I'm a poor lonesome cowboy and a long way from home

Olen ollut viime päivinä jotenkin tosi ahdistunut ja masentunut (ei tautiluokitusmerkityksessä). Kun talous on kuralla, kaikki muutkin asiat ovat kuralla. Eikä tätä olotilaa ollenkaan helpota tuo säätila ulkona.

Tuleva marraskuu ahdistaa. Tuleva joulu ahdistaa. En saa edes veronpalautuksia tänä vuonna kuin jonkun säälittävän muutaman euron, joten se jokavuotinen joulunalushelpotus jää kokematta. Sen sijaan opintolainan korot kyllä menevät tililtä joulukuussa, että heilahtaa. Tiedän kyllä, että niitä voi jälkikäteen hakea Kelalta takaisin, mutta siinä menee useampi viikko. Vuodentakaisesta pienestä perinnöstä on vielä rippunen jäljellä. Perinnöstä, jota ei ollut tarkoitus käyttää elämiseen, mutta jota on nyt pakko käyttää elämiseen, koska muuten ei ole rahaa maksaa laskuja.

Ilmeisesti olen jotenkin outolintu syksyn ja talvenkin suhteen. Kaikki aina iloitsevat lumesta, kun tulee valoisampaa ja blaa blaa. Minä inhoan lunta. Tykkään siitä, että jos kesä ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto, niin on sitten vaikka pimeää, kunhan maa jalkojeni alla on asfalttia. Viime viikolla, kun yhtenä iltana kävelin ennakkoäänestämästä kotiin päin, katselin ja ajattelin siinä samalla, miten kaunis Tampere on noina pimeinä syysiltoina. Ja mitä paskaa, heti seuraavana päivänä se kauneus peitettiin jollain valkoisella kuolemalla.

Inhoan sitä, että joka toisella askeleella on akuutti liukastumisvaara, koska maassa on jotain jääpaskaa. Inhoan myös sitä, että lumi ja jää tarkoittaa samaa kuin kylmä ja silloin kun on kylmä, niin täytyy paketoida itsensä moninkertaisiin vaatteisiin, että voi liikkua ulkona lyhyenkin matka paikasta a paikkaan b. Olkoon pimeää ja olkoon märkää, kunhan voin lähteä ulos tunkematta farkkujen alle pitkiä kalsareita.

Ja tiedän, että säästä valittaminen on aivan turhaa, koska se tapahtuu siitä huolimatta. Ilmastonmuutoshan lupaa tänne pohjoiseen yhä paskempia kesiä ja talvia. Siitä ehkä hiukan voisi valittaa, jos jaksaisi. Jotenkin vaan koen olevani täydellisen väärässä paikassa tällä planeetalla. Olen luuydintäni myöten kateellinen Patzylle, jonka elämä on jotain ihan muuta. Että jos voittaisi lotossa ja vaan lähtisi. Mutta ensin pitäisi tietysti lotota.

Liikunta on ehkä tällä hetkellä ainoita iloja (kavereiden lisäksi), joka pitää minut järjissäni. Vaikka kuntosalin jäsenyys lohkaisee tililtäni kerran kuussa sievoisen summan rahaa, niin irtisanoutuminen ei vaan ole vaihtoehto. Jos se viedään minulta pois, niin en kyllä viitsisi nousta pois peiton alta enää ollenkaan.

Ps. Jos talvesta jotain positiivista pitää hakea, niin "kampauksella" ei ole niin kauheasti väliä, kun voi vaan vetää pipon syvälle päähän. Vaikka hiukset olisi miten paskaiset, niin ei huolta, sillä pipon lävitse sitä ei kukaan näe. Ha!

Minä revin aivoni irti ja heitän ne kauas pois

Väsyttää. Tänään oli pitkä päivä. Lähdin kuuden bussilla aamulla töihin ja kello oli jo seitsemän illalla, kun vasta palasin. Päivää tosin pidensi myös se, että kävin Stockmannilla ruokaostoksilla töitten jälkeen ja jouduin vielä odottelemaan bussiakin melko kauan. Tälleen tuntipalkkalaisena on muuten ihan kauhea käydä kaupassa tai ulkona syömässä tai missään nykyään. Sitä kun on niin helppo laskea paljonko minäkin päivänä on tienannut ja sitten kuitista tai laskusta on vieläkin helpompi laskea, että taas meni puolen päivän/päivän/kahden päivän palkka sen siliän tien. Olen tottunut kuukausipalkkaan ja sen kanssa ei ikinä tule tällaista tuskanhikeä pelkästään ruokaostoksilla käynnistä. Se kun on se könttäsumma ja sillä hyvä, ei sitä käydä laskeskelemaan.

Siellä samaisen Stockmannin ruokaosastolla minulle avautui tänään ihan uusi maailma. Tajusin nimittäin, että voin ostella nyt kaikenlaisia mikroruokia, joita ennen en ole voinut. (Tai siis kai olisin voinut, mutta suurin osa niistä astioista ei kestä uunilämmitystä). En väittänyt, että se olisi hyvä maailma, mutta ihan uusi silti. Kalliita ja pahojahan ne mikroruoat on, mutta onhan se kiva olla mahdollisuus. Ostin heti pari ihan vain testatakseni. Niin siis, en muista olenko maininnut täällä blogissa, että sain mikroaaltouunin joululahjaksi? No nyt mainitsin ainakin. En ole sellaista ennen omistanut.

Sitten kun vihdosta viimein pääsin ruokaostosten jälkeen bussiin ja kotimatkalle, niin huomasin, että joku oli jättänyt sätkäpurupussin bussin penkille. Siirsin sen viereiselle penkille pois tieltäni ja istahdin alas. Takanani hiukan ylempänä istui kaksi jotain teini-ikäistä fubu-poikaa, jotka kiroilivat ja käärivät sätkiä. Otin sen purupussin käteeni ja kysyin, että onko se kenties pudonnut heiltä. Pojat vastasivat että ei, ja jatkoivat omia juttujaan. Olin vähän hämmästynyt siitä, että vaikka pussi ei olisikaan pudonnut heiltä, niin siinä olisi ollut ainakin puoli pussillista ihan hyviä (tai mistä minä sen tiedän) puruja ilmaiseksi. Mutta ei näitä poikia kiinnostanut lainkaan. Ei minuakaan olisi, mistä sitä tietää mitä hassuja puruja siellä joukossa olisi, mutta kyllä siinä iässä varmaan olisi kiinnostanut mikäli olisin tupakoinut. Mahtoivatkohan olla jotain yltiörehellisiä tai epäilyttävän tervehenkisiä tyyppejä?

Loppuviikko vapaata. Semmosta.