Live and let die

Joskus, kun ulkoistuu omasta ruumiistaan ja katselee tätä kaikkea ulkopuolelta, tulee sellaiseen tulokseen, että ei me (ihmiset) mihinkään aikuistuta. Meno on ihan samaa kuin lastentarhassa tai peruskoulussa, me vaan opitaan piilottamaan se kaikenlaisen sanahelinän ja krumeluurin taakse.

Niin kuin vaikka sellainen, että ei olla ton kaa ja mennään nurkan taakse jauhamaan paskaa. Tai ihan vaikka sellainen päin naamaa vittuilukin. Varsinkin piilovittuilu. Taidokkaasti verhotaan mukaystävälliseen lauseeseen jonkinlainen piikki ja en tiedä toivotaanko, että piikin kohde huomaa sen vaiko toivotaanko, että ei huomaa ja sitten voidaan vähän naureskella porukalla, kun se ei tajua edes, että sille vittuillaan. Tai ainakin luullaan, ettei se tajua.

Tai ylipäänsä kaikenlainen loputon käninä ja vääntäminen asioista. Niin kuin oikeasti. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin persereikiäkin. Normaalia keskustelua vastaan minulla ei ole mitään, pidän erilaisten näkemysten vaihdosta ja saatan jopa vaihtaa omaanikin, mikäli asia hyvin perustellaan. Joskus pieni väittelykin on jopa hauskaa, mutta miten jostain aina ilmestyy se tyyppi, joka pilaa ilmapiirin esimerkiksi ilmoittamalla suoraan tai rivien välissä, että vastakkaista mielipidettä edustava tyyppi on täysi idiootti ja on vaan ihan naurettavaa edes olla mitään muuta mieltä kuin hänen ainutta ja oikeaa mieltään.

Taannoin postasin Facebookissa yhteen ryhmään linkin, koska asia oli minulle tärkeä. En varsinaisesti provosoinut tai mitään, lähinnä pyysin anteeksi linkkisaastettani, jos asia oli jo loppuun käsitelty. En juuri koskaan postaile minnekään ei-tutuille mitään (jos nyt blogia ei lasketa), joten olin jo muutenkin kauhusta kankea. Ensimmäinen kommentti oli asiallinen, jossa kerrottiin, että juu, asiasta on keskusteltu täällä ja linkki sinne kohteeseen. Huokaisin helpotuksesta, ettei minua heti nyljetty elävältä. Sitten vähän myöhemmin alkoikin pukata kommenttia, joista kävi esimerkiksi ilmi, että minun olisi pitänyt selata se koko tuhatviestinen ryhmä lävitse, koska asiaa on jo jauhettu tarpeeksi (omaan silmääni ei osunut yhtään vastaavaa aihetta käsittelevää keskustelua taikka linkkiä, kun yritin silmäillä ennen linkittämistäni) ja lopuksi kävi myös selväksi, että olen ihan kakkapylly, kun edes olen sitä mieltä (tai ylipäänsä kukaan kuka on sitä mieltä, henkilökohtaisuuksiin ei onneksi käyty).

Tuosta tuli kyllä oikeasti niin paska olo. Kaiken huipuksi nuo kaikki mielipiteet paukkuivat sähköpostiini, koska olin sen alkuperäisen linkin itse postannut, ja kesti tosi kauan ennen kuin löysin sen ruksin, mistä saatoin estää viestien tulvimisen postiini. Tuli muuten huomattavasti parempi olo sen jälkeen.

Jotenkin mietin, että onko osalla ihmisistä itsellään niin paha olo, että siitä saa jotain kiksejä, kun suoltaa toisen päälle paskaa niin paljon, että varmasti sillä toisellakin on sen jälkeen paha olo ja muutamalla sivullisellakin? Jos on kaksi ihmistä: Ykä, jonka jutut ovat yleensä negatiivissävyitteistä ruikuttamista, ja sitten on Kake, joka on yleensä positiivinen ja vähän lapsellisen innoissaan asioista, niin arvatkaa kumpi ampuu alas kumman? Onko Ykällä sen jälkeen parempi olo, kun Kakella on paha mieli? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jotenkin tahtoisin syyttää internetiä tästä kaikesta. Ehkä se on vähän niin kuin se hiekkalaatikko lapsena, että siellä saattoi tyrannisoida muita, jos nallekarkit eivät olleet menneet tasan. Tämä kaikki on minulle niin outoa, koska en oikeasti ole riitaantunut kenenkään kanssa silleen välit poikki -tasolle asti ikinä ennen internetiä tai tätä sosiaalista mediaa. Eikä sitä edelleenkään tapahdu "irl". Muistan teininä, kun porukoissa pyöri tyttöjä, joilla oli jatkuvasti jotain draamaa käynnissä ja ei oltu enää kavereita jne. Se tuntui silloin tosi oudolta ja siltä se kyllä tuntuu yhäkin.

