4. luukku

Tänään luukusta pilkistää Stockmannin jouluikkunaa palanen.

Tuo Stockan jouluikkuna ei Tampereella kyllä ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoinen juttu. Se on joka vuosi vähän niin kuin sama. Paitsi tänä vuonna se oli siirretty sivuikkunaan ja sen eteen oli rakennettu koroke, varmasti lapsia varten, joten ei siitä kuvaakaan pystynyt ottamaan kovin hyvin. No, siinä jotain jyrsijöitä teille sitten.

***

Tänään on ollut ihan suunnattoman surun päivä. Aamulla heräsin tietämättä maailman tapahtumista, avasin somen ja melkein ensimmäisenä eteeni tuli Rumban jakaman jutun saatesanat: "Scott Weilandin kuolema ei tullut luultavasti kenellekään yllätyksenä. Siksikin hänen poismenonsa on niin surullinen, kirjoittaa Jarkko Fräntilä kolumnissaan." Tuntui, että sydämeni pysähtyi ja valahti jonnekin suoliston pohjalle. Mitä? Scott Weilandin kuolema?! Eihän se voi pitää paikkaansa, vastahan se illalla jakoi Facebookissa vanhoja kuvia itsestään ja rokkikavereistaan! Avasin googlen eikä Wikipedia vahvistanut tätä tietoa. Ajattelin, että Rumbalta aivan älyttömän paskaa läppää tai huonoa toimitustyötä. Pulssi jossain sadassa ja kädet voimattomina kaivoin somea vähän lisää ja vahvasti uutinen alkoi vaikuttaa todelta. Menin Scottin omalle FB-sivulle ja tapahtunut vahvistettiin siellä. Ei pystynyt käsittämään.

Jotenkin se kontrasti eilisen illan ja tämän aamun välillä oli niin suuri, että se teki uutisen uskomisesta melkein mahdotonta. Olin aivan erityisesti kiinnittänyt Facebookissa huomiota jo jokusen viikon siihen, miten aktiivisesti Scott siellä juttuja päivitteli ja miten kaikki vaikutti olevan hyvin ja hän jopa hymyili kuvissa. Ja sitten... PAM. Toki tyypin elintavat olivat mitä olivat ja hänen muistokirjoituksensa olivat jo varmaan valmiiksi kirjoitettuna moneen kertaan vuosien varrella, mutta että juuri nyt? Näin jälkeenpäin tietysti tulee mieleen, että ehkä se somessakin kovaa meneminen olikin huono ennusmerkki, vaikka itse iloitsin siitä kovasti silloin. Toivon kuitenkin, että se oli ainakin merkki siitä, että Scott kuoli onnellisena.

Enpä tiedä. Tuntuu vähän hassulta aina surra ihmistä, jota ei tuntenut oikeasti, mutta toisaalta sitten taas miksi niin? Eikös tunteet ole aina hyvä asia ja saavat tulla sellaisina kuin ovat tullakseen? Scott liittyi nyt sinne samaan remmiin, missä Layne ja Kurt ja muut liian nuorena kuolleet rokkarit ovat jo odotelleet. Vaikka ei olis kyllä tarttenut.

Jos mitään tänään olen katunut, niin sitä, etten syyskuussa mennyt katsomaan Scott Weilandia ja Wildaboutsia Tavastialle. Nyt se on myöhäistä.

Here's to you, Scott.

Pidä mieli kirkkaana ja paita puhtaana

Viime viikkopa olikin melkoista tunteiden vuoristorataa.

Viikko alkoi melko tasaisissa merkeissä, mutta laskujohteisesti. Siinä torstain kohdalla alkoivat suupielet viimeistään mutristua alaspäin ja perjantaina olin jo tanakasti jonkinlaisen syysmasennuksen kourissa. Mikään ei sujunut eikä mistään oikein tullut mitään. Lauantai kuitenkin muutti kurssin suunnan ylöspäin ja sunnuntaina kävin jo niin kierroksilla (silleen hyvällä tavalla), että viime yönä en oikeasti saanut nukuttua juuri ollenkaan, koska en pystynyt rauhoittamaan pääkoppaani. Tältäköhän bipolaarisista ihmisistä tuntuu koko elämänsä?

Lauantai alkoi kivasti yhdellä sähköpostilla. Pikkujuttu, mutta se tsemppasi ja ilahdutti, että joku välittää juuri minusta. Olkoonkin, että maksan siitä välittämisestä, aitoa se on silti. Hyvän treenin jälkeen päivä jatkui hyvällä ruoalla Bistro LePotissa. Ja voi pojat, että ruoka voi ollakin hyvää! Että minä sitten rakastan syömistä. Varsinkin hyvän ruoan syömistä. (Ja hyvän viinin juomista).

Ruoan jälkeen jatkoimme Tampere-taloon kuuntelemaan Jarkko Aholan My Way -konserttia. Pari tuntia meni kuin siivillä, helposti olisin voinut kuunnella toisenkin mokoman. Tampere-talosta jatkoimme irkkupubi Ruby & Fellasiin, jossa oli myöhemmin samana iltana JP Leppäluodon akustinen keikka. Jarkkoa olen hehkuttanut ihan riittämiin (ainakin Facebookissa, jos en blogin puolella?), joten kaikki tietänevät palavan rakkauteni häneen, mutta tuo JP... Voi hyvän tähden! Keikka oli niin täydellinen miestä, ääntä ja biisivalintoja myöten, että sanat eivät riitä kuvailemaan. JP:llekin soisi loppuunmyydyn Tampere-talon! (Tosin itse olen aina vähän enemmän klubikeikkojen ystävä, koska tunnelma vaan on tiiviimpi, kun kaikki eivät istu hygieenisesti omissa penkeissään kaukana artistista). En voi sanoa, että Leppäluoto on aliarvostettu, koska varmasti on arvostettu niiden keskuudessa jotka hänet tuntevat, mutta silti. Tyypin pitäisi olla paljon paljon enemmän esillä!

No, sunnuntaina sitten oli lepopäivä (lue: ei treenejä) ja aikaa toipua lauantain kaikesta ihanuudesta ja elämyksistä (en ole toipunut vieläkään). Matkalla kaupasta kotiin, joku täysin tuntematon hiippari pysäytti minut. Tyyppi oli siis sen verran epäilyttävän näköinen, että odotin sen vähintään ryöstävän minut, jos ei mitään muuta. No ei nyt sentään. Hiippari kysyi minulta neuvoa paikkaan X. En osannut auttaa, mutta pysähdyin kuitenkin esittämään tarkentavia lisäkysymyksiä, joiden avulla saatoin ohjastaa häntä edes hieman oikealle suunnalle. Siinä seistessäni huomasin, että aiempien kesien kesäpoikani käveli suoraan minua kohti, kuitenkaan huomaamatta minua. Lähinnä taisi yrittää kiertää kaukaa sen vieressäni seisovan hiipparin vuoksi. Huikkasin häntä nimeltä, hän tunnisti minut ja jäimme juttelemaan hiipparin vielä kysellessä ärsyttäviä lisäkysymyksiä (osoitin jo oikean kadun, ei, minä en tiedä missä kohtaa katua se numero on, kävele itse katsomaan). Mutta olipas aivan älyttömän kiva nähdä kesäpoika ja jutella oikein hyväkin tovi. Aika tarkkaan vuoteen emme olleet nähneetkään. En edelleenkään pysty ymmärtämään miten joku, jolla on niin täydellisen erilainen maailmankatsomus kuin minulla, voi silti olla niin kiva ja ihana ihminen. Ainakin omaa ajatusmaailmaani tyyppi on avartanut aika paljon. Ja ilman tuota satunnaista hiipparia en olisi pysähtynyt siihen kadulle enkä olisi huomannut lähestyvää kesäpoikaa, vaan olisin jatkanut matkaa suoraan kotiin täysin tietämättömänä mistään.

Siinä perjantaina mököttäessäni kyselin universumilta että eikö oikeasti muka koskaan voi tapahtua mitään hyvää minulle? Ja sitten alkoi tapahtua. Toki nuo kaikki olivat semmoisia pieniä hyviä asioita eikä mitään isoja, kuten työpaikka, parisuhde ja kaikkien murheiden poistuminen, mutta noilla pienillä hyvillä asioillakin jaksaa taas hetken aikaa pimenevässä syksyssä. Jos olisin yhtään taipuvainen uskomaan mihinkään uskonnollisiin tai spirituaalisiin juttuihin, niin saattaisin ajatella, että joku lähetti minulle jotain terveisiä jostain ylemmältä taholta. Mutta koska en ole, niin uskon vain sattumaan (osa noista viikonlopun hyvistä asioista oli toki aivan itse aikataulutettua) ja perhosvaikutuksiin ja sen sellaisiin.

