Know your enemy

Kävin eilen entisellä ja myös tulevalla pätkätyöpaikallani. Se on hirveän sääli, miten hurjan paljon tykkään niistä ihmisistä siellä (en tosin aivan kaikista, enhän sentään ole mikään jeesus) ja miten todella paljon inhoan sitä firmaa tällä hetkellä.

Sen lisäksi, että minua itseäni on tässä keväällä kohdeltu niin rumasti, etten edes tajua miksi olen menossa sinne taas (pitkä tarina, liikaa liikkuvia osia), tuntuu myös suurin osa vakityöntekijöistä voivan siellä huonosti. Osa haaveilee lähestyvistä eläkepäivistä, osa uudesta työpaikasta. Ja sitten on ne väliinputoajat, joiden eläkkeeseen on vielä pitkä aika, mutta jotka ovat jo liian vanhoja saadakseen uuttakaan työtä (koska ikärasismi).

Jotenkin kauhean surullista. Eikä työnantaja ilmeisesti osaa oikein katsoa peiliinkään. Mutta kuten omalla kohdallani sain aika karvaasti kokea, hyvää työntekijää ei todellakaan arvosteta. Halutaan, että työntekijä sitoutuu yritin arvoihin ja missioihin ja visioihin ja muuhun sanahelinään, mutta itse ei anneta takaisin juuri mitään. No se rahallinen korvaus toki, mutta se nyt on vähintä mitä voi odottaa.

Kenestäkään ei jää kuoppaa veteen, jos sormen ottaa pois vesilasista, mutta kyseisen työnantajan toiminta on kyllä todella lyhytnäköistä. Minulla ei ole asian kanssa suurtakaan ongelmaa (mitä nyt vähän vituttaa), koska olen luonteeltani aika hällävälisti, oman elämäni antti rokka ja melko omanarvontuntoinen (ehkä jopa harhaisella tavalla), mutta sitten on ne tunnollisemmat ihmiset, jotka sairastuvat burn outiin, koska heiltä vaaditaan enemmän mitä he pystyvät antamaan. Tai jos pystyvätkin, niin vaaditaan vielä vähän lisää. Ja vasta sitten palkataan apuvoimia, kun toinen on työkyvytön.

Ja mitä erääseen ihmiseen tulee... Hän voi olla esimieheni, mutta kunnioittamaan taikka arvostamaan itseään hän ei voi minua pakottaa. Se pitää ansaita.