Holà!
Sellasta vain lähdin kyselemään, että tiedättekö sen musiikkikappaleen nimeltä Despacito? Kun siitä nyt vouhkataan ihan kamalasti näinä päivinä. Jonkun tiedon mukaan se olisi maailman katsotuin Youtube-video tätä nykyä ja muutenkin sitä soitetaan kaikkialla ja ilmeisesti biisi on tosi kova juttu ja kaikkea. Niin voisiko joku selittää minulle miksi? Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta joku, joka tykkää kyseisestä kappaleesta ja osaa jotenkin laittaa sanoiksi sen hyvyyden? Minun mielestäni kun se ei eroa millään tavalla — eikä varsinkaan edukseen — muusta maailman latinopopista, jota on suollettu eetteriin aikojen alusta.
Ymmärrän toki sen, etten varmasti ole kyseisen kappaleen kohderyhmää millään tasolla. En ole suuri pop-musiikin ystävä enkä varsinkaan latinopopin. En ole koskaan välittänyt Ricky Martinista tai Enrique Iglesiaksesta tai ketä näitä nyt on ollutkaan, mutta jopa heidän kappaleistaan tykkäämisen pystyn vielä jotenkin ymmärtämään, mutta tuo Despacito vaikuttaa kyllä vihon viimeiseltä renkutukselta. Lyriikoita en ole lukenut, joten sen jutun täytyy olla niissä. Vai mitä? Onhan? Totta kai on.
Jos joku on säästynyt kyseiseltä kappaleelta, niin voi käydä kuuntelemassa sen täältä. Niin hullu en ole, että rupeaisin upottelemaan sitä tänne blogiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkikriitikkous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkikriitikkous. Näytä kaikki tekstit
17. elokuuta 2017
18. heinäkuuta 2011
Nice boys don't play rock and roll
Voi voi... Olen niin pettynyt. Incubus julkaisi edellisen levynsä Light Grenades vuonna 2006. Levy rämisi ja paukkui. Bändin laulaja Brandon Boyd julkaisi 2010 soololevynsä, joka oli jotain tilulilua eikä yhtään sytyttänyt minua. Samoihin aikoihin kerrottiin, että Incubus on levytysstudiossa. Ehdin jo innostua. Nyt heinäkuussa julkaistiin Incubusin uusi levy If not now, when? Ensimmäisen sinkun perusteella osasin jo pelätä levyn olevan samaa shittiä tuon Boydin soololevyn kanssa, mutta elättelin vielä toiveita, että siellä levyllä olisi muutama edes hitusen rock kappale. Olen nyt kuunnellut kyseistä levyä Spotifysta ja olen (nyt tätä kirjoittaessa) menossa viimeisessä kappaleessa. Enää en elättele toiveita. Koko levy on tylsä. Ikävä sanoa näin, mutta se on totuus. Tylsä tylsä tylsä.
Olin viime viikon torstaina Pakkahuoneella katsomassa ja kuuntelemassa vanhaa grungevääntöistä Mudhoneya. En ole juurikaan kuunnellut Mudhoneya, vaan olen keskittynyt enemmän näihin muihin seattlelaisbändeihin, mutta se keikka vaan räjäytti tajuntani. Ei Mudhoney tokikaan Alice In Chainsia tai Nirvanaa ylittänyt, mutta esim. Pearl Jamin ja Soundgardenin se ohitti tykkäysasteikollani kevyesti. Laitoin heti tilaukseen about puolet yhtyeen tuotannosta. Nyt odottelen vain levyjäni saapuvaksi Tampereen Levykauppa Äxään. Rumbassa oli hyvä arvostelu keikasta (eli toimittaja oli siis samaa mieltä kanssani). Arvostelussa sanottiin: "Ei oikeastaan ole ihme, että Mudhoney – grunge-aallon toinen koko ajan aktiivisena toiminut yhtye – ei ole suosiossa edes samassa galaksissa kuin massiivisia stadionkiertueita tekevä kollegansa Pearl Jam. Niin karskia räimintää bändin meuhkaaminen on, että ei siitä koskaan voisikaan tulla suurten massojen suosikkia." Olen aivan täydellisesti samaa mieltä. Pearl Jam on aina ollut minulle sellainen... häilyväinen. Niillä on hyviä kappaleita, mutta suurin osa yhtyeen tuotannosta on minun makuuni aivan liian tylsää.
Pakko vielä kehaista tähän loppuun Mudhoneyn jälkeen esiintynyttä tamperelaista Miss Monster Truckia. Hyvä tavaton, miten loistava bändi! Ikinä en heistä ollut kuullut tätä ennen, mutta toivon totisesti, että jatkossa tulen kuulemaan. Jos yhtään kiinnostaa kunnon räminärokki (kuten yksi heppu yleisön joukossa sen genreksi lokeroi), niin suosittelen hankkiutumaan keikalle, jos ikinä missä liikutkin lähistöllä on Miss Monster Truckin keikka. Aivan mahtava meno kerta kaikkiaan. Niin nuoriksi ja levyttämättömiksi jannuiksi bändi soitti ihan älyttömän hyvin ja musiikki oli oikeasti laatukamaa. Oikeasti! Uskotteko vai viljelenkö vielä muutaman superlatiivin tähän perään?
Kokeilin muuten niitä aiemmin mainitsemiani korvatulppia Kotiteollisuuden, joka esiintyi Miss Monster Truckin jälkeen (aika kovat odotukset tuollaisten "lämppäreiden" jälkeen, mutta tykkäsin kyllä KT:n keikastakin, joskaan en ihan samanlaiseen hypeen yltänyt enää), keikan aikana. Kyllä vain, ne (korvatulpat) pilasivat (olivat pilata) keikan. Niin kuin olin etukäteen arvellutkin. Tuntui kuin olisin ottanut metri tolkulla pumpulivanua ja kietonut sen pääni ympärille. Tai ehkä bändin ympärille ja sitten ne olisivat yrittäneet soittaa sieltä pumpulin sisältä. Riivin ne tulpat hemmettiin korvistani. Mieluummin soivat korvat kuin pumpulinen rock-elämys.
Kiitos ja näkemiin.
27. kesäkuuta 2011
You said that I've been away so long
Eilen oli suuri Foo-tapahtuma Helsingissä ja olinhan siellä tietysti minäkin. Säätila oli mitä parhain ja kaiken lisäksi saimme kunnian viettää päivän Yllätystytön arvoisassa seurassa. Ja tapasimme päivällä myös Mymskän, joka ei suostunut kuitenkaan lähtemään mukaan Kalasatamaan.
Kun kukaan ei varmaankaan tiedä, ellen kerro, niin kerron nyt sitten, että Kalasatamassa oli neljä esiintyjää eli kyseessä oli melkeinpä pienimuotoinen festari. Ensimmäisenä esiintyi Von Hertzen Brothers. En ole heidän suuri faninsa, mutta kyllähän heitäkatseli kuunteli. Osa kappaleista svengasi kuin hirvi, mutta osa jäi sitten jonnekin progesfääreihin lillumaan hiukkasen liian pitkäksi ajaksi. Pelasimme tyttöjen kanssa "kumman kaa" -peliä (tai tässä tapauksessa "kenen noista kolmesta kaa" -peliä) Von Hertzenin veljeksistä ja lopputulos oli Jonne 2 - Mikko 1. Olin luonnollisesti häviäjän puolella. Niin paitsi Kie ei saanut yhtään ääntä. Sori.
Von Hertzen Brothersien jälkeen poistuimme lavan lähtistöltä varjoon hetkeksi hengailemaan. Purkutilanne siltä lavan lähialueen aidatulta alueelta ei oikein toiminut ja ahdistuin ja säntäilin sieltä ulos kuin peura ajovaloissa, ja vasta myöhemmin kävi ilmi, että siinä portilla jaettiin rannekkeita, joilla olisi päässyt takaisin sinne aidatulle alueelle. Portsari sanoi, että 2000:lle jaetaan rannekkeet (koko alueella oli kai noin 28.000 ihmisen lasta) ja loput saavat jäädä aitojen ulkopuolelle. Inisin, että mutku me tultiin tuolta, mutta portsari pysyi kovana ja sanoi, että näitä on jaettu tässä koko ajan. Ranteet auki.
Seuraavan esiintyjän eli Michael Monroen saimme siis katsella ja kuunnella kauempaa aitauksen ulkopuolelta. Sydämemme vuosivat verta, koska olimme saaneet häädön sisäpiiristä. Kamerani zoomikaan ei oikein riittänyt sieltä aitauksen ulkopuolelta. Michael Monroe oli vauhdikas ja tapansa mukaan kiipeili lavarakenteissa. Kappaleita en juurikaan tuntenut, mutta arvostin. Muut bändin jäsenet olivat pieniä mustatukkaisia menninkäisiä. Tuorein menninkäinen on kuulemma Hellacoptersin ja Backyard Babiesin entinen kitaristi. Meininki oli ihan jees, vaikka yritinkin koko ajan mielessäni palata ajassa taaksepäin ja olla mokaamatta sitä rannekehommaa siinä portilla.
No mutta eikä mitä! Mustan pilven takaa pilkahti aurinko (metaforisesti puhuen, todellisuudessahan aurinko porotti koko ajan). Kun Michael Monroen keikka loppui, niin portsarit yllättäin päästivätkin lisää porukkaa sisäkehälle. Pinkaisimme joukon jatkoksi ja pääsimme kuin pääsimmekin takaisin aitojen sisäpuolelle! Helpotus oli hirmuinen. Emme uskaltaneet enää hievahtaakaan saavuttamiltamme paikoilta, ettemme vain enää joutuisi syrjäytetyksi Daven välittömästä läheisyydestä.
Kolmantena bändinä soitti skottilainen Biffy Clyro. Olin kuunnellut bändiä jonkin verran YouTubesta ja se kuulosti siellä aika pitkäveteiseltä, mutta livenä se rokkasikin enemmän. Ne karvaiset tatuoidut tyypit olivat kyllä ihan skotin näköisiä. Ja näytti niillä olevan fanejakin yleisön joukossa, vaikka itse en kyseistä yhtyettä ennakkoon tuntenutkaan.
Biffy Clyron jälkeen tunnelma alkoi tiivistyä ja lopulta, ihan vain muutaman minuutin aikataulusta jäljessä, lavalle säntäsi Dave Grohl. Olimme sijoittuneet lähes aivan sen lavan sellainen pitkulaisen lisäkkeen kärkeen ja siihen se juoksi, ihan meidän viereemme! Melkein olisin voinut käsin koskea Dave Grohlia! Mutta vain melkein. Koskaan en ole ollut niin lähellä jumalaa! (Pientä liioittelun makua ehkä hehkutuksen varmistamiseksi). Uskontonihan ei kiellä pitämästä montaa jumalaa.
Foo Fighters oli siis aivan mahtava. Kerrassaan! Vaikka muutama vuosi sitten Wembleyllä olikin ihan huikea fiilis olla siellä 86.000 tyypin joukossa, niin oli siinä jotenkin autenttisempi tunnelma seistä sardiinina muiden hiestä nihkeiden ihmisten keskellä ja laulaa ja kreisibailata Foo Fightersin tahtiin ja erottaa Daven hampaiden välitkin (jotka olivat puhtaat) hänen hymyillessään. Aloitusbiisi oli muuten Bridge Burning. Silloin Wembleyllä aloitusbiisi oli The Pretender. En tiedä miksi Foo Fightersin aloitusbiisit ovat minulla niin merkityksellisiä, että ne jäävät mieleen, koska en esimerkiksi muista yhtään millä biisillä Alice In Chains aloitti viime kesänä. Tai ehkä olin niin jossain tajunnan ulkopuolella silloin.
Kaikin puolin kannatti siis raahautua paikalle. Toivottavasti siellä olit sinäkin.
Ps. Juuri eilen keskustelimme siskon kanssa liian pitkistä blogikirjoituksista ja siitä, ettei niitä jaksa lukea. Niin että pahoitteluni tästä.
Kun kukaan ei varmaankaan tiedä, ellen kerro, niin kerron nyt sitten, että Kalasatamassa oli neljä esiintyjää eli kyseessä oli melkeinpä pienimuotoinen festari. Ensimmäisenä esiintyi Von Hertzen Brothers. En ole heidän suuri faninsa, mutta kyllähän heitä
Ne veljekset, järjestyksessä Jonne (vas.), Kie ja Mikko.
Von Hertzen Brothersien jälkeen poistuimme lavan lähtistöltä varjoon hetkeksi hengailemaan. Purkutilanne siltä lavan lähialueen aidatulta alueelta ei oikein toiminut ja ahdistuin ja säntäilin sieltä ulos kuin peura ajovaloissa, ja vasta myöhemmin kävi ilmi, että siinä portilla jaettiin rannekkeita, joilla olisi päässyt takaisin sinne aidatulle alueelle. Portsari sanoi, että 2000:lle jaetaan rannekkeet (koko alueella oli kai noin 28.000 ihmisen lasta) ja loput saavat jäädä aitojen ulkopuolelle. Inisin, että mutku me tultiin tuolta, mutta portsari pysyi kovana ja sanoi, että näitä on jaettu tässä koko ajan. Ranteet auki.
Seuraavan esiintyjän eli Michael Monroen saimme siis katsella ja kuunnella kauempaa aitauksen ulkopuolelta. Sydämemme vuosivat verta, koska olimme saaneet häädön sisäpiiristä. Kamerani zoomikaan ei oikein riittänyt sieltä aitauksen ulkopuolelta. Michael Monroe oli vauhdikas ja tapansa mukaan kiipeili lavarakenteissa. Kappaleita en juurikaan tuntenut, mutta arvostin. Muut bändin jäsenet olivat pieniä mustatukkaisia menninkäisiä. Tuorein menninkäinen on kuulemma Hellacoptersin ja Backyard Babiesin entinen kitaristi. Meininki oli ihan jees, vaikka yritinkin koko ajan mielessäni palata ajassa taaksepäin ja olla mokaamatta sitä rannekehommaa siinä portilla.
Michael Monroe. Siisti saksofoni.
No mutta eikä mitä! Mustan pilven takaa pilkahti aurinko (metaforisesti puhuen, todellisuudessahan aurinko porotti koko ajan). Kun Michael Monroen keikka loppui, niin portsarit yllättäin päästivätkin lisää porukkaa sisäkehälle. Pinkaisimme joukon jatkoksi ja pääsimme kuin pääsimmekin takaisin aitojen sisäpuolelle! Helpotus oli hirmuinen. Emme uskaltaneet enää hievahtaakaan saavuttamiltamme paikoilta, ettemme vain enää joutuisi syrjäytetyksi Daven välittömästä läheisyydestä.
Kolmantena bändinä soitti skottilainen Biffy Clyro. Olin kuunnellut bändiä jonkin verran YouTubesta ja se kuulosti siellä aika pitkäveteiseltä, mutta livenä se rokkasikin enemmän. Ne karvaiset tatuoidut tyypit olivat kyllä ihan skotin näköisiä. Ja näytti niillä olevan fanejakin yleisön joukossa, vaikka itse en kyseistä yhtyettä ennakkoon tuntenutkaan.
Biffy Clyro.
Biffy Clyron jälkeen tunnelma alkoi tiivistyä ja lopulta, ihan vain muutaman minuutin aikataulusta jäljessä, lavalle säntäsi Dave Grohl. Olimme sijoittuneet lähes aivan sen lavan sellainen pitkulaisen lisäkkeen kärkeen ja siihen se juoksi, ihan meidän viereemme! Melkein olisin voinut käsin koskea Dave Grohlia! Mutta vain melkein. Koskaan en ole ollut niin lähellä jumalaa! (Pientä liioittelun makua ehkä hehkutuksen varmistamiseksi). Uskontonihan ei kiellä pitämästä montaa jumalaa.
Foo Fighters. Huomatkaa Lemmy kuvaruudussa.
Dave Grohl rokkaa.
Kaikin puolin kannatti siis raahautua paikalle. Toivottavasti siellä olit sinäkin.
Ps. Juuri eilen keskustelimme siskon kanssa liian pitkistä blogikirjoituksista ja siitä, ettei niitä jaksa lukea. Niin että pahoitteluni tästä.
26. lokakuuta 2010
Will we burn inside the fires of a thousand suns
Suhteeni Linkin Parkiin on mutkikas ja mäkinen. Silloin joskus ennen, Hybrid Theoryn (2000) aikaan, kun yhtye alkoi nousta ihmisten tietoisuuteen täällä Suomessakin, en oikein tajunnut koko bändistä yhtikäs mitään. Muistan hämärästi siskon yrittäneen tuupata minua kohti Linkin Parkia, koska ehkä arvelin musiikin olevan minulle mieluisaa, mutta torppasin yritykset alkuunsa ja aika pitkälle ignorasin koko bändin. Vielä Meteoran ilmestymisen aikaankin (2003) olin kovin välinpitämätön kyseistä yhtyettä kohtaan. Jotenkin yhdistin Linkin Parkin mielessäni Limp Bizkitiin, jossa ei mielestäni ole mitään hyvää (yhäkään), enkä antanut Linkin Parkille edes mahdollisuutta.