Hakuna matata.

When I was an alien, cultures weren't opinions

Kävin elokuvissa katsomassa Kurt Cobain: Montage of Heck -leffadokkarin. Kahdestikin. Ensimmäisellä kierroksella olin tyytyväinen, että olin yksin. Toisella kierroksella olisin toivonut viereeni jonkun, jota olisin ottanut kädestä ja sanomatta sanaakaan se toinen olisi tajunnut mitä tunsin ja olisi tuntenut samoin. Mutta koska näin ei ollut, niin nyt vuodatan tänne blogiin edes murto-osan siitä, mitä tunsin. Ja tunnen.

Vaikka Nirvana on tullut ja mennyt ja tullut taas musiikkimakuni seilatessa vuosien varrella, enkä ole koskaan (ainakaan teini-iän jälkeen) listannut sitä lempibändieni top-3:een, niin tässä on kuitenkin joutunut totuuksien äärelle: uskoisin, että Nirvana on minuun kaikista eniten ja voimakkaiten vaikuttanut yhtye koskaan. Se antoi uuden suunnan musiikille, jota kuuntelin. Ja uuden suunnan teiniangstilleni. Nirvana on mahdollisesti tehnyt minusta sen, mikä olen tänä päivänä.

Rakastin Nirvanaa palavasti silloin 13-vuotiaana, ja rakastan sitä palavasti nyt. Jotenkin sitä kai taantuu tietyssä iässä ja palaa ns. juurilleen. Luultavasti arvostan vaan sitä musiikkia nyt vähän eri tasolla kuin teininä. Huomionarvoista on se, että Kurt Cobain ei ole ollut minulle koskaan mikään seksisymboli, mikä usein oli vähintään yhtä tärkeä kriteeri kuin hyvä musiikki fanittaa jotain yhtyettä teininä. Kurt oli kyllä valtavan kaunis mies — kyllä, nimenomaan kaunis — mutta pääsääntöisesti arvostan häntä täysin muista syistä.

Tietysti Alice in Chains oli toinen tosi kova juttu minulle silloin teininä ja meni jopa Nirvanan ohitse, mutta tänä päivänä arvostan molempia bändejä aika tasaisen varmasti. Ei niitä voi edes verrata, koska Alice in Chains on raskaampaa rokkia ja Nirvana taas enemmän punk. Mutta ei semmoista voi kokea enää koskaan uudestaan. Toki pari bändiä on tehnyt minuun myös 2000-luvulla suuren vaikutuksen: Tool ja Kyuss. Ironista kyllä, noidenkin bändien kultakausi oli silloin, kun minä olin teini 90-luvulla, joten... Teiniaikojeni musiikki oli maailmanhistorian parasta, huolimatta siitä kuuntelinko sitä silloin vai vasta isompana. Vaikea kuvitella, että nyt tulisi joku uusi bändi, joka tekisi yhtä tajunnanräjäyttävän vaikutuksen. Ja sitä paitsi, totta kai teininä tunsi muutenkin vahvemmin asioita.

Kun on tällainen musiikkiin lähes uskonnon tavalla suhtautuva intohimoinen suurkuluttaja, niin sitä on kaikenlaisia idoleita — rock-jumalia, jos sallitte vertauksen — kuten Jim Morrison tai vaikkapa John Lennon. Ne ovat kuitenkin täysin eri asia kuin Kurt Cobain, jonka kanssa elin rinta rinnan (kuvainnollisesti puhuen) ja asiat tapahtuivat oikeasti silloin kuin olin nuori. Morrison, olkoonkin suurin ja kaunein, ei aiheuta koskaan niin vahvoja tunteita syvällä sisimmässäni kuin Kurt Cobain tai Layne Staley. Ne ovat ne minun teini-idolini. Ja vähän vanhemman iän idolinikin. Moni siellä pyörittelee silmiään ja pitää "fanittamista" teinihommina, mutta olen antanut itselleni vapauden tuntea asioista juuri niin vahvasti kuin ne tuntuvat, ajattelivatpa muut mitä tahansa. Ja musiikki tuntuu.

Dokumentti oli samaan aikaan hauska ja surullinen, pakahduttavan ihana ja traaginen. Ja vahvisti täysin sitä käsitystä, joka minulla Cobainista on ollutkin. Dokkaria katsellessa sitä toivoi, että Kurtin ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. Se katse niissä silmissä monessa kohtaa kertoi niin paljon. Toisaalta ilman sitä kärsimystä minulla ei olisi tuota musiikkia. Tuntuu, että joidenkin meistä vaan täytyy elää elämänsä nopeasti ja suurella liekillä tehdäkseen jotain suurta. Koskettaakseen toisia. Niin kuin Kurt itsemurhakirjeessään Neil Youngia lainasi: "It's better to burn out than to fade away".

Ikinä en Nirvanaa livenä nähnyt enkä ikinä tule näkemäänkään. Se harmittaa vietävästi ja on listallani "asioita, joita muuttaisin maailmassa, jos voisin".


Ps. Minulla on myös tuo kirja, Kurt Cobain Journals, joka tukee hienosti tuota leffaa. Elokuvassa näytettiin Cobainin muistiinpanoista sivu, jossa luki jotain "not sure if I don't care enough or if I care too much, haven't decided yet". Pikaisella selauksella en löytänyt juuri tuota sivua kirjastani, muuten olisin ottanut siitä kuvituskuvan tähän kirjoitukseen.

Pps. Muistan kyllä, että loppuihin kysymyksiin on vielä vastaamatta. Ei vaan ole ehtinyt oikein paneutua. Ihan pian kuitenkin.

Ruma rämä romu

Viikonloppu oli kerrassaan loistava!

Perjantaina käytiin Helsingin jäähallissa todistamassa Don Huonojen 25 v. -synttäripippaloita. Ensimmäisenä lavan otti haltuun Egotrippi, ja hyvin ottikin. Minä raskaamman musiikin ystävänä en väheksy Egotrippiä ollenkaan, koska sillä on ollut jossain vaiheessa nuoruuttani aika merkittäväkin osa elämässäni. Biisit oli hyviä, soitto kulki ja bändit tyypit vaikuttivat kymmenessä vuodessa enemmänkin nuorentuneen kuin vanhentuneen. Jännä.

Toisena esiintyi Maj Karma. Voi pojat. VOI POJAT. Tätä on sitten odotettu kuin kuuta nousevaa. Herra Ylpön Ihmiset oli ihan hohhailua Maj Karmaan verrattuna. Maj Karmassa rakastan koko pakettia: Ylpön ääni, Kuritun basso, Häiriön kitara ja myöskin aina hieman taka-alalle jäävän Savolaisen rumpalointi. Täydellistä. Ja ne biisit ja se angsti ja punk-asenne. Voisi sanoa tauon tehneen bändille hyvää. Meno oli parempaa kuin silloin joskus viitisen vuotta sitten viimeksi bändin nähtyäni. Maj Karman viimeisimmästä levystä en kauheasti välittänyt, mutta nyt livenä Salamakin toimi kuin junan vessa ja metrinen halko ja mitä näitä on. Keikka oli aivan liian lyhyt.

Don Huonotkin oli hyvä, tietysti, vaikka bändi ei koskaan ole kuullut omassa musiikkimaailmassani sinne ykköskaartiin. Tunnistin biiseistä paljon useamman kuin olin kuvitellut Don Huonoilta tuntevani. Mahdollisesti tunnistin jopa kaikki vanhat biisit, en osaa sanoa. Ainoa heikko kohta Donkkareiden keikalla oli se, että turnauskestävyyteni rajoja koeteltiin jokaisen slovarin kohdalla. Mielestäni slovareiden soittelu voitaisiin jättää kokonaan pois livekeikoilta. Onneksi sitten hetipian tulikin vauhdikkaampaa musiikkia ja kaikki paikkojen kolottelu ja vatsan nälkäkurninta unohtui taas. Olipa siistiä myös, että Paleface kävi humppailemassa biisin verran lavalla.

