Hallelujah I love her so

Ihme on tapahtunut! Nyt tulee vuoden ensimmäinen blogipostaus! Kiittäkää tai syyttäkää tästä minun alitajuntaani, joka viime yönä siinä unen ja valveen rajamailla syötti minulle tämän postausidean. Tiedättehän sen tilanteen, kun puoliunessa mieli kehittelee jonkun aivan älyttömän hyvän ajatuksen ja sitten aamulla sitä ei muistakaan enää? No tällä kertaapa muistinkin, ihme ja kyllä. Tiedä sitten miten "hyvä ajatus" tämä oikeasti on, mutta antaa mennä kun alamäki on.

Mietin nimittäin, että jos tässä vanhoilla päivillä vielä pariutuisi, niin minkälaisia vaatimuksia minulla sille miehelle olisi. (Kyllä, näin heteronormatiivisesti yksi olennainen vaatimus olisi se, että hän olisi mies). Listaan tähän nyt ne muutaman kohdan, jotka minulle yöllä tuli mieleen:

1. Mies ei saisi olla liian herkkä. Koska itse en ole kovin herkkä ja olen tosi huono kestämään herkkiä ihmisiä. En siis tarkoita semmoista tavallista herkkyyttä, ei tarvitse olla mikään maailman kovin kundi, mutta sellainen... hmm, yliherkkyys on välillä kestämätöntä. En jaksa sitä, jos ihmisen seurassa täytyy olla koko ajan varuillaan, ettei jotenkin pahoita hänen mieltään. En mitenkään tahallisesti jatkuvasti yritä loukata läheisiäni, mutta jotkut ihmiset vain ovat sellaisia (sukupuolesta riippumatta), että lukevat rivien väleistä asioita, joita siellä EI OLE ja sitten jäävät vatvomaan niitä jne. Jos mies on kovin herkkä, sellainen tunteellinen siili, niin pahoin pelkään, että murskaisin sen ihmisen, jos olisimme suhteessa. Jos ei kestä tai ymmärrä sarkastista ja mustaa huumoria, niin kannattaa myöskin pysytellä kaukana meikäläisestä.


2. Mies ei saisi myöskään olla mikään sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tässä kohtaa minun täytyy täysin itsekkäästi ajatella itseäni, koska olen sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tai olin, ja edelleen lipeän siihen todella helposti, joten olisi katastrofi, jos meitä olisi taloudessa kaksi. Tarvitsen miehen, joka tykkää liikkua ja katsoa mitä suuhunsa laittaa. Tässä taas enemmän tai vähemmän onnistuneella dieetillä ollessani tulin ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi noudattaa jotain ruokavaliota, kun vieressä olisi joku toinen, joka noudattaisi samaa ruokavaliota tai ainakin vähän vahtisi mitä se käsi sinne ääntä kohden kuljettaa. Itsensä kun on niin paljon helpompi huijata uskomaan, että se sipsipussi on ihan ok tänä iltana, jos sitten huomenna syön salaattia.


3. Viimeisenä vaatimuksena olisi, että tyyppi olisi sellainen ihan normaali kiva ihminen. Ei mikään kontrolloiva ja nalkuttava paskiainen. Niitä nimittäin löytyy myös miessukupuolesta, vaikka jostain syystä nalkuttaminen halutaankin aina sälyttää naisten harteille. Ensisijaisesti parisuhteessa olisi tärkeää, että on kivaa yhdessä. Nauramista pitäisi olla paljon paaaaljon enemmän kuin riitelyä. Rentous olisi suotavaa, takakireys erittäin epäsuotavaa. Aikuisia ihmisiä kun ollaan, niin ei toista tarvitse myöskään vahtia ja valvoa tai yrittää määräillä. Olen niin kauan asunut yksikseni, että en ihan äkisti jaksaisi alkaa ottaa vastaan neuvoja siitä, miten asiat tehdään oikein.


4. Bonussektorina voisin toivoa, että mies tykkäisi ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Tajuan toki itsekin, että tässä kohtaa kaipaan enemmän kodinhoitajaa kuin elämänkumppania, mutta olisi se silti kiva. Itsehän en nimittäin välitä kummastaan toiminnasta. Mutta minä voisin sitten vastapainoksi leipoa kaikenmaailman kakkuja ja muita, koska siitä tykkään. Paitsi tästä päädytään taas tuohon kakkoskohtaan, joten ei, sitä en voisi tehdä kovin usein. No, ehkä se ruoanlaitto ja siivoaminen olisi yhdessä edes vähän kivempaa. Jos kumpaakaan ei kiinnostaisi, oltaisiin taas katastrofissa. Kuten minä olen nyt, yksikseni. 

Siinäpä ne tärkeimmät? Ei luulisi olevan liian vaikeata löytää noihin kriteereihin sopiva mies? Pitäisiköhän linkittää tämä sivu Tinder-profiiliini, niin alkaisi tulla melkoisia vonkaleita verkkoon? (Vitsi, vitsi...)

53/366

Välillä sitä aina tulee tuulahduksia jostain vanhan hyvän blogistanian ajoilta ja sitten harmittaa, kun ei oikein jaksa enää itsekään suoltaa tuubaa tänne blogiin. Ja mikä muuten on typerämpi aihe blogikirjoitukselle kuin se, että ei ole kirjoittanut pitkään aikaan eikä ole mitään sanottavaa? Aivan oikein, ei mikään.

Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.

Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.

Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).

Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.

Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!


Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!

Pink cloud has now turned to gray

Kuulin eilen yhdeltä tyypiltä, joka on tuntenut minut ja minä hänet jo viitisentoista vuotta, että minusta on tullut vanhennuttuani "kauhean vakava". Päästin naurunpyrskähdyksen. Myönnän, että olen muuttunut sarkastisemmaksi, mahdollisesti myös kyynisemmäksi kuin nuorena tyttönä, mutta mitenkään päin en saa itsestäni vakavaa aikaiseksi.

En kuulemma enää keksi mitään hauskoja juttuja, niin kuin nuorena. Pyysin esimerkkiä hauskoista nuorena keksimistäni jutuista, mutta en saanut vastausta. Sanoin tyypille, että ennenhän minä olin hänelle aina vihainen, joskus syyttä, usein syystä, eikä minulla ole nykyisin enää mitään syytä olla hänelle vihainen. Tyyppi epäili minun luovuttaneen toivoni tai ylittäneen sen normaalin vihaisuuden asteen ja olevani jotenkin sci-fi-tasolla jo vihainen (ilmeisesti siis sillä tavalla, ettei sitä enää edes huomaa). Itse väitin olevani nykyisin vain seesteinen.

Yksi kommentti oli jopa lähes kohteliaisuudeksi laskettavissa: Tyyppi sanoi, että eihän tässä muuten olisi mitään, jos olisin kuka tahansa, mutta kun minä olen minä, ja minä olen niin kovin älykäs. Pääni sisällä liikkuu kuulemma enemmän asioita kuin keskivertoihmisellä, joten jotenkin se tekee tästä vakavuudestani pelottavaa. Nauraa hehotin koko tämän absurdin keskustelun ajan.

Kerroin tyypille, että kukaan muu ei ole sanonut minulle koskaan mitään tuommoista. Hän epäili, että muut eivät vain tunne minua yhtä hyvin. Väittäisin, että diagnoosi on väärä. Luultavasti en vain anna hänelle itsestäni enää kovin paljoa. Olen niin sanotusti vetänyt luukut kiinni hänen kohdallaan, koska... no, pitkä historia eikä aina niin kovin ruusuinen. Kirjoitin ensin vahingossa "huuruinen", mitä se historia kyllä oli. Alkoholin huuruinen. Itselläni ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa alkoholin kanssa, mutta ehkä sekin on vähentänyt hauskuuttani, kun en juurikaan tissuttele nykyisin. Varsinkaan hänen kanssaan.

