Kevättä punarinnassa

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun tyypin kanssa vaan kemiat kohtaa? Sellaisen tyypin lähellä ilma väreilee niin sankkana, että sitä voisi veitsellä leikata. Vetovoimaa on kuin kahdella erinapaisella magneetilla. Katsekontaktit ovat syvempiä kuin muiden kanssa. Ihon koskettaessa tuntuu, kuin pieni sähköisku löisi kropan lävitse.

Tyypin ei tarvitse olla mikään Johnny Depp (jos tiedätte mitä tarkoitan). Jonkun kanssa vaan on sitä jotain. Ei siitä jostain monestikaan mitään seuraa, ainakaan mitään hyvää tai rakentavaa, mutta se kutkuttava tunne vatsanpohjassa on aika mukava.

Joo, en minäkään tiedä. Tuli vaan mieleen.

Taas kirkuu loisteputket

Kevät ei ole enää rinnassa. Se on mennyt jonnekin syvemmälle. Ehkä haiman tienoille.

Jotenkin on ollut alavireinen olo viikonlopusta lähtien. Se oli monien pikkujuttujen summa, että alkoi tuntua kuin elämä jotenkin tahallaan vetäisi kurkipotkulla naamaan, kuten Elastinen sanoisi. Niin. Olen alkanut siteerata suomiräppäreitä. Näin syvälle olen vajonnut.

Töissä on ollut kivaa, mutta varmaan jotenkin sen kontrastina viikonlopun yksinäisyys tuntui todella syvältä. Normaalistihan pystyn olemaan useita päiviä hengailematta kenenkään kanssa eikä se tunnu missään. Lauantain iltapäivästä alkaen lähestulkoon laskin tunteja maanantaiaamuun. Niin pitkältä ja tylsältä elämä tuntui. Jos ei olisi tätä elämäntaparemonttia, niin olisin varmaan hakenut viinipullon ja vetänyt sen huikalla alas. Tai ehkä kahdella.

Turhautuneena ja alakuloisena menin sunnuntai-iltana yksin leffaan katsomaan 21 tapaa pilata avioliitto. Ajattelin, että se ehkä piristäisi, vaikken kotimaisilta elokuvilta mitään hirveästi odotakaan. Oli siinä ihan hauskojakin hetkiä, mutta masennuin ehkä entisestään, kun tajusin, että elän todennäköisesti lopun elämääni yksin, sillä minulle ei koskaan tapahdu mitään semmoista kuin elokuvissa (en tosin tarkoita nyt sitä avioliiton pilaamista). Kaikki muut rakastuvat ja pariutuvat ja perheytyvät, menevät eteenpäin elämässään ja minä jään yksin tähän ikuiseen luuppiin.

Kaiken lisäksi kevään laskeutuminen rinnasta haimaan on nyt aiheuttanut sen, että olen alkanut ihastuilla joka ainoaan kaksilahkeiseen, joka minulle hymyilee. Jopa yhteen, jonka homoseksuaalisuudesta olen 92-prosenttisen varma. Tai ehkä ihastuminen on liian voimakas sana, mutta pussailla voisin. Ihan helposti. Vaikka heti.

Vaihtopää, anyone?

The world is in a crazy, hazy hue

Tämä kevät ja lisääntyvä valo alkaa käydä käpyrauhaseeni toden teolla. Hetken aikaa se oli jo ihan rauhallinen, mutta nyt se on aktivoitunut taas. Esimerkiksi näin viime yönä unta Tuomas Holopaisesta ja vieläpä lupauduin hänen vaimokseen. Lupaan ja vannon, etten ole koskaan hereillä ollessani tuntenut mitään romantillisia fiiliksiä Tuomasta kohtaan.

Olen myös ilmeisesti valve-elämässä kajahtanu ja haikailen suuntaan jos toiseenkin. Tämä haikailukin tuli ihan puskista. Muutaman vuoden takaisen kitarapojan kuvioista poistumisen jälkeen olen luullut, että olen menettänyt kykyni haikailuun. Onneksi, jos ja kun tämä haikailu ei aiheuta toimenpiteitä tahi vastakaikua, voin syyttää kaikesta kevättä ja yliaktiivista käpyrauhastani. Sitä paitsi minun tapani heitellä verkkoja vesille on niin hienovarainen, että mahdolliset kohteet tuskin edes huomaavat niitä verkkoja. Samaan aikaan toisesta suunnasta saan jatkuvasti vonkausviestejä eikä yhtään kiinnostaisi. Miksi, oi miksi kysyntä ja tarjonta ei voi elämässäni koskaan kohdata?

Toki sitä kitarapoikaa haikailen varmaan lopun elämääni (ellei parempaa ilmaannu), mutta eiköhän ne 6000 kilometriä välillämme hoida hommansa. Että jos miehet eivät osaa lukea minun merkkejäni, niin en minäkään kyllä osaa lukea miesten merkkejä. Silloin 2010 keväällä olin niin varma, että tyyppi flirttailee kanssani. Tai tokihan sitä saa flirttailla ilman että heti halutaan se punainen tupa ja perunamaa, mutta siis nimenomaan minun kanssani. Vaikka oltiin isommallakin porukalla tai hengailin jossain toisen tytön kanssa, niin se kohdisti huomionsa minuun. Minuun. Muistan vieläkin sen syvänsinisen katseen, joka porautui silmiini, ja vatsanpohjasta kouraisee. Ja sitten... ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vaikka muistelenkin pelkällä lämmöllä tuota aikaa, niin tuleehan sitä silti vähän hölmö olo, kun ilmeisesti olinkin kuvitellut kaiken omassa päänupissani. Miehet. Perkele.

Olen kyllä luvannut itselleni, etten rupea mihinkään ennen kuin tämä kuntoprojekti on valmis. Tai ei kai se valmis ole koskaan, mutta edes sellaisessa jamassa, ettei ainakaan tarvitse riisuutua säkkipimeässä, jos joku toinen on läsnä, heh heh. Nyt on vaan