Ja lauantaina sitten saatiinkin Suomelle oikein kunnon Euroviisu-edustaja. Kerrankin ei tarvitse hävetä. Yhtään. Huvittaa lukea Pertti Kurikan Nimipäivien valinnan vastustajien argumenttejä internetskusta. Yhtäkkiä tänä vuonna musiikki onkin ensisijaisen tärkeä asia Euroviisuissa, ei sillä että vammaisia vastaan mitään olisi. Jotkut myös ovat kovin huolissaan bändin henkisistä ja fyysisistä voimavaroista. Lisäksi paheksutaan, että bändi "ratsastaa vammaisuudellaan". Kuten toisaalla jo sanoinkin, niin mitä kehitysvammainen voi tehdä "ratsastamatta" vammaisuudellaan, jos se on se mitä se on? Pysytellä kotona neljän seinän sisällä, ettei kukaan pahoita mieltään? Poissa silmistä, poissa mielestä. Odottelen montako takinkääntötemppua tänä vuonna tehdään, jos Pertti Kurikan Nimipäivät nyt sattuisivat tekemään Lordit.

Lainaan tähän loppuun Jari Tervoa:

"Pertti Kurikan Nimipäivät tekee Suomi-kuvalle hyvää. Suomi tulee vaikuttamaan satojen miljoonien katsojien edessä suvaitsevaiselta, inhimilliseltä, avosyliseltä, rennolta, iloiselta, nykyaikaiselta, vähemmistöjä kunnioittavalta ja omaperäiseltä. 

Me kaikki tiedämme, että Suomi ei ole tällainen, mutta tässähän olikin kyse Suomi-kuvasta."

Oma näkemykseni suomalaisista ei ole ehkä kuitenkaan aivan noin negatiivinen. Ainakaan viime lauantain jälkeen ei enää ole. Toivoa vielä on. Hyvä Suomi! Hyvä Pertti Kurikan Nimipäivät!

Sing a sad song in a lonely place

Innostuin viime yönä laulamaan. Kyllä vain. Yksin kotona. Anteeksi naapurit.

Apuvälineeksi otin YouTuben ja tekstitetyt videot sieltä. Aloitin laulelemalla Oasista. Vedin paremmin kuin Liam ja Noel yhteensä. Oasiksen jälkeen siirryin Red Hot Chili Peppersiin. Snow meni ihan kivasti, vaikka siinä onkin hitusen liikaa sanoja. Jossain vaiheessa siirryin kotimaiseen. Pariisin Kevään Tämän kylän poikii on ihana, mutta henki meinasi loppua välillä kesken. Tuomari Nurmion kautta siirryin Eppuihin ja Juiceen. Siinä vaiheessa alkoi tulla niin karaoke-olo itselle, että oli pakko lopettaa. Seuraava askel olisi melko varmasti ollut Paula Koivuniemi ja siinä kohtaa olisin jo toivonut armokuolemaa.

Lauluääneni on ihan ok (ainakin silloin kun kukaan muu ei kuule), mutta tekniikkani on aivan perseestä. Muodostan äänen kurkussa, vaikka tiedän, että se pitäisi muodostaa jossain aivan muualla. Paljon syvemmällä. Palleassa tai jossain. Kurkku siinä tulee kipeäksi. Toisinaan haaveilen laulutuntien ottamisesta, mutta en tiedä... mitäpä sitä suotta, jos laulelen kuitenkin vain omaksi ilokseni ja toisinaan myös läheisteni kiusaksi.

Rakastan laulamista! Jos minulla olisi rutkasti enemmän itseluottamusta ja hiukan parempi lauluääni, niin laulaisin koko ajan kaikkialla. Mutta niillä korteilla mennään, mitä on jaettu. Äitini lauloi aivan tismalleen nuotilleen. Isäni taas ei juurikaan osu siihen nuottiin. Itse olen perinyt nuottikorvan (toivottavasti) enemmän äidiltäni, joskaan aivan yhtä puhtoiseen suoritukseen en taida pystyä.

Alla on tekstitetty versio Oasiksen vähemmän tunnetusta kappaleesta Sad Song, joka on ehkä lempparini kaikista Oasiksen kappaleista. Vähän surullinen (kuten nimikin kertoo), mutta tykkään siitä, sen lyriikoista ja myös Noelin äänestä.

And I want to know, did you all enjoy the show?

Tarttis varmaan tehdä jotain tälle blogille. Kuten vaikka kirjoittaa tänne.

Olen erikoistunut siihen, että kun jollain on joku kysy-vastaa-tyyppinen juttu blogissaan, niin olen aina ensimmäisenä mukaanlähtöäni kiljumassa. Pyhänä tarkoituksenani on ihan oikeasti vastata niihin kysymyksiin, mutta sitten ne jää puolivalmiina tuonne luonnoksiin killumaan enkä koskaan saa vastauksiani julkaisuvalmiiksi asti. Karhu kanssani. (Bear with me).

Piti se kana kyniä sen Turun Klubin kanssa. Parisen viikkoa olen jo antanut heille aikaa vastata palautteeseeni, mutta jos ei, niin sitten ei. Oikeastihan tämä on tosi pikkujuttu, mutta eniten vituttaa just ne. Tai kaikki.

Olin siis kaksi viikkoa sitten siellä Turun Klubilla Vista Chinon keikalla. Yleensä jo keikkalipuissa lukee, jos valokuvaaminen on kiellettyä. Näissä lipuissa ei lukenut enkä kyseistä tieto sen tarkemmin etsinyt  mistään muualtakaan, koska se mitä ei ole selkeästi kielletty, on sallittua. En edes ottanut kameraa mukaan Klubille, vaan olin ihan puhelimeni varassa. Sitä paitsi Tampereen Klubilla kuvaaminen ei ole koskaan kiellettyä (Pakkahuone on eri juttu, siellä on järjestysmiehet natsisikoja, paitsi se yksi joka on ihana), joten en uskonut tuollakaan olevan.

Vista Chino on ihana

Bändi siinä sitten aloitti soittelemisen ja olin ihan fiiliksissä, niin kuin kaikki muutkin. (Paitsi se yksi selkeästi mukaan pakotettu tyttöystävä, joka seisoi vieressäni). Hassu pikku fakta tuolta keikalta oli se, että meitä naispuolisia oli ehkä 10 prosenttia koko yleisöstä. Korkeintaan. Näin ollen seisoin siis yleisön joukossa itseäni päätä pidempien miesten keskellä. Ensimmäisen biisin aikana päätin ottaa puhelimenruppanallani muutaman kuvan. Vaikka iPhonessa onkin hyvä kamera, niin ei sillä kummoisia keikkakuvia saa.

Brant Bjork on ihana

Joka tapauksessa, koska miesväki oli poikkeuksetta minua pidempää, jouduin ojentamaan käsivarteni suoriksi ylös, että saisin kuviin muutakin kuin pitkätukkien takaraivoja. Muutaman kuvan olin ehtinyt ottaa, kun tunsin jonkun koskettavan käsivarttani. Katsahdin sivulle ja siinä oli joku mustapaitainen, mahdollisesti järjestysmies, inisemässä jotain. Hemmon suu kävi tiuhaan, mutta sattuneista syistä en kuullut muuta kuin jotain epämääräistä kuvaamisesta ja internetistä ja näin tyypin nyrpeän ilmeen. Kun kysyin "MITÄ?!!" niin jantteri postui paikalta. Jäin siihen seisomaan sitten vähän sellaisessa wtf-fiiliksessä, että mitä nyt tapahtui.

Elämä on ihanaa

Hiukkasen laski fiilis (ei tosin pitkäksi aikaa, koska bändi oli niin törkeän hyvä) ja koin tulleeni jotenkin kaltoin kohdelluksi, koska en nähnyt kenenkään muun valokuvaamiseen puututtavan. Aikomukseni ei myöskään ollut taltioida koko keikkaa, ihan vaan ottaa muutama muisto itselleni. Ja vaikka treenaan, niin ei käsivarteni nyt niin massiiviset ole, että ne olisivat kenenkään näkyvyyttä kokonaan peittäneet. En siis yhäkään ymmärrä mikä se väliintulo oli ja kuka se tyyppi edes oli.

Päätön laulumies ja maailman ihanin Bruno Fevery

Voin kertoa, että yleisön joukossa ihmisillä oli ihan oikeita kameroitakin, jopa videokameroita (joiden tuotoksia bändi muuten itse jakaa mm. Facebookissa, joten tuskin ovat kuvaamisesta kovinkaan pahoillaan), mutta ymmärrän, että minun iPhoneni oli VALTAVA UHKA tapahtumanjärjestäjälle. Kukaan ei enää maksaisi Vista Chinon keikkalipuista MITÄÄN, kun MINÄ laittaisin puhelimellani näpsityt HUIPPULAADUKKAAT kuvat INTERNETIIN!