Vaikka sanotaanhan sitä että lihavat ovat leppoisia. Jotenkin en kuitenkaan usko leppoisuuteni kadonneen kilojeni mukana. Ainoastaan tietysti itsetuntoni on kasvanut tässä viimeisten parin vuoden aikana niin paljon, etten enää jaksa pidellä itseäni toisten kynnysmattoina. Ehkä siinä saa sitten samalla vähän hankalan akan maineen. No, en usko, että tyyppi sitä tarkoitti, kunhan suoritti jotain pikkujouluhenkistä analyysia lähimmäisestään.

Tämä blogi taitaa kyllä olla huonoin mahdollinen paikka avautua asiasta, koska tämän sisältö on muuttunut vuosien varrella aika paljon enkä tosiaankaan osaa olla enää yhtä hauska kuin blogin alkuaikoina. Mutta se johtuu niin monista asioista. Livenä väittäisin olevani yhä varsin hauska. No, itse ainakin viihdyn.

What's the frequency, Kenneth?

Ystävät ja kylänmiehet! Mikä se juttu on, jos mies tsekkaa naisen vatsan? Ymmärrän kyllä, jos rintojani katsotaan (tai no, luultavasti jonkun toisen rintoja, joissa on enemmän katsomista), enkä siitä erityisemmin pahastukaan, mutta että vatsaa? Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Olen hämmentynyt.

Tämänkin kyseisen hemmon pitäisi olla melko kärryillä siitä, että en ole raskaana, eikä minun vatsani pitäisi enää olla muutenkaan kovin iso, jotta sitä senkään takia mittailisi. Minulla ei myöskään ole pyykkilautavatsaa, jota ihailla, ja jos olisikin, niin ei se vaatteiden lävitse näkyisi. Tarkistin myös, ettei hupparissani ollut päivän ruokalistaa näkyvissä.

Tiedän kyllä, että on olemassa tissimiehiä ja on olemassa peppumiehiä, mutta onko olemassa myös joku kolmas, kovin vähälle huomiolle jäänyt ryhmä: mahamiehet? Ymmärtäisin vielä senkin, jos mies öögailisi lantiota, jos kyseessä olisi joku alkukantaisista vaistoista kumpuava arviointi, onko naisella synnytykseen sopiva uuma. Mutta että vatsaa?!

Vatsa on minulle yhä jotensakin herkkä paikka, joten olenkin koko päivän huolissani vilkuillut kyseistä aluettani peileistä ja näyteikkunoista. Mutta ei, minusta se ei näytä enää tavattoman pahalta. Ihan tavallinen massu se alkaa olla. Vähän pömppö.

Onko kukaan muu koskaan törmännyt tämmöiseen vatsan tsekkailijaan vai onko minulla nyt käsissäni aivan spesöl keissi?

You've gotta ask yourself a question

Yksi kysymys:

Miksi kaikki miehet, joihin vähän käyn kuumana vaikka ei pitäisi, ovat alkaneet käyttää punaisia t-paitoja? Miksi minulla on sisuksissani näin heikko kohta miehiin, jotka käyttävät punaisia(* t-paitoja?

Siinä taisikin olla kaksi kysymystä.


*) Siis tummanpunaisia. Pinkki/vaaleanpunainen on aika äklö suurimmalla osalla miehiä.

They slip away across the universe

Universumilla on kyllä toisinaan tosi huono huumorintaju.

Jouduin antamaan pakit miehelle. Ensimmäistä kertaa en edes muista miten pitkään aikaan. Tiedän, että itse esitin vähän aikaa sitten universumille toiveen itsesäälissäni kieriskellessä, että edes joku mies — ihan kuka vaan — kiinnostuisi minusta. Mutta sitten kun se tapahtui, niin ei se ollutkaan hauskaa. Ehkä se hieman kohotti itsetuntoa, vaikka en edelleenkään ymmärrä miten noin lyhyt ja satunnainen kohtaaminen aiheuttaisi vastapuolessa minkäänlaisia tunteita minua kohtaan. Enemmän se kuitenkin ahdisti ja tuotti mielipahaa. Ei sillä, että tyyppi itsessään olisi ollut ahdistava, mutta inhoan pakkien antamista melkein yhtä paljon kuin niiden saamistakin. Olen tosi huono sanomaan ei, enkä kovin hyvin siedä toisen mielen pahoittamista. Enkä nyt kuvittele olleeni mikään hänen elämänsä nainen, mutta kai se nyt aina vähän kirpaisee, kun tulee torjutuksi.

Lyhyen hetken ajan katsoin peiliin ja mietin, että pitäisikö lähteä treffeille? Pitäisikö toiselle antaa edes mahdollisuus? Mutta jos ei yhtään sytytä, niin ei sytytä. Toki olen yleensäkin hidas syttymään enkä juurikaan koe sellaisia rakkautta ensisilmäyksellä -hetkiä, mutta ehkä täytyisi olla edes jotkut palikat kohdallaan, että lähtisin treffeille. Tässä tapauksessa suurin henkinen este minulle oli ikäero, vaikka ei sekään mikään oikea este olisi, jos muulla tavalla kipinöisi. Mutku ei, niin ei.

Ikäerosta puheenollen, kävin läpi myös aika karun ajatusketjun miettiessäni tätä omaa pakkien antamistani ja sitä, kun sain itse siltä kesäpojalta pakit. Melkein rupesin nyhräämään ranteitani auki jollain tylsällä esineellä, kun mietin, mitä jos se kesäpoika on käynyt päänsä sisällä lävitse näitä samoja ajatuksia ja tunteita, joita itse kävin nyt. Ei ollenkaan kiva juttu. Toisaalta itse en kyllä näiden pakkien jälkeen koskaan ikinä missään tilanteessa käyttäytyisi pakkien saajaa kohtaan samalla tavalla kuin se kesäpoika käyttäytyi minua kohtaan viimeksi kun nähtiin (eli tosi ihanasti). Ainakin uskottelen itselleni, että meidän välillämme oikeasti oli kemiaa ja kyllä se nyt jollain tasolla edes tykkäsi minusta takaisin. Muuten en ehkä kestäisi.

Jep. Seuraavan kerran kun esitän universumille toiveita, olen tarkempi yksityiskohdissa: Voisiko minuun ihastua joku mielellään n. 30-40-vuotias ja hurjan suloinen mies? Ja sellainen kiva ja täysijärkinen. Ettei sille tarvitsisi antaa pakkeja.

So pardon me while I burst into flames

Oikein otin tämän blogin nyt käteeni (kuvassa yllä) ja ajattelin puristaa jotain tekstiä, kun on ollut niin hiljaista viime aikoina. Pää humisee tyhjyyttään. Laitoin sormuksenkin sormeen, jos kirjoittaminen tuntuisi vaikka jotenkin vähän juhlavammalta, mutta totesin sen vain hankaloittavan hommaa. Sen verran painava ja helisevä tuo sormus on. (Eikä saa nauraa nakkisormilleni).

Jonkin aikaa sitten sain positiivista palautetta blogin uudesta pirteästä linjasta tms. No voin kertoa, että se siitä linjasta sitten taas. Ilmeisesti kierroksilla käyvä käpyrauhaseni kirjoitteli kaikessa pirskahtelevaisuudessaan tätä blogia. Nyt käpyrauhanen tuntuu hiljentyneen ja minusta on tullut taas tylsä, tyhmä ja ruma. No eikä. Mutta mitään sanottavaa ei ole, mitä olenkin tässä jo kahden kappaleen verran todistellut.

