You can leave your hat on

Täällä juhannukseksi hiljentyneessä kaupungissa tulin ajatelleeksi pukeutumista. Tai luin internetistä naisten pukeutumisesta ja tulin ajatelleeksi, että minä tykkään pukeutumisesta. (Toki myös riisuutumisesta, jos niikseen tulee, ehhehehe!) 

Tarkoitan siis sitä, että tyyli on sellainen juttu, josta tykkään. Oma tyylini. En ole mikään trendsetteri enkä seuraa (todellakaan) viimeisiä muotihömpötyksiä, mutta minulla on oma tyylini, joka on aika iso osa identiteettiäni jollain tapaa. Ilmaisen sisintäni sillä, miten pukeudun. Katselin joskus pätkän jostain nakudeittiohjelmasta ja siinä tyyppiä jännitti tavata ensimmäistä kertaa vaatteet päällä, koska pukeutuminen kertoo niin paljon ihmisestä. Ja tottahan se on. Vastakkaisessa sukupuolessa tyyli on minullekin ihan älyttömän tärkeä asia. Tai ainakin se, että ylipäänsä on joku tyyli.

Hassua on se, että olen ymmärtänyt, ettei tilanne olekaan kaikilla niin, että tykkää pukeutumisesta. Edes naisilla, joiden kai kuvitellaan kategorisesti olevan kiinnostuneita pukeutumisesta. Kerran töissä oli keskustelua pukeutumisesta ja yllättävän monen naisen mielestä olisi suorastaan helpotus, jos kaikilla olisi yhtenäinen työasu eikä tarvitsisi miettiä mitä laittaa päällensä. Minusta taas tuo tappaisi kaiken ilon ihmisten ilmoilla olemisesta ja lisäksi nitistäisi jotain pois persoonallisuudestani. Toki ymmärrän, että on työpaikkoja joilla on työasu ja sellaiseen suostuisin, jos sellaisesta paikasta töitä saisin, mutta ihan normaaleissa konttorihommissa minusta on kiva käyttää erilaisia hamosia ja mekkosia ja paitasia ja olla persoonallinen.

Muistan vuosia sitten, kun olin töissä yhdessä firmassa ja pukeuduin sinne, niin kuin nyt yleensä pukeudun, koska meillä ei ollut mitään yhtenäistä univormua. (En itse asiassa ole koskaan ollut töissä paikassa, jossa olisi ollut työasu). En ajatellut omaani enkä muidenkaan pukeutumista siellä sen enempää. Myöhemmin, työsuhteeni päätyttyä tapasimme samalla porukalla jossain illanistujaisissa. Siellä yksi työkavereistani kertoi, miten minä olin omalla pukeutumisellani sen työsuhteeni aikana opettanut hänelle, että oikeasti voi pukeutua myös hieman värikkäämmin eikä aina mustaan, harmaaseen ja beigeen, ja sen jälkeen hän oli alkanut itsekin toteuttaa tätä. Miten hauskaa!

Muistan kyllä, että itsellänikin on ollut nuorempana kausi(a?), kun oma tyyli on ollut hieman hakusessa eikä mikään ole oikein tuntunut päällä hyvältä tai omalta. Silloin on jotenkin tosi tietoinen ja epämukava olo koko ajan itsestään ja olemuksestaan. Ehkä sitä on silloin yrittänyt olla jotain muuta, mitä oikeasti on. Kuvittelen, että jos ihminen on sisäisesti sinut itsensä kanssa, sen näkee myös päälle päin (tässä kohtaa tarkoitan pukeutumistyyliä). Saattaa olla, että olen väärässä. Saattaa olla, että on vain olemassa ihmisiä, joilla ei ole tyylitajua. Tai itse haluaisin puhua mieluummin jonkinlaisesta estetiikan tajusta.

Elopainon kanssa tällä pukeutumisjutulla ei ole kovin paljoa väliä. Muistan, että joskus hoikempana olin varsin hukassa tyylini kanssa ja sitten taas pullukampana tykkäsin pukeutumisestani. Toki valinnanvaraa on enemmän, jos voi pukeutua ihan mihin vaan, kun ne mahtuvat päälle. Olen kuitenkin sikäli onnekkaan pienirintainen, että yläosia minun ei ole koskaan tarvinnut ostaa "isojen tyttöjen" (argh, miten inhoankaan tuota nimitystä) -osastolta. Alaosien kanssa on sen sijaan ollut enemmänkin ongelmia. Ja on muuten yhä toisinaan, koska reiteni ovat keskivertonaisen reisiä paksummat. Ilmeisesti.

Voisin kuvitella, että jakkupuvussa tuntisin tänä päivänä oloni tosi epämukavaksi. Toivottavasti en koskaan joudu alkaa pukeutua jakkupukuihin. Beigeihin jakkupukuihin. Sisältäni varmasti kuolisi jotain.