi myös hieman häiritsi se, että Steve Jobsia näytteli kuumien miesten top-10:ssäni aikaansa viettävä Ashton Kutcher, sillä Jobsia en ole kauheasti esineellistänyt, jos tiedätte mitä tarkoitan, heh heh, vink vink, nudge nudge. Kutcher on kuitenkin hyvä näyttelijä enkä keksi kuka olisi voinut vetää roolin paremmin. Sitä paitsi kotiin tultuani kuvagooglasin Steve Jobsia ja minulle tuli yllätyksenä (olen vähän kuin se mainoksen aspirin zipp -mies, joka koko ajan yllättyy kaikesta), että Jobs on itse asiassa ollut nuorena aika hyvännäköinen ja Kutcherissa on jopa aika paljon samaa näköä.

Olen kyllä aika vaikuttunut Jobsista leffan nähtyäni. Totta kai elokuva jollain tapaa oikoi mutkia ja siloitteli Jobsin persoonaa, vaikka toki niitä ikäviäkin puolia yritettin kuvata. Sillä ei kuitenkaan ole kauheasti väliä. Kuten Jobs on itse sanonut, mikäli haluaa saavuttaa jotain, täytyy olla vähän hullu (ei suora lainaus). Luultavasti se on totta. Sanoo ihminen, joka ei koskaan saavuta yhtään mitään.

Leffan innoittamana varasin samana iltana kirjastosta Walter Isaacsonin kirjoittaman kirjan Steve Jobs. Sellainen näytti olevan Härmälän kirjastossa hyllyssä ja verkkokirjaston mukaan se olisi tällä hetkellä kuljetuksessa minulle pääkirjastoon. Kuljetuksessa! Jännitys tiivistyy saanko mennä noutamaan kirjan ennen viikonloppua vai en. Luultavasti en.


Lisäys: Hah! Ennen kuin kissa ehti aivastaa, sain tekstiviestin, että kirja on noudettavissa kirjastosta. Tiedän mitä teen viikonloppuna.

Somebody once told me the world is gonna roll me

Välillä tuntuu, että on vähän liian monta liikkuvaa osaa omassa elämässäni, josta syystä sitten mikään niistä osasista ei loksahda paikalleen. On elämäntaparemonttia, gradua, työnhakua, lihatonta lokakuuta ja kaikenlaisia tyttö-poikajuttuja, jotka vievät suhteettoman ison osan energiastani ja aivokapasiteetistani ilman sen erityisempää syytä tai seurausta. Kaiken ohessa pitäisi vielä huolehtia taloudesta (sekä koti- että raha-) ja sosiaalisista suhteista muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa.

Zepa linkkasi edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa Kukka Laakson kirjoitukseen kaiken liian rajoittamisesta elämässä. Kirjoituksessa on varmaankin hyviä pointteja, mutta minun ongelmani on aina ollut kaikesta alisuoriutuminen. Teen siis ennemminkin liian vähän kuin liikaa, vaikka edellisestä kappaleesta voisikin saada päinvastaisen kuvan. En siis juurikaan pysty tässä kohtaa karsimaan mistään (paitsi ehkä laiskottelusta ja hauskanpidosta). Kauhea ajatus olisi, että esimerkiksi treenaisin vähemmän. Ei tule kuuloonkaan.

Itselleni tuo elämäntaparemontti on tärkeysjärjestyksessä tällä hetkellä ykkönen, mutta valitettavasti maailma ei toimi niin, että voisin keskittyä vain siihen täysillä. Mutta koska se menee etusijalle (eikä silti etene suunnitelmien mukaisesti), niin kaikki muu kärsii. En oikein osaa tehdä niin, että tekisin päivällä jotain järkevää ja menisin illalla treenaamaan. Jos on treenipäivä, haluan mennä salille heti päivällä. Ja sen jälkeen olenkin lopun päivää niin ventti, että en jaksa tehdä mitään järkevää.

Sitten taas gradun kirjoittaminen ja työnhaku... Molemmat ovat niin stressaavia osasia, että molempiin panostaminen yhtä aikaa ei vaan onnistu. Loppukesästä mielestäni oli puhe ja myöskin yhteisymmärrys isäni kanssa, että panostan nyt täysillä graduun ja alan vasta sen jälkeen hakea töitä. Se olisi järkevää, vaikka aiheuttaa tietysti taloudellista ahdinkoa ja kädestä suuhun elämistä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että minua koko ajan painostetaan hakemaan töitä milloin mistäkin, mikä aiheuttaa lisää stressiä enkä saa kumpaakaan aikaiseksi. Ja tosi asiahan on se, että jos nyt jotenkin kummassa työnhakuni tuottaisi tulosta ja saisin töitä, niin kyllähän se gradu taitaisi jäädä kirjoittamatta.

Lihaton lokakuu ei sinällään tuota mitään lisästressiä. Sehän on helppoa, sen kun vaan jättää lihan ostamatta. Tai niinhän sitä luulisi. Olin tiistaina reissussa ja paluujunaa odotellessani tsekkasin Helsingin rautatieaseman kioskin eväsvalikoiman. Kylmäkaappi oli pullollaan kolmioleipää ja muuta, mutta ainoat lihattomat vaihtoehdot olivat joku kuppainen juustosämpylä ja vuohenjuustokolmioleipä, enkä oikein siedä vuohenjuuston makua. Arvatkaa mitä ostin? No sipsipussin. Ja sitten ihmettelen, kun paino ei putoa. Se tosin oli ihan pienen pieni sipsipussi, mutta silti. (Olen kyllä tässä kuussa syönyt kahtena päivänä lihaa — ja nythän onkin jo kuun viides päivä — koska olen ollut kahtena päivänä reissussa ja kuten sanoin, en ala vaatia mitään erityisruokavaliota kyläpaikoissa. Mutta nekin lihatuotteet ovat sisältäneet lähinnä näitä lihan kaltaisia aineita eli mitään pihvejä en ole vedellyt.)

Lihattomassa lokakuussa vaikeimmaksi palaksi jopa hieman yllättäin on osoittautunut se, että kalakin on lihaa. Seison kaupassa kuola valuen katsomassa kirjolohifileitä ja -suikaleita ja -siivuja. Huomattavasti ankeampi vaihtoehto on syödä ne hyvät rasvahapot kapselina purkista. Toiseksi vaikeinta on ylipäänsä se syöminen. Kun en juurikaan välitä ruoanlaitosta eikä joka päivä ole varaa käydä ulkonakaan syömässä, niin lokakuun ruokailu uhkaa mennä nuudelinkeitoksi. Virallinen suunnitelma on kyllä alkaa hyödyntää yliopistoruokailua (joka on hieno asia) viitenä päivänä viikossa ja samalla kirjoittaa sitä gradua, mutta itseni tuntien en pääse aamulla sängystä ylös ja sitten pitääkin lähteä salille ja sitten onkin taas jotain kivempaa tekemistä...

Jotenkin tuntuu, että elämänhallintani on tällä hetkellä aivan hukassa.