Kesällä 2004 olin työpaikassa, jossa oli radio päällä aina päivät pitkät. Kävimme jatkuvasti sukupolvien välistä taistelua siitä, kuunneltaisiinko jotain iskelmäkanavaa vai muistaakseni silloista Radio Citya. Yleensä se iskelmäsukupolvi voitti taiston (jostain syystä on muka vähemmän ilkeää pakottaa ihmiset kuuntelemaan iskelmää, vaikka ihminen tulisi siitä fyysisesti pahoinvoivaksi, kuin rokkia). Toisinaan kuitenkin onnistuin työntämään käpäläni radion kanavahakunappulalle ja sain kuunnella työvuoroni ajan parempaa musiikkia. Silloin radiossa pyöri kerta toisensa perään joku Linkin Parkin kappale, olisiko ollut Breaking the Habit tai joku. Ehkä se oli se toiston voima, mutta aloin pikkuhiljaa lämmetä sille ja samalla muillekin Linkin Parkin kappaleille.
Vuonna 2007 tykkäykseni oli noussut jo sille tasolle, että odotin Minutes to Midnightia ihan täpinöissäni ja säntäsinkin ostamaan sen heti ilmestymispäivänä. Tämä fakta on varmaankin todennettavissa myös jostain entisestä blogistani, mutta enpä rupea sitä etsimään nyt. Tunteeni Minutes to Midnightia kohtaan on aika kahtiajakoinen, koska osittain se on ihan helvetin hyvä levy ja osittain siinä taas on ihan liikaa niitä sellaisia slovareita, joita en vaan jaksa kuunnella.
Pikkuhiljaa minulle tuon Minutes to Midnightin ilmestymisen jälkeen selvisi, että ei olekaan kovin coolia tykätä Linkin Parkista. Se on vähän sama kuin tykkäisi Nickelbackista, joidenkin mielestä. No, henkilökohtaisesti pidän tuota kateellisten panetteluna (hah hah) enkä anna sen vaikuttaa mielipiteeseeni. Koska osittain Linkin Park on, ja toistan nyt itseäni, aivan helvetin hyvä bändi. Chester Benningtonin rääkyminen on erittäin vapauttavaa ja aggressioita purkavaa. Linkin Park ei edes kuulu pääni sisällä siihen "guilty pleasure" -kategoriaan, vaikka ilmeisesti pitäisi, kun vähänks noloo hei kuunnella jotain Linkin Parkia.
No mutta siis. Tämän lyhyen alustukseni jälkeen pääsen itse asiaan. Vuoden 2007 jälkeen tunteeni Linkin Parkia kohtaan ovat jo hiukan jäähtyneet. Heiltä ilmestyi uusi levy (A Thousand Suns) tässä vähän aikaa sitten, mutta en ihan hirveästi ole jaksanut nähdä vaivaa sen kuulemiseen. No kerran etsin sen Spotifysta, mutta siitä ei silloin ollut kuultavissa kuin yksi kappale. Ja se kappale... Meinasin repiä aivoni korvien kautta pihalle, kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Toisen kerran kuultuani arvelin ensimmäisellä kerralla ylireagoineeni, mutta ei, se oli yhä siellä. Se aivan hirveä 90-luvun syntikkajumputus. Siinä sen kaiken muun päällä. Niin töykeänä ja korville hyppäävänä, ettei sitä voi mitenkään sivuuttaa, oli muu kappale sitten miten hyvistä elementeistä koottu. En minä voi kuunnella tuollaista musiikkia. En vaan voi.
Kuunnelkaa itse. (Odottakaa kohtaan 1:15, jossa se alkaa).
What the hell has happend???
10. elokuuta 2010
All good things must come to an end
No niin. Nyt tulee painavaa asiaa Sonispherestä. Yritän tiivistää ajatukseni, mutta se saattaa olla mahdotonta.
Lähdimme lauantaina aamulla reippaina kello kahdeksan taajamajunalla kohti Poria. Junassa oli siihen aikaan aamusta vielä ihan hyvin tilaa. Olimme perillä Porissa jo joskus puoli kymmenen aikaan, joten siinä jäi hyvin aikaa aamupalalle. Toinen retkeilijöistä menetti Subway-neitsyytensä, toinen vanha horo (minä) oli menettänyt sen jo aikaa sitten. Subien jälkeen hyppelehdimme keveinä kuin perhoset Kirjurinluodolle. Portilla poistettiin Porista ostamistamme vesipulloista korkit. Kiitos vaan sille järkkäripojalle, joka urhoollisesti otti sen suihkuavan BonAquan päällensä minun sijastani. Festarialueelle sisään päästyämme kipitin oikopäätä paitamyyntiin ja tyhjensin sen Alice In Chains -paidoista. No ei kun yhden ostin. Nätin sellaisen. Kuva seuraa ehkä joskus. (Hetkinen, miten tämä nyt ei tunnu yhtään tiivistämiseltä...)
Hmm, ehkä tiivistän sanasen joka bändistä ranskalaisella palluralla. Esiintymisjärjestyksessä:
Luin tänään Mtv3:n nettisivuilta jonkun keikka-arvostelun, jossa kehuttiin (aivan oikein) The Cultia ja Alice In Chainsia lauantain parhaiksi esiintyjiksi. Tämä arvostelun kirjoittanut itse kyllä osasi arvostaa AIC:tä sen ansaitsemalla tavalla, mutta sanoi kuulleensa keikan jälkeen kritiikkiä, että se oli liian synkkää ranteet auki -meininkiä festareille. Niin tuota mietin vaan, että mitähän ihmettä niiden pitäisi sitten soittaa festareilla, covereita? Vai kenties niitä 80-luvun lopun tilulilu-biisejään (jotka ovat hyviä toki nekin) pelkästään? Ne kuitenkin soittivat oikeasti kaikki parhaat kappaleensa (no, ehkä minä olen hiukan väärä henkilö sanomaan tuon, koska minun mielessäni niiden lähes koko tuotanto kuuluu tuohon kategoriaan), niin minun on kauhean vaikea kuvitella, miten siitä keikasta olisi saanut jotenkin vähemmän "synkän" (enkä edes olisi halunnut, koska se jos joku on juuri se mitä rakastan AIC:n musiikissa!!!). Keikalta jäin ainoastaan kaipaamaan — tietysti — sitä Laynen synkkää ranteet auki -soundia. Mutta kuka koskaan on väittänytkään elämän olevan reilua.
Niin juu ja sitä piti vielä sanoa, että viimeistään nyt William DuVall lunasti paikkansa Alice In Chainsin toisiksi parhaana lead singerina, jos ei vielä ollut lunastanut. Em. arvostelussa mainittiin, että lauluvastuuta oltiin jaettu Jerry Cantrellin kanssa, mutta niinhän se oli jo Laynen aikana. Tykkään DuVallin tyylistä ja äänestä, ja karismaakin tuntuisi löytyvän. Hänen äänessään on jotain samaa kuin Laynen äänessä, mutta ei kuitenkaan liikaa, että se vaikuttaisi matkimiselta. Sitä paitsi William taisi olla koko lauantain ainut rockstara, joka hyppäsi keikan loputtua alas lavalta rahvaan pariin. Siis siihen aidan toiselle puolelle tietysti vain, mutta silti. Kauhean symppis. (Tähän tulisi hymiö, jos en strategisesti kieltäytyisi laittamasta niitä näihin postauksiin).
Sunnuntain osalta en sitten pysty Sonispherestä muuta sanomaan, kuin että oli kuulemma myrskynnyt, mutta olen kuullut siellä olleen kivaa ja huippua ja mitä kaikkea. Itsehän valitsin sunnuntaina Sonispheren sijasta PispalaFolkin. Siellä esiintyivät mm. Jaakko & Jay, mutta ehkä tässä on ollut hehkutusta jo tarpeeksi yhdelle postaukselle. Olipa muuten jotenkin hieno fiilis seistä siellä Tahmelan rannassa salamoiden lyödessä ja ukkosen jylistessä ympärillä, mutta kuitenkin jossain vähän kauempana. Tietty sen fiiliksen hienouden tajusi vasta sen jälkeen, kun ensin oli selvinnyt siitä ensipaniikista, että minnekähän sitä juoksisi suojaan. Onneksi ei tarvinut juosta minnekään. Ja Tahmelan ranta on ehkä yksi kauneimpia paikkoja maailmassa. Kokeilkaa joskus.
Laittelen kuvia Sonispheresta vaikkapa erikseen joskus myöhemmin sitten, jos ketään kiinnostaa. Tai no, koskapa minä teidän kiinnostuksistanne olisin ollut kiinnostunut...
Ps. Miksei festarialueella myyty yhtään porilaisia, vaikka Porissa kuitenkin oltiin?
Lähdimme lauantaina aamulla reippaina kello kahdeksan taajamajunalla kohti Poria. Junassa oli siihen aikaan aamusta vielä ihan hyvin tilaa. Olimme perillä Porissa jo joskus puoli kymmenen aikaan, joten siinä jäi hyvin aikaa aamupalalle. Toinen retkeilijöistä menetti Subway-neitsyytensä, toinen vanha horo (minä) oli menettänyt sen jo aikaa sitten. Subien jälkeen hyppelehdimme keveinä kuin perhoset Kirjurinluodolle. Portilla poistettiin Porista ostamistamme vesipulloista korkit. Kiitos vaan sille järkkäripojalle, joka urhoollisesti otti sen suihkuavan BonAquan päällensä minun sijastani. Festarialueelle sisään päästyämme kipitin oikopäätä paitamyyntiin ja tyhjensin sen Alice In Chains -paidoista. No ei kun yhden ostin. Nätin sellaisen. Kuva seuraa ehkä joskus. (Hetkinen, miten tämä nyt ei tunnu yhtään tiivistämiseltä...)
Hmm, ehkä tiivistän sanasen joka bändistä ranskalaisella palluralla. Esiintymisjärjestyksessä:
- Stam1na oli positiivinen yllätys. Tai siis, olen nähnyt ne livenä joskus useampi vuosi sitten ja silloin en saanut oikein mitään irti siitä, mutta nyt niiden musiikki alkoi viedä mukanaan. En tiedä olenko minä kehittynyt vaiko he. Veikkaan jälkimmäistä.
- Negative on ihan... äh. No, tamperelaisina saavat aina jonkinlaista sympatiaa puoleltani, mutta "ihan kiva" ei oikein riitä mihinkään. Jonnella oli kyllä ihan hyvää itseironiaa sen suhteen, että itsekin varmasti tiesivät olevansa vähän väärillä festareilla. Negative tuli siis keikkansa peruuttaneen Arian tilalle.
- Serj Tankian oli positiivinen yllätys. (Jaah, toistan näköjään itseäni). Yleensä en ole tykännyt ko. herran tuotannosta, enkä varsinkaan System of a Downista, mutta livenä se oli varsin kivaa musiikkia ja Serj vaikutti kauhean sympaattiselta kaverilta.
- The 69 Eyes oli... en mä tiedä. Ihan hyvin ne veti. Tunsin jopa biisejä enemmän kuin edellisen kerran niiden keikalla (tämä oli lajissaan jo toinen, jolla olen ollut) ja saatoin jopa intoutua hetkumaan vähän sen tahdissa. Onhan se touhu aika kornia, mutta Jyrkillä on nätit silmät. Ja panisin muutenkin. (Tätä on asiantunteva musiikkikriitikkous, jos ette ole tienneet).
- The Cult oli hyvä, kuten odotettavissa oli, ja parempikin. Ian Astbury on kauhean sympaattinen ja välispiikit viihdyttäviä. Ianin ääni on jotain tosi hienoa. Ulkonäöstä en enää edes kommentoi mitään, koska se on halpamaista eikä minulla ole varaa ja siitä lösähdyksestä nyt on mainittu jo joka ainoassa Cultin keikkaa koskevassa kirjoituksessa. Mainitsemisen arvoista on, että vesisade alkoi Cultin soittaessa biisiään Rain ("here comes the rain" siinä lauletaan), ja vesisade lakkasi Alice In Chainsin tultua lavalle. Tämä on ainakin minun versioni tapahtuneesta.
- Apocalyptica soitteli selloa varmaan ihan yhtä asiallisesti kuin ennenkin, mutta en jaksanut keskittyä. Seuraavan esiintyjän odottelulla ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. Perttu kuulemma oltiin kannettu keikan jälkeen baareilla [sic] ambulanssiin, kun fysiikka petti tai jotain.
- Alice In Chains... ... ... No laittakaa tähän jotain ylisanoja, mitä keksitte. Kyllä te tiedätte. Minä en tästä toivu ehkä ihan hetkeen. Vieläkään en jotenkin oikein tajua tapahtunutta. Ja haluaisin takaisin heti! Parasta koskaan missään ikinä. Lupasivat tulla ensi vuonna uudestaan. I sure hope so. Alempana vähän lisää AIC-sepustusta.
- Volbeat... Voi itku. Pyydän nyt anteeksi kaikilta bändin faneilta, mutta mielessäni kehittyi ehkä vertaus "Tanskan Lauri Tähkä & Elonkerjuu". Bändi on käynyt jotain miljoona kertaa Suomessa keikalla ja silti se vetää sen hurmioituneen kansanosan sinne lavan eteen, niin että kai siinä jotain täytyy olla, mutta minä en vaan tajua. Jotkut Volbeat-fanit ihmettelivät, miksi illan "pääesiintyjä" oltiin laitettu pienelle lavalle. No joo. Minusta nekin olivat väärillä festareilla, mutta kaipa silläkin saatiin muutama tuhat lisää lipputuloihin.
- HIM oli ehkä jollain tasolla pettymys, minulle siis. En ole koskaan ennen nähnyt HIMiä missään, joten ehkä odotin jotain ihan infernaalisen suurta karismaa Ville Valolta, mutta loppujen lopuksi se olikin aika pieni ja hintelä kaveri mustassa pipossa ja mustassa naisten mallisessa (minun mielestäni) t-paidassa siellä hirmu suurella lavalla. Se sitä paitsi hyppäsi ainakin kolme kertaa keikan aikana jossain lavan takana. Jälkeenpäin tosin luin, että Villellä olisi ollut poskiontelontulehdus, joten se varmastikin verotti sitä karismaakin hiukkasen. Ja onhan sillä ihan söpö hymy (screeniltä näin). Ja kauhean symppistä sanoa bändikavereille kesken keikan, että "mulla on ihan hirveä pissahätä". Muista välispiikeistä en oikein ymmärtänytkään mitään. Mutta varmasti sekin keikka olisi ollut ihan tosi loistava, jos kyseisen tyylilajin musiikista sattuisi tykkäämään. Ainakin varmaan sen eturivin tytön mielestä oli, joka itki keikan ajan ihan solkenaan ja jota screenillä näytettiin tämän tästä. Mutta miksi HIM pitää rumpaliaan häkissä?
Luin tänään Mtv3:n nettisivuilta jonkun keikka-arvostelun, jossa kehuttiin (aivan oikein) The Cultia ja Alice In Chainsia lauantain parhaiksi esiintyjiksi. Tämä arvostelun kirjoittanut itse kyllä osasi arvostaa AIC:tä sen ansaitsemalla tavalla, mutta sanoi kuulleensa keikan jälkeen kritiikkiä, että se oli liian synkkää ranteet auki -meininkiä festareille. Niin tuota mietin vaan, että mitähän ihmettä niiden pitäisi sitten soittaa festareilla, covereita? Vai kenties niitä 80-luvun lopun tilulilu-biisejään (jotka ovat hyviä toki nekin) pelkästään? Ne kuitenkin soittivat oikeasti kaikki parhaat kappaleensa (no, ehkä minä olen hiukan väärä henkilö sanomaan tuon, koska minun mielessäni niiden lähes koko tuotanto kuuluu tuohon kategoriaan), niin minun on kauhean vaikea kuvitella, miten siitä keikasta olisi saanut jotenkin vähemmän "synkän" (enkä edes olisi halunnut, koska se jos joku on juuri se mitä rakastan AIC:n musiikissa!!!). Keikalta jäin ainoastaan kaipaamaan — tietysti — sitä Laynen synkkää ranteet auki -soundia. Mutta kuka koskaan on väittänytkään elämän olevan reilua.