John Garciakin on ihan ihana

Että siinä. Olkaapa hyvät.

I've got a war inside my head, it's got to set your soul free

Olipas hauska viikonloppu. Tai viikonloppuhan se on vieläkin, mutta hauska osuus on jo ohitse.

Kävin tuossa Turussa ja kyllä, tamperelaisella voi olla siellä kivaa! Kovin suuria kommunikointivaikeuksia ei ollut natiivien turkulaisten kanssa enkä eksynytkään juuri ollenkaan. Näimme Suomen Joutsenen ja Kakolan. Turun Linna kierrettiin ympäri sekä sisältä että ulkoa. Sen jälkeen jalat olivatkin kohtuullisen poikki.

Lauantaina treffasimme Neon. Treffipaikaltamme hyökkäsimme kiusaamaan pahaa aavistamatonta ja parisuhteellistunutta Termostaattoria. On aina kiva tavata tyyppejä, jotka tavallaan on tuntenut vuosia, vaikka livenä ei ollakaan koskaan kohdattu. Neon kanssa toki ollaan tavattu ennenkin, aiemmin Tampereen maaperällä. Termostaattori taas sai ehkä kyseenalaisen kunnian olla järjestyksessään kolmas miespuolinen bloggaaja, kenelle olen suonut audienssin. Ei sillä, että niitä oltaisiin jonossa oltu kyselemässäkään.

Pääasiallinen syyni Turussa vierailuun oli kuitenkin Vista Chinon (ent. Kyuss Lives!) keikka Turun Klubilla perjantai-iltana. Odotukset olivat kovat, koska bändi on niin kova ja se oikea alkuperäinen Klubihan on meillä täällä Tampereella. Keikkapaikka täytti kaikki odotukset, vaikka siellä ei ollutkaan näkökentässä jököttäviä pylväitä, niin kuin Klubilla on tottunut olevan. Pienoinen kana minulla kyllä jäi kynittäväksi Turun Klubin kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Odottelen josko saisin ensin jonkun vastauksen antamaani palautteeseen.

Vista Chinoa lämmitteli kanadalainen Monster Truck, joka otti luulot pois heti ensimmäisellä kitaran pärähdyksellä. Siis silleen hyvällä tavalla. En tuntenut bändiä laisinkaan ennen livevetoa (mikä onkin monesti se paras tapa lähestyä uutta musiikkia), mutta levy lähti kyllä heti tilaukseen. Olisin ostanut sen sieltä paikan päältä, mutta merchandise hyväksyi ainoastaan cashia eikä minulla ollut sitä tarjota.

Vista Chino taas oli... no hei, Vista Chino. Maailman parhaan ja ensimmäisen stoner-bändin jälkeläinen. Ei sen keikalla voi pettyä. (No joku voi, mutta en minä). Alku alkoi silleen hieman jähmeämmin, mutta kun tyypit pääsivät oikein kunnon jammailun makuun, niin voi hyvänen aika sentään. Jossain vaiheessa huomasin kroppani tanssivan musiikin tahdissa samaan aikaan kun mieleni oli jossain aivan muualla. Ihan järjettömän ihanaa!

Lisäksi rakastuin palavasti Vista Chinon kitaristiin Bruno Feveryyn. Tyyppi on todella suloinen (olemme tavanneet kerran aiemminkin, mutta silloin en kiinnittänyt häneen erityishuomiota) ja älyttömän lahjakas kitaristi. Oli aivan mahtavaa seurata kitaristin ja rumpalin saumatonta yhteistyötä. Kyussin/Vista Chinon musiikkiin kun kuuluu pitkät kitara-/rumpujammailut ja tempojen vaihtelut. Rumpali ilmeisesti veti hommaa oman mielensä mukaisesti ja kitaristi seurasi koko ajan perässä rumpalin touhua tarkkaillen. Basistilla taas oli ihan oma shownsa, mutta hyvin sekin veti messissä koko ajan.

Alla videonpätkä Vista Chinon jammailusta. Katsokaa nyt sitä! Voiko olla seksikkäämpää kuin mies, kitara ja rouhea rokki? Ei voi! Parempaa kuin mikään porno ikinä!




Halkean. Laav laav laav! ♥


Ps. Ai niin! Monster Truck ja Vista Chino esiintyvät tänään Helsingin Nosturissa. Vielä siis ehtii, mikäli ei halua menettää tajunnanräjäyttävintä kokemusta elämässään!

The day I tried to live

Te ehkä luulette, että olen noiden edellisten kirjoitusten jälkeen vain riutunut surussa ja murheessa, mutta ehei! Minulla on ollut niin kivaa, ettei ole pieni tosikaan. Itse asiassa olisi parikin hauskaa anekdoottia kerrottavaksi eräistä muista bloggaajista, mutta aloin yhtäkkiä tuntea suuren suurta suojelunhalua heidän yksityisyyttään ja henkilöllisyyksiään kohtaan, joten olen ihan hiljaa vaan.

Olen kuitenkin viettänyt viimeiset kolme päivää pääkaupunkiseudulla ja mm. nauranut, puhunut ja syönyt paljon. Vähän myös juonut, tanssinut ja tavannut tyyppejä. Helsingissä oli kivoja tyyppejä. Kävin myös katsomassa Soundgardenin ja sielläkin oli kivoja tyyppejä ja ihana Chris Cornell (mikä ei välttämättä tullut yllätyksenä, jos tuntee bändin). Tästä ei kuitenkaan tullut nyt semmoinen perinteinen pus pus, hali hali, kaikki on ihania -tyyppinen blogimiittirapsa. Vaikka ovatkin. Ihania.

Soundgardenia lämmitteli ruotsalainen Graveyard, joka oli yllättävän hyvä (koska en tuntenut yhtään etukäteen). Tuijotin koko keikan ajan bändin rumpalin viiksiä. En tajua miksi, koska en ole viiksinaisia ollenkaan (omanikin vahaan, ennen kuin joku näppärä siellä ehtii leukailla), mutta se rumpali... hot as hell!

Soundgarden oli kova, kuten odottaa saattoi, vaikka ilmeisesti kaikki kriitikot jäivätkin keikasta kylmiksi, mutta minä en. Ja Cornellin ääni oli todella hyvässä kunnossa. Muistan, että joskus tässä 90- ja 10-luvun välissä ei tilanne aina ollut ihan se. Muutenkin Chris on niitä tyyppejä, jotka ikääntyvät hyvin, eli esim. jättävät kuolematta toisin kuin Kurt ja Layne. Ja näyttää vieläkin melkein 50-vuotiaana tooooodella hyvältä. Jännästi itse olen yhä yhtä nuori kuin ostaessani Superunknownin c-kasetilla. No, melkein yhtä nuori.

Olin lähdössä salille ja sykemittarikin on jo vyötetty ympärilleni, kun yhtäkkiä blogiteksti vain pulppusi ulos, joten ei mulla sitten muuta. Moi!


 

Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista

Ihminen on niin kuutamolla, ettei bloggaamisestakaan tule mitään. Pihalla kuin lintulauta. Sekaisin kuin seinäkello. Mutta silleen hyvällä tavalla.

Ihminen on tehnyt tänä kesänä työssään enemmän huolimattomuusvirheitä kuin koko elämänsä aikana varmaan yhteensä, mutta ei haittaa. On ollut kivaa, ihanaa, välillä noloa ja vähän tyhmempää, ja on nätit nappisilmät joihin katsella. Ja jotka yllättävän usein katselevat takaisin.

Mitään ei ole vieläkään tapahtunut sen toisen ihmisen kanssa, mutta ihmisellä on hyvä fiilis. Joka voi kyllä vaihtua sekunnin sadasosassa aivan päinvastaiseksi.

Ihminen tulosti itselleen syksyn keikkaliput: syyskuussa Helsinki, lokakuussa Turku ja marraskuussa Tampere. Hyvä tästä vielä tulee.

Jottei kellään olis orpo olo

Musiikkimakunihan on pääosin hyvinkin "katu-uskottavaa" (ironiset lainausmerkit, toim.huom.). Kuuntelen siis melko raskasta rokkia ja kunnon punkia, enkä mitään Nickelbackia ja Pää kiitä. Toisinaan korvieni karvasoluja kutkuttelee kuitenkin toisenlainenkin musiikki, joista ajattelin antaa pari näytettä nyt.

Olen kauhean iloinen, että kotimaisen musiikin nuoresta sukupolvesta löytyy porukoita, jotka tekevät semmoista elämäniloista ja letkeätä musiikkia sen ainaisen mollissa soitetun itku-ulinan sijasta, koska sitä tämä maa totisesti tarvitsee.