Vaikka käpyrauhanen onkin hiljentynyt, niin tykkäilen silti mieskauneudesta ihan kovasti. Mietin eilen sitä miesten esineellistämistä, mistä minuakin joskus syytetään. En oikein tajua. Eikö se ole ihan ok ihailla hyvännäköistä pintaa, jos kuitenkin arvostaa miestä ihan noin niin kuin ihmisenäkin? Jos mies on esimerkiksi treenannut kroppansa erittäinkin katseen kestävään kuntoon, niin hukkaanhan se menisi, jos ei sitä silmä ihailisi. (Ja vaikkei olisikaan treenannut, sillä minähän arvostan sitä ihan tavallistakin suomalaista mieskauneutta). Vai hä? Pitääkö olla kiinnostunut vain sisäisestä kauneudesta, ettei esineellistäisi miesparkoja? Ihailenhan minä naiskauneuttakin, mutta jostain syystä se ei aiheuta samalla tavalla sydämentykytystä.

Vaikka minulla on henkilökohtaiseen raineriini hyvinkin asiallinen ja ammatillinen suhde, niin täytyy sanoa, että pari kertaa on pulssini kohonnut hänenkin läheisyydessään. Jos nyt ei lasketa sitä kun se piiskaa sykkeeni jonnekin korkeuksiin. Tässä viimeksikin se näytti minulle jotain penkkipunnerrustekniikkaa niin että t-paitansa nousi vatsan kohdalta ja... kyllä te tiedätte. Melkein teki mieli koskettaa. Nämä ajatukset kyllä unohtuivat melko nopeasti sen jälkeen kun vaihdettiin paikkoja ja jouduin litistyksiin vähän liian monen kymmenen kilon rautaa alle. Tai no en tietenkään litistynyt, koska raineri oli mies paikallaan turvaamassa. Ja siinä sitä onkin niin mukava mies, että olen kerta kerralta iloisempi, kun tiemme ovat kohdanneet. Paras miessuhteeni (jos isää ei lasketa) on siis maksullinen.

Lisäksi alitajuntani on bitch. Olen tässä kevään mittaan vähän haikaillut yhtä tyyppiä. Kummallakaan meistä ei (tietääkseni) ole ajatustenlukutaitoa, joten hänellä tuskin on aavistustakaan mitä minä ajattelen hänestä nyt yhtäkkiä ja minulla varsinkaan ei ole aavistustakaan mitä hän ajattelee minusta. Ja koska kyseessä on hyvä kaveri, en uskalla sanoa tai tehdä mitään, etteivät tilanteet mene oudoiksi. Se nyt on viimeinen asia mitä haluan. Olen tässä pariinkin otteeseen onnistunut siirtymään tilaan zen, jossa asiat joko saavat tapahtua tai olla tapahtumatta. Ja molemmilla kerroilla zen-tilaan päästyäni olen nähnyt välittömästi seuraavana yönä pussailu-unta kyseisestä tyypistä. Arvatkaa olenko ollut zen enää aamulla herättyäni? Enpä ole. Voi itku.

Emmätiedä. Lokit huutaa pihalla. Kesä lähestyy.



Video sopii kirjoituksen teemaan erittäin hyvin.

Miten tää nyt taas meni tähän? Luulin, että pointtini oli todistaa sen käpyrauhasen hiljentyneen. No, lupaan, että en enää lähitulevaisuudessa kirjoittele miehistä tähän sävyyn. Jos miehistä kirjoitankin, niin pelkästään negatiiviseen sävyyn. (Vitsi, vitsi).

Olet nuori ja kaunis mutta kuka se on kun huutaa

Anonyymi vinkkasi ja linkkasi vauva.fi:n keskusteluun aiheesta millainen nainen jää miehettä. Koska on äärimmäisen tärkeää olla jäämättä miehettä, niin keräsin tähän listaan ne merkittävimmät viat naisissa:

• ujo
• lesbo (lienee itsestäänselvyys)
• sairaalloisen ylipainoinen
• sulkeutunut
• kummallinen 
• ruma
• nirso
• ei tee aloitetta
• tylsä
• tuhti
• ei osaa meikata
• epätoivoinen
• yli 30-vuotias (auts!)
• ällöttävä ripustautuja
• itsekeskeinen
• jätkämäinen
• pahalle haiseva
• ei ajele karvojaan
• keltaiset hampaat
• feministi-vihervasuri
• kamala tyyli
• omistaa kissoja 
• omistaa koiria
• viinaanmenevä
• tyhmä
• white trash
• hankala luonne
• pidempi kuin normaali (wtf?)
• pitkä ohut tukka (onneksi omani on paksu)
• laittaa baariin bootcut-farkut
• huono maine (eli jaellut ympäriinsä)
• harmaavarpunen 
• perusnegatiivinen asenne
• kontrollifriikki
• vainoharhainen
• nipottaja
• huumorintajuton
• kyvytön flirttailemaan
• huono itsetunto
• vaatimaton ulkonäkö

Listasta taitaakin puuttua vain kauniit, hoikat, älykkäät ja hauskat naiset.

Onhan tuossa ihan järkeenkäypiäkin ominaisuuksia, mutta osa sitten taas... Miksi minusta tuntuu, että kauneus hyvittää aika monia noista listatuista ominaisuuksista? Jos on kaunis nainen, niin saa olla tylsä, tyhmä ja itsekeskeinen, ja silti miehiä riittää.

Omalla kohdallani erityisesti nuo kissat ja bootcut-farkut sattuivat sydämeeni. Itsehän en muun mallisia farkkuja suostu päälleni pukemaan kuin bootcutit, mutta ehkä olenkin sitten auttamattomasti ulkona muodista ja tanttamainen. Niin ja tuo yli 30-vuotias myöskin liippasi kovin läheltä. Että ehkäpä noissa tosiaan on se perimmäinen syy, miksi olen sinkku.

Jos vakavasti puhutaan, niin ihan oikeita syitä sinkkuuteeni ovat varmastikin ujouteni ja se "tuhtius", vaikka molemmat ovat kyllä koko ajan väheneviä ominaisuuksia minussa. Ja sitten tietysti se, että olen mahdottoman huono ja hidas kiinnostumaan kenestäkään. Nekin harvat, jotka tällä hetkellä voisin kelpuuttaa miehekseni, ovat jossain aivan muualla kuin samalla paikkakunnalla. (Huomatkaa, että en siis ole toivottoman kranttu, koska käytin kuitenkin monikkoa). 

Ja sitten miehet vielä väittävät, että valta on naisilla. 

I said who baby, who do you love?

Kuulkaas. Rupesin tässä ihan miettimään. Että kun ihmisillä on aina olevinaan jonkinlainen "maku" miesten tahi naisten suhteen. Että tykkää pitkästä tai paksusta tai tummasta tai vaaleasta. Niin onko se maku sittenkään edes totta? Siis kun miettii, että jos ylitajunta (vrt. alitajunta) sanoo, että tykkää blondeista, joilla on isot tissit, ja sitten kuitenkin jatkuvasti seukkaa a-kuppikokoisten harmaavarpusten kanssa. Että alitajuisesti tykkääkin juuri semmoisista naisista eikä niistä, joista luulee tykkäävänsä. Tajuatteko, mitä tarkoitan?

Tämä tuli mieleeni, kun kävin päässäni lävitse yhtä keskustelua, jonka taannoin kävin yhden mieshenkilön kanssa. Hänen tunnettu naishistoriansa koostuu tummista, lähes mustahiuksisista ja persevistä naisista. Kuitenkin hänen naisihanteensa on Charlize Theron ja Scarlett Johansson tyyppinen. Sanoinkin hänelle, että äkisti voisi kyllä luulla sinun tykkäävän tummista naisista, johon tyyppi naurahti vain, että niin. Kirpaiseehan se tämmöisenä tummaverikkönä, ettei sittenkään ole se unelmien nainen vaan "ihan kiva".