Niin juu ja sitä piti vielä sanoa, että viimeistään nyt William DuVall lunasti paikkansa Alice In Chainsin toisiksi parhaana lead singerina, jos ei vielä ollut lunastanut. Em. arvostelussa mainittiin, että lauluvastuuta oltiin jaettu Jerry Cantrellin kanssa, mutta niinhän se oli jo Laynen aikana. Tykkään DuVallin tyylistä ja äänestä, ja karismaakin tuntuisi löytyvän. Hänen äänessään on jotain samaa kuin Laynen äänessä, mutta ei kuitenkaan liikaa, että se vaikuttaisi matkimiselta. Sitä paitsi William taisi olla koko lauantain ainut rockstara, joka hyppäsi keikan loputtua alas lavalta rahvaan pariin. Siis siihen aidan toiselle puolelle tietysti vain, mutta silti. Kauhean symppis. (Tähän tulisi hymiö, jos en strategisesti kieltäytyisi laittamasta niitä näihin postauksiin).
Sunnuntain osalta en sitten pysty Sonispherestä muuta sanomaan, kuin että oli kuulemma myrskynnyt, mutta olen kuullut siellä olleen kivaa ja huippua ja mitä kaikkea. Itsehän valitsin sunnuntaina Sonispheren sijasta PispalaFolkin. Siellä esiintyivät mm. Jaakko & Jay, mutta ehkä tässä on ollut hehkutusta jo tarpeeksi yhdelle postaukselle. Olipa muuten jotenkin hieno fiilis seistä siellä Tahmelan rannassa salamoiden lyödessä ja ukkosen jylistessä ympärillä, mutta kuitenkin jossain vähän kauempana. Tietty sen fiiliksen hienouden tajusi vasta sen jälkeen, kun ensin oli selvinnyt siitä ensipaniikista, että minnekähän sitä juoksisi suojaan. Onneksi ei tarvinut juosta minnekään. Ja Tahmelan ranta on ehkä yksi kauneimpia paikkoja maailmassa. Kokeilkaa joskus.
Laittelen kuvia Sonispheresta vaikkapa erikseen joskus myöhemmin sitten, jos ketään kiinnostaa. Tai no, koskapa minä teidän kiinnostuksistanne olisin ollut kiinnostunut...
Ps. Miksei festarialueella myyty yhtään porilaisia, vaikka Porissa kuitenkin oltiin?
8. marraskuuta 2009
I'm small I like to sing about the small things
Olen joskus aikaisemminkin hehkuttanut täällä blogissa Jaakko & Jay -nimistä duoa. Kyseessähän on siis tamperelainen kaksikko, joka soittaa omien sanojensa mukaan folkpunkia ja mikäpä tuota musiikkia paremmin kuvaisikaan. Jaakolta ja Jaylta ilmestyi tällä viikolla ensimmäinen levy ja kävin ostamassa sen torstaina. En ollut ehtinyt aiemmin vielä kuunnella kyseistä levyä, mutta viime yönä, sen innoittamatta että olin lauantai-illan samassa baarissa Jayn kanssa (vähänkö teki mieli mennä fanittamaan in person, mutta en kehdannut, niin rupesi ujostuttamaan kun melkein kirjaimellisesti törmäsin jannuun vessan ovella), kuuntelin koko levyn kotiin päästyäni. Ja voi pojat (ja miksei tytötkin), tykkään niin paljon.
Jokaiselle suosittelen bändin tuotantoon tutustumisen aloittamista live-keikalla. Jos näette jossain esiintyvän Jaakon & Jayn, niin hinatkaa nyt hemmetissä ahterinne sinne paikalle. Jos jäätte kylmäksi, niin olette jollain tapaa syvältä sisältänne joko hyvin pahoja tai vaihtoehtoisesti hyvin tylsiä ihmisiä. Voisin tässä kehua miten loistavia ja energisiä ja iloisia tyyppejä nuo ovat livenä, mutta kyllä se on itse koettava. Menkää siis. Menkää!
Itse olen nähnyt Jaakon & Jayn livenä kahdesti Tammerfestien ilmaislavalla. Ensimmäisellä kerralla en osannut odottaa mitään, mutta olin myyty ihan heti. Toisella kertaa sitten sitten osasin jo odottaa ja kovasti odotinkin. Ihania poikia. Ihanaa musiikkia. Jotain todella piristävää vaihtelua tämän kaiken tusinatavaran keskellä.
Niin ja vaikka tyypit on livenä aivan mahtavia, niin on tuo levykin oikein hyvä. Hauska pointti tuossa levyssä on se, että sillä on itse asiassa oikeasti kaksi kappaletta enemmän kuin levyn kannet antaisivat käsittää. Ja levyn takakannessakin lukee että "13 or 14 songs against the sounds of modern society". Eli se nyt niin tarkkaa ole onko niitä kappaleita 13, 14 tai ehkä sittenkin jopa 16.
Sisäinen anarkistini tykkää ja antaa viisi tähteä.
Jokaiselle suosittelen bändin tuotantoon tutustumisen aloittamista live-keikalla. Jos näette jossain esiintyvän Jaakon & Jayn, niin hinatkaa nyt hemmetissä ahterinne sinne paikalle. Jos jäätte kylmäksi, niin olette jollain tapaa syvältä sisältänne joko hyvin pahoja tai vaihtoehtoisesti hyvin tylsiä ihmisiä. Voisin tässä kehua miten loistavia ja energisiä ja iloisia tyyppejä nuo ovat livenä, mutta kyllä se on itse koettava. Menkää siis. Menkää!
Itse olen nähnyt Jaakon & Jayn livenä kahdesti Tammerfestien ilmaislavalla. Ensimmäisellä kerralla en osannut odottaa mitään, mutta olin myyty ihan heti. Toisella kertaa sitten sitten osasin jo odottaa ja kovasti odotinkin. Ihania poikia. Ihanaa musiikkia. Jotain todella piristävää vaihtelua tämän kaiken tusinatavaran keskellä.
Niin ja vaikka tyypit on livenä aivan mahtavia, niin on tuo levykin oikein hyvä. Hauska pointti tuossa levyssä on se, että sillä on itse asiassa oikeasti kaksi kappaletta enemmän kuin levyn kannet antaisivat käsittää. Ja levyn takakannessakin lukee että "13 or 14 songs against the sounds of modern society". Eli se nyt niin tarkkaa ole onko niitä kappaleita 13, 14 tai ehkä sittenkin jopa 16.
Sisäinen anarkistini tykkää ja antaa viisi tähteä.
13. heinäkuuta 2009
Heeeeei valonkantaja
Kuten nokkelimmat teistä ehkä ymmärsivät edellisestä kirjoituksestani, vaikken kyennytkään kokonaisiin lauseisiin, olin lauantaina katselemassa ja kuuntelemassa Tehosekoitinta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Kuten aika moni muukin siellä teltassa. Tapauksen johdosta olen ollut pari päivää niin ekstaattisessa tilassa, että oli pakko hetki sulatella asiaa ennen tätä postausta. Ja silti tästä tulee ihan kauheata hehkutusta, tiedän sen.
Siis Tehosekoitin. Livenä. Aivan mieletöntä. Muistan viime syksynä ja talvenakin ajatelleeni, että minulla on ikävä niitä. Ja että en varmaan ikinä näe niitä enää livenä. Ja sitten PAM! Ne palaakin keikkailemaan. Fiilis on sitä luokkaa kuin olisi tavannut rakkaansa viiden vuoden tauon jälkeen. Keikka oli jotain ihan käsittämättömän mahtavaa. Se tunnelma ja ne biisit ja Otto. Tehiksen Otto eikä mikään runoilija Otto Grundström. Otto on ehkä pienin mies johon olen näin sydämenä, mutta Otolla onkin karismaa ainakin kolmen pilvenpiirtäjän verran. Ihan kuulkaas meinaan pakahtua tähän intoon ja onneen! (Miten nuo kuulostavatkin joltain Dna:n kännyliittymiltä... into ja onni...)
Muistan kun viimeisen kerran näin Tehiksen silloin joskus viisi vuotta sitten. Katselin sitä touhua siellä lavalla ja ajattelin ihan oikeasti, että tyypit taitavat olla tosi kyllästyneitä siihen touhuun. Siitähän ei sitten mennytkään kovin montaa päivää tai viikkoa, kun ilmoittivat, että lopettavat. Voin kertoa, että lauantaina siitä viiden vuoden takaisesta tympääntymisestä ei ollut merkkiäkään. Ja bändi veti ihan tasan yhtä hyvin, jos ei paremminkin, kuin silloin ennen. Ihanaa. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tätä lisää minulle, kiitos.
JJ tuolla aiemmalla kommenttipalstalla sanoi, että Apulanta on parempi (jos nyt vertailla täytyy), mutta jos/kun on nähnyt molemmat bändit livenä, niin minun mielestäni ne eivät edes paini samassa sarjassa. Olen joskus nähnyt Apulannan livenä ja meinasin pitkästyä kuoliaaksi sillä keikalla. Tehiksen keikalla ei pysty kuolemaan kuin korkeintaan siihen, että yli-innoissaan vahingossa nielaisee kielensä tai jotain. (Sitä paitsi Apulannan nykyinen tuotanto on ihan hirveätä kuraa, imho. Ehkä niidenkin olisi kannattanut jäädä viisi vuotta sitten lepäilemään laakereille.)
Makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Mutta olipa ihan helvetin hyvä keikka.
Ps. Video ei ole minun.
Siis Tehosekoitin. Livenä. Aivan mieletöntä. Muistan viime syksynä ja talvenakin ajatelleeni, että minulla on ikävä niitä. Ja että en varmaan ikinä näe niitä enää livenä. Ja sitten PAM! Ne palaakin keikkailemaan. Fiilis on sitä luokkaa kuin olisi tavannut rakkaansa viiden vuoden tauon jälkeen. Keikka oli jotain ihan käsittämättömän mahtavaa. Se tunnelma ja ne biisit ja Otto. Tehiksen Otto eikä mikään runoilija Otto Grundström. Otto on ehkä pienin mies johon olen näin sydämenä, mutta Otolla onkin karismaa ainakin kolmen pilvenpiirtäjän verran. Ihan kuulkaas meinaan pakahtua tähän intoon ja onneen! (Miten nuo kuulostavatkin joltain Dna:n kännyliittymiltä... into ja onni...)
Muistan kun viimeisen kerran näin Tehiksen silloin joskus viisi vuotta sitten. Katselin sitä touhua siellä lavalla ja ajattelin ihan oikeasti, että tyypit taitavat olla tosi kyllästyneitä siihen touhuun. Siitähän ei sitten mennytkään kovin montaa päivää tai viikkoa, kun ilmoittivat, että lopettavat. Voin kertoa, että lauantaina siitä viiden vuoden takaisesta tympääntymisestä ei ollut merkkiäkään. Ja bändi veti ihan tasan yhtä hyvin, jos ei paremminkin, kuin silloin ennen. Ihanaa. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tätä lisää minulle, kiitos.
JJ tuolla aiemmalla kommenttipalstalla sanoi, että Apulanta on parempi (jos nyt vertailla täytyy), mutta jos/kun on nähnyt molemmat bändit livenä, niin minun mielestäni ne eivät edes paini samassa sarjassa. Olen joskus nähnyt Apulannan livenä ja meinasin pitkästyä kuoliaaksi sillä keikalla. Tehiksen keikalla ei pysty kuolemaan kuin korkeintaan siihen, että yli-innoissaan vahingossa nielaisee kielensä tai jotain. (Sitä paitsi Apulannan nykyinen tuotanto on ihan hirveätä kuraa, imho. Ehkä niidenkin olisi kannattanut jäädä viisi vuotta sitten lepäilemään laakereille.)
Makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Mutta olipa ihan helvetin hyvä keikka.
Ps. Video ei ole minun.
2. heinäkuuta 2009
Sama se on rakastit minua tai et, sinä huonoa musiikkia kuuntelet
Aika moni on varmaan nähnyt televisiossa sen semi-ärsyttävän DNA:n mainoksen, jossa suomalainen The Virtanen Band nousee maailmanmaineeseen ja Juha Veijonen esittää kyseisen bändin manageria, joka vie tuhkatkin pesästä tai jotain? (Jos ette, niin katsokaa tuon linkin takaa ja tiedätte mistä puhun). No, kanavasurffailin tuossa ja pysähdyin Voicelle hetkeksi. Luulin ensin, että siellä tulee tuo DNA:n mainos, mutta siellä tulikin ihan oikeasti tuon The Virtanen Bandin musiikkivideo. Siis... Onko tuo The Virtanen Band ihan oikeasti joku bändi vai pelkästään DNA:n järjettömällä panostuksella tehty mainoskikka?
Koko touhuhan näyttää hyvältä, etenkin se bändin ns. keulahahmo-kitaristi-laulaja-whatever, mutta miksi sen kappaleen pitää sitten olla niin tylsä? Biisin tylsyyden selittää tietysti se, että The Virtanen Bandin Facebookin fanisivulla kerrotaan bändin saaneen musiikillisia vaikutteita Van Halenilta, Bon Jovilta, Kings of Leonilta ja Fall Out Boylta. Meinaan joka kerta kuolla pitkästymiseen, kun sitä Kings of Leonin renkutusta soitetaan radiossa. Ja ehkä jotkut teistä tietävät tunteeni Bon Jovia kohtaan.
No, pointtini vain oli, että sääli jos homma näyttää hyvältä, mutta kuulostaa huonolta. Vaikka tiedän toki, ettei kaikkea maailman musiikkia (siis läheskään kaikkea, ei juuri ollenkaan) tehdä miellyttämään minun korviani. Mietin myös, että jos kyseessä on ihan oikea bändi eikä mikään mainoskikka, niin miten kauan sillä kestää tulla vakavasti otetuksi yhtyeeksi tuon DNA:n mainoksen jälkeen (joka muuten tulee korvistani ja silmistänikin jo ulos)? Jos kyseessä taas on yksinkertaisesti DNA:n mainostoimiston idea, niin hatunnosto heille, koska saivat minutkin kirjoittamaan tämän postauksen vaikka biisi onkin paska.
Miksikä muuten kutsutaan tätä nykyistä suomirokin (vai popin?) vallitsevaa genreä, jossa kaikki bändit kuulostavat samalta? Happoradio, Disco, Poets of the Fall, Sunrise Avenue jne... Onko se jotain iskelmä-emo-poprokkia? Ja pitäisikö nuo bändit jotenkin erottaa toisistaan? Sitten on tällainen uutuus nimeltänsä Järjestyshäiriö, josta on kyllä järjestyshäiriöt kaukana. Bändissä kuulostaisi olevan iskelmälaulaja, jonka taustalle on laitettu rokkibändi. Mutta onneksi nyt suomipoprockin taivaalle on alkanut ilmestyä tällaisia uusia piristäviä vaihtoehtoja, kuten Anna Puu ja Belle Who. Tulen noista aina hyvälle tuulelle.
Ja miksi en käännä jo televisiotani pois Voicelta?
Koko touhuhan näyttää hyvältä, etenkin se bändin ns. keulahahmo-kitaristi-laulaja-whatever, mutta miksi sen kappaleen pitää sitten olla niin tylsä? Biisin tylsyyden selittää tietysti se, että The Virtanen Bandin Facebookin fanisivulla kerrotaan bändin saaneen musiikillisia vaikutteita Van Halenilta, Bon Jovilta, Kings of Leonilta ja Fall Out Boylta. Meinaan joka kerta kuolla pitkästymiseen, kun sitä Kings of Leonin renkutusta soitetaan radiossa. Ja ehkä jotkut teistä tietävät tunteeni Bon Jovia kohtaan.
No, pointtini vain oli, että sääli jos homma näyttää hyvältä, mutta kuulostaa huonolta. Vaikka tiedän toki, ettei kaikkea maailman musiikkia (siis läheskään kaikkea, ei juuri ollenkaan) tehdä miellyttämään minun korviani. Mietin myös, että jos kyseessä on ihan oikea bändi eikä mikään mainoskikka, niin miten kauan sillä kestää tulla vakavasti otetuksi yhtyeeksi tuon DNA:n mainoksen jälkeen (joka muuten tulee korvistani ja silmistänikin jo ulos)? Jos kyseessä taas on yksinkertaisesti DNA:n mainostoimiston idea, niin hatunnosto heille, koska saivat minutkin kirjoittamaan tämän postauksen vaikka biisi onkin paska.
Miksikä muuten kutsutaan tätä nykyistä suomirokin (vai popin?) vallitsevaa genreä, jossa kaikki bändit kuulostavat samalta? Happoradio, Disco, Poets of the Fall, Sunrise Avenue jne... Onko se jotain iskelmä-emo-poprokkia? Ja pitäisikö nuo bändit jotenkin erottaa toisistaan? Sitten on tällainen uutuus nimeltänsä Järjestyshäiriö, josta on kyllä järjestyshäiriöt kaukana. Bändissä kuulostaisi olevan iskelmälaulaja, jonka taustalle on laitettu rokkibändi. Mutta onneksi nyt suomipoprockin taivaalle on alkanut ilmestyä tällaisia uusia piristäviä vaihtoehtoja, kuten Anna Puu ja Belle Who. Tulen noista aina hyvälle tuulelle.