Välillä tuntuu siltä, ettei oikein jaksaisi ihmisiä.

So you're offended. So fucking what?

Stephen Fry on sanonut olevansa 90-prosenttisesti homo. Nyt Stephen Fry on myös sanonut, että naiset eivät oikeasti nauti seksistä. Fryn mielestä naiset näkevät seksin vain hintana, jonka he ovat halukkaita maksamaan parisuhteesta. Kukapa olisikaan parempi asiantuntija kommentoimaan aihetta kuin homomies? Stephen Fry on yksi lemppareitani enkä viitsi tästäkään provosoitua kauheasti, koska hän on myös lausahtanut tuon tämän postauksen otsikon lainauksen, ja olen samaa mieltä asiasta, jos tajuatte mitä hän tuolla on tarkoittanut. (Jos ette, niin kvg).

Suuremmalla mielenkiinnolla mielikuvittelen kaiken sen mielipiteiden vaihdon asian ympärillä, jota tästä ainakin teoriassa voisi syntyä. Ihmettelen, jos ei jossain ihmissudet-blogissa riemastuta tästä totuuden ilosanomasta, joka todistaa sen, että naiset käyttävät seksuaalista valtaansa ihan surutta miesparkoihin. Eivätkä edes nauti siitä itsestään. Vallasta tietysti nauttivat.

Fryn mukaan heteromiehet myös pelkäävät, että he inhottavat naisia. Hei miehet, älkää olko hölmöjä!

Yummy, yummy, yummy, I got love in my tummy

Koska kaupat (ne paremmat ja lähemmät) eivät ole enää sunnuntaisin auki enkä ole pariin päivään ehtinyt tai jaksanut käydä kaupassa, kävin tänään hakemassa itselleni pizzan tuosta lähipuljusta. Siinä odotellessani luin muistaakseni viime tiistain Iltalehteä tai -Sanomia. Siellä yleisönosastolla jollain oli selkeästi mennyt taas puurot ja vellit sekaisin. Siellä oli kirjoitus siitä, jossa ihmeteltiin kun monet ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta silti syövät karkkia. Koska on todennäköisempää että ihmiselle tulee loppu karkinsyönnin kuin ilmastonmuutoksen takia. Okei...

Näkisin, että karkin syöminen ja ilmaston muuttuminen on kaksi ihan eri tason ongelmaa. Jos syö karkkia, niin saattaapi lihoa ja tulla sairauksia ja hampaat mennä paskaksi, mutta tuskin kukaan on huolissaan ilmastonmuutoksesta sen takia, että itselle käy nyt justiinsa tässä elämässä köpelösti kun ilmasto lämpenee/kylmenee/jotain muuta, mitä. Jälkipolvia taas ei varmaan kauheasti häiritse, vaikka söisin Prisman karkkihyllyn tyhjäksi. Toisessa on kyse siis ikään kuin henkilökohtaisesta lopusta ja toisessa globaalista lopusta. Paitsi tietty jos koko elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

Toinen hiukan pölvästi mielipide samalla palstalla koski naisten alkoholin juomisen lisääntymistä. Mielipiteen kirjoittaja kertoi syynä olevan tasa-arvon. Niin. No tuohan on oikeastaan aika itsestäänselvää? Kun naisten ei tarvi enää olla nyrkin ja hellan välissä, niin voi käyttäytyä yhtä vapaasti kuin miehetkin. Tässä kohtaa tuo on ehkä enemmänkin henkilöstä eikä sukupuolesta kiinni, että juoko ja miten paljon. Ja ne kotirouvat ennen vanhaan kuitenkin tissuttelivat salaa.