Minuun itseeni taas vetoavat enemmänkin tummat miehet. Ja varsinkin pitkät tummat miehet, joilla on törkeän kauniit silmät. (Yleensähän ihmiset kokevat kauniit silmät luotaantyöntävinä, heh heh, olenpas uniikki [en se rap-artisti]). Mutta toisaalta, kun omaa mieshistoriaani katson taakse päin, niin onko siellä ollut yhtä ainutta tummaa miestä? Eipä ole^(*. Kaikki ovat olleet vähintäänkin sellaisia perussuom... tavallisia suomalaisia maantienruskeita tai vaaleampiakin. Osa on ollut pitkiä ja osa ihan tasamittaisia. Ja sinisilmäisiä, mutta ihan silleen tavallisella tavalla. Ja aivan hyviä jokainen.

Niin että löytyykö tästä maailmasta oikeasti joku (joka ei ole sikarikas tai David Beckham), joka oikeasti riiustelee juuri sen näköisiä naisia/miehiä, joiden sanoo olevan omaa tyyppiään? Tai onko sellaisia kaikkiruokaisia, joilla ei varsinaisesti ole mitään tiettyä makua?

Ja tämä koskee nyt aivan puhtaasti ihmisten ulkoisia ominaisuuksia. Muistamme toki, että sisäinen kauneus on se, joka rokkaa.

*) Se muutaman vuoden takainen kitarapoika oli kyllä kaikkea tuota: tumma, pitkä ja törkeän kauniit silmät. Sen lisäksi hän oli myös sisäisesti kaunis ja wannabe-muusikko. Luultavasti olisin jäänyt auton alle heti seuraavana päivänä tai jotain yhtä epäonnista, jos olisin saanut sen saaliin pyydystettyä. Että ehkä ihan hyvä näin.

The world is in a crazy, hazy hue

Tämä kevät ja lisääntyvä valo alkaa käydä käpyrauhaseeni toden teolla. Hetken aikaa se oli jo ihan rauhallinen, mutta nyt se on aktivoitunut taas. Esimerkiksi näin viime yönä unta Tuomas Holopaisesta ja vieläpä lupauduin hänen vaimokseen. Lupaan ja vannon, etten ole koskaan hereillä ollessani tuntenut mitään romantillisia fiiliksiä Tuomasta kohtaan.

Olen myös ilmeisesti valve-elämässä kajahtanu ja haikailen suuntaan jos toiseenkin. Tämä haikailukin tuli ihan puskista. Muutaman vuoden takaisen kitarapojan kuvioista poistumisen jälkeen olen luullut, että olen menettänyt kykyni haikailuun. Onneksi, jos ja kun tämä haikailu ei aiheuta toimenpiteitä tahi vastakaikua, voin syyttää kaikesta kevättä ja yliaktiivista käpyrauhastani. Sitä paitsi minun tapani heitellä verkkoja vesille on niin hienovarainen, että mahdolliset kohteet tuskin edes huomaavat niitä verkkoja. Samaan aikaan toisesta suunnasta saan jatkuvasti vonkausviestejä eikä yhtään kiinnostaisi. Miksi, oi miksi kysyntä ja tarjonta ei voi elämässäni koskaan kohdata?

Toki sitä kitarapoikaa haikailen varmaan lopun elämääni (ellei parempaa ilmaannu), mutta eiköhän ne 6000 kilometriä välillämme hoida hommansa. Että jos miehet eivät osaa lukea minun merkkejäni, niin en minäkään kyllä osaa lukea miesten merkkejä. Silloin 2010 keväällä olin niin varma, että tyyppi flirttailee kanssani. Tai tokihan sitä saa flirttailla ilman että heti halutaan se punainen tupa ja perunamaa, mutta siis nimenomaan minun kanssani. Vaikka oltiin isommallakin porukalla tai hengailin jossain toisen tytön kanssa, niin se kohdisti huomionsa minuun. Minuun. Muistan vieläkin sen syvänsinisen katseen, joka porautui silmiini, ja vatsanpohjasta kouraisee. Ja sitten... ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vaikka muistelenkin pelkällä lämmöllä tuota aikaa, niin tuleehan sitä silti vähän hölmö olo, kun ilmeisesti olinkin kuvitellut kaiken omassa päänupissani. Miehet. Perkele.

Olen kyllä luvannut itselleni, etten rupea mihinkään ennen kuin tämä kuntoprojekti on valmis. Tai ei kai se valmis ole koskaan, mutta edes sellaisessa jamassa, ettei ainakaan tarvitse riisuutua säkkipimeässä, jos joku toinen on läsnä, heh heh. Nyt on vaan sen projektin suhteenkin ollut kohtalaisen vaikeata eikä muutamasta viime viikosta kauheasti ole jälkipolville kerrottavaa. Motivaationi on varmaankin lähtenyt jonnekin hiihtelemään, ei ainakaan täällä ole näkynyt. Noroviruksen tuomasta pika-avustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Nyt on ryhdistäydyttävä ja palattava ruotuun. Mutta onko ihan pakko syödä sitä rahkaa?

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä pumppaamaan rautaa. Penkistä nousee yhä vain se 30 kiloa. Jos sitäkään enää tänään.

Cat on a hot tin roof

Olen tosi pahasti ihon puutteessa. Älkää käsittäkö väärin, oma vartaloni on lähes kauttaaltaan ihon peitossa, mutta jonkun toisen ihoa. Miehen ihoa.

Miehessä kauneinta (kasvojen lisäksi) on käsivarret, hartiat, selkä, vatsa, kyljet... Siitä on aivan liian kauan, kun olen saanut viimeksi hivellä noita alueita niin, että se on oikeasti tuntunut joltain. Melkein hengästyttää pelkkä ajatuskin.

Kamalimpia ovat semmoiset katsoa saa muttei koskea -tilanteet. Kun on aivan lääpällään johonkin ja sitten se venyttelee tai on muuten sellaisessa asennossa, että paljas alavatsa tai kylki pilkistää paidan alta. Näin on käynyt useammankin tyypin kanssa ja tilanne on samaan aikaan todella ihana ja todella sietämätön. Tekisi mieli repiä vaatteet pois ja käydä saman tien kimppuun. Mutta se ei sovi.

Katselin äsken Teemalta jonkun romanttise(hko)n ranskalaisen elokuvan. Siinä pääosamies (Guillaume Canet) oli niin kaunis, varsinkin ilman paitaa, että melkein en kestänyt. Melkein jätin koko elämäni täällä Suomessa ja lähdin Ranskaan sen luokse. Imdb:stä kävi ilmi, että se on eronnut vaimostaan jo monta vuotta sitten. Valitettavasti samaiselta sivulta kävi ilmi, että sillä on nykyisin suhde ja lapsi Marion Cotillardin kanssa. Damn you, Marion Cotillard!

No, ehkä vähempikin riittäisi kuin ranskalainen filmitähti. Mulle ihoa tänne heti nyt!


Tästä puuttuisi enää, että katselisin elokuvan Kissa kuumalla katolla, jossa on Paul Newman ilman paitaa ja vähän rakkauttakin vailla. Varmaan kuolisin. KUOLISIN.


Olisin laittanut tähän loppuun Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaleen Kollikissa, mutta sitä ei löytynyt YouTubesta. Höh. 

A smooth operator operating correctly

Törmäsin eilen netissä pyöriessäni sattumalta kysymykseen "pitäisikö laskea rimaa". Siis jos on sinkku eikä seurustelukumppania tunnu löytyvän, pitäisikö laskea rimaa?

