Olen varmaan joku hyvin fossiloitunut muinaisjäänne, mutta on joitakin nykyhapatuksia, joita en oikein tajua. Kuten kihloihin meneminen. Siis kun tyypit sanoo, että "me mennään varmaan kohta kihloihin" tai "me mennään ensi kesänä kihloihin". Onko kyse siis jostain väljähtyneestä taskulämpimästä versiosta kosinnasta: "hei menisiks mun kaa kihloihin?"
Avioliitto ei sinällään ole minulle mikään itseisarvo tai kovinkaan arvokas instituutio. Esimerkiksi kun itketään, että puolet avioliitoista päättyy eroon ja ihmiset eroavat liian herkästi, niin mietin lähinnä, että mitä sitten? Miksi ei saisi erota, jos siltä tuntuu? Mutta siinä asiassa olen ilmeisesti vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Aina. Kun kositaan elikäs pyydetään toista vaimoksi/mieheksi, niin silloin kihlaudutaan. Mikä ihmeen ennakkotieto se on, että mennään ensi kesänä kihloihin eli siis tiedetään jo etukäteen, että jompi kumpi kosii seuraavana kesänä, muttei ihan vielä kuitenkaan?
Nykyisin on hyvin yleistä, että jopa lapselliset pariskunnat ovat kimpassa menemättä naimisiin, mikä on ihan ok mielestäni. Miksi siihen tarvitaan jotkut sormukset olemaan sormissa, jos ei sitten kuitenkaan aiota avioitua? Siis itse ajattelen tilanteen niin, että joko sitä seurustellaan, eletään avoliitossa tai avioliitossa tai menossa naimisiin eli kihlautuneina. Avoliitossahan voi elää ihan ilman mitään sormuksia.
Minulle on kyllä rehellisyyden nimissä ihan yksi hailee miten muut elämänsä elävät, joten älkää nyt vaan kuvitelko muuta. Mutta jos minulla itselläni olisi vakava parisuhde (aika kaukainen skenaario kylläkin), niin kai minun pitäisi varoittaa sitä miekkosta etukäteen, että jos hän pyytää minua kihloihin kanssaan, niin tulen nauramaan hänet pellolle. Kyllä sen pitää olla kunnon kosinta tai sitten ei mitään.
Niin ja siinä sormuksessa pitää olla kunnon timantti.
