Don't worry, be hippie!

No nih. Tänään on huomattavasti parempi päivä kuin eilen tai toissapäivänä tai sitä ennen. (Ailahtelevainen? Kuka? Minäkö?) Enää ei vituta ihan joka asia, vatsassa ei kyde laukeamisvaarassa oleva atomipommi ja ulkonakaan ei sada. Aamulla oli jopa aurinkoista ja lämmintä, saatoin tassutella varvastossuissa töihin. Koska senhän olen pyhästi sodassani tätä kesää vastaan päättänyt, että sukkia en perhana vieköön laita jalkaani elokuussa!

Aimo Pamaus kirjoitti tänään (tai siis ainakin luin sen tänään) autokoulukokemuksistaan ja ajattelin jakaa omat (karmivat) muistoni myös teidän kanssanne...

Pari ensimmäistä ajotuntia minulla oli oikein mukava ja leppoinen ajo-opettaja. Kyseli ja jutteli kaikenlaista ja yritti saada minua pelokasta rentoutumaan. Opiskelin silloin (12 vuotta sitten) kauppaoppilaitoksessa ja ajo-opettaja höpötteli Kari Peitsamon sitten laulaneen ihan totta siinä laulussaan, että kauppaopiston naiset todella kääntää sun pään. (No jaa, olin alaikäinen, mutta se oli kyllä ihan harmitonta läppää minun mielestäni). Ainut omituisuus tuossa ajo-opettajassa oli se, että hän tykkäsi vetää munkkia aina ja joka välissä kun vain oli mahdollista. Hän kehuskeli myös väistöliikkeitäni, kun yksi meinasi vetää kolmion takaa eteen (muistan tämän vieläkin, koska se taisi jäädä viimeiseksi kehuksi siinä autokoulussa). Siihen se riemu ja mukavuus sitten loppuikin.

Seuraavilla ajotunneilla sain opettajakseni toisen ukon, kyseisen autokoulun omistajan, joka oli jo ulkoisesti hyvin epämiellyttävän näköinen. (Anteeksi nyt vaan, jos joku tunnistaa kyseisen tyypin tästä jutusta, mutta näin minä sen muistan). Ensimmäinen kommentti hänen suustaan oli muistaakseni jotain melko sovinistista, en tosin enää muista mitä, mutta muistan että vaatetukseni jotenkin nolotti minua sen jälkeen. (Oli kesä ja olin laittanu hameen tai polvimittaiset housut tjsp.) Siitä eteenpäin ajotunnit olivatkin yhtä helvettiä. Milloin tyyppi pakotti minut pysähtymään punaisten valojen ajaksi suojatien päälle Sammonkadun risteykseen (arvatkaa vaan nolottiko jököttää siinä) ja milloin sain huutoa mistäkin asiasta. Kerran ajoin keltaisilla läpi liikennevaloista, niin ajo-opettajani huusi kuin palosireeni, että "tämäkin katastrofi oltaisiin vältetty, jos olisit jarruttanut ennen liikennevaloja!!!" (Kuka oikeasti jarruttaa, jos on vihreät valot?)

Ikinä en muista hänen sanoneen minun tehneen mitään oikein tai hyvin, mutta jokaisesta väärästä liikkeestä sain kyllä taatusti kuulla. Kun yritin peruuttaa tolppien väliin, niin sain kuulla pään aukomista naisen logiikasta, jonka jälkeen se peruutus ihan taatusti epäonnistui. Ennen inssiä kävin harjoittelemassa vielä viimeisen kerran ja ajo-opettaja sanoi tiukasti, ettei aio sitten neuvoa tällä kertaa yhtään. Yhdessä kohtaa sitten tein virheen, enkä tajunnut mitä, joten hän ajatti minua jotain kymmenen kertaa samasta kohdasta ja jankutti, että joko nyt tajusit mitä teit, joko, joko?!? No en tajunnut. Siinähän oli sitten stop-merkki, jota en vaan huomannut. Siitä sitten lähdinkin "levollisin mielin" inssiin. (Ajo-opettaja ei luojan kiitos tullut mukaan inssiajoon!) Kirjallisista kokeista ja inssistä pääsin kyllä molemmista läpi ihan ensimmäisellä yrittämällä, joten en taatusti ollut edes surkeimmasta päästä ajajia, mutta uskotteko jos sanon, että tuon ajo-opetuksen jälkeen suorastaan nautin autolla ajamisesta? Älkää uskoko.