En ehkä ole ihan oikea ihminen vastaamaan tuohon kysymykseen, sillä en mitenkään epätoivoisesti etsi poikaystävää. Olen ihan tyytyväinen elämääni näinkin. Totta kai tässä saa pikkuhiljaa heittää kaivoon sen lapsettomuuden tai lapsellisuuden valinnanvapauden, mutta toisaalta maapallon matamista radallaan seuratessa se voi olla ihan hyväkin juttu. Olisin nimittäin voinut tehdä sen valinnan lapsellisuudesta enkä ole ihan varma onko reilua tehdä uusia ihmisiä tähän maailmaan. (Tämä on vain minun inhorealistinen maailmankuvani, kenenkään lapsia tehneen ei kannata siitä pahoittaa mieltään).

Mutta jos nyt laskisin rimaa, niin mistä sitä sitten laskisin? On juttuja, joista sytyn miehissä, kuten riittävä pituus, kauniit silmät, aito nauru, älykkyys, huumorintaju, yleinen miellyttävyys... Ihan perussettiä. Vaikka miehessä olisi nuo kaikki ominaisuudet, niin silti ei välttämättä sytytä. (Jaa no, jos ihan oikeasti olisi mies, joka olisi noita kaikkia edellä mainitsemiani, niin voisiko se olla sytyttämättä?) Tuohon voisi heittää plussaksi vielä innostus ruoanlaittoon ja rockhenkinen musikaalisuus, niin paketti on valmis. Viimeinen tosi-ihastukseni oli muuten jotakuinkin noita kaikkia, paitsi hänen ruoanlaittotaidoistaan en ole tietoinen. On kai sanomattakin selvää, ettei tunne ollut molemminpuoleinen.

Toivomani luonteenpiirteet ovat aika pakolliset. Kuka suostuisi laskemaan rimaansa niin, että kelpuuttaisi tosikon tai tyhmän tai jollain tavalla luonteeltaan epämiellyttävän elämänkumppanin? Jaa, no joku kai nekin kelpuuttaa. Itse en voisi kuvitellakaan tinkiväni noista. Tyhmyyttäkin on monenlaista. En vaadi mitään kirjanoppineisuutta, koska en varsinaisesti ole sellainen itsekään, mutta oikeasti itseäni paljon tyhmempää ihmistä en pystyisi kovin kauaa katselemaan. Tai kuuntelemaan. Siis jos ei mene jakeluun vaikka rautalangasta vääntäisi, niin antaa olla. Akateeminen koulutus ei ole koskaan kuulunut vaatimuslistalleni, tosin omassa elämänpiirissä voi joskus olla todennäköisempää kohdata saman koulutustason omaavia miehiä kuin niitä duunareita. Eksäni oli ihan ammattikoulupohjalta liikenteessä, mutta en itsekään ollut silloin vielä korkeakouluja käynyt. Joka tapauksessa en usko koulutuksen olevan kynnyskysymys kohdallani.

Ulkoiset jututkaan eivät merkitse mitään silloin, kun se joku vaan kolahtaa. Olen aina tykännyt tummista miehistä, mutta hengaillut vain vaaleiden tai perus maantienväristen tyyppien kanssa. Niiden silmätkin ovat olleet ihan tavalliset eivätkä mitenkään drop dead gorgeous. Jokainen on ollut minua pidempi, mahdollisesti vain muutaman sentin tai viisitoista. Se pituus, hmm... Voisinko kuvitella laskevani rimaa niin, että mies olisi minua lyhempi? En ihan suoraan uskalla luvata. Jonkun muun ominaisuuden täytyisi kompensoida puuttuvaa pituutta (enkä puhu nyt sen koosta). Ruma nenä ja pullamössösormet (juu nou, sellaiset kalpeat taikinapötikät) taitavat olla sellaiset oikeat turnoffit, joista en ehkä pääsisi ylitse. Toisaalta oma käsitykseni seksikkäästä nenästä voi olla jonkun muun mielestä ruma.

Perushygienia on juttu, josta en vaan pysty tinkimään. Jos on likaiset hiukset, haisee hieltä, vaatteet eivät ole nähneet pesukonetta mahdollisesti koskaan tai hampaat näyttävät siltä, että ne pikapuoliin putoavat suusta, niin homma on ehdoton nou nou. Toki miehen ja sen vaatteet voisi pestä, mutta en oikein usko jaksavani vaivautua. Ja ne hampaat olisi pitänyt pestä viimeistään siinä vaiheessa, kun maitohampaat vaihtuivat rautahampaisiin. Eli nyt on jo auttamatta liian myöhäistä. Tupakoitsijaa voin suudella, mutta nuuskankäyttäjää en koskaan. Y-äk.

Pointtini kai on se, että en mielestäni oikeasti vaadi mitenkään mahdottomia miehiltä, mutta jos ei kolahda niin ei vaan kolahda. Minulle on sanottu, että sitä parasta mahdollista ei voi saada. Miten niin ei voi? Olen kai mieluummin yksin (kuten olenkin) kuin tyytyisin johonkin. Puistattaa sen sanominenkin. Tyytyä johonkin. Eikä se tarkoita sitä, että odottaisin unelmieni prinssiä valkoisella ratsulla saapumaan. Se tarkoittaa vain sitä, että sen jonkun täytyy naksahtaa kohdalleen. Täytyy ihastua ja sen täytyy olla molemminpuoleista.

Niin, pitäisikö siis laskea rimaa? Ja jos, niin mistä?

Torstaivälikevennys

Parasta televisossa tällä hetkellä:

 

 Kelpaisi mulle. Esineellistäisin... ;)

Olemisen sietämätön leveys

Tuolla edellisen postauksen kommenttilaatikossa esitettiin kysymys, että löytyisikö tälle sairaudelleni (katso kuva!) jotain lääkettä. Itse epäilisin, että suklaa taikka triplasuklaajäätelö voisi olla oiva lääke liikuntakärpäsen puremaan. Tai sitten sillä olisi aivan päinvastainen vaikutus. Huomaan nimittäin nykyisin potevani huonoa omaatuntoa joka ainoasta jäätelöstä tai pullanpalasta, mitä kitusiini tungen, vaikka ei välttämättä edes tarvitsisi.

Jonkinlainen addiktiohan se on. Kun pääsee ensiksi kiinni siihen lihasrääkin jälkeiseen mahtavaan tunteeseen, niin sitä haluaa koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta kai sitä huonommastakin jutusta voisi olla riippuvainen. Olen oikeastaan palannut viime vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja kävin salilla sekä jumpissa säännöllisesti. Ja olenhan nytkin toki käynyt jo yli vuoden salilla ja jumpissa säännöllisesti, mutta vasta tuohon bodypumpiin ryhdyttyäni tätä voisi alkaa kutsua sairaudeksi. No eikä, mutta joksikin vimmaksi.

Kiviäkin kiinnostaa ja mietin, että pitäisikö minun perustaa erikseen joku treeniblogi, jota kenenkään ei tarvitsisi lukea. Mutta ehkä sinne nyt ei mitään kauhean erikoista sisältöäkään tulisi. Kerron nyt kuitenkin, että kaiken kaikkiaan olen syömisiä seuraamalla ja intokuntoilemalla saanut keväästä pudotettua suurin piirtein kymmenen kiloa. Se kuulostaa paljolta, mutta huolimatta työkaverin aiemmasta palautteesta, se ei omasta mielestäni näy vieläkään juuri missään. Vaan enpäs kerrokaan paljonko on jäljellä. Tai no, ei minulla edes ole mitään tarkkaa tavoitetta. Huolestuttaa tässä vaan, että menevätkö kaikki kivat vaatteeni ihan hukkaan, jos ne joskus tulevaisuudessa rupeavat liehumaan päällä?