Ensimmäisenä esimerkkinä käytettäköön vuoden takaista Kuningasidean Enemmän duoo ku sooloo -biisiä:



Minusta tuo on vaan kertakaikkisen ihana kappale!

Toinen hyvänmielenbiisini on tuoreempi biisi tältä vuodelta, Elokuun Tänään lähtee, josta muuten jo aiemmin otin otsikon kirjoitukselleni:



Ajattelin ottaa tästä jälkimmäisestä tämän vuoden kesäbiisini, ellei mitään vielä parempaa putkahda esiin.

Olen ilmeisesti vanhemmiten pehmennyt ja alkanut sulattaa jopa reggae-sointuja, sillä aiemmin kyseinen musiikkilaji on ollut yksi inhokeistani heti countryn jälkeen. Tai sitten nuo on vaan niin hyvin tehty ja sellaisella positiivisella lempeydellä, ettei haittaa vaikka tyylilaji olisi mikä.

Ei voi oikeasti mökötyttää sen jälkeen kun noita yllämainittuja kuuntelee!

What would Layne do?

Alice in Chainsin uutta sinkkua pukkaa jälleen. Meinasin ensin postata tämän Facebookiin, mutta sanottavaa tuli niin paljon, että päätin vaihtaa foorumia.

No, laittakaa tästä soimaan ensin:



Tykkään tuosta biisin alusta ja noista kitaroista ihan sairaasti, mutta... Harmittaa vaan niin paljon, että homma tavallaan joko vesittyy tai kuivuu kasaan siinä vaiheessa kun laulu alkaa.

Vanhassa Alice in Chainsin tuotannossa en ole tykännyt yhtään niin paljon niistä kappaleista, joissa Jerry Cantrell laulaa ainakin osan kappaleesta (Over now, Heaven beside you) ja Layne lähinnä taustoja. Loppua kohden niitä alkoi tulla yhä enemmän. Uusi laulaja (se on aina uusi, vaikka olisi ollut bändissä jo 20 vuotta) William DuVall kuulostaa valitettavasti enemmän siltä Cantrellin tuotannolta kuin Laynen. DuVallin ääni on ihan ok, kuten koko jäbä muutenkin, mutta onhan se nyt tylsempää ja jotenkin aikuisempaa rokkia kuin Laynen aikana. Kukaan nyt ei vaan pysty painimaan samassa sarjassa Layne Staleyn kanssa.

Haluaisin niin kovasti tavoittaa vielä sen vanhan Alice in Chainsin hengen välillä. Tämä ei tietenkään ole kenenkään vika sinällään, koska kuka käski Laynen hitaasti ottaa hengen itseltään. Mutta silti. Nggggghhhhhh. Harmittaa.

Totta kai ostan sen uuden levyn, kunhan se ilmestyy. Luotan siihen, että sieltäkin joku helmi vielä löytyy.

I wanna know you because you're so damn cool

Melkein unohdin, että minun piti vastailla noihin haastekysymyksiin. Ensiksi siis vastaan Mintun kysymyksiin, koska Minttu haastoi ensin.


1) Mitä sinulle on Onnistuminen?

Jaa-a. Onnistuminen on kai jonkinlaista itsensä ylittämistä. Yleensä kun alisuoriutuu kaikesta, niin on jo erittäin aiheellista taputella itseään selkään, kun suoriutuu jostain hyvin eikä edes rimaa hipoen. Myös tässä elämäntaparemontissa olen onnistunut yllättävän hyvin tähän asti (tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä itseruoskinta eikä onnistuminen), vaikka pitkä ja kivinen matka onkin vielä edessä.

2) Mitä itsessäsi arvostat?

Ööh... En kauheasti mitään. Siis ei nyt kyllä juuri tule mieleen mitään sellaista, mikä tekisi minusta jotenkin erityisemmän kuin kuka tahansa muu. Kai olen ihan hyvä ja luotettava korva, jos sellaista jossain tarvitaan. Ja ai niin, niitä epäkkäitä tietysti.

3) Millainen on "normipäiväsi" arkena? 

Herään, keitän kahvia, käyn lävitse sähköpostin ja Facebookin tapahtumat. Jumitan aamukahvilla niin kauan, että enää ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa sitä aamuksi. Sen jälkeen päivästä riippuen joko lähden salille tai kauppaan tai jumitan tekemättä mitään hyödyllistä. Pääasiassa välttelen gradua. Jossain väleissä syön ja jumitan vähän lisää. Normipäivät ovat aika tylsiä, joiden pääpaino on treenaamisessa, syömisessä (joista molemmista toki tykkään) tai treenaamisen ja syömisen suunnittelussa. Maanantaisin melkein masentaa, kun on taas kokonainen viikko edessä jolloin täytyisi keksiä mitä ihmettä sitä taas syö joka päivä ja miten suhteuttaa tilin saldo siihen. Epänormit arkipäivät on kivoja, kun vaikka tekee jotain jonkun kaverin kanssa.

4) Millainen olisi unelmapäiväsi? 

No ensinnäkin se alkaisi siitä, että ulkona olisi lämmintä vähintään 20 astetta, paistaisi aurinko ja tervapääskyt kirskahtelisivat kattojen yllä. Ei olisi pakko yhtään mitään, vaan voisi työntää jalat varvastossuihin ja lähteä helmat hulmuten ulos tassuttelemaan. Siihen voitaisiin lisätä vielä 1-4 mukavaa kaveria, joiden kanssa saisi kulutettua koko päivän erilaisissa aktiviteeteissa. Illalla palaisin kotiin vatsa- ja poskilihakset naurusta hellinä, iho auringonpaisteesta kuumottavana, hiukan ehkä alkoholia veressä ja paljon jäätelöä vatsalaukussa. Parasta olisi, jos päivään olisi kuulunut vielä jonkinlaista livemusiikkiakin.

5) Mikä saa sinut turhautumaan? Useinkin?

Työnhaku nyt aivan ensimmäisenä. Sitten heti toisena muut ihmiset. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Helpoimmalla pääsee, kun tekee itse. Tästä syystä minusta ei koskaan voisi tulla hyvää opettajaa, koska en jaksa seurata vierestä toisten tunarointia. Aivan varmasti kyllä turhautan eniten itse itseäni, mutta minkäs teet, tämän kanssa on elettävä 24/7.

6) Mikä rauhoittaa sinut parhaiten? Miksi?

Joskus öisin, kun en saanut unta, minua rauhoitti Aamulehden jakajan askeleet porraskäytävässä. Jotenkin ymmärrys siitä, että joku pyörittää tätä maailmaa silti tuolla, vaikka minä nukkuisinkin. Tosin se rauhoitus loppui lyhyeen, kun tajusin, että silloisessa asunnossani se Aamulehden jakaja käveli ehkä metrin etäisyydeltä päälaestani. Vain betoniseinä erotti meidät toisistamme. Creepy. Nykyisessä asuintalossani en kuule enää lehdenjakajan askelia, mutta esimerkiksi lumiauran pörinä ja kolina ulkona kadulla saattaa ajaa saman asian. Joku muu valvoo, minun ei tarvitse. (Useimmiten kyllä nukun öisin).

7) Mikä biisi / runo / sanonta kertoo sinusta parhaiten? Omasta mielestäsi vai jonkun muun?

Kukaan ei ole koskaan kai sanonut minkään biisin/runon/sanonnan kertovan minusta, tai en ainakaan muista jos on. Laitan tähän muutaman lainauksen, vaikka tuskin ne minusta kertovat, mutta ne ovat suosikkejani.

• "I just feel like all I do, all day long, is just manage myself, try to fuckin' connect with people. But it's like, no matter how much energy you pour into getting to the station on time, or getting on the right train, there's still no fuckin' guarantee that anybody's gonna be there for you to pick you up when you get there." (Nate tv-sarjassa Six Feet Under)

• "Tiet vievät kyliin ja kaupunkeihin, mutta kaikkein tärkeintä on olla matkalla. Turha murehtia menneitä. Mennyt aika on vain kasa tuhkaa ja nyt meillä on uusi tie edessämme." (Kasper elokuvassa Lieksa)

• "When I get sad I stop being sad and be AWESOME instead. True story!" (Barney tv-sarjassa How I Met Your Mother)

• "Sometimes there's so much beauty in the world, I feel like I can't take it, and my heart is just going to cave in." (Ricky elokuvassa American Beauty)

Tuo viimeinen on oikeasti aika pitkä pätkä, mutta laitoin vain sen viimeisen virkkeen. Loput voitte googlata itse. Laitan postauksen loppuun jonkun biisin, joka voisi kertoa minusta.