Äsken kun naputtelin näitä hommiani tässä, niin tuli yhtäkkiä sellainen kummallinen olo, että olen joutunut johonkin aikaluuppiin. Ikään kuin sama kohta olisi toistunut yhä uudestaan. Mutta ei kai sentään. Yhtäläisyyksiä oli vain kovasti. No, nyt poistun täältä luupista ja lähden kotiin vaikkapa pienille torkuille. Että jaksaa sitten taas temmeltää.

Moi moi!


Ps. Miksei kukaan sanonut, että tuon eilisen postauksen otsikossa oli kirjoitusvirhe? Huomasin sen vasta ihan äsken!

Pps. Tässä postauksessa saattaa olla useampikin kirjoitusvirhe, koska en ehdi nyt oikolukea.

Itkisitkö onnesta...

Kirjoitin tämän viime yönä ja meinasin, etten julkaise tätä ainakaan tällaisenaan, mutta antaa mennä nyt vaan...

Koko eilisen päivän ja illan pisti jostain syystä vasempaan kylkeen. Ei kivaa laisinkaan. Tämän lisäksihän tietysti on toisinaan hartiavaivoja, olkapäätä särkee, niskaa jomottaa, kädet ovat kipeänä... Eikä meitsi ole täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään. Oikeasti, missähän kunnossa mahdan olla sitten, kun elämää on takana toiset 30 vuotta? Kantositeissä? Tarttis oikeasti tehdä jotain. Olen kateellinen ja katkera sille versiolle itsestäni, joka seitsemän vuotta sitten jaksoi tehdä sata vatsalihasliikettä ja joka pystyi polkemaan kokonaisen spinning-tunnin pysähtymättä välillä läähättämään. Sitten muutin tänne kuuseen, jossa ei ole minkäänlaisia liikuntapalveluita ja salilla käynti väheni ja lopulta lopetin kokonaan. Se vaan tuntui aivan liian raskaalta (ja aikaavievältä) matkustaa ensin bussilla puoli tuntia keskustaan, kävellä hieman keskustasta sivussa olevalle kuntosalille, joka näppärästi sijaitsi melko korkean mäen päällä, rehkiä se tunti-puolitoista, kävellä se sama mäki alas ja istua taas bussissa puoli tuntia päästäkseni kotiin. Treenaamisesta tuli hyvä olo, mutta kuntosalilla vihasin aina alkulämmittelyä ja loppuvenyttelyä. Olen aivan liian lyhytjänteinen polkemaan puoli tuntia jossain stepperissä ja liian laiska venyttelemään kunnolla ilman ohjausta.

No mutta, ei pitänyt oikeastaa tuosta avautua, vaan piti avautua siitä, että haluaisin lomaa toisinaan itsestäni. Tästä kolottavasti kropasta, mutta myös pääkopastani. Kaikki tuntuu aina vaan menevän ihan blaah. Voisin vaikka vuoden tai pari tehdä jotain täysin aivotonta liukuhihnatyötä, vaikka latoa jotain komponentteja paikoilleen, josko sitten sen jälkeen taas kiinnostaisi käyttää aivojaankin johonkin. Voisin myös muuttaa jonnekin Tiibetiin vuoristoille (en tiedä miksi Tiibetiin, se vaan tuli jostain mieleen, eihän siellä varmaan voisi mitään komponentejakaan latoa) viettämään laatuaikaa itseni kanssa (tai mieluummin jonkun toisen, koska juurihan halusin lomaa itsestäni) ilman mitään ihmissuhteita, koska en vaan osaa. Ihmisten kanssa on aina vaan turhia odotuksia, väärinkäsityksiä ja solmuun menneitä asioita.