Isä, poika ja paha henki

Busseissa ja ratikoissa ainakin Helsingissä on alkanut Jumalaa tuskin on olemassa -kampanja. Tampereen busseissa en ole noita mainoksia nähnyt. Kampanjasta noussut kohu on jokseenkin huvittavaa, vaikkakin täysin ennalta-arvattavaa. Jos kirkko olisi päättänyt kampanjoida jumalaa busseissa, ei kukaan olisi kohahtanut asiasta yhtään. Kerta olemme jumalan lampaita kaikki eikä sitä sovi kyseenalaistaa. Lampaat kulkevat massan mukana ja hätääntyvät poikkeavista tilanteista.

Minä itse ymmärrän sellaisen abstraktin jumala-käsitteen. En siis usko sellaiseen, mutta ymmärrän jos joku muu uskoo. Tai tässä tapauksessa kyse on lähinnä käsitteistä ja niiden määrittelyistä. Saatan uskoa johonkin, jonka joku toinen mieltää jumalaksi ja minä itse en. Mutta en voi ymmärtää sitä, jos joku uskoo olevan olemassa jonkun konkreettisemman jumalan, joka leijuu jossain tuolla yläpuolellamme ja tekee päätökset puolestamme. Hyvä ja Rakastava Jumala. Loukkaan ja suututan tällä nyt varmaan jonkun, mutta koen sen jonkinlaisena pelkuruutena ja jopa hölmöytenä. Kun ei uskalla kohdata tosiasioita eikä ottaa vastuuta itse elämästään, täytyy uskoa, että on olemassa joku jolla on suurempi vastuu kaikesta. Ja jota täytyy nöyristellä, että saisi sitten lopussa jonkun palkinnon. Joidenkin tutkimusten mukaan usko tekee ihmisistä onnellisempia, mikä on oikeastaan aika loogista. Tietohan (ja tietoisuus) lisää tuskaa. Kun ymmärtää (tai uskoo, ihan miten vaan), että tämä kaikki tosiaan on meidän typerien ihmisten käsissä, niin siinä alkaa olla onnellisuus kaukana. Mutta sitä voisi pohtia tietysti myös, onko elämän tarkoitus sitten edes olla onnellinen. (Kursivoidut kohdat luin tänään eräältä uskovien nettisivulta johon en linkitä, koska heilläkin on politiikkana olla linkittämättä uskonnottomien nettisivuille).

Ihailen Tšekkiä, jossa 59 % väestöstä ei tunnusta mitään uskontoa. Suomessakin todennäköisesti yhtä suuri osa on pelkkiä tapakristittyjä. Sellaisia, joille uskonto ei oikeasti merkitse mitään tai jotka eivät välitä kyseenalaistaa sitä mitä meille on peruskoulussa opetettu totuutena. Mielestäni on todella kyseenalaista, että koulussa istutetaan hyvin nuoreen maaperään totuutena tarinoita siitä, että joku mies on kävellyt vetten päällä ja ruokkinut tuhansia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, ja on noussut vieläpä kuolleistakin. Vaikka uskoisi mihin tahansa, niin ei kai kukaan järkevä aikuinen ihminen usko noita tarinoita? Lapsi ei ymmärrä, jos kyseessä onkin joku vertauskuvallinen kertomus. Lapsi käsittää, että näin on oikeasti tapahtunut, kun opettaja niin sanoo. Mielestäni kouluissa pitäisi tuon perinteisen uskonnon sijasta opettaa jonkinlaista kulttuuri- ja elämänkatsomustietoa. Kaikille lapsille siis, eikä vain niille, joiden vanhemmat sitä erikseen tahtovat. Ja valtio pitäisi erottaa kirkosta.

Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että uskonnottomuuden tuputtaminen ei ole yhtään sen parempi ajatus kuin uskonnonkaan tuputtaminen. Suurin osa ihmisistä osaa ajatella ja rakentaa omat arvonsa sen perusteella. Ja ne loput, jotka eivät ajattele, saavat minun puolestani olla ajattelematta. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä mihin kukin uskoo.