8) Missä toivoisit olevasi elämässäsi 10 vuoden kuluttua?

Elossa. Tai jos en ole, niin ei kai sillä sitten niin väliä minulle enää silloin ole. Vuodenvaihteen tienoilla joissain blogeissa pyöri sellainen meemi, jossa koottin viime vuosi yhteen vastailemalla kysymyksiin. Yksi kysymys oli "selviääkö Obama hengissä". Voin vastata siihen, että ei selviä, kuten ei kukaan muukaan meistä. Mutta asiaan...

Välillä haaveilen asuvani jossain lämpimämmän ilmaston maassa (ai miten niin talvi koettelee sietokykyäni?), mutta toisaalta täällä on niin paljon kaikkea. Jos saisin koko possen muuttamaan mukanani, niin sitten. Voisin lähteä Australiaan hoitamaan pussieläimiä tai Uuteen-Seelantiin kissapetoja. Toisaalta pelkään kyllä tiikereitä ja leijonia aivan sairaasti, vaikka samaan aikaan rakastankin niitä palavasti. Kai se on jotain kunnioituksen sekaista pelkoa. En luota eläimeen, joka voi tappaa minut silmänräpäyksessä.

Niin missä siis olisin 10 vuoden kuluttua? No toivottavasti osan aikaa päivästä töissä, tai sitten voittanut lotossa tai nainut rikkaan miehen, niin ettei minun tarvitsisi tehdä töitä päivääkään. Olisin varmasti hyvä edustusvaimo. 10 vuoden kuluttua olisin myös niin hyvässä kunnossa, että voisin esitellä muitakin kuin epäkkäitäni. Eikä minua haittaisi, jos siinä nurkissa joku mieskin pyörisi, mikäli se olisi hyvä mies.



Kauhean vaikeita kysymyksiä, muuten.

Hollow as a mountain

Jotta ei unohtuisi mistä tämä blogini on joskus ponnistanut, niin tässä teille kaikille Alice In Chainsin uunituore kappale Hollow joskus keväällä ilmestyvältä uudelta levyltä.



Ei yhtä tajunnanräjäyttävä kappale kuin Check My Brain oli kolme vuotta sitten (onko siitä oikeasti jo niin kauan?!), mutta erittäin hyvältä kuulostaa.

Johan se vanha viidakon sanontakin sanoo: Alice In Chains on paskimmillaankin parasta.

The Action Is Go

No niin. Meni tämä lokakuun alku blogin kohdalla ihan ohitse, joten taidan skipata tuon lokakuun kuva päivässä -haasteen kokonaan. Tai ei nuo suoranaisesti ole syy-seuraussuhteessa toisiinsa, vaikka sanasta "joten" niin voisikin ymmärtää. Ajattelin, että jos välillä yrittäisin puskea tänne blogiin enemmän tekstiä ja vähemmän (pelkkiä) kuvia. En tosin tiedä onko minulla mitään sanottavaa tai osaanko kirjoittaa enää (senkään vertaa).

Koska tämä blogi on tekstin osalta muuttunut viime aikoina lähinnä epikriisiksi, niin jatketaan samalla linjalla. Aiemmin valittamani selkäkipu on alkanut helpottaa. Olin hetken jo melkein varma siitä, että kuolen, koska selkäkivun lisäksi alkoivat myös massiiviset vatsakivut. Vasta viime viikonloppuna tajusin, että vatsakivut johtuvat tulehduskipulääkkeistä, joita terveydenhoitaja minun käski syödä kuuriluontoisesti. Että se siitä kuurista sitten. Mieluummin kärsin selkäkivusta kuin selkä- JA vatsakivusta. Olen myös käynyt kovakouraisella hierojalla, mutta kaipa se auttoi, vaikka nahka olikin useamman päivän kipeä sen käsittelyn jälkeen. Lauantaina uudestaan.

Viikonloppuna ja alkuviikosta suoritin pääkaupunkiseutumatkailua. Vantaa-Helsinki-Espoo tuli (jälleen kerran) näettyä ja koettua. Ihania lämpöisiä ilmoja on ollut näin syys-lokakuun vaihteessa, vaikka välillä on sadellutkin. Maanantaina kävin Nosturissa tsekkaamassa Fu Manchun. Aikomuksenani oli rokata yksikseni, mutta viime minuuteilla sain houkuteltua ex-blogihahmo Minhin mukaani. Ne tietävät, ketkä muistavat. Se oli erityisen mukavaa. Nosturi oli melko täynnä, vaikka omassa tuttavapiirissäni juuri kukaan ei taida tuntea Fu Manchua. Jos kyseinen bändi olisi tullut Tampereelle keikalle, niin paikka olisi varmaan kumissut tyhjyyttään. Ainakin pahoin pelkään, saatan toki olla väärässä.

Oli kiva olla reissussa, mutta kotiin on silti kiva palata. Pääsee taas kiinni elämän rutiineihin. Kävin eilen testaamassa uuden urheilulajin nimeltään CrossCore. Ei ehkä oikein ollut minun juttuni, vaikka tänään onkin ojentajat ja vatsalihakset hellinä. Siinä siis roikutaan katosta tai seinästä sellaisilla nartsoilla ja tehdään liikkeitä omalla ruumiinpainolla. Pelkäsin koko ajan, että se narusysteemi irtoaa seinästä, vaikka aika tukevasti se varmasti oli pultattu kiinni. Liikaa jännitystä ja erityisesti vaivaa pieneen hyötyyn nähden. Ensi viikolla alkaakin sitten treenit personal trainerin kanssa. Jänskä pänskää.

Semmoista tänne. Toivottavasti teidänkin syksynne on alkanut ihan kivasti.

 

Tick tock I want to rock you like the eighties

Niin! Olin siis eilen siellä Red Hot Chili Peppersin keikalla noin 30.000 muun ihmisen kanssa. Olen vieläkin niin fiiliksissä siitä, että en varmaan osaa jäsennellä sanojani mitenkään järkevästi. Pakko nyt kuitenkin sanoa jotain. Nimittäin voi hitsi että se oli mahtavaa!

En ole edes mikään hc-RHCP-fani (hieno sana). Tai siis, kuuntelin bändiä silloin 80-90-luvuilla, kun se oli tuore juttu, silloin kun sitä Music-tv:stä tai radiosta tuli. En omistanut heidän kasettejaan. Sitten oikeastaan aika pitkälle unohdin heidät, kunnes yhtenä iltana istuin television ääressä, kun sieltä tuli Snow (Hey Oh) -musiikkivideo. Jäin tuijottamaan sitä ja olin ihan että woah. Ja siitä se sitten lähti.

En tiedä minkä hormonimyrskyn kourissa oikein olin eilen, mutta varsinkin keikan alkupuolella useammankin kappaleen lähtiessä soimaan tai päästessä kertsiin, niin jouduin melkein nieleskelemään itkua. Ja kun RHCP ei todellakaan ole aivan sellainen, että olisin sydän pamppaillen kuunnellut sitä sieltä 9-vuotiaasta asti. Mutta ilmeisesti osaan biiseistä sisältyy ihan valtava tunnelataus ja jotenkin se fiilis siinä tilanteessa...

Ne, jotka ovat tätä blogia lukeneet alkuajoista asti, niin tietänevät, että John Frusciante on palavan rakkauteni kohde (yksi niistä). John itse lähti Red Hot Chili Peppersistä, jo toistamiseen, joten sikäli en voi olla muille bändin jäsenille tästä puutoksesta näreissäni. Enkä Johnillekaan voi, kun se on niin sulkku. No kuitenkin, se uusi kitaristisälli Josh Klinghoffer oli oikein pätevä. Ihan söötti hänkin ja melkein kuin nuori John (kuvassa alla jäbät vierekkäin). Kitaroinnissa Josh oli jopa melkein yhtä hyvä kuin John, mutta taustalaulussa hän ei pärjännyt kyllä ollenkaan. Minä niiiiin rakastan sitä Fruscianten pehmeätä ääntä noiden biisien taustalla. Nyt se jäi puuttumaan. Erityisesti Othersidessa sen puutoksen huomasi.