Ja miksi en käännä jo televisiotani pois Voicelta?
2. maaliskuuta 2009
Tyttö on romuna, monessa osassa
Olen ollut jotensakin vailla keskittymiskykyä tässä viime päivinä, josta syystä varsinainen kirjoittelu blogiin on vähän kärsinyt. Olisi kyllä ollut kaikenlaista sanottavaa, mutta en ole vaan jaksanut panostaa niiden sanojen siirtämiseen kirjalliseen muotoon.
Olen tainnut tulla vanhaksi. Sen lisäksi, että muistini on ruvennut pätkimään todella huolestuttavalla tavalla, olen myös fyysisesti ihan romuna. Niskani ovat olleet viime aikoina niin jumissa, että päätä kääntäessä — mikäli se siis kääntyy — on kuulunut pelkkää rutinaa. Aivan kuin joku kakkosnelonen (uu, timpuritermejä) olisi naulattu niskaani ja takaraivooni. En muista aamua jolloin viimeksi niskaa ja hartiaa tai jotain muuta paikkaa ei olisi kolottanut. Näiden lisäksi selkäni oli ihan omituinen muutaman päivän ajan. Tuntui siltä kuin olisi tarve naksauttaa joku nikama selkärangasta. Viime yönä käänsin kylkeä sängyssä, selkärangasta kuului rusahdus ja sen jälkeen selkä onkin ollut taas normaalimpi. Olen myös astmalääkekuurilla muutaman viikon, koska siitä loppuvuoden yskästä lähtien henkeni on vinkunut säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja varmaan jonkun vaivan nyt unohdankin tästä. Niin ja jos talousuutiset sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla jatkuvat yhtä synkkinä, niin kohta varmaan nautiskelen myöskin jotain mielialalääkkeitä kun saan hermoromahduksen. Sitä odotellessa! (Eilen illalla se oli jo melko lähellä).
Jos mennään kuitenkin positiivisempiin aiheisiin, niin minulla oli lauantaina todella kivaa. Olin illalla kuuntelemassa bändiä nimeltänsä Piecemaker. Kyseessä on paikallinen vielä melko tuntematon tapaus, enkä oikeastaan odottanut siltä kovinkaan ihmeitä. Siksi olinkin todella positiivisesti yllättynyt bändin ja musiikin tasosta. Oikeastaan ensimmäisistä sävelistä olin jo ihan myyty. Sehän todella svengasi. Soitto (ja laulu toki myös) oli mielestäni todella taidokasta, aivan kuin bändi olisi soittanut ammatikseen jo vuosia, ja tyypit on kuitenkin vain jotain parikymppisiä. Kappaleetkin oli oikeasti hyviä eikä sellaista lirpunlarpun massaa kuten useimmilla, ja ihan tosissaan tykkäsin siitä saundista ja svengistä ja mistä lie. Eikä minulla edes ole mitenkään oma lehmä ojassa kun kehun bändiä. Niin että jos joku levy-yhtiön tyyppi lukee tätä, niin kannattaa nyt äkkiä löytää tuo bändi. Käykää nettisivuilta kuuntelemassa kappaleita. Itse tykkään erityisesti tuosta Hippie gave me a note -kappaleesta. Enimmäkseen Harmittoman valistunut, korkealle jalostunut ja hyvin kriittinen musiikkitoimitus suosittelee!
Lauantai-iltana minut myös ilmeisesti yritettiin ostaa Golfilla. Autolla siis, ei sillä pallopelillä. Että saan sen auton, jos alan seukata, tai jotain. En ole ihan varma, koska ei siitä kännisestä sönkötyksestä oikein saanut selvää. Jouduin kieltäytymään ajokortittomuuteeni vedoten. Montaakohan kamelia yksi VW Golf vastaa? Ihan vaan, että tietäisin sitten hintani markkinoilla.
Ysiltä, eli ihan kohta, alkaa Subilla Tim Burtonin versio Charlie and the Chocolate Factorysta, jossa Willy Wonkaa esittää tietysti Johnny Depp. Minusta tuo leffa on ihan huippu, suosittelen katsomaan!
Ps. Olen ottanut postauksen kuvan kesällä 2005 Lontoossa Leicester Squarella, kun edellä mainittu leffa oli ensi-illassa teatterissa ihan siinä vieressä ja puisto oli koristeltu elokuvan teeman mukaisesti. Se oli kovin hienon näköistä, tuossa kuvassa ei valitettavasti näy kuin murto-osa siitä hienoudesta.
9. marraskuuta 2008
Play that funky music, white boy
Tulipa sitten eilen käytyä jäähallilla kuuntelemassa ja jopa katselemassa Slipknotia. Meillä oli sen verran hyvät paikat, että bändin jopa näki ihan hyvin. Oli siellä lämppäreinä tietysti ne Children of Bodom ja Machine Head, kuten eilen jo mainitsinkin. Mutta ennenkö sanon noista yhtikäs mitään, niin on pakko vähän valittaa keikkajärjestelyistä.
Tampereen jäähallihan oli siis eilen loppuunmyyty, mistä nyt tyhmempikin olisi saattanut tajuta jonoja olevan luvassa, mutta ei nyt ihan tuossa mittakaavassa... Saavuimme paikalle hieman ennen kuutta, kun ovet aukesivat kuudelta. Tai ainakin piti aueta. Ei mitään käsitystä mitä siellä ovella tapahtui ensimmäisen puoli tuntia, mutta jono oli siis aivan helvetin pitkä, ulkona kylmää ja märkää, ja ennen puolta seitsemää se koko hemmetin jono ei ollut hievahtanut senttiäkään. Siis en käsitä jäikö ne järkkärit rakastelemaan kaikkia sisääntulijoita siinä ovella vai mikä ihme siinä kesti?! Välillä joku kävi tiedusteluretkellä siellä ovien luona ja tuli takaisin kertoen, että siellä on kaksi hel**tin pientä ovea, joista ne päästää ihmisiä sisään. Meillä oli tietoa, että CoB olisi alkanut soittamaan klo 18.30 (jolloin jono siis ei ollut liikkunut vielä minnekään), mutta nyt Saunan nettisivuilla (josta en muuten löydä yhteystietoja tai mitään palautekanavaa) ainakin lukee, että 19.00. No oli miten oli, niin siinä puoli seiskan aikaan se jono rupesi jopa liikkumaan eteenpäin. Kun istahdin omalle paikalleni, niin kello oli 19.07. Joopa joo. Enpä ole tuollaistakaan ennen nähnyt, että tunti kestää päästä sisälle jonnekin kälyiseen jäähalliin, oli sitten loppuunmyyty tai ei. Nyt on kyllä oikeasti sellainen olo, että joku flunssa saattaa kolkutella nurkan takana. Ai niin joo! Ja kaikista hauskinta ehkä oli se, että kaikki "vaaralliset esineet" kuten ketjut ja niittivyöt olivat keikalla kiellettyjä! Voitte ehkä miettiä minkä näköistä jengiä käy näiden bändien keikoilla ja sitten miettiä sitä metallin määrä siellä narikassa... Myös reppuja ja laukkuja (ei koskenut sentään onneksi ihan normaaleja olkalaukkuja) ei saanut viedä sisälle eikä sinne narikkaan päässyt kuin ulkokautta. Kiva varmasti jonottaa ensin tunti sisälle ja sen jälkeen ovella kerrotaan, että siirrypä tuonne narikkajonoon, josta uudestaan jonottamaan sisälle. Toivottavasti ne rassukat eivät jonon perään ainakaan joutuneet takaisin menemään. Voisi siis sanoa, että aivan helvetin hyvin järjestetty keikka, terkkuja vaan Santalahdelle...
Children of Bodom (hyvin näkyy)
Siinä vaiheessa kun vihdoin päästiin sisälle, niin Children of Bodom oli alkanut jo soittaa. Sinällään se ei kauheasti itkettänyt minua, mutta heidän kannaltaan ehkä paskempi nakki, kun puolet jengistä seisoi vielä pihalla. Laihon Axu (ollaan ihan bestixii) mainitsikin siellä ihmetelleensä, että missä v***ssa kaikki ovat. No, selvisin hengissä CoB:n keikasta ja kyllähän sitä nyt livenä kuuntelee mieluummin kuin vaikkapa levyltä. Hyvinhän ne soittaa (siis itse asiassa tosi hyvin), mutta ei vaan ole minun musiikkiani. Niin joo, se CoB:n keikan lopetus oli kyllä myöskin melko eksoottinen. En ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, kun kaiuttimista alkoi soida jotain ihan muuta musiikkia yhtäkkiä, bändi häippäsi lavalta ja roudarit syöksyivät paikalle. Jäin vaan monttu auki katsomaan, että mitä kettua nyt tapahtui?! Kello oli siinä vaiheessa 19.38, joten jos se keikka alkoi muka vasta klo 19, niin eiväthän ne ehtineet soittaa edes sitä 45 minuuttia, mikä Hesarin kriitikon mukaan oli Helsingin keikalla liian lyhyt aika. Bodomin jälkeen lavalle tuli sitten amerikkalainen Machine Head, jonka musiikki oli... no, ei yhäkään ihan minun juttuni, mutta toisaalta olisi se paskempaakin voinut olla. Kuten vaikka Yö tai Celine Dion. (Hups, tuli vahingossa pieni oksennus suuhun kun ajattelinkin). Machine Headin keikan aikana yleisö siellä kentällä rupesi yhtäkkiä juoksemaan rinkiä (lisäselvitys:siis vähän niin kuin semmoinen pyörre siellä yleisön joukossa) ja se oli kyllä kauempaa katsottuna aika hienon näköistä. Bändin laulajakin oli ihan tohkeissaan siitä. Kuulemma se on joku juttu noissa hevipiireissä, mutta enpä ollut ennen nähnyt moista.
Machine Head (vielä paremmin näkyy)
Niin ja sitten vimppana oli tietysti itse Slipknot, joka säikäytti minut heti alkuun pyrotekniikoillaan. No oikeasti säikähdin suunnilleen joka kerta kun ne pommit räjähti. Olen Slipknotin niiden hiukan melodisempien kappaleiden suurempi ystävä, koska Corey Taylorilla on niin hyvä lauluääni, eikä se oikein pääse oikeuksiinsa niissä pelkissä huutokappaleissa. Slipknot veti hyvän keikan ja Tampereella oli tietysti best audience ever. (Ei, ihan varmasti ei sano noin jokaisessa muussakin keikkapaikassa!) Eipä siitä muuta sanottavaa.
Slipknot (hei tästähän saa jopa selvää)
(Ja ihan vaan tiedoksi sille, joka viimeksi epäili etten käy paljoa ulkona kun kehtasin väittää sen Pepe Deluxén soittaneen liian kovaa, niin nuo kolme bändiä soittivat kaikki aivan yhtä kovaa, mutta yksikään niistä ei soittanut liian kovaa. Huomaatko eron vai haenko rautalankaa?)
Tästä tuli nyt kauhean pitkä "keikka-arvostelu", mikä ei kyllä alunperin ollut tarkoitukseni, koska ei näitä varmaan jaksa kukaan lukea. En vaan osaa ikinä tiivistää mitään. Alla on vielä Slipknotin uusi sinkku, jos joku haluaa kuunnella. Tuo on huomattavasti melodisempaa ja rauhallisempaa kuin heidän musiikkinsa tavallisesti. Minusta tuo kuulostaa ainakin ihan hyvältä. Paitsi ehkä jopa liian rauhallista minun makuuni, heh.
Mikähän siinä muuten on, että rockstarat on usein tosi pieniä kun ne näkee livenä? Sen tiesinkin, että Alexi Laiho on pienikokoinen, mutta Corey Taylorin pienuus yllätti lievästi. Imdb:n mukaan hän on kyllä puoli senttiä minua pidempi, mutta silti jotenkin odotin isompikokoista tyyppiä. Jos minulta kysyttäisiin, ja minultahan kysytään, niin olisin veikannut häntä pienemmäksikin. Mutta ehkä se välimatka sitten vaan hämäsi, tai sitten ne muut bändin jäsenet ovat vaan niin pitkiä.
Ps. Keikalla oli myös kamerat kiellettyjä, joten nuo kuvat on napsittu todella huippuhyvällä kännykkäni kameralla, jossa ei ole minkäänlaista zoomia.
Edittiä 18.53: Luin tuolta pakkotoiston keikka-arvosteluista, että joku, joka oli ollut jonottamassa jo neljän aikaan, oli päässyt sisään vasta sen 18.30 jälkeen:
"kuudelta piti avata ovet,mutta vasta 18.30 jälkeen päästiin sisään.tulihan siinä leppoisat 2,5 tuntia ooteltua,varpaita vähän paleli.sen narikan kanssa oli vissiin jotain sotkua,mutta siitä narikastakin ois voinu ruveta tiedottamaan vaikka vähän aikasemmin kuin varttia vaille kuusi.vittusaatana."
Eli mehän jouduimme odottamaan kohtuullisen vähän aikaa...
Tampereen jäähallihan oli siis eilen loppuunmyyty, mistä nyt tyhmempikin olisi saattanut tajuta jonoja olevan luvassa, mutta ei nyt ihan tuossa mittakaavassa... Saavuimme paikalle hieman ennen kuutta, kun ovet aukesivat kuudelta. Tai ainakin piti aueta. Ei mitään käsitystä mitä siellä ovella tapahtui ensimmäisen puoli tuntia, mutta jono oli siis aivan helvetin pitkä, ulkona kylmää ja märkää, ja ennen puolta seitsemää se koko hemmetin jono ei ollut hievahtanut senttiäkään. Siis en käsitä jäikö ne järkkärit rakastelemaan kaikkia sisääntulijoita siinä ovella vai mikä ihme siinä kesti?! Välillä joku kävi tiedusteluretkellä siellä ovien luona ja tuli takaisin kertoen, että siellä on kaksi hel**tin pientä ovea, joista ne päästää ihmisiä sisään. Meillä oli tietoa, että CoB olisi alkanut soittamaan klo 18.30 (jolloin jono siis ei ollut liikkunut vielä minnekään), mutta nyt Saunan nettisivuilla (josta en muuten löydä yhteystietoja tai mitään palautekanavaa) ainakin lukee, että 19.00. No oli miten oli, niin siinä puoli seiskan aikaan se jono rupesi jopa liikkumaan eteenpäin. Kun istahdin omalle paikalleni, niin kello oli 19.07. Joopa joo. Enpä ole tuollaistakaan ennen nähnyt, että tunti kestää päästä sisälle jonnekin kälyiseen jäähalliin, oli sitten loppuunmyyty tai ei. Nyt on kyllä oikeasti sellainen olo, että joku flunssa saattaa kolkutella nurkan takana. Ai niin joo! Ja kaikista hauskinta ehkä oli se, että kaikki "vaaralliset esineet" kuten ketjut ja niittivyöt olivat keikalla kiellettyjä! Voitte ehkä miettiä minkä näköistä jengiä käy näiden bändien keikoilla ja sitten miettiä sitä metallin määrä siellä narikassa... Myös reppuja ja laukkuja (ei koskenut sentään onneksi ihan normaaleja olkalaukkuja) ei saanut viedä sisälle eikä sinne narikkaan päässyt kuin ulkokautta. Kiva varmasti jonottaa ensin tunti sisälle ja sen jälkeen ovella kerrotaan, että siirrypä tuonne narikkajonoon, josta uudestaan jonottamaan sisälle. Toivottavasti ne rassukat eivät jonon perään ainakaan joutuneet takaisin menemään. Voisi siis sanoa, että aivan helvetin hyvin järjestetty keikka, terkkuja vaan Santalahdelle...
Children of Bodom (hyvin näkyy)Siinä vaiheessa kun vihdoin päästiin sisälle, niin Children of Bodom oli alkanut jo soittaa. Sinällään se ei kauheasti itkettänyt minua, mutta heidän kannaltaan ehkä paskempi nakki, kun puolet jengistä seisoi vielä pihalla. Laihon Axu (ollaan ihan bestixii) mainitsikin siellä ihmetelleensä, että missä v***ssa kaikki ovat. No, selvisin hengissä CoB:n keikasta ja kyllähän sitä nyt livenä kuuntelee mieluummin kuin vaikkapa levyltä. Hyvinhän ne soittaa (siis itse asiassa tosi hyvin), mutta ei vaan ole minun musiikkiani. Niin joo, se CoB:n keikan lopetus oli kyllä myöskin melko eksoottinen. En ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, kun kaiuttimista alkoi soida jotain ihan muuta musiikkia yhtäkkiä, bändi häippäsi lavalta ja roudarit syöksyivät paikalle. Jäin vaan monttu auki katsomaan, että mitä kettua nyt tapahtui?! Kello oli siinä vaiheessa 19.38, joten jos se keikka alkoi muka vasta klo 19, niin eiväthän ne ehtineet soittaa edes sitä 45 minuuttia, mikä Hesarin kriitikon mukaan oli Helsingin keikalla liian lyhyt aika. Bodomin jälkeen lavalle tuli sitten amerikkalainen Machine Head, jonka musiikki oli... no, ei yhäkään ihan minun juttuni, mutta toisaalta olisi se paskempaakin voinut olla. Kuten vaikka Yö tai Celine Dion. (Hups, tuli vahingossa pieni oksennus suuhun kun ajattelinkin). Machine Headin keikan aikana yleisö siellä kentällä rupesi yhtäkkiä juoksemaan rinkiä (lisäselvitys:siis vähän niin kuin semmoinen pyörre siellä yleisön joukossa) ja se oli kyllä kauempaa katsottuna aika hienon näköistä. Bändin laulajakin oli ihan tohkeissaan siitä. Kuulemma se on joku juttu noissa hevipiireissä, mutta enpä ollut ennen nähnyt moista.