Vaikka eipä hätää. Miessukupuoli pitää huolen siitä, että elämässä riittää niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain painua kotiin peiton alle sipsipussin kanssa. En tiedä onko se jotenkin rakenteellisesti siinä yhdessä y-kromosomissa, että täytyy tasaisin väliajoin olla yhtä kuin persereikä. Ja aina muka kyseessä on joku väärinkäsitys tai vastaava. Miehet kun eivät koskaan tarkoituksella ole persereikiä.

Edelliseen muuten yhtään liittymättä (ihan oikeasti), nyt on ihanaohjaajan tunnit omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi ohitse, ainakin näillä näkymin. Pumpissa käyvät tietävät, että viimeisenä eli venyttelykappaleena on tässä ohjelmassa soinut Il Divon Time To Say Goodbye. Ja niinhän se oli. Yhyy.


Ps. Kirjoitin tämän jo eilen aamupäivällä, mutta kesti näin kauan keksiä (noinkin nerokas) otsikko. Olen tässä vuorokaudessa ehtinyt päästä miessukupuolen kanssakin taas harmoniaan, mutta en jaksanut enää muokata tekstiä, kun aasinsillat oli jo rakennettu.

Stranger things have happened I know

Törmäsin tuossa uudehkoon blogiin, joka kertoo sinkkuelämästä ja deittailusta. Esimerkiksi juttu Seiskapäivää-miehestä on samaan aikaan todella viihdyttävä ja raivostuttava. Ja niin todellisesta elämästä.

Jutussa jotenkin tiivistyy se, mikä nykypäivän miehissä (joissain yksilöissä) on vialla. Tältä planeetalta tosiaankin löytyy yllättävän suuri joukko miehiä, jotka (täysin epärealistisesti) kuvittelevat kaikkien naisten lakoavan välittömästi jalkoihinsa. Varsinkin, jos nainen on miehen mielestä epäviehättävä, niin automaattisena oletuksena on, että naiselle ei saa missään nimessä olla kovin mukava, ettei se reppana nyt vaan mene ihastumaan. Ja ennen kaikkea nainen on torjuttava hyvissä ajoin. Useimmiten jo ennen kuin nainen itse edes tietää olevansa kiinnostunut miehestä.

Kerronpa pari esimerkkiä:

Olin kerran Klubilla jonkun yhtyeen keikalla, en muista enää minkä. Seuraani lyöttäytyi joku tyyppi, joka yritti tarjota minulle korvatulppiaan. Siis niitä, jotka hänellä oli sillä hetkellä korvissaan. Ensinnäkin, en ollut pyytänyt korvatulppia ja toisennakin... yäk. No eipä siinä mitään. Tyyppi jäi siihen hengailemaan ja läpisi kaikenlaista. Selkeästi tyypin jutuista kävi ilmi, että maalta sitä ollaan tultu kaupunkiin kännäämään ja kuuntelemaan musiikkia. En missään vaiheessa kiinnostunut tyypistä millään asteella. Ei sillä, että "maalaisuus" olisi ollut mikään turn-off, mutta tyyppi ei vaan sytyttänyt (en yleensäkään syty kovin helposti). Sitä paitsi en koskaan ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka tulevat keikalle juomaan kännit ja sammuvat ennen keikkaa tai vähintään viettävät vessassa oksentamassa sen ajan, minkä voisi käyttää elävän musiikin kuunteluun. No joka tapauksessa, aikansa läpistyään, tuo tyyppi päättää ilmoittaa olevansa varattu. Se oli sellainen WTF moment. En missään vaiheessa ollut osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan, muuta kuin vastailemalla normaalisti ja olemalla ystävällinen häntä kohtaan, ja hänhän se oli, joka minun liiveihini päätti uiskennella. Tavallaan sain siis rukkaset siinä ihan pyytämättä. Hurmaavaa.

Toinen yhtä hauska juttu tapahtui erään hieman tutumman tyypin taholta. Ja jälleen kerran baarissa, kännissä. (Siis mies, en minä). Pidin tyyppiä hiukan vastenmielisenä, mutta jälleen, itselleni ominaiseen tapaan, olin kohteliaan ystävällinen häntä kohtaan. Yhtäkkiä tyyppi alkoi aivan puskista avautua minulle, että on pahoillaan, olisin kyllä tosi kiva tyttö, mutta valitettavasti hän tapasi siskoni ensin. Tosi harmi, mutta näin nyt vaan kävi. Ensinnäkin, tosi spesiaali olo tästä tulee luonnollisesti meille molemmille. Kun nyt kerta näki toisen ensin. Muilla ominaisuuksilla ei niin ole väliä. Ja toisennakin, kumpikaan meistä ei ollut pätkääkään kiinnostunut kyseisestä kaverista. Tosiasiassa siis tällä näkemisjärjestyksellä ei ollut minkäänlaista merkitystä meidän saati sitten tyypin maailmanjärjestykselle. Mutta hän nyt kuitenkin koki tarpeelliseksi pahoitella puuttuvia tunteitaan minua kohtaan. Ei aavistustakaan millä tavalla olin viestinyt tyypille, että haluaisin ehkä jotain enemmän kuin että hän häipyisi siitä notkumasta. Taas sain rukkaset ihan pyytämättä. Olin otettu.

Joskus olen saanut myös rukkaset ihan pyytämällä, mutta sitäkään en ymmärrä, että miksi pitää olla tyly omasta mielestään epäviehättävälle tytölle vain siksi, että tyttö on ehkä ihastunut? Mikä niissä tunteissa on niin kamalaa? Vai onko jokainen epäkiinnostava nainen potentiaalinen stalkkeri, josta ei pääse enää koskaan eroon, jos sille vahingossa antaa vähänkin siimaa? Ei ihminen ihastukselleen mitään mahda ja sitten tulee vain paha mieli, kun aletaan kohdella kuin märkää rukkasta. Itselleni ei ikinä tulisi mieleen kohdella toista ihmistä ikävästi, vaikka olisi olemassa mahdollisuus siihen, että vastapuolella olisi jotain vastakaikua saamattomia tunteita minua kohtaan.

Tässä kohtaa on tietysti erotettava toisistaan varovaisuus siitä, ettei anna toiselle turhaa toivoa, ja todellinen tylyys. Varovaisuutta on se, ettei esimerkiksi kovin usein suostu tapaamaan mahd. ihastunutta kahden kesken. Tylyyttä on se, että vaihtaa paikkaa luentosalissa, jos toinen tulee istumaan samalle riville. Vaikka tuttuja ollaan ja teoriassa jopa kavereita. Ensimmäinen on hyväksyttävää ja normaalia, jälkimmäinen ei.

Vielä nolompaa on tylyys siinä vaiheessa, kun nämä tunteet tai niiden vaara on vain kuviteltua eikä laisinkaan todellisia. Ja näitäkin tapauksia on paljon.

Ps. En väitä, etteivätkö naiset käyttäytyisi tuolla karjamarkkinoilla ihan yhtä ääliösti, mutta itselläni on kokemusta vain miesten käytöksestä.

Oh can't you see I'm out of my head

Onko kukaan koskaan katsonut tuota tv-sarjaa nimeltänsä Edessä uusi elämä? (Alkuperäiseltä nimeltään The New Adventures of Old Christine). Siinä siis Julia Louis-Dreyfus näyttelee hahmoa nimeltä Christine, jonka ex-mies on löytänyt uuden ja nuoremman tyttöystävän, jonka nimi on myös Christine. Ja he ovat sitten Old Christine ja New Christine. Kyseessä on siis komedia, jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi.

No eipä siinä muuta, en sen ohjelman hyvyyteen tai laadukkuuteen ota kantaa se enempää, mutta sarjassa tällä vanhalla Christinellä on veli nimeltä Matthew. Siis oo... äm... gee! Se veli! Vähänks ihana! Olen ehkä rakastunut!