Hoksasin eilen vasta siellä keikalla, että olisi pitänyt ostaa John Frusciante -t-paita ja tulla se päällä sinne keikalle, ihan vaan kannatuksen vuoksi. No, idea tuli aivan liian myöhään enkä tiedä onko sellaisia edes myynnissä missään, mutta ehkä John tietää muutenkin, että rakastan häntä. (No hei silmänisku tähän, tää on vähän niin kuin leikillistä sananlaskua). Ehkäpä John on nyt onnellisempi omissa pienissä kuvioissaan kuin Red Hot Chili Peppersin suurissa kuvioissa.

Yksi miinuspuoli oli se, että kun on stadionkeikka, jossa on monta monta ihmistä, niin eikö ne esiintymislavat voisi olla edes vähän korkeampia, että sieltä taaempaa kentältäkin näkisi paremmin. Anthony Kiediskään ei ole mikään pitkä mies, niin aika paljon sai varvistella, että näki muutakin kuin lippiksen. Rumpali Will Ferrel Chad Smith taitaa olla bändin pisin jäsen, mutta istumatyöläisenä siitä ei ole hyötyä. Paitsi harvinaista kyllä, rumpali oli tällä kertaa se, kenet parhaiten näki. Yleensä rumpali jää muun bändin taakse eikä sitä näe kuin vahingossa. Flea, ei kovin pitkä hänkään, piti aivan mahtavan paatoksellisen puheen keikan lopuksi, että melkein olisi tehnyt mieli tirauttaa taas itku. Hassua, miten me olemmekin amerikkalaisten näkökulmasta niin eksoottisia ja omasta mielestämme kai ihan samanlaisia kuin he.

Oli kyllä mahtava keikka. Melkein harmittaa, että se on jo ohitse.

Ps. Kaikki postauksen kuvat on nyt kylmästi varastettu Googlen kuvahaun kautta jostain intternetsistä sivuilta, joista suurin osa oli blokattu työnantajani toimesta, joten en linkittele lähteisiin. Eikä ne (kuten last.fm) kuitenkaan niiden kuvien oikeuksia edes omista, joten ihan sama. Eletään lain rajoilla.

Pps. Nyt ei ehdi oikolukea. Tarvii tehdä töitä(kin).

Hyvä musiikki, parempi mieli

Oletteko seuranneet televisiosta (tai netistä tai vaikka kristallipallosta) Voice of Finlandia? Joo? Mitäs tykkäätte? Eikö vain olekin ainakin sata kertaa parempi formaatti kuin se väsynyt Idols, jonka pääasia tuntuu välillä olevan Heikki Paasosen ja Nina Heralan (vai mikä Backman se nykyisin on) ruutuaika? Heikki kävisi kyllä Suomen Ryan Seacrestista, mutta Ninan voisi heivata ohjelmasta jonnekin tosi kauas. Sitä paitsi Idolsin parhaatkin laulajat kuulostavat keskinkertaisilta Voice of Finlandin tasoon verrattuna. Ainoa VoF:ssa ärsyttävä elementti on se Lauri Tähkä, mutta annetaan sen nyt olla...

Tiedättehän te ketä teidän tulee kannattaa Voice of Finlandissa? Kuka on suurin ja kaunein ja paras? No tietysti Mikko Herranen. Ei hitsi, sillä äänellä Mikon pitäisi olla jo jotain paljon enemmän. Henkilökohtaisesti tämä koskettaa minua tietysti siksi, että Mikon äänessä on samaa vivahdetta kuin suurista suurimman rockrakkauteni Layne Staleyn äänessä. Sitä paitsi olen jo vuonna 2008 kehunut Herrasen ääntä ja tykännyt hänestä täällä blogissa. Tsekkaa jos et usko. (Katso kuva!)

Oli näistä laulukilpailuformaateista mitä mieltä tahansa, niin Voice of Finlandia arvostan ihan pelkästään siitä syystä, että siinä on mukana niin tasokkaita laulajia. Muitakin kuin Mikko Herranen. Toivottavasti monelle noista kilpailijoista avautuu paljon uusia mahdollisuuksia ohjelman myötä.

Loppuun isken videon Mikko Herrasen bändiltä Rustilta, vaikka henk.koht. en Duran Duranista välitäkään.

Will you suck for candy or throw rocks at the machine?

Sain joskus sata vuotta sitten tuollaisen tunnustuksen, tällä kertaa muistaakseni Ofelialta ja Acatalta. (Pahoittelen jos tuli väärät nimet, mutta siitä on kauan!) Velvollisuutena tuli kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa, minkä takia tämä asiaan reagoiminen kestikin, koska hei — miten voi keksiä itsestään enää mitään uutta sanottavaa näiden kaikkien vuosien jälkeen? No tässä kahdeksan tosi satunnaista asiaa.

1. Olen joskus miettinyt, että jos kroppani olisi paremmassa kuosissa, niin voisin elättää itseni seksityötä tekemällä. Oikeasti en sitä varmasti tekisi, onhan siinä ihan hirveitä riskejä kaiken muun epämiellyttävän lisäksi, mutta olisihan se ns. helppo tapa tehdä rahaa. Olen muutenkin sitä mieltä, että ihmisellä pitää olla itsemäärämisoikeus omasta kropastaan, joten jos sitä haluaa myydä, niin muilla ei pitäisi olla siihen nokan koputtamista. Ihmiskauppa on sitten taas asia erikseen.
2. Samaan itsemääräämisoikeuteen liittyy tämäkin kohta, eli jos ihminen haluaa tunkea kitusiinsa tai suoniinsa huumaavia aineita, niin minun puolestani saisi sen tehdä. Tässä vähän aikaa sitten oli uutinen siitä, kuinka Portugalissa huumeongelma saatiin selätettyä (Hesarin termi, ei minun) poistamalla käytön rangaistavuus.
3. Viime aikoina minulla on alkanut tursuta tuo Roosa nauha -kampanja korvista ja silmistä. Totta kai rintasyövän vuoksi kampanjointi on hyvä asia, mutta entäs kaikki muut syövät? Eikö vaikkapa eturauhassyövän tutkimus tarvitse rahaa? Tai jonkun sukupuolineutraalin syövän tutkimus? Rintasyövästä ja sen tukemisesta on tehty niin trendiseksikäs (ja pinkki) juttu, että oikein oksettaa.
4. Rintoihin liittyen; itse olen aina inhonnut omia rintojani. Jos minulla olisi ylimääräistä rahaa ja jos plastiikkakirurgia ei olisi kyseisellä alueella niin paheksuttua, niin tekisin niille jotain. Olen tosin harkinnut plastiikkakirurgiaa myös "oikeaan" tarpeeseen. Kehossani sijaitsee melko näkyvällä paikalla suurehko arpi, josta haluaisin päästä eroon.
5. Minulla ei röntgenkuvien perusteella ole toisella puolella leukaa ollenkaan viisaudenhampaita. Toiselta puolelta ne löytyvät, mutta eivät ole puhjenneet vielä(kään). Minulla on yhä myöskin yksi maitohammas suussani.
6. Olen melko varmasti jossain edellisessä elämässäni näytellyt mykkäelokuvissa. Pianomusiikista tulee niin vahvasti sellainen tunne kuin sen kuuluisi soida taustalla elämässäni.
7. Aivastelen salmiakista ja muista väkevämmistä namuista. En pysty flunssassa syömään kurkkupastilleja, koska sen lisäksi, että ne maistuvat pahalta, ne myös lisäävät aivastelua entisestään. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin aivastaa ja niistää ja aivastaa ja niistää, kun nenä on jo valmiiksi kipeä.
8. Osaan äidinkieleni lisäksi yhtä kieltä hyvin ja ainakin kuutta kieltä tosi välttävästi. Olen siis hajauttanut jo valmiiksi huonon kielipääni sen sijaan, että olisin opetellut vain pari kieltä hyvin. Sama kuvaa kai koko elämääni: Osaan kaikkea vähän, mutta mitään en kunnolla.

Nice boys don't play rock and roll

Voi voi... Olen niin pettynyt. Incubus julkaisi edellisen levynsä Light Grenades vuonna 2006. Levy rämisi ja paukkui. Bändin laulaja Brandon Boyd julkaisi 2010 soololevynsä, joka oli jotain tilulilua eikä yhtään sytyttänyt minua. Samoihin aikoihin kerrottiin, että Incubus on levytysstudiossa. Ehdin jo innostua. Nyt heinäkuussa julkaistiin Incubusin uusi levy If not now, when? Ensimmäisen sinkun perusteella osasin jo pelätä levyn olevan samaa shittiä tuon Boydin soololevyn kanssa, mutta elättelin vielä toiveita, että siellä levyllä olisi muutama edes hitusen rock kappale. Olen nyt kuunnellut kyseistä levyä Spotifysta ja olen (nyt tätä kirjoittaessa) menossa viimeisessä kappaleessa. Enää en elättele toiveita. Koko levy on tylsä. Ikävä sanoa näin, mutta se on totuus. Tylsä tylsä tylsä.