Machine Head (vielä paremmin näkyy)Niin ja sitten vimppana oli tietysti itse Slipknot, joka säikäytti minut heti alkuun pyrotekniikoillaan. No oikeasti säikähdin suunnilleen joka kerta kun ne pommit räjähti. Olen Slipknotin niiden hiukan melodisempien kappaleiden suurempi ystävä, koska Corey Taylorilla on niin hyvä lauluääni, eikä se oikein pääse oikeuksiinsa niissä pelkissä huutokappaleissa. Slipknot veti hyvän keikan ja Tampereella oli tietysti best audience ever. (Ei, ihan varmasti ei sano noin jokaisessa muussakin keikkapaikassa!) Eipä siitä muuta sanottavaa.
Slipknot (hei tästähän saa jopa selvää)(Ja ihan vaan tiedoksi sille, joka viimeksi epäili etten käy paljoa ulkona kun kehtasin väittää sen Pepe Deluxén soittaneen liian kovaa, niin nuo kolme bändiä soittivat kaikki aivan yhtä kovaa, mutta yksikään niistä ei soittanut liian kovaa. Huomaatko eron vai haenko rautalankaa?)
Tästä tuli nyt kauhean pitkä "keikka-arvostelu", mikä ei kyllä alunperin ollut tarkoitukseni, koska ei näitä varmaan jaksa kukaan lukea. En vaan osaa ikinä tiivistää mitään. Alla on vielä Slipknotin uusi sinkku, jos joku haluaa kuunnella. Tuo on huomattavasti melodisempaa ja rauhallisempaa kuin heidän musiikkinsa tavallisesti. Minusta tuo kuulostaa ainakin ihan hyvältä. Paitsi ehkä jopa liian rauhallista minun makuuni, heh.
Mikähän siinä muuten on, että rockstarat on usein tosi pieniä kun ne näkee livenä? Sen tiesinkin, että Alexi Laiho on pienikokoinen, mutta Corey Taylorin pienuus yllätti lievästi. Imdb:n mukaan hän on kyllä puoli senttiä minua pidempi, mutta silti jotenkin odotin isompikokoista tyyppiä. Jos minulta kysyttäisiin, ja minultahan kysytään, niin olisin veikannut häntä pienemmäksikin. Mutta ehkä se välimatka sitten vaan hämäsi, tai sitten ne muut bändin jäsenet ovat vaan niin pitkiä.
Ps. Keikalla oli myös kamerat kiellettyjä, joten nuo kuvat on napsittu todella huippuhyvällä kännykkäni kameralla, jossa ei ole minkäänlaista zoomia.
Edittiä 18.53: Luin tuolta pakkotoiston keikka-arvosteluista, että joku, joka oli ollut jonottamassa jo neljän aikaan, oli päässyt sisään vasta sen 18.30 jälkeen:
"kuudelta piti avata ovet,mutta vasta 18.30 jälkeen päästiin sisään.tulihan siinä leppoisat 2,5 tuntia ooteltua,varpaita vähän paleli.sen narikan kanssa oli vissiin jotain sotkua,mutta siitä narikastakin ois voinu ruveta tiedottamaan vaikka vähän aikasemmin kuin varttia vaille kuusi.vittusaatana."
Eli mehän jouduimme odottamaan kohtuullisen vähän aikaa...
26. lokakuuta 2008
Oh wow!
Intouduin viime yönä väsäämään itselleni profiilin Last.fm:ään ja nyt ihmettelen miksen ole tehnyt sitä jo paljon aikaisemmin. Tuohan on aivan mielettömän hyvä tapa tutustua uuteen musiikkiin ja uusiin bändeihin (minulle uusiin siis), jotka valikoituvat kuuntelemani musiikin perusteella! Vähänkö hienoa. Meitsin profiili löytyy täältä, jos jotakuta kiinnostaa ja haluaa vaikka kaveriutua kanssani. Tuollakin näköjään on tuollainen kaverimeininki.
Olin eilen illalla Tullikamarilla sellaisessa Lost in music -tapahtumassa. Se oli puoliksi ikärajaton (Pakkahuone) ja puoliksi K-18 (Klubi) -konsertti. Tulee aina jotenkin niin typerä olo, kun täytyy mennä jonkun kassitarkastuksen läpi. Aivan kuin minulla olisi tarve salakuljettaa baariin omia juomia... Onneksi Pakkahuoneella tällä kertaa oli se anniskelualue sentään ulotettu esiintymislavalle asti, joten ei tarvinut juoda siidereitä jossain pienessä karsinassa ja näin ollen tilanne ei ollut aivan tosi dorka.
Ensimmäinen bändi Klubin puolella oli Pepe Deluxé, joka soitti aivan liian kovaa. Minua vituttaa aina aivan äärettömästi, jos lämppäribändit soittavat liian kovaa. Ja valitettavasti niillä on (ehkä kokemattomuuttaan?) taipumus soittaa liian kovaa. Kerran yksi Kotiteollisuuden keikka meni minulta ihan plörinäksi, kun ihastuttavan lämppärin vuoksi korvani olivat ihan paskana enkä oikeasti kuullut enää kovin hyvin. Tai siis kaikki oli jotenkin semmoista kakofonista meteliä vain ja laulusta en saanut mitään selvää. Eilen illallakin jotkut olivat sormet korvissa (korvatulppia ei ollut muuten tarjolla yhtään), osalla oli kärsivä ilme ja loput pakenivat Pakkahuoneen puolelle. Kuten mekin.
Pakkahuoneen puolella soitti Ismo Alanko Teholla, Disco Ensemble ja Hanoi Rocks. Vaikka Ismoa fanitankin, niin kaipa se Hanoi Rocks räjäytti potin kuitenkin. Disco Ensemble taas oli... no, ihan jees. Livenä kuulostivat paremmalta kuin levyllä, koska levyllä se musiikki on paljon siloitellumpaa ja livenä taas roiskui enemmän räkä, kuvainnollisesti sanottuna. Tai ehkä kirjaimellisestikin, en tiedä kun en ollut eturivissä. Klubin puolella soitti myös muutama muu bändi, mutta niistä en nyt muista enää oikein mitään. Edes nimiä.
Tuosta eilisestä tulikin sitten mieleeni järjestää pieni battle tässä sunnuntai-illan iloksi. Nyt testataan onko alkuperäinen aina alkuperäinen (äitiäni lainaten) vai rokkaako suomalainen sittenkin kovemmin! Kumpi versio on parempi? Äänestäkää kommenttilaatikossa.
(Creedence Clearwater Revival - Up Around the Bend)
VS.
(Hanoi Rocks - Up Around The Bend)
Oletteko muuten muistaneet kääntää kellonne talviaikaan?
Olin eilen illalla Tullikamarilla sellaisessa Lost in music -tapahtumassa. Se oli puoliksi ikärajaton (Pakkahuone) ja puoliksi K-18 (Klubi) -konsertti. Tulee aina jotenkin niin typerä olo, kun täytyy mennä jonkun kassitarkastuksen läpi. Aivan kuin minulla olisi tarve salakuljettaa baariin omia juomia... Onneksi Pakkahuoneella tällä kertaa oli se anniskelualue sentään ulotettu esiintymislavalle asti, joten ei tarvinut juoda siidereitä jossain pienessä karsinassa ja näin ollen tilanne ei ollut aivan tosi dorka.
Ensimmäinen bändi Klubin puolella oli Pepe Deluxé, joka soitti aivan liian kovaa. Minua vituttaa aina aivan äärettömästi, jos lämppäribändit soittavat liian kovaa. Ja valitettavasti niillä on (ehkä kokemattomuuttaan?) taipumus soittaa liian kovaa. Kerran yksi Kotiteollisuuden keikka meni minulta ihan plörinäksi, kun ihastuttavan lämppärin vuoksi korvani olivat ihan paskana enkä oikeasti kuullut enää kovin hyvin. Tai siis kaikki oli jotenkin semmoista kakofonista meteliä vain ja laulusta en saanut mitään selvää. Eilen illallakin jotkut olivat sormet korvissa (korvatulppia ei ollut muuten tarjolla yhtään), osalla oli kärsivä ilme ja loput pakenivat Pakkahuoneen puolelle. Kuten mekin.
Pakkahuoneen puolella soitti Ismo Alanko Teholla, Disco Ensemble ja Hanoi Rocks. Vaikka Ismoa fanitankin, niin kaipa se Hanoi Rocks räjäytti potin kuitenkin. Disco Ensemble taas oli... no, ihan jees. Livenä kuulostivat paremmalta kuin levyllä, koska levyllä se musiikki on paljon siloitellumpaa ja livenä taas roiskui enemmän räkä, kuvainnollisesti sanottuna. Tai ehkä kirjaimellisestikin, en tiedä kun en ollut eturivissä. Klubin puolella soitti myös muutama muu bändi, mutta niistä en nyt muista enää oikein mitään. Edes nimiä.
Tuosta eilisestä tulikin sitten mieleeni järjestää pieni battle tässä sunnuntai-illan iloksi. Nyt testataan onko alkuperäinen aina alkuperäinen (äitiäni lainaten) vai rokkaako suomalainen sittenkin kovemmin! Kumpi versio on parempi? Äänestäkää kommenttilaatikossa.
(Creedence Clearwater Revival - Up Around the Bend)
VS.
(Hanoi Rocks - Up Around The Bend)
Oletteko muuten muistaneet kääntää kellonne talviaikaan?
19. lokakuuta 2008
Korvaoksennus
Hyi olkoon!
Kuulin äsken radiossa niiiiin huonon biisin, että oli ihan pakko ottaa selvää mikä se oli. Kappale oli (hämäävästi jotenkin Sinatraa muistuttavasti nimetty) I Did It My Way ja bändin nimi Revolution Renaissance.
Kappaleen voi jokainen omalla vastuullaan kuunnella täältä.
Onko paskempaa biisiä tehty sitten 80-luvun? (Epäilen nimittäin vahvasti, että tuo kappale on tehty jo ainakin kerran 80-luvulla, jos ei kahdestikin). Tuo ei ikinä olis päässyt radiosoittoon (toivottavasti), jos kyseessä ei olisi Timo Tolkin uusi bändi.
Anteeksi ja yäk.
Yäk.
Y-ä-k.
Kuulin äsken radiossa niiiiin huonon biisin, että oli ihan pakko ottaa selvää mikä se oli. Kappale oli (hämäävästi jotenkin Sinatraa muistuttavasti nimetty) I Did It My Way ja bändin nimi Revolution Renaissance.
Kappaleen voi jokainen omalla vastuullaan kuunnella täältä.
Onko paskempaa biisiä tehty sitten 80-luvun? (Epäilen nimittäin vahvasti, että tuo kappale on tehty jo ainakin kerran 80-luvulla, jos ei kahdestikin). Tuo ei ikinä olis päässyt radiosoittoon (toivottavasti), jos kyseessä ei olisi Timo Tolkin uusi bändi.
Anteeksi ja yäk.
Yäk.
Y-ä-k.
9. lokakuuta 2008
Ja ne loput...
Teen loput tuosta aiemmasta musiikkimeemistä nyt mp3-soittimeni soittolistalla. Siellä on vähän erilaisempi soittolista kuin tietokoneellani. Ja paljon kappaleita, joiden yli hypin jatkuvasti. Ja nyt otan sellaisen biisi per bändi -tyylin, ettei mene liian yksitoikkoiseksi. Lukekoon ken jaksaa. Kuka ei jaksa, ei tiedä mitä menettää!
Let's mentti, sanos Pentti. Ehe hee.
26) The Who - My Generation
Tämä on hyvä biisi. Tästä tulee aina mieleen tämä video, jossa The Zimmersin seniorit rokkaavat tämän kappaleen. Joskin alkuperäinen on parempi, mutta kai tuo on sanomattakin selvää...
27) Rage Against The Machine - Killing In The Name
Ensimmäiset muistikuvat tästä kappaleesta on jostain 16 vuoden iästä. Äiti oli nauhoittanut musiikkia meille tytsyille Headbanger's Ballista musiikkikanavalta, kun kyseinen ohjelma tuli niin myöhään, ettemme saattaneet itse valvoa. Joukossa oli myös jokunen RATM:n biisi, kuten tämäkin. En ehkä silloin arvostanut niitä niin, mutta muistan yhden miespuoleisen hulttiokaverin arvostaneen ja luukuttaneen niitä videoiltamme liian kovalla (naapureiden mielestä tod.näk.).
28) Spin Doctors - Little Miss Can't Be Wrong
Tämäkin on tuttu jostain teinivuosilta. Spin Doctors on vaan niin ihana. Ei näin symppistä ja possaria meininkiä voi ollakaan. En ole yleensä riemukkaan musikin ystävä, mutta tämä ei ole mielestäni riemukasta vaan silkkaa hyväntuulisuutta. (Okei, ehkä tuo video menee jo vähän yli väriroiskeineen ja ilakointeineen, mutta kappale on hyvä). Mitä lie näillekin tapahtunut sitten 90-luvun?
29) Disco Ensemble -Drop Dead Casanova
Suhtautumiseni Disco Ensembleen on vähän kaksijakoinen. Tavallaan tykkään, mutta tavallaan sitten taas... Jotenkin ne kappaleet toistaa itseään. Ja olenhan niitä (muiden muassa) menossa katsomaan loppukuusta. Tämä kappale on ihan jees (joskin olen vähän kyllästynyt siihen jo). Won't you drop dead!
30) Maj Karma - Ukkonen
Tämä oli ehkä Maj Karmalta se biisi, josta tajusin, että tämä bändihän parantaa musiikkiaan kuin lehmä juoksuaan. Anteeksi nyt vaan niille kaikille faneille vuodelta kaksi ennen käpysotia, kun Maj Karma oli vielä kauniit kuvat jne., mutta Ukkonen on kyllä Maj Karman paras levy tähän mennessä. Väkisin kyllä nykyään ajattelen yhtä tyyppiä aina, kun kuulen tämän kappaleen.
31) Queen - Another One Bites The Dust
Mitähän tästä nyt sanoisi... En ole mikään Queenin superfani, mutta tykkään joistain kappaleista ja arvostan Freddie Mercurya musiikintekijänä hyvin paljon. Etenkin Bohemian Rhapsody on aikamoinen nerokkuuden osoitus.
32) Alice In Chains - Dam That River
Ah, Alice In Chains... Tätä parempaa bändiä ei ole, ei ole ikinä ollut, eikä ikinä tule. Pisteloppustop. Huippu biisi tämäkin. Niin joo, ja Laynella on rocklaulajista paras ääni ikinä. Ei tarvi varmaan jatkaa, olen tehnyt pointtini jo riittävän selväksi?
33) Red Hot Chili Peppers - The Zephyr Song
Tämä ei varmastikaan ole RHCP:n paras kappale. Hyppään melko usein yli, mutta toisaalta sitten taas kun pysähdyn kuuntelemaan tätä, niin se onkin yllättävän hyvä. En tiedä mistä johtuu ennakkoluuloni tätä ihan kelvollista kappaletta kohtaan.
34) Roger Miller - King Of The Road
Okei. Tämä on sellainen biisi, jonka olen kopsannut äidin musiikkikansioista itselleni. Ihan mukava ja leppoisa kappale.
35) Linkin Park - Faint
Tämä nyt ei ole läheskään paras Linkin Parkin kappale, vaikkakin ihan hyvä. Tuosta biisin alkuvingutuksista tulee aina väistämättä mieleen Britney Spearsin Toxic. (Toim.huom. Faint oli ensin!)
36) KT Tunstall - Other Side Of The World
KT Tunstalliin taisin tutustua ensimmäistä kertaa Late Night with Conan O'Brienissa. Yksi niistä harvoista naismuusikoista, joista tykkään ihan oikeasti. Tämä on kaunis kappale. Jos ette muita näitä jaksa kuunnella, niin tämän suosittelen kyllä kuuntelemaan. "I wish it were simple, but we give up easily, you're close enough to see that you're on the other side of the world to me"...