Veljeä näyttelee Hamish Linklater, josta olen melko vakuuttunut, että hän voisi olla elämäni mies. Jos hän vain asuisi hiukan lähempänä kuin jossain toisella mantereella (eikä olisi happily married with children). Hamish on minua kaksi vuotta vanhempi, 193 senttiä pitkä (omg! OMG!) ja sillä on tummat kiharat hiukset. Melko varmasti hän osaa myös soittaa kitaraa ja tehdä hyvää ruokaa.

Voi Hamish, jätä ne vaimo ja lapsi, ja tule Suomeen...

Ps. Edessä uusi elämä tulee Suomi TV:ltä ma, ti, to ja pe klo 19. Jos haluatte tsekata Matthewn. Eikä se sarjakaan nyt ihan paska ole.

I can give you what you want but you gotta come home with me

Iltalehti ohjaa ja opastaa miehiä, kuinka naisiin tehdään vaikutus. Harmi, että jutussa ei mainita, onko se miehen vai naisen kirjoittama. Aion nyt kuitenkin vahvistaa tai kumota kohtien paikkansapitävyyden. (Kursiivilla toimittajan näkemys asiasta, alla minun vastineeni).


1. Kommunikointi

Kiinnostava mies osaa ilmaista itseään ja kuunnella naista. Parasta on vaikuttaa keskustelussa itsevarmalta mutta samalla empaattiselta.

Kommunikointi on kyllä aina kauhean kätevää. Helpottaa huomattavasti ihan elämääkin, kun toinen ei vain urahtele sohvan nurkassa kuin mikäkin luolamies. Toisaalta myös naisen pitää osata kommunikoida, eikä kuvitella miehen olevan ajatustenlukija.

2. Tyyli

Naiset valittavat usein, etteivät miehet kiinnitä tarpeeksi huomiota ulkonäköönsä. Hyvä tapa saada nainen kiinnostumaan on siis panostaa huoliteltuun ulkoasuun. Nainen ei välttämättä etsi tyyliniekkaa; puhtaat perustyylikkäät vaatteet ja säännölliset parturikäynnit riittävät miellyttävän ulkonäön luomiseen.

Tyyli on kyllä ehdottoman tärkeä, mutta ei välttämättä sillä tavalla kuin toimittaja yllä yrittää väittää. Siis ainahan sanotaan, että naiset rakastuvat renttuihin. Joten pukeutuminen voi olla sellaista tarkkaan harkitun epähuoliteltua ja parturissa voi ihan hyvin jättää käymättä. Kunhan löytyy se oma tyyli, josta nainen voi diggailla.

3. Seksi

Nainen arvostaa miestä, joka tietää mitä tehdä makuuhuoneessa. Seksi ei välttämättä aina ole itsessään tärkeää, mutta naiset suhtautuvat seksiin usein tunteellisemmin ja pitävät sitä mittarina miehen tunteille.

Allekirjoitan ensimmäisen lauseen ylläolevasta, mutta tuo loppu on vähän liirumlaarumia. Itse ainakin mittaisin tunteita jollain muulla kuin seksillä. Ellei sitten halailua, pussailua ja yleistä koskettelua lasketa seksiksi. Mutta noin muuten kyllä hyvä seksi on aika olennainen osa toimivaa parisuhdetta. Vaikka eihän tässä puhuttu parisuhteesta vaan vaikutuksen tekemisestä. Ja jos vielä tullaan tänne 2010-luvulle, niin väittäisin kuitenkin, että useimmille naisillekin seksi on tärkeätä ihan seksinä? Itse ainakin tulen äkäiseksi, jos en... no niin.

4. Kädentaidot

Miesten oletetaan hallitsevan tavallisimmat remonttihommat, korjaavan vuotavat putket ja vaihtavan renkaat autoon. Mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä, ei vetoa naisiin.

Auton renkaita ei ole tarvis vaihtaa itse, mutta miehen pitää mielellään hoitaa viemäreiden aukaisut ja sellaiset ällöttävyydet sekä pelastaa minut pelottavilta ampiaisilta ja sitä isommilta eläimiltä, jos sellaiset sattuvat minua uhkailemaan. Ja se se vasta tekisikin vaikutuksen, jos mies osaisi vaikka ommella tai neuloa.

5. Urheilullisuus

Vahva ja maskuliininen mies vakuuttaa. Siksi golf-osaaminen ei tee yhtä suurta vaikutusta naiseen kuin esimerkiksi testosteronia tihkuvan taitelulajin taitaminen.

No joo. Kyllä kai. Riippuu vähän lajista. Testosteronia voi kyllä tihkua vähän liikaakin. Mieluummin tietokonenörtti kuin joku hormoneja itseensä pumppaava kehonrakentaja.

6. Ruoanlaitto

Ei tarvitse olla huippukokki, jotta kokkaustaidot tekisivät vaikutuksen naiseen. Jokainen nainen yllättyy aina, kun mies kokkaa - vaikka vain jotakin pientä ja yksinkertaista purtavaa.

Joo! Ehdottomasti! Tämä on yksi kriteereistäni, koska omat kokkaustaitoni ovat hyvin auttavat, tai lähinnä en ole kiinnostunut ruoanlaitosta. Mies saisi siis olla. Tosin en tuosta yllätysmomentista nyt ole niin varma, eikös se ole aika tavallista, että miehet ovat hyviä kokkeja.

7. Tanssiminen

Nainen näkee miehen, joka tanssii, itsevarmana ja rentona. Tanssiva mies ei ota itseään turhan vakavasti ja osaa nauraa itselleen, vaikka ei mikään parkettien partaveitsi olisikaan.

Tämä on muuten aika hyvä. Tässä taannoin yhdellä rokkikeikalla minuun oikeasti teki vaikutuksen yksi hemmo, joka ihan todellakin tanssi hyvin musiikin mukana muiden lähinnä möllöttäessä ja nyökytellessä päätä kädet rinnalla puuskassa. Tanssimisen lisäksi tyyppi myös hymyili koko ajan. Minkähän takia muuten hymyilyä ei löydy tältä listalta? Minulta se ainakin vie usein jalat alta ja on aika tärkeä osa vaikutuksen tekemistä. Miehet, älkää vain totelko tätä artikkelia, paitsi jos haluatte tehdä itsestänne tyhmän ja tylsän.

8. Auton korjaaminen

Tämäkään ei tarkoita monimutkaisia mekaanikontaitoja. Tärkeintä on pystyä diagnosoimaan tavallisimmat viat ja korjaamaan ne.

Nääh. Boooooring...

9. Soittotaidot

Esimerkiksi kitaran- tai pianonsoittotaito kertoo naiselle miehen herkästä puolesta. Harva nainen pystyy vastustamaan pientä serenadia.

KYLLÄ!!! Kitaransoitto löytyy myös kriteerilistaltani. Serenadeista en nyt niin tiedä, mutta kyllä mies ja kitara kouraisee vatsanpohjasta. Ehkä joistain muistakin soittimista voi saada plussaa. Kuten didgeridoosta.

10. Kielitaito

Listan vaativin taito opetella, mutta kielitaito tekee vaikutuksen taatusti. Kommunikointi vieraallla kielellä kertoo, että olet jaksanut nähdä vaivaa taidon eteen ja omistautua asialle.

No kunhan nyt suomea osaa edes. Sillä tavalla, ettei tarvitse hävetä, kun tyyppi kirjoittelee yhdyssanoja erikseen tai päättää jokaisen lauseen kolmeen pisteeseen tai jättää välimerkit kokonaan pois. Kiinnitän kyllä paljon huomiota miesten oikeinkirjoitukseen ja muutenkin kauniiseen kieleen. Minun ikäluokkani miehet sentään vielä osaavat puhua jokseenkin ymmärrettävästi. Toki kielitaito on plussaa, mutta ei se minuun erityistä vaikutusta tee. Paitsi jos kuiskailee korvaani ranskaksi.