Mutta ei ole helppoa ollut siinä 14-vuotiaanakaan. Itse asiassa nykyisin on paljon helpompaa, omalla tavallaan ainakin. Omalla tavallaan vaikeampaakin. Mutta joka tapauksessa, vuorossa on ensimmäinen osa lupaamistani päiväkirjakatkelmista. Olen loistanut älylläni ja johdonmukaisuudellani jo varhaisina nuoruusvuosinani, kuten seuraavasta voitte todeta... (Ihan pakko heittää kursiivilla muutamia kommentteja tuonne sekaan.


***

18.5.1993

Vihdoin mä löysin etsimäni, eli tän päiväkirjan. Mä ajattelin, että mä en enää koskaan kirjota päiväkirjaan, mutta nyt mulle tuli mieleen että musta on sitten aikuisena kiva (?) lukee näitä. Tosin mitäs näissä ois lukemista? Mä kirjotan päiväkirjaan aina jotain ihan paskaa. Enää en. Jos ei oo mitään kirjotettavaa niin en kirjota. [Heh, kuulostaako tutulta? En koskaan valita tänne blogiin kirjoittavani ihan paskaa. :D] Mutta kun mulle ei ikinä tapahdu mitään. Tai tapahtuu, vähän liikaakin, mutta... ei jätkiä...

On yks söpö J ja on yks koiranpennun näkönen T [ei mitään käsitystä enää kuka tämä jälkimmäinen oli]... Kummatkin M:n [teh isosisko] ikäsiä... On yks... A... mun mielestä hyvännäköinen, mutta ei kovin monen muun. Enkä mä siitä tykkääkään. Ulkonäkö ei ratkase mitään. Mä en tunne sitä. Mikä mussa itse asiassa on vikana, kun mä en pysty tykkään kestään? No tuskin mikään, mä vaan järkytyin vissiin siitä kun mä vahingossa kerroin [yhdelle] ja [toiselle] tykkääväni P:stä. Jos mä oisin tienny mitä siitä seuraa, niin mä oisin jättäny senkin kertomatta. [Mitähän siitä on mahtanut seurata? Ei minkäänlaista muistikuvaa enää. Ei ilmeisesti mitään kovin traumaattista.]

Anyway, nyt on tosi nättejä melanoomailmoja. No ei sentään. Mä toivon, että mulla on tarpeeks hyvä ihosyövän vastustus iho. Api, mun vanha appelsiinipuu taitaa kuolla, mutta nyt mulle on kasvanut toukokuussa -93 uus appelsiinipuu, Frankie. Ou jes, kun mä sunnuntaina jouduin keskelle ukkosmyrskyä. Me oltiin oltu kävelyllä Pispalassa [yhden] kanssa ja kun multa oli kotiin matkaa enää muutama sata metriä niin se tuli päälle. Mä olin ihan kun oisin käyny suihkussa vaatteet päällä. Tosi viisasta nimittää kasveja... vai mitä?

Mä pidin tänään esitelmän äikän tunnilla perheväkivallasta. Tai itse asiassa mä pidin sen välitunnilla [pienelle joukolle luokkakavereita]. Se nauhotettiin opelle, koska ope on nyt pakkolomalla. Koulut on nykyään ihan aneemisia. Opettajat on palkattomilla lomilla, oppilaat joutuu pistään työkirjat kiertoon ja kumittamaan niitä. Se J on kai narkkari. Tai en tiedä, mutta toivon että ei ois. [No narkkari nyt oli ehkä turhan jyrkkä ilmaisu...]

[Tähän väliin olen raapustellut jotain Manowarin laulun sanoja! Siis Manowarin...........]

Mulla on nyt kovana tavoitteena (kesäloman loppuun mennessä) ruveta kovasti tykkään jostakusta henkilöstä. G'bye now!

Tiina

[Loppuun on tehty vielä jälkikäteen merkintä:] 25.6. Mä muuten onnistuin siinä aika hiukan. [Tarkoittaa siis ilmeisesti sitä tykkäämään rupeamista.]

***


Tämähän ei ollut vielä kovinkaan nolo merkintä, mutta tuo poukkoilu aiheesta toiseen oli aika huvittavaa. Tässä myös mainittiin ensimmäistä kertaa tuo "yks söpö J", joten luvassa on... ööh... taattua kamaa.