Rent an opinion

Meillä täällä töissä on pari kesätyttöä, jotka pitävät minuun omituista välimatkaa. Uskon kyllä, että henkinen välimatkakin on olemassa, sikäli että he ovat parikymppisiä ja minä en ole. Tuntuu silti hölmöltä seistä esimerkiksi samalla bussipysäkille kolmen metrin päässä toisistamme, kun kuitenkin jollain tasolla olemme tuttuja. Alan olla henkisesti niin väsynyt kaikkiin sosiaalisiin kiemuroihin, että annan vaan olla. Itse asiassa on mukavampikin mököttää bussissa yksin kuulokkeet korvilla kuin yrittää tutustua työkaveriin. Silti mietin, että onko joku sanonut näille tytöille (he siis liikkuvat erikseen, eivät yhdessä), että olen jotenkin tosi outo, kun tuolla tavalla pitävät turvaväliä minuun. En ihmettelisi.

Olen jotenkin niin korviani myöten täynnä muutenkin naisia tällä hetkellä. Lähinnä siis itseäni vanhempia sellaisia. Onneksi työsuhdettani on jäljellä enää ensi viikko, koska jos tätä jatkuisi pidempään, niin melko varmasti päästäisin suustani ulos jotain peruuttamatonta jossain vaiheessa. Äsken jo oli niiiin lähellä, etten kysäissyt, että onko ihan oikeasti pakko selostaa ääneen kaikki mitä tekee (jos muistatte)?

Olen tässä katsellut ympärilleni ja tullut siihen tulokseen, että iso osa nelikymppisistä ja sitä vanhemmista naisista on ihan älyttömän tylsiä. Ja kauhean moni myös jotenkin tyhmiä. Pahoittelut keski-ikäisille naislukijoilleni, mutta tämä ei varmastikaan koske teitä, sillä oman lähipiirini ihmiset ovat hauskoja ja mielenkiintoisia. Työpaikalla taas en voi valikoida ihmisiä ympärilläni.

Jotenkin vaan kovin harvalla on mitään mielenkiintoista sanottavaa. Tämä yksikin, joka jatkuvasti on äänessä, ei varmaan koko kesänä ole tarjonnut yhtään kiinnostavaa ajatusta. Joskus huomaan puhuvani esimerkiksi ruokatunnilla jostain itseäni kiinnostaneesta asiasta, ja siitä seuranneesta kuolemanhiljaisuudesta tajuan, että porukka ei ole koskaan kuullutkaan eikä niitä kiinnosta.

Täällä jengiä kiinnostaa paljonko toiset painaa ja mitä ne suuhunsa laittavat ruokatunnilla. Tänä kesänä en ole saanut raivokohtauksia toisten lautasten kyttäämisestä, toisin kuin viime kesänä, mutta noin muuten mikään ei ole muuttunut. Ihmisten hiilihydraattien määrää ruoassa tarkkaillaan, vaikka sen enempää tarkkailija kuin tarkkailtavakaan ei karppaa. Ja jos joku on laihtunut tai lihonut, niin siitä mainitaan ääneen. Yleensä selän takana sentään.

Huvitin eilen myös itse itseäni ruokatunnilla miettiessäni, että miltä kuulostaisi, jos nämä samat keskustelut käytäisiin miesten pöydässä (kyllä, meillä naiset ja miehet ruokailevat eri pöydissä). Porukka on saanut joululahjaksi työnantajalta lahjakortit, jotka voi käyttää melkein mihin vaan. Yksi pohti jotain kivoja lakanoita, jotka sillä voisi ostaa. Repesin sisäiseen huutonauruun, kun siirsin ne repliikit viereisessä pöydässä istuvien miesten suihin. Aika harvaa miestä kiinnostaa lakanat ja vielä harvempi käyttäisi työnantajan lahjakortin niihin. Luojan kiitos se huutonauru pysyi pääni sisällä. Muuten olisin ollut ihan ansaitusti se työpaikan "tosi outo".

Todennäköisesti olen silti se porukan outo. En tiedä miksi en tunnu sopeutuvan siihen massaan. Vanhempien mielestä olen outo ja jotenkin tosi radikaali. Nuorempien mielestä olen outo ja ihan liian epätrendikäs. Jos olisin nuori, olisin ernu, mutta olenko kolmikymppisenä nyt sitten ervake eli erilainen varhaiskeski-ikäinen?!

"Varhaiskeski-ikään eli ikävuosiin 34/35–41/42 tullessaan moni kokee tulevansa syvään kriisiin. Aiempi voimantunto ja eheys voivat olla pahastikin kadoksissa, ja ihminen tuntee itsensä kokonaisvaltaisesti epävarmaksi.

Varhaiskeski-iässä ihminen alkaa viimeistään tajuta, että oma ajattelu onkin varsin suhteellista, toisin sanoen ei nyt niin kovin ainutlaatuista kuitenkaan."

(Lainaus Vesan blogista)

Ps. Oikeasti työkaverini ovat ihan kivoja. Tykkään niistä ja nekin kai tykkäävät minusta, mutta tänään on taas vähän tämmöinen väsyneempi päivä, kun ärsytyskynnys ylittyy.