Kuva: Natalie Dee

O Romeo, Romeo, wherefore art thou Romeo?

Minulla on nyt huge problem. Näin viime yönä romantillista unta yhdestä näyttelijästä, mutta minulla ei ole aavistustakaan kuka tämä näyttelijä on ja miksi hän tuli uneeni. Olen siis melko varma, että kyseinen hemmo on oikeasti olemassa, mutta minulla ei ole mitään käsitystä hänen nimestään. En myöskään tietoisella tasolla ole pitänyt häntä mitenkään erityisen viehättävänä. Mutta unessani hän oli kyllä todella hurmaava tapaus. Unessa myös oli huomionarvoista se, että tyyppi oli livenä viehättävämpi kuin jossain näkemässäni elokuvassa. (Jos vain tietäisin mikä se elokuva oli...)

Unessa tämä näyttelijä oli näytellyt mm. tv-sarjassa Rome ja herättyänikin olin melko varma tiedon paikkansapitävyydestä. Nyt kuitenkin kun selasin kyseisen sarjan näyttelijöitä lävitse, ei sieltä löytynyt tätä kyseistä miestä laisinkaan. Olen melko varma kuitenkin, että olen jossain (elokuvassa tai tv-sarjassa) nähnyt hänet jossain roomalaissoturin asussa tai vastaavassa. Kuka ihme se voisi olla? Vai olenko kuvitellut koko tyypin?

Unessa päädyin tämän tyypin kotiin, koska heidän asuntonsa oli siinä, missä ennen oli minun lapsuudenkotini rappukäytävä. Tai on vieläkin, mutta unessa siihen oli tehty lisäasunto. Aika ovelaa. Näyttelijä asui siellä vanhempiensa sekä siskonsa kanssa ja meni sitten rakastumaan minuun. Se oli kyllä ihan true love. Harvoin on harmittanut herätä niin paljon, kuin tänä aamuna harmitti.

Tämä vaivaa minua nyt todella. Auttakaa! Mitä muita vaihtoehtoja voisi olla, kuin tv-sarja nimeltä Rome? Tuon 300-elokuvan näyttelijäkaartia selasin myöskin, mutta ei sieltäkään löytynyt tätä elämäni miestä, jonka alitajuntani minulle viime yönä toi.

Ps. Lupaan laittaa kyseisen näyttelijän tämän blogin kesäkuun mieheksi, jos ikinä (kesäkuun aikana) keksin, kenestä on kyse.

How can you rip off a band-aid without it hurting?

Olen ollut koko viikonlopun ja tänäänkin ihan masentunut, enkä edes tiedä miksi. Mikään ei oikein tunnu hyvältä ja kaikki tuntuu ihan turhalta. Olen jotenkin kyseenalaistanut koko olemiseni mielekkyyden. (Ei missään oo mitään järkee.) Kaipaan jotain kovasti, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä kaipaisin ja miksi.

Olen vähän kuin sydänsuruinen, vaikka ei kai tässä mitään sydänsuruja pitäisi olla. Kaikenhan pitäisi olla vain harmitonta viihdykettä. Järki sanoo yhtä ja sydän sanoo toista. Meillä käy tämän yhden tyypin kanssa sydämet jatkuvasti epätahtiin niin, että kun minun sydämeni lämpiää, niin hänen jäähtyy ja sitten taas kun minun sydämeni jäähtyy, niin hänen lämpiää. Syy ja seuraus.

Tarvitsisi ottaa välimatkaa, mutta en jaksa enää pelailla mitään pelejä. Ollaan tästä keskusteltukin eikä kumpikaan halua pelailla mitään, mutta miksi minusta silti tuntuu, että toinen pelaa jotain, jonka säännöistä minulla ei ole aavistustakaan. Tai sitten se on vaan välinpitämätön. Tai liian tyytyväinen tilanteeseen. Ja miksen minä voi tyytyä tähän, mitä minulla nyt on? Miksi tarvii ruveta haluamaan enemmän, kun en kuitenkaan oikeasti halua mitään enemmän?

Perjantai oli mitä parhain päivä mitä parhaimmassa seurassa ja sain tutustua parin kuukauden ikäisiin pieniin ihmistaimiin, jotka olivat mitä suloisimpia. Saan myöskin kunnian olla kummi toiselle näistä palleroista. Kaikki se pallerous kuitenkin laukaisi minussa ilmeisesti jonkun kriisin. En tiedä haluaisinko omia lapsia, mutta olisihan se kiva, jos edes olisi mahdollista tehdä se valinta itse. Mutta ei. Kaikki maailman miehet tekevät sen valinnan puolestani kääntyen kannoillaan nopeammin kuin kissa aivastaa, jos vähänkin yritän lähestyä. (Ja joo, tiedän, totta kai syy on minussa itsessäni).

Haluaisin päästä jotenkin pois täältä alhosta nyt heti paikalla, mutta en ollenkaan tiedä miten, kun en tiedä mistä tämä kumpuaakaan.

I'm learning to fly, around the clouds, but what goes up must come down

Vaikka sitä on tottunut nukkumaan yksin ja unenlaatuni on parhaimmillaan, kun kukaan toinen ei hengitä tai heilu vieressä, on silti toisinaan mukava nukkua kainalossa. Jos sitä nyt nukkumiseksi voi sanoa. No ainakin maata silmät kiinni toisen kainalossa.

Meillä oli lauantaina firman mukapikkujoulut, jotka oli mukamukavat. Ei vaan, ihan kivaa oli. Itse lähdin kotiin joskus yhden aikoihin, kun alkoi väsyttää ja kyllästyttää. Ulkona oli jäätävä pakkanen, mutta onneksi sisäinen lämmitykseni oli kunnossa, joten pystyin vaivatta ja yllättävänkin suoraviivaisesti kävelemään ravintolasta kotiin. Palelu alkoi vasta kotona. Vaikka pakkauduin pyjama päällä ja villasukat jalassa peiton alle, hytisin ja tutisin aivan turkasesti. Se ei ollut mukavaa.

Jotkut toiset lähtivät ravintolasta vasta kolmen aikaan. Kiitos pikkujouluviikonlopun mahdottomien taksijonojen, puhelimeni herätti minut kesken hytisevän uneni ja sain yhden syväjäätyneen miehen pariksi tunniksi viereeni torkkumaan. Ja kylläpä vain tuo toisen, vaikkakin myös syväjäätyneen ihmisen vartalon lämpö auttoi paleluun sataa villasukkaa ja tuhatta lämpötyynyä paremmin. Huomasin palelun loppuneen välittömästi, kun kaivauduin kainaloon. Siinä sitten makasin lämpöisessä kuuntelemassa hengitystä, joka hetken päästä muuttui kuorsaukseksi. Kuorsauksen pahetessa vaihdoin aina asentoa hiukan, jolloin kuorsaus vaihtui rauhalliseksi hengitykseksi ja päänrapsutukseksi. Saatoinpa pussaillakin välillä. Se oli mukavaa.

Niinpä sitä pienestä vaan voi tulla ihmiselle hyvä mieli. Nytkin hymyilyttää ja sisällä on sellainen lämmin ja pörröinen olo. Toisaalta samaan aikaan myöskin hiukan pelottaa tämä näin hyvä olo, sillä... Äh. Eih.

I'm learning to fly, but I ain't got wings
Coming down is the hardest thing
Well the good ol' days may not return
And the rocks might melt and the sea may burn

(Tom Petty - Learning to Fly)