37) Foo Fighters - But, Honestly
Taaskaan ei parhaita Foo Fightersin kappaleita. Ihan kaunis biisi, mutta ehkä vähän liian rauhallinen minun makuuni.
38) The Doors - Moonlight Drive
Doorsista tuleekin varsinainen flashback teinivuosiin. Doors nyt vain on Doors, ehkä ainut yhtye joka on kulkenut tiiviisti mukanani viimeiset 15 vuotta. Ja Moonlight Drive on hyvä kappale. Tietty.
39) Slipknot - Duality
Selkeästi Conan O'Brien on vaikuttanut musiikkimakuuni... Nimittäin pidin ennen Slipknotia ihan kamalana ja sitten ne esiintyivät livenä Conanissa. En ensin oikein halunnut myöntää itselleni, että se kuulosti hyvältä, mutta pakko se sitten oli lopulta. Ja marraskuussahan ne nähdään livenä. I Push my fingers into my eyes...
40) Velvet Revolver - Superhuman
Ei taaskaan kyseisen bändin parhaita kappaleita. Toisaalta ei myöskään läheskään huonoimpia, koska osa Velvet Revolverin tuotannosta on melkoista kuraa, valitettavasti. Tykkään Scott Weilandin äänestä kovin. Ja kropasta, köh...
41) Louis Armstrong - Stardust
Louis Armstrongilla on ihana ääni! Rakastan hänen lauluaan ja skata sekä myös trumpetin soittoaan. Tämä kappale tosin on sieltä vieraimmasta päästä.
42) Janis Joplin - Piece Of My Heart
Janis Jopliniin minulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde. Tai no ei viha ollenkaan, mutta läheskään koko tuotantoa en jaksa kuunnella. Mutta parhaimmillaan Janis on mahtava. Kuten tässä kappaleessa.
43) Stone Temple Pilots - Sex Type Thing
Nuorena tunsin STP:ltä vain niitä Plushia ja Interstate Lovesongia. Tämä on hiukan raskaampaa STP-kamaa. Tykkään, tykkään! Weilandin kroppa ei tuolla videolla ole ihan yhtä luikku vielä kuin näinä päivinä. Ei sillä, että olisin jotenkin fiksoitunut siihen...
44) Kotiteollisuus - Vieraan Sanomaa
Äh. Olen ehkä eniten kyllästynyt tähän Kotiteollisuuden kappaleista. Kai siksi, kun sitä soitettiin niin paljon silloin kaikkialla. Ihan hyvä biisi kyllä, tietty. Ja tuo video on kuvattu siinä kahvilassa, jota ei enää ole, josta Brimpsukkakin kerran raportoi.
45) John Lennon - Mind Games
Miksi tämä soitin arpoo kaikilta bändeiltä ja artisteilta aina ne tylsimmät kappaleet? No ei voi mitään. Lennonin Johnppa oli hyvä jätkä. Tykkään!
46) Spencer Davis Group - Gimme Some Lovin'
Taas näitä äitiltä pöllittyjä biisejä. Tämä svengaa ja groovaa ja vaikka mitä. Tykkään kovasti! Täytyy kyllä sanoa, että kun katselin äsken tuon videon ekaa kertaa, niin olisin kuvitellut kappaleen laulavan aivan eri näköisen tyypin. Ehkä jopa mustaihoisen...
47) Lovin' Spoonful - Daydream
Jälleen äidin opit ovat menneet perille. Tämä on kerrassaan ihana kappale. Ja muistatteko vielä kuka tämän lauloi tämän vuoden American Idolsissa? Niinpä.
48) Hector - Olishan Se Hienoo
Tässä kappaleessa on nerokkaat sanat! Tätä ei valitettavasti löydy Youtubesta. Kuuntelin Hectoria joskus vuosituhannen alussa enemmänkin, mutta siihen liittyy muistoissani seikkoja, jotka tällä hetkellä vielä tekevät liian kipeää. Ei kuitenkaan koske tätä kappaletta se. "Hei olishan se hienoo jos vois olla just se tyyppi, johon aina hyvät tyypit rakastuu."
49) Tehosekoitin - Pahan Ilman Lintu
Ja taas ei läheskään paras kappale tältä bändiltä. Tehis on kyllä selkeästi ihan aliarvostettu. Tykkään, etenkin livenä tykkäsin, ja Tehiksen Otto on ihku!
50) Sex Pistols - God Save The Queen
Kyllähän te kaikki tiedätte mitä Sex Pistolsista ajattelen. Ramonesit ja muut jenkkipunkit ei ole mitään Sex Pistolsin rinnalla. Nih! Kuuntelin Sex Pistolseita joskus 15-veenä ja löysin heidät uudestaan kymmenen vuotta myöhemmin. Punkpunk!
Enkä jaksa oikolukea. Taidan aina selittää aivan liian pitkästi kaikki asiat... Onnittelut, jos jaksoit tänne asti!
Let's mentti, sanos Pentti. Ehe hee.
26) The Who - My Generation
Tämä on hyvä biisi. Tästä tulee aina mieleen tämä video, jossa The Zimmersin seniorit rokkaavat tämän kappaleen. Joskin alkuperäinen on parempi, mutta kai tuo on sanomattakin selvää...
27) Rage Against The Machine - Killing In The Name
Ensimmäiset muistikuvat tästä kappaleesta on jostain 16 vuoden iästä. Äiti oli nauhoittanut musiikkia meille tytsyille Headbanger's Ballista musiikkikanavalta, kun kyseinen ohjelma tuli niin myöhään, ettemme saattaneet itse valvoa. Joukossa oli myös jokunen RATM:n biisi, kuten tämäkin. En ehkä silloin arvostanut niitä niin, mutta muistan yhden miespuoleisen hulttiokaverin arvostaneen ja luukuttaneen niitä videoiltamme liian kovalla (naapureiden mielestä tod.näk.).
28) Spin Doctors - Little Miss Can't Be Wrong
Tämäkin on tuttu jostain teinivuosilta. Spin Doctors on vaan niin ihana. Ei näin symppistä ja possaria meininkiä voi ollakaan. En ole yleensä riemukkaan musikin ystävä, mutta tämä ei ole mielestäni riemukasta vaan silkkaa hyväntuulisuutta. (Okei, ehkä tuo video menee jo vähän yli väriroiskeineen ja ilakointeineen, mutta kappale on hyvä). Mitä lie näillekin tapahtunut sitten 90-luvun?
29) Disco Ensemble -Drop Dead Casanova
Suhtautumiseni Disco Ensembleen on vähän kaksijakoinen. Tavallaan tykkään, mutta tavallaan sitten taas... Jotenkin ne kappaleet toistaa itseään. Ja olenhan niitä (muiden muassa) menossa katsomaan loppukuusta. Tämä kappale on ihan jees (joskin olen vähän kyllästynyt siihen jo). Won't you drop dead!
30) Maj Karma - Ukkonen
Tämä oli ehkä Maj Karmalta se biisi, josta tajusin, että tämä bändihän parantaa musiikkiaan kuin lehmä juoksuaan. Anteeksi nyt vaan niille kaikille faneille vuodelta kaksi ennen käpysotia, kun Maj Karma oli vielä kauniit kuvat jne., mutta Ukkonen on kyllä Maj Karman paras levy tähän mennessä. Väkisin kyllä nykyään ajattelen yhtä tyyppiä aina, kun kuulen tämän kappaleen.
31) Queen - Another One Bites The Dust
Mitähän tästä nyt sanoisi... En ole mikään Queenin superfani, mutta tykkään joistain kappaleista ja arvostan Freddie Mercurya musiikintekijänä hyvin paljon. Etenkin Bohemian Rhapsody on aikamoinen nerokkuuden osoitus.
32) Alice In Chains - Dam That River
Ah, Alice In Chains... Tätä parempaa bändiä ei ole, ei ole ikinä ollut, eikä ikinä tule. Pisteloppustop. Huippu biisi tämäkin. Niin joo, ja Laynella on rocklaulajista paras ääni ikinä. Ei tarvi varmaan jatkaa, olen tehnyt pointtini jo riittävän selväksi?
33) Red Hot Chili Peppers - The Zephyr Song
Tämä ei varmastikaan ole RHCP:n paras kappale. Hyppään melko usein yli, mutta toisaalta sitten taas kun pysähdyn kuuntelemaan tätä, niin se onkin yllättävän hyvä. En tiedä mistä johtuu ennakkoluuloni tätä ihan kelvollista kappaletta kohtaan.
34) Roger Miller - King Of The Road
Okei. Tämä on sellainen biisi, jonka olen kopsannut äidin musiikkikansioista itselleni. Ihan mukava ja leppoisa kappale.
35) Linkin Park - Faint
Tämä nyt ei ole läheskään paras Linkin Parkin kappale, vaikkakin ihan hyvä. Tuosta biisin alkuvingutuksista tulee aina väistämättä mieleen Britney Spearsin Toxic. (Toim.huom. Faint oli ensin!)
36) KT Tunstall - Other Side Of The World
KT Tunstalliin taisin tutustua ensimmäistä kertaa Late Night with Conan O'Brienissa. Yksi niistä harvoista naismuusikoista, joista tykkään ihan oikeasti. Tämä on kaunis kappale. Jos ette muita näitä jaksa kuunnella, niin tämän suosittelen kyllä kuuntelemaan. "I wish it were simple, but we give up easily, you're close enough to see that you're on the other side of the world to me"...
37) Foo Fighters - But, Honestly
Taaskaan ei parhaita Foo Fightersin kappaleita. Ihan kaunis biisi, mutta ehkä vähän liian rauhallinen minun makuuni.
38) The Doors - Moonlight Drive
Doorsista tuleekin varsinainen flashback teinivuosiin. Doors nyt vain on Doors, ehkä ainut yhtye joka on kulkenut tiiviisti mukanani viimeiset 15 vuotta. Ja Moonlight Drive on hyvä kappale. Tietty.
39) Slipknot - Duality
Selkeästi Conan O'Brien on vaikuttanut musiikkimakuuni... Nimittäin pidin ennen Slipknotia ihan kamalana ja sitten ne esiintyivät livenä Conanissa. En ensin oikein halunnut myöntää itselleni, että se kuulosti hyvältä, mutta pakko se sitten oli lopulta. Ja marraskuussahan ne nähdään livenä. I Push my fingers into my eyes...
40) Velvet Revolver - Superhuman
Ei taaskaan kyseisen bändin parhaita kappaleita. Toisaalta ei myöskään läheskään huonoimpia, koska osa Velvet Revolverin tuotannosta on melkoista kuraa, valitettavasti. Tykkään Scott Weilandin äänestä kovin. Ja kropasta, köh...
41) Louis Armstrong - Stardust
Louis Armstrongilla on ihana ääni! Rakastan hänen lauluaan ja skata sekä myös trumpetin soittoaan. Tämä kappale tosin on sieltä vieraimmasta päästä.
42) Janis Joplin - Piece Of My Heart
Janis Jopliniin minulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde. Tai no ei viha ollenkaan, mutta läheskään koko tuotantoa en jaksa kuunnella. Mutta parhaimmillaan Janis on mahtava. Kuten tässä kappaleessa.
43) Stone Temple Pilots - Sex Type Thing
Nuorena tunsin STP:ltä vain niitä Plushia ja Interstate Lovesongia. Tämä on hiukan raskaampaa STP-kamaa. Tykkään, tykkään! Weilandin kroppa ei tuolla videolla ole ihan yhtä luikku vielä kuin näinä päivinä. Ei sillä, että olisin jotenkin fiksoitunut siihen...
44) Kotiteollisuus - Vieraan Sanomaa
Äh. Olen ehkä eniten kyllästynyt tähän Kotiteollisuuden kappaleista. Kai siksi, kun sitä soitettiin niin paljon silloin kaikkialla. Ihan hyvä biisi kyllä, tietty. Ja tuo video on kuvattu siinä kahvilassa, jota ei enää ole, josta Brimpsukkakin kerran raportoi.
45) John Lennon - Mind Games
Miksi tämä soitin arpoo kaikilta bändeiltä ja artisteilta aina ne tylsimmät kappaleet? No ei voi mitään. Lennonin Johnppa oli hyvä jätkä. Tykkään!
46) Spencer Davis Group - Gimme Some Lovin'
Taas näitä äitiltä pöllittyjä biisejä. Tämä svengaa ja groovaa ja vaikka mitä. Tykkään kovasti! Täytyy kyllä sanoa, että kun katselin äsken tuon videon ekaa kertaa, niin olisin kuvitellut kappaleen laulavan aivan eri näköisen tyypin. Ehkä jopa mustaihoisen...
47) Lovin' Spoonful - Daydream
Jälleen äidin opit ovat menneet perille. Tämä on kerrassaan ihana kappale. Ja muistatteko vielä kuka tämän lauloi tämän vuoden American Idolsissa? Niinpä.
48) Hector - Olishan Se Hienoo
Tässä kappaleessa on nerokkaat sanat! Tätä ei valitettavasti löydy Youtubesta. Kuuntelin Hectoria joskus vuosituhannen alussa enemmänkin, mutta siihen liittyy muistoissani seikkoja, jotka tällä hetkellä vielä tekevät liian kipeää. Ei kuitenkaan koske tätä kappaletta se. "Hei olishan se hienoo jos vois olla just se tyyppi, johon aina hyvät tyypit rakastuu."
49) Tehosekoitin - Pahan Ilman Lintu
Ja taas ei läheskään paras kappale tältä bändiltä. Tehis on kyllä selkeästi ihan aliarvostettu. Tykkään, etenkin livenä tykkäsin, ja Tehiksen Otto on ihku!
50) Sex Pistols - God Save The Queen
Kyllähän te kaikki tiedätte mitä Sex Pistolsista ajattelen. Ramonesit ja muut jenkkipunkit ei ole mitään Sex Pistolsin rinnalla. Nih! Kuuntelin Sex Pistolseita joskus 15-veenä ja löysin heidät uudestaan kymmenen vuotta myöhemmin. Punkpunk!
Enkä jaksa oikolukea. Taidan aina selittää aivan liian pitkästi kaikki asiat... Onnittelut, jos jaksoit tänne asti!
3. lokakuuta 2008
Possu ja kärpänen
Äsken lähti palautetta Arla Ingmanille tuosta eilisestä epämiellyttävästä välikohtauksesta. Olin ehtinyt heittää purkin jo roskikseen — se nyt oli lähes välitön reaktio tuon kuvan ottamisen jälkeen — mutta kaikkea ällötystä uhmaten ja oman uskottavuuteni nimissä kaivoin sen purkin kannen vielä sieltä esiin ja otin ylös tarkemmat pakkausmerkinnät. Laitoin palautteeseen jopa mukaan linkin tuohon ylempään kuvaan tuossa edellisessä postauksessa. Jännityksellä odotan miten palautteeseen reagoidaan.
Oletteko koskaan huomanneet sellaista ilmiötä, että kun menette bussipysäkille (tapahtuu useammin lähiöissä kuin keskustassa, jossa on enemmän ihmisiä) niin siellä pysäkillä on joku mummo tai vaari, jolta meinaa silmät pudota päästä skannatessaan teitä päästä varpaisiin? No minulle kävi eilen taas niin. Hiukan alkoi ottaa päähän se tuijotus (eikö ne tyypit tajua, että eivät ole näkymättömiä tai jotain?), joten menin oikein kiusallani katokseen seisomaan sen mummon taakse niin, että hänen oli täysin mahdoton nähdä minua kääntymättä. Voitte kuvitella miten se mummo pyöri siinä kuin väkkärä, kun yritti sivusilmällä pälyillä raggarimaista ulkomuotoani. En käsitä, en mielestäni ollut pukeutunut edes mitenkään epäilyttävän näköisesti. No sainpahan ainakin huvia siitä, kun odotin koska mummon niskat vääntyy nurin tai päästä lentää joku jousi.
Toisen naureskelun aiheen minulle tarjosi taas huoltoyhtiö. Meillä on tuonne alas rappuun laitettu talkkarin toimesta lappu, jossa kehotetaan poistamaan rapusta oman ulko-oven edestä kaikki tavara, kuten polkupyörät, lastenvaunut ja matot. Siis matot?!? Näin jo mielessäni tapahtumaketjun, kuinka joku asukas on laittanut ulko-ovensa eteen kauniin kynnysmaton ja joku naapuri on nähnyt siitä niin suunnattomasti vaivaa, että on päättänyt valittaa asiasta ja noin, nyt on sitten matotkin kielletty. Itse kyllä laittaisin kynnysmaton asunnon sisäpuolelle, mutta ketä se haittaa siinä käytävässä? Kaipa sekin on joku paloturvallisuuskysymys. Koko talo tuhoutuu, jos kivitalon käytävässä liekehtii yksi kynnysmatto.
Tein muuten eilen jotain sellaista mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Koska tämä vanhuus nyt pläjähti niskaani kesäkuussa, niin naamani alkoi pukata viiksi- ja partakarvoja. (No ei nyt ihan, ehkä vähän liioittelen). Ostin joka tapauksessa eilen sellaisia kasvoille tarkoitettuja kylmävahaliuskoja ja vahasin ylähuuleni. Ensimmäinen repäisy oli ihan ai vittu saatana perkele, mutta äkkiä siihen sitten tottui. Nyt vain vähän punoittaa ja sekin tasoittuu varmasti pian. Eipä ainakaan ole enää viiksiä, joita todennäköisesti/toivottavasti ei kukaan muu ole huomannutkaan kuin minä itse.
Funka kehitti tällaisen musiikkimeemin, jota ajattelin jatkaa vielä tähän loppuksi. Koska ohjeiden mukaan tässä pitää käsitellä peräti 50 kappaletta, teen tämän kahdessa osassa. 50 on niin suuri määrä, ettei adhd-lukijani jaksa keskittyä niin pitkään yhteen asiaan. Tämän lisäksi olen menossa viikonlopuksi pitämään vanhempieni taloutta pystyssä sekä estämästä kissaa kuolemaan nälkään, joten ajattelin ehkä tehdä tuon jälkimmäisen puoliskon käyttäen hyväksi äitini musiikkivarantoa. Ehkä. Tai sitten omaani. En ole varma vielä. Listaan loput 25 joka tapauksessa myöhemmin.
Ohjeet menevät siis näin:
1. Avaa Winamp/Windows media player tai muu vastaava.
2. Laita random (sekoitus, suffle) päälle.
3. Kirjoita 50 ensimmäistä randomilla tullutta, vaikka ne olisivat kuinka noloja.
4. Kirjoita lyhyesti joitakin muistoja/ajatuksia jokaisen biisin alle.
1) Guns n' Roses - Knocking on heaven's door
Silloin kun olin pieni ja tämä kappale oli hitti Gunnareiden versiona, en kauheasti arvostanut Bob Dylania ja olin ihan että buu, joku vanha ukko on tehnyt tästä ensi version, so what. Sitten kasvoin isoksi ja tykkäsinkin ehkä Bob Dylanista enemmän kuin Gunnareista. En tosin koskaan ole ollut mikään hillitön Guns n' Roses -fani.
2) Juliet Jonesin Sydän - X-mies
JJS:ää tuli kuunneltua nuorempana paljonkin, mutta tätä kappaletta en muista edes kuulleeni ennen. Ihan leppoista suomirokkia.
3) Tool - Parabola (Tuosta linkistä löytyy koko 10 minuuttinen Parabol/Parabola)
En ollut kuullutkaan Toolista ennen kuin Radio Rock aloitti toimintansa. (Joo, ihan järkyttävä aukko sivistyksessä). Sitten kuulin ja rakastuin ja sille tielle jäin. Ja Parabola on yksi parhaista kappaleista ikinä. Ne kitarat siinä loppupuolella... Voi tajunnan räjäytys sentään! Tässä on biisin kaksi viimeistä minuuttia. Kuunnelkaa! Tämä on käsky!!!
4) Don Huonot - Merirosvoradio
En ole ikinä ollut kauhea Don Huonojen fani, vaikka niillä jokunen ihan ok biisi onkin. Tämä on yksi niistä.
5) Nirvana - Polly
Polly wants a cracker. Need I say more? Tämä on joku live-versio muuten. Unplugged, luulisin.
6) Juliet Jonesin Sydän - Huonoa musiikkia
Ja taas... Näitä taitaa olla tosi paljon. Tämä on kuitenkin oikeasti hyvä biisi ja ihan huiput sanat: "Sama se on rakastit minua tai et, sinä huonoa musiikkia kuuntelet, sullon tylsiä kavereita, huonot jutut, eikä stereoita ollenkaan"...
(Jos vielä tulee lisää JJS:n biisejä, niin hyppään kyllä yli.)
7) Mad Season - I don't wanna be a soldier
No Mad Seasonia luonnollisesti aloin kuunnella tuon laulusolistin elikäs Layne Staleyn takia. Mutta tykkään kyllä näistä biiseistä ihan oikeastikin, suurimmasta osasta ainakin. (No ei niitä olekaan kuin yksi levy, mutta kuitenkin). Tämä biisi on kuitenkin ehkä sieltä tylsimmästä päästä. Jammailumusiikkia.
8) The Doors - L.A. Woman
Pikkumuksuna tunsin tämän Billy Idolin kappaleena, joka sitten vähän niin kuin pilasi tämän biisin. Doorsin versio on ehdottomasti parempi (ja alkuperäinen), mutta silti en ole ikinä oikein pystynyt fanittamaan tätä täysillä. Sitä paitsi olen jotenkin järkyttynyt siitä, miten kasarin näköinen se nainen on tämän kappaleen videolla.
9) D.A.D. - So What?
D.A.D:tä kuuntelin joskus teinivuosina. Sitten tuossa jokunen vuosi ne heittivät keikan Tampereella ja oli ihan pakko mennä verestämään muistoja sinne. Ja WOW! Olen ollut ihan myyty ever since. Tämä on hyvä kappale myöskin. Kaunis, synkkä kappale. Jotenkin tulee tästä kaikenlaisia ajatuksia päähän omistakin miesjutuistani. "So what if we've seen each other naked, so what if you've thrown that glass right at my head, and what if a bomb is ticking under our bed, if it's all for love, yeah, if it's all for love"...
10) The White Stripes - The air near my fingers
Huippuhyvä biisi! White stripesista minulla on itse asiassa niinkin hassu muisto, että katselin joskus Big Brotheria - sen täytyi olla toissavuonna - ja siellä jossain bileissä soitettiin biisi, josta jäi mieleeni aivan mieletön se kitara tai basso tai whatever. Etsin sen netistä ja se oli Seven Nation Army, jonka seurauksena aloin tutustua enemmänkin White stripesin tuotantoon.
11) Nirvana - Frances farmer will have her revenge on Seattle
Hyvä biisi. Tästä tulee jostain syystä mieleen ne viime talvin Grungefestit, vaikken tiedä soitettiinko tätä edes siellä.
12) Miljoonasade - Ikäväni Tallinnaan
Miljoonasadettakin tuli kulutettua tosi paljon joskus teinivuosina. Tämä on kyllä ehkä yksi tylsimpiä Miljoonasateen kappaleita.
13) CMX - Rautakantele
Olen nähnyt CMX:n livenä Tavastialla. (Saatan olla muuallakin, mutta se oli ainut kerta kun olen käynyt Tavastialla). Muistan keikasta sen, että A.W. Yrjänä aloitti sanomalla "tänään soitetaan pitkään" ja olin tosi pettynyt siihen, että keikka kesti encoreineen säälittävän tunnin verran. Tämä on tätä vanhaa hyvää CMX:ää. "Lävistä minut tässä, opeta minulle nöyryys, pujota minuun kielet, soita säveleni"...
14) Olavi Uusivirta - Me ei kuolla koskaan
Joskus pari vuotta sitten tuli Ivaloa kuunneltua enemmän kuin tänä päivänä. Ihan jees biisejä. (Muistatteko vielä sen insidentin vuoden takaa: Negative on ihan jees? No samaa sarjaa.) Paitsi tämä on nyt kyllä vähän tylsä kappale...
15) The Kinks - Lola
Tämä taitaa olla jotain äidin peruja musiikkivalikoimassani. British invasion ja sitä rataa... Kinksit on hyviä ja tämäkin kappale ihan oolrait.
16) Ville Valo - Valo Yössä
valo tosiaan on ihan yössä. Viltsu vetää tämän Tuomari Nurmion hyvän biisin niin flegusti, että meinaan nukahtaa. Ei millään pahalla, koska tykkään kyllä Villen äänestä. Mutta valitettavasti sovitus kuulostaa hiukan joltain virren veisuulta.
17) Red hot chili peppers - Californication
Jotenkin vaan ihana. Kyllä te tiedätte. Kiedisin laulu ja Fruscianten kitara... Uuh.
Ja kerta tässä lauletaan Kurt Cobainistakin, niin ei voi olla kovin huono biisi. "Cobain can you hear the spheres singing songs off station to station".
18) Good Charlotte - I just wanna live
Ööh... No tykkäsin tästä joskus silloin kun tämä oli ihan uusi eikä Good Charlotte kai ollut vielä ihan sairaan suosittu teinien keskuudessa. Tai en ainakaan tiennyt sitä, jos oli. Mutta joo, valehtelisin jos sanoisin että en tykkää tästä. Ja tuo video on ihan hauska. Mutta tämän jälkeen Good Charlotte onkin sitten kunnostautunut tylsän musiikin tekemisessä.
19) Tool - Intermission
Tämä on joku tosi lyhyt ja ytimekäs välipimputus joltain Toolin levyltä. Kuulostaa vähän meikäläisen sähköurkukokeiluilta.
20) Marilyn Manson - Personal Jesus
No mitäpä tästä. Personal Jesus tuo mieleen jotkut varhaisteinivuodet, Marilyn Mansonin versioon olen tutustunut vasta isompana. Tykkään tästä enemmän kuin alkuperäisestä tuon angstisuuden ja muun takia.
21) Depeche Mode - Personal Jesus
Ja täysin manipuloimatta soitinta nämä tulivat peräkkäin!!! Suunnilleen ainut hyvä kappale Depeche Modelta. Ei millään pahalla. Ja senkin Marilyn Manson vetää paremmin. Vielä vähemmän pahalla.
22) Poets of the fall - Lift
Tämä on oikeasti kauhea häpeäpilkku musiikkivalikoimassani, koska en oikeasti siedä yhtään Poets of the fallia. En tiedä missä mielenhäiriössä olen tämän koneelleni järjestänyt, mutta ei... En tykkää tuon jannun äänestä laisinkaan. Tuosta hiton vibratosta. Enkä muutenkaan tästä "rokista". Se saa minut voimaan pahoin.
23) Robbie Williams - Sexed up
Me likey! Tätä kappaletta on aivan ihan laulaa. Tietysti niin, että kukaan muu ei kuule. Korkeintaan naapurit...
24) Zen Café - Rakastele mua
Tämä on tätä "muka" uudempaa Zen Caféta jota en ole kauheasti kuunnellut. Tykkään tästä kappaleesta kuitenkin. Tästä tulee itse asiassa yksi poika minulle mieleen. Hihi. Ei siitä sen enempää.
25) Skid Row - Slave to the grind
Minusta tämä on edelleen aivan huippu biisi, vaikka noista ajoista onkin jotakuinkin 15 vuotta. Enkä suostu häpeämään tätä ollenkaan. Muu Skid Rown tuotanto onkin sitten ehkä kestänyt vuosia vähän kehnommin, mutta kyllähän tuo Sebastian Bach osaa laulaa. Ja näytellyt muuten myös Gilmoren tytöissä, joten ei kai voi olla läpeensä paha ihminen. Bach varmasti edusti jotain miesihannettani about 15-vuotiaana. Ehkä vieläkin, koska kaunis, pitkä, laiha... What can I do?
Noin, siinä oli ensimmäinen puolisko meemistä. En ennätä nyt oikolukea, koska mennä täytyy mun nyt!
Moro!!!
Oletteko koskaan huomanneet sellaista ilmiötä, että kun menette bussipysäkille (tapahtuu useammin lähiöissä kuin keskustassa, jossa on enemmän ihmisiä) niin siellä pysäkillä on joku mummo tai vaari, jolta meinaa silmät pudota päästä skannatessaan teitä päästä varpaisiin? No minulle kävi eilen taas niin. Hiukan alkoi ottaa päähän se tuijotus (eikö ne tyypit tajua, että eivät ole näkymättömiä tai jotain?), joten menin oikein kiusallani katokseen seisomaan sen mummon taakse niin, että hänen oli täysin mahdoton nähdä minua kääntymättä. Voitte kuvitella miten se mummo pyöri siinä kuin väkkärä, kun yritti sivusilmällä pälyillä raggarimaista ulkomuotoani. En käsitä, en mielestäni ollut pukeutunut edes mitenkään epäilyttävän näköisesti. No sainpahan ainakin huvia siitä, kun odotin koska mummon niskat vääntyy nurin tai päästä lentää joku jousi.
Toisen naureskelun aiheen minulle tarjosi taas huoltoyhtiö. Meillä on tuonne alas rappuun laitettu talkkarin toimesta lappu, jossa kehotetaan poistamaan rapusta oman ulko-oven edestä kaikki tavara, kuten polkupyörät, lastenvaunut ja matot. Siis matot?!? Näin jo mielessäni tapahtumaketjun, kuinka joku asukas on laittanut ulko-ovensa eteen kauniin kynnysmaton ja joku naapuri on nähnyt siitä niin suunnattomasti vaivaa, että on päättänyt valittaa asiasta ja noin, nyt on sitten matotkin kielletty. Itse kyllä laittaisin kynnysmaton asunnon sisäpuolelle, mutta ketä se haittaa siinä käytävässä? Kaipa sekin on joku paloturvallisuuskysymys. Koko talo tuhoutuu, jos kivitalon käytävässä liekehtii yksi kynnysmatto.
Tein muuten eilen jotain sellaista mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Koska tämä vanhuus nyt pläjähti niskaani kesäkuussa, niin naamani alkoi pukata viiksi- ja partakarvoja. (No ei nyt ihan, ehkä vähän liioittelen). Ostin joka tapauksessa eilen sellaisia kasvoille tarkoitettuja kylmävahaliuskoja ja vahasin ylähuuleni. Ensimmäinen repäisy oli ihan ai vittu saatana perkele, mutta äkkiä siihen sitten tottui. Nyt vain vähän punoittaa ja sekin tasoittuu varmasti pian. Eipä ainakaan ole enää viiksiä, joita todennäköisesti/toivottavasti ei kukaan muu ole huomannutkaan kuin minä itse.
Funka kehitti tällaisen musiikkimeemin, jota ajattelin jatkaa vielä tähän loppuksi. Koska ohjeiden mukaan tässä pitää käsitellä peräti 50 kappaletta, teen tämän kahdessa osassa. 50 on niin suuri määrä, ettei adhd-lukijani jaksa keskittyä niin pitkään yhteen asiaan. Tämän lisäksi olen menossa viikonlopuksi pitämään vanhempieni taloutta pystyssä sekä estämästä kissaa kuolemaan nälkään, joten ajattelin ehkä tehdä tuon jälkimmäisen puoliskon käyttäen hyväksi äitini musiikkivarantoa. Ehkä. Tai sitten omaani. En ole varma vielä. Listaan loput 25 joka tapauksessa myöhemmin.
Ohjeet menevät siis näin:
1. Avaa Winamp/Windows media player tai muu vastaava.
2. Laita random (sekoitus, suffle) päälle.
3. Kirjoita 50 ensimmäistä randomilla tullutta, vaikka ne olisivat kuinka noloja.
4. Kirjoita lyhyesti joitakin muistoja/ajatuksia jokaisen biisin alle.
1) Guns n' Roses - Knocking on heaven's door
Silloin kun olin pieni ja tämä kappale oli hitti Gunnareiden versiona, en kauheasti arvostanut Bob Dylania ja olin ihan että buu, joku vanha ukko on tehnyt tästä ensi version, so what. Sitten kasvoin isoksi ja tykkäsinkin ehkä Bob Dylanista enemmän kuin Gunnareista. En tosin koskaan ole ollut mikään hillitön Guns n' Roses -fani.
2) Juliet Jonesin Sydän - X-mies
JJS:ää tuli kuunneltua nuorempana paljonkin, mutta tätä kappaletta en muista edes kuulleeni ennen. Ihan leppoista suomirokkia.
3) Tool - Parabola (Tuosta linkistä löytyy koko 10 minuuttinen Parabol/Parabola)
En ollut kuullutkaan Toolista ennen kuin Radio Rock aloitti toimintansa. (Joo, ihan järkyttävä aukko sivistyksessä). Sitten kuulin ja rakastuin ja sille tielle jäin. Ja Parabola on yksi parhaista kappaleista ikinä. Ne kitarat siinä loppupuolella... Voi tajunnan räjäytys sentään! Tässä on biisin kaksi viimeistä minuuttia. Kuunnelkaa! Tämä on käsky!!!
4) Don Huonot - Merirosvoradio
En ole ikinä ollut kauhea Don Huonojen fani, vaikka niillä jokunen ihan ok biisi onkin. Tämä on yksi niistä.
5) Nirvana - Polly
Polly wants a cracker. Need I say more? Tämä on joku live-versio muuten. Unplugged, luulisin.
6) Juliet Jonesin Sydän - Huonoa musiikkia
Ja taas... Näitä taitaa olla tosi paljon. Tämä on kuitenkin oikeasti hyvä biisi ja ihan huiput sanat: "Sama se on rakastit minua tai et, sinä huonoa musiikkia kuuntelet, sullon tylsiä kavereita, huonot jutut, eikä stereoita ollenkaan"...
(Jos vielä tulee lisää JJS:n biisejä, niin hyppään kyllä yli.)
7) Mad Season - I don't wanna be a soldier
No Mad Seasonia luonnollisesti aloin kuunnella tuon laulusolistin elikäs Layne Staleyn takia. Mutta tykkään kyllä näistä biiseistä ihan oikeastikin, suurimmasta osasta ainakin. (No ei niitä olekaan kuin yksi levy, mutta kuitenkin). Tämä biisi on kuitenkin ehkä sieltä tylsimmästä päästä. Jammailumusiikkia.
8) The Doors - L.A. Woman
Pikkumuksuna tunsin tämän Billy Idolin kappaleena, joka sitten vähän niin kuin pilasi tämän biisin. Doorsin versio on ehdottomasti parempi (ja alkuperäinen), mutta silti en ole ikinä oikein pystynyt fanittamaan tätä täysillä. Sitä paitsi olen jotenkin järkyttynyt siitä, miten kasarin näköinen se nainen on tämän kappaleen videolla.
9) D.A.D. - So What?
D.A.D:tä kuuntelin joskus teinivuosina. Sitten tuossa jokunen vuosi ne heittivät keikan Tampereella ja oli ihan pakko mennä verestämään muistoja sinne. Ja WOW! Olen ollut ihan myyty ever since. Tämä on hyvä kappale myöskin. Kaunis, synkkä kappale. Jotenkin tulee tästä kaikenlaisia ajatuksia päähän omistakin miesjutuistani. "So what if we've seen each other naked, so what if you've thrown that glass right at my head, and what if a bomb is ticking under our bed, if it's all for love, yeah, if it's all for love"...
10) The White Stripes - The air near my fingers
Huippuhyvä biisi! White stripesista minulla on itse asiassa niinkin hassu muisto, että katselin joskus Big Brotheria - sen täytyi olla toissavuonna - ja siellä jossain bileissä soitettiin biisi, josta jäi mieleeni aivan mieletön se kitara tai basso tai whatever. Etsin sen netistä ja se oli Seven Nation Army, jonka seurauksena aloin tutustua enemmänkin White stripesin tuotantoon.
11) Nirvana - Frances farmer will have her revenge on Seattle
Hyvä biisi. Tästä tulee jostain syystä mieleen ne viime talvin Grungefestit, vaikken tiedä soitettiinko tätä edes siellä.
12) Miljoonasade - Ikäväni Tallinnaan
Miljoonasadettakin tuli kulutettua tosi paljon joskus teinivuosina. Tämä on kyllä ehkä yksi tylsimpiä Miljoonasateen kappaleita.
13) CMX - Rautakantele
Olen nähnyt CMX:n livenä Tavastialla. (Saatan olla muuallakin, mutta se oli ainut kerta kun olen käynyt Tavastialla). Muistan keikasta sen, että A.W. Yrjänä aloitti sanomalla "tänään soitetaan pitkään" ja olin tosi pettynyt siihen, että keikka kesti encoreineen säälittävän tunnin verran. Tämä on tätä vanhaa hyvää CMX:ää. "Lävistä minut tässä, opeta minulle nöyryys, pujota minuun kielet, soita säveleni"...
14) Olavi Uusivirta - Me ei kuolla koskaan
Joskus pari vuotta sitten tuli Ivaloa kuunneltua enemmän kuin tänä päivänä. Ihan jees biisejä. (Muistatteko vielä sen insidentin vuoden takaa: Negative on ihan jees? No samaa sarjaa.) Paitsi tämä on nyt kyllä vähän tylsä kappale...
15) The Kinks - Lola
Tämä taitaa olla jotain äidin peruja musiikkivalikoimassani. British invasion ja sitä rataa... Kinksit on hyviä ja tämäkin kappale ihan oolrait.
16) Ville Valo - Valo Yössä
valo tosiaan on ihan yössä. Viltsu vetää tämän Tuomari Nurmion hyvän biisin niin flegusti, että meinaan nukahtaa. Ei millään pahalla, koska tykkään kyllä Villen äänestä. Mutta valitettavasti sovitus kuulostaa hiukan joltain virren veisuulta.
17) Red hot chili peppers - Californication
Jotenkin vaan ihana. Kyllä te tiedätte. Kiedisin laulu ja Fruscianten kitara... Uuh.
Ja kerta tässä lauletaan Kurt Cobainistakin, niin ei voi olla kovin huono biisi. "Cobain can you hear the spheres singing songs off station to station".
18) Good Charlotte - I just wanna live
Ööh... No tykkäsin tästä joskus silloin kun tämä oli ihan uusi eikä Good Charlotte kai ollut vielä ihan sairaan suosittu teinien keskuudessa. Tai en ainakaan tiennyt sitä, jos oli. Mutta joo, valehtelisin jos sanoisin että en tykkää tästä. Ja tuo video on ihan hauska. Mutta tämän jälkeen Good Charlotte onkin sitten kunnostautunut tylsän musiikin tekemisessä.
19) Tool - Intermission
Tämä on joku tosi lyhyt ja ytimekäs välipimputus joltain Toolin levyltä. Kuulostaa vähän meikäläisen sähköurkukokeiluilta.
20) Marilyn Manson - Personal Jesus
No mitäpä tästä. Personal Jesus tuo mieleen jotkut varhaisteinivuodet, Marilyn Mansonin versioon olen tutustunut vasta isompana. Tykkään tästä enemmän kuin alkuperäisestä tuon angstisuuden ja muun takia.
21) Depeche Mode - Personal Jesus
Ja täysin manipuloimatta soitinta nämä tulivat peräkkäin!!! Suunnilleen ainut hyvä kappale Depeche Modelta. Ei millään pahalla. Ja senkin Marilyn Manson vetää paremmin. Vielä vähemmän pahalla.
22) Poets of the fall - Lift
Tämä on oikeasti kauhea häpeäpilkku musiikkivalikoimassani, koska en oikeasti siedä yhtään Poets of the fallia. En tiedä missä mielenhäiriössä olen tämän koneelleni järjestänyt, mutta ei... En tykkää tuon jannun äänestä laisinkaan. Tuosta hiton vibratosta. Enkä muutenkaan tästä "rokista". Se saa minut voimaan pahoin.
23) Robbie Williams - Sexed up
Me likey! Tätä kappaletta on aivan ihan laulaa. Tietysti niin, että kukaan muu ei kuule. Korkeintaan naapurit...
24) Zen Café - Rakastele mua
Tämä on tätä "muka" uudempaa Zen Caféta jota en ole kauheasti kuunnellut. Tykkään tästä kappaleesta kuitenkin. Tästä tulee itse asiassa yksi poika minulle mieleen. Hihi. Ei siitä sen enempää.
25) Skid Row - Slave to the grind
Minusta tämä on edelleen aivan huippu biisi, vaikka noista ajoista onkin jotakuinkin 15 vuotta. Enkä suostu häpeämään tätä ollenkaan. Muu Skid Rown tuotanto onkin sitten ehkä kestänyt vuosia vähän kehnommin, mutta kyllähän tuo Sebastian Bach osaa laulaa. Ja näytellyt muuten myös Gilmoren tytöissä, joten ei kai voi olla läpeensä paha ihminen. Bach varmasti edusti jotain miesihannettani about 15-vuotiaana. Ehkä vieläkin, koska kaunis, pitkä, laiha... What can I do?
Noin, siinä oli ensimmäinen puolisko meemistä. En ennätä nyt oikolukea, koska mennä täytyy mun nyt!
Moro!!!
21. elokuuta 2008
Eine Kleine Nachtmusik
Kävin eilen kaupungilla vähän shoppailemassa töitten jälkeen ja kävin One Wayssa, josta ostin muuten ainoastaan tämän kangaskassin. No kuitenkin siellä pyöriessäni jäin kuuntelemaan tarkemmin musiikkia, jota One Wayssa soitettiin. Kysyin sitten myyjäpojalta siinä ostokset maksettuani, että mitä levyä heillä oikein soitetaan. Tyyppi ei muistanut bändin nimeä, mutta haki levyn kannet takahuoneesta ja näytti niitä minulle. Bändi oli nimeltänsä Scars On Broadway, josta en ollut kuullut ikinä ennen. Myyjä olisi itse asiassa myynyt sen levyn minulle vaikka siitä saman tien, mutta eihän sitä nyt sikaa säkissä osteta ja silleen. Yritin kuitenkin kovasti painaa yhtyeen nimen mieleeni, kunnes saisin pistettyä sen jonnekin ylös. Ehdin sen tosin jo kerran unohtaakin siinä matkalla bussipysäkille (meinasin bussissa naputella sen sitten kännyyni ylös, kun kädet oli vähän niin kuin täynnä), mutta muistin sitten onneksi taasen.
Joo, no sitten kotona tsekkasin mikä bändi on oikein kyseessä. Sehän onkin joku System Of A Downin jämästä koottu bändi (miinus Serj Tankian, onneksi). Tuo ei kyllä luvannut kauhean hyvää, koska en ole fanittanut heitä koskaan. Olen lähinnä vain hermostunut ko. bändin tuotannosta. Olen nyt kuitenkin kuunnellut tätä Scars on Broadwayta youtubesta ja osa biiseistä tuntuisi olevan hyviä, ja osa taas muistuttaa vähän liikaa SOAD:ia. Hmm. No ehkä vähän petyin suurimpaan osaan noista kappaleista, mutta ajattelin nyt kuitenkin mainostaa tätä tutustumisen arvoisena uutena bändinä. (Tai kaikki muut varmaan tuntevat tämän jo, paitsi minä?)
Tämä Cute Machines on ehkä levyn parhaita biisejä, ainakin näin nopeasti läpi kuuntelemalla.
Muita kuuntelemisen arvoisia biisejä ehkä ovat ainakin Exploding/Reloading (tai ehkä tämä sittenkin on paras, en osaa päättää), Insane (hitto mitkä aic-kitarat siinä alussa, sitten se kyllä vähän lässähtää) ja tämä 3005 kuulostaa kovin tutultakin.
No mutta nyt tää menis kuitenkin nukkumaan. Hyvää yötä!
Joo, no sitten kotona tsekkasin mikä bändi on oikein kyseessä. Sehän onkin joku System Of A Downin jämästä koottu bändi (miinus Serj Tankian, onneksi). Tuo ei kyllä luvannut kauhean hyvää, koska en ole fanittanut heitä koskaan. Olen lähinnä vain hermostunut ko. bändin tuotannosta. Olen nyt kuitenkin kuunnellut tätä Scars on Broadwayta youtubesta ja osa biiseistä tuntuisi olevan hyviä, ja osa taas muistuttaa vähän liikaa SOAD:ia. Hmm. No ehkä vähän petyin suurimpaan osaan noista kappaleista, mutta ajattelin nyt kuitenkin mainostaa tätä tutustumisen arvoisena uutena bändinä. (Tai kaikki muut varmaan tuntevat tämän jo, paitsi minä?)
Tämä Cute Machines on ehkä levyn parhaita biisejä, ainakin näin nopeasti läpi kuuntelemalla.
Muita kuuntelemisen arvoisia biisejä ehkä ovat ainakin Exploding/Reloading (tai ehkä tämä sittenkin on paras, en osaa päättää), Insane (hitto mitkä aic-kitarat siinä alussa, sitten se kyllä vähän lässähtää) ja tämä 3005 kuulostaa kovin tutultakin.
No mutta nyt tää menis kuitenkin nukkumaan. Hyvää yötä!
18. elokuuta 2008
Se on attentaatti... kun tajuu sun diggaavan jotain paskaa musaa!
Tässä maailmassa on muutamia biisejä, joita inhoan ylikaiken. Kestoinhokkejani kotimaisista ovat tietysti esimerkiksi Yön Joutsenlaulu, Noitalinna Huraan Pikkuveli ja sitten se joku "ei väli pöytien lie pitkäkään" ja blaa blaa. Niitä on toki muitakin, joita en halua muistella nyt missään tapauksessa. Nyt on uusia inhokkeja ilmaantunut. Tai joka vuosihan niitä ilmaantuu lisää ja lisää.Joku päivä tässä kun olin käymässä kaupassa, niin siellä soi radiosta joku Kristian Meurmanin cover mistä lie, mahtoikohan se olla jopa se Lapin kesä, jota silloin Idolsin aikaan hehkutettiin. No oli mikä hyvänsä, niin minun teki mieli repiä korvat päästäni. Ja vaikka Meurman olikin suosikkini Idolseissa silloin, niin nyt kyllä jostain syystä olen korviani myöten täynnä sitä. Sitä kappaletta, Meurmannin ääntä ja koko jannua. Ehkä Krisun olisi kannattanut pitää suutansa soukemmalla eikä antaa lehdistölle lausuntoja milloin mistäkin ei-musiikkiin liittyvästä asiasta...
Toinen biisi, mitä olen viime aikoina jostain syystä kuullut aivan liikaa, on kai joku Popedan (?) Mä elän vieläkin, jossa kiekuu Mustajärven lisäksi useampiakin eri miesartisteja, kuten Harri Marstio, Topi Sorsakoski ja Jorma Kääriäinen. En kestä sitä kappaletta. Korvani rupeavat aina vuotamaan verta, kun kuulen sen. Se sävel on vaan yksinkertaisesti niin tappavan tylsä ja tuntuu, ettei se kappale lopu ikinä.
Ja yksi ihan überinhokki, mitä kanssa renkutetaan koko ajan ja kaikkialla (joudun näiden uhriksi julkisissa tiloissa, kuten bussissa, kaupoissa ja töissä, vaikka kotona voinkin helliä korviani vain hyvällä musiikilla) on joku Jani Wickholmin (yääÄÄÄÄK) biisi, jossa lauletaan jotain että "minä olin ehkä yksinäinen, mutta en yksin ollut milloinkaan". Siis voi turusen pyssyt mikä lyriikan helmi! Minusta ainakin olisi ihan kauheaa, jos olisin yksinäinen, mutta en yksin milloinkaan! Yksinäisenä seurassa oleminen on paljon kauheampaa kuin yksin oleminen ilman että on yksinäinen. Nyt kyllä säälin Wickholmin Janppaa ihan tosissaan. Voi raasua. Ja tekee vielä paskaa musaakin. Olen tosi pahoillani tapahtuneesta.
Tässä yksi päivä kuulin bussissa muistaakseni jonkun ulkomaalaisen kappaleen, jossa hoettiin koko ajan jotain samaa tosi typerää fraasia. En enää kuollaksenikaan muista mikä se oli (se oli jotain niin kamalaa, että yritän kieltää tapahtuneen), mutta ajattelin silloin, että jos tuo tyyppi laulaa vielä kerrankin tuon saman kohdan, niin alan kiljua! En kuitenkaan alkanut, taisi kappale loppua juuri sopivasti. Mutta hitsi kun en muista enää mitä se lauloi, että voisin googlata mikä kappale se oikein oli.
Ulkomaisista uusi inhokkini on kappale, jota valitettavasti soitetaan Radio Rockilla, vaikka en kyllä käsitä miksi. Kyseessä on Kid Rockin (wtf?) kappale All Summer Long, jossa ihan häpeilemättä riistetään Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabamaa niin, että Amnestyn ja Green Peacenkin pitäisi jo juosta pelastamaan! Ihmettelen kyllä kovasti, että onko lapsikivelle annettu ihan oikeasti lupa raiskata klassikkoa tuolla tavalla ja vielä noin helvetin huonon kamalalla kappaleella. Jos ette tiedä tapausta, niin kuunnelkaa itse täältä. Eikö teekin kipeää tuon kuuleminen? Mymskä? Voi itku, tuota videotakin...
Yksi biisi, joka ei ainakaan vielä ole varsinaisesti inhokki, mutta johon olen kyllästynyt suuresti, on se Volbeatin Radio Girl. Sitäkin soitetaan ihan liikaa. Aluksi ajattelin, että siinäpä on reipas ja mukava kappale, vaikka alusta asti sen sanat häiritsivät minua. Korvaani kalskahtaa erityisen pahasti se kohta "One day I know that I'll marry that girl". Jotenkin se kuulostaa niin naivilta ja 50-lukulaiselta tjsp... No nyt kun sitä sitten soitetaan monta kertaa päivässä, niin en enää jaksa kuunnella sitä ja nuo sanat ovat alkaneet häiritä entistäkin enemmän. Saati sitten kun kuulee jonkun toisen Volbeatin kappaleen, niin se kuulostaa aivan samalta. En väitä, että se olisi huono bändi, mutta tuollainen hiukan rockabillyhtava (vai mitä se on?) musiikki ei vain ole minun juttuni.
Siinäpä ne suurimmat ällötykset tällä hetkellä.
Saanhan ruveta isona musiikkikriitikoksi, voi saanhan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