Olin viime viikon torstaina Pakkahuoneella katsomassa ja kuuntelemassa vanhaa grungevääntöistä Mudhoneya. En ole juurikaan kuunnellut Mudhoneya, vaan olen keskittynyt enemmän näihin muihin seattlelaisbändeihin, mutta se keikka vaan räjäytti tajuntani. Ei Mudhoney tokikaan Alice In Chainsia tai Nirvanaa ylittänyt, mutta esim. Pearl Jamin ja Soundgardenin se ohitti tykkäysasteikollani kevyesti. Laitoin heti tilaukseen about puolet yhtyeen tuotannosta. Nyt odottelen vain levyjäni saapuvaksi Tampereen Levykauppa Äxään. Rumbassa oli hyvä arvostelu keikasta (eli toimittaja oli siis samaa mieltä kanssani). Arvostelussa sanottiin: "Ei oikeastaan ole ihme, että Mudhoney – grunge-aallon toinen koko ajan aktiivisena toiminut yhtye – ei ole suosiossa edes samassa galaksissa kuin massiivisia stadionkiertueita tekevä kollegansa Pearl Jam. Niin karskia räimintää bändin meuhkaaminen on, että ei siitä koskaan voisikaan tulla suurten massojen suosikkia." Olen aivan täydellisesti samaa mieltä. Pearl Jam on aina ollut minulle sellainen... häilyväinen. Niillä on hyviä kappaleita, mutta suurin osa yhtyeen tuotannosta on minun makuuni aivan liian tylsää.

Pakko vielä kehaista tähän loppuun Mudhoneyn jälkeen esiintynyttä tamperelaista Miss Monster Truckia. Hyvä tavaton, miten loistava bändi! Ikinä en heistä ollut kuullut tätä ennen, mutta toivon totisesti, että jatkossa tulen kuulemaan. Jos yhtään kiinnostaa kunnon räminärokki (kuten yksi heppu yleisön joukossa sen genreksi lokeroi), niin suosittelen hankkiutumaan keikalle, jos ikinä missä liikutkin lähistöllä on Miss Monster Truckin keikka. Aivan mahtava meno kerta kaikkiaan. Niin nuoriksi ja levyttämättömiksi jannuiksi bändi soitti ihan älyttömän hyvin ja musiikki oli oikeasti laatukamaa. Oikeasti! Uskotteko vai viljelenkö vielä muutaman superlatiivin tähän perään?

Kokeilin muuten niitä aiemmin mainitsemiani korvatulppia Kotiteollisuuden, joka esiintyi Miss Monster Truckin jälkeen (aika kovat odotukset tuollaisten "lämppäreiden" jälkeen, mutta tykkäsin kyllä KT:n keikastakin, joskaan en ihan samanlaiseen hypeen yltänyt enää), keikan aikana. Kyllä vain, ne (korvatulpat) pilasivat (olivat pilata) keikan. Niin kuin olin etukäteen arvellutkin. Tuntui kuin olisin ottanut metri tolkulla pumpulivanua ja kietonut sen pääni ympärille. Tai ehkä bändin ympärille ja sitten ne olisivat yrittäneet soittaa sieltä pumpulin sisältä. Riivin ne tulpat hemmettiin korvistani. Mieluummin soivat korvat kuin pumpulinen rock-elämys.

Kiitos ja näkemiin.

Toisenlaisten sankareiden maa

Välillä, tiedättekös, ärsyttää.

Nyt, kun on nämä Perussuomalaiset, niin sitä kuulee mitä erikoisempia luonnehdintoja siitä, millaisia ovat suomalaiset. Ennen vaaleja Persut(* lässyttivät puhuvansa kansan kielellä. Ja nytkin Hesarin jutussa sanotaan Teuvo Hakkaraisesta, että hän on "värikäs ja vieläpä lähellä kansaa oleva persoona". Uuden Suomen jutussa sanotaan, että Hakkarainen edustaa "tavallisia köyhiä suomalaisia" ja hän on joutunut median pihteihin "kansanmiehen otteittensa takia".

Siis miten? Minkä? Mitä tuo kaikki tarkoittaa? Olenko minäkin niin vieraantunut elämästä, että en tajua Suomen Kansan olevan ihan oikeasti neekeriukkoja pelkääviä herra hakkaraisia? Omaan tuttavapiiriini heitä tuskin kuuluu. Eli onko Suomen Kansa nyt loppujen lopuksi vain se persuja äänestäneiden osa eli n. 20 % suomalaisista? Onko sellainen Oikea Suomalainen(** maalainen (ja tällä tarkoitan maaseudulla asuvia, en helsinkiläisten termiä "maalainen")? Että kaupunkilaiset eivät oikeastaan edusta sitä Oikeata Suomen Kansaa? Sitä paitsi minun on ihan vakavasti ottaen vaikea uskoa, että maallakaan kaikki ihmiset olisivat kuin liian monta kertaa päänsä johonkin tosi kovaan lyöneitä. Ei minun sukulaiseni ainakaan.

Suomessa Kansan kieli on siis sellainen, että puhutaan paljon, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan haluta ottaa vastuuta sanomisistaan tai jakseta ruveta mitään oikeasti muuttamaan. Kunhan on kiva valittaa ja syyttää muita siitä, että kaikki on mennyt päin persettä ja tulee jatkossakin menemään. Ja Suomalainen on siis keski-ikäinen helluntailainen, joka on ensin 20 vuotta juomatta ja sen jälkeen ratkeaa ryyppäämään niin, että tanssii ravintolassa ilman paitaa. (Eihän siinä sinällään mitään vikaa ole, mutta kyllä minusta viisikymppisen ihmisen pitäisi pitää paita päällä julkisilla paikoilla). Suomen Kansalainen ilmeisesti sairastaa helposti touretten syndroomaa ja sen vuoksi huutelee holtittomasti ympäriinsä. Ja koska aapisessa on joskus lukenut, että N niin kuin neekeri, niin mahdotonhan sitä sanaa on oppia enää olemaan käyttämättä.

Otin tämän nyt vain esiin sen vuoksi, että minusta on viime aikoina alkanut tuntua, etten enää kuulu Suomen Kansaan^TM. Ei tunnu kivalta se.

*) Soini on tuohtunut Perussuomalaisten lempinimestä Persut, koska siitä tulee mieleen persaus. Hänen mielestään pitäisi sanoa Perus eikä Persu. Niin miettikääpä nyt tuotakin lausetta: Ennen vaaleja Perus... Perukset? Ei toimi, sori Timo. Lempinimeään saa harvemmin itse valita.

**) Tiedän, että kansalaisuudet kirjoitetaan pienellä, niin että työnnä se punakynäsi nyt... Isot kirjaimet toimivat tässä tehokeinona.

I don’t wanna be...

Ennakoin Suomen huomista jääkiekon maailmanmestaruutta (on ne ruotsalaiset joskus ennenkin voitettu) ja julistan toukokuun miehen! Tiddididii...

Tuomo Iisakki Ruutu

Jääkiekkoilijoista tuntuu olevan mahdoton löytää oikein hyviä kuvia, mutta Tuomo on etenkin livenä (ja ilman niitä pelivarusteita) varsin herkullinen tapaus. Minä tiedän, sillä olen nähnyt.

***

Tänään Suomi myöskin voittaa Euroviisut. Vaikka Paradise Oskarin biisissä onkin hiukan kornit sanat, niin tykkään siitä, koska jannu itse on niin kauhean sympaattinen ja myöskin kappale on herttainen. Ja jää vähän liiankin helposti korvamadoksi. Sitten mennä loilotan ympäriinsä da da dam, da da dam...

Tykkään biisistä myös siksi, että se muistuttaa jollain tapaa minua Peter von Poehlin musiikista. Ja yhtymäkohtia löytyy. Da da damissa on poika, jonka nimi on Peter ja kappaleessa lauletaan parlamentista (I’ll walk my way to see the King and parliament). Peter von Poehlilla on kappale nimeltä Parliament ja sen video löytyy aivan tämän tekstin välittömästä läheisyydestä tästä alta. En käsitä miksi siinä lukee May Day, koska biisi on oikeasti Parliament. Kuunnelkaa se, Peter on niin ihana! ♥♥♥

Hyvää superviikonloppua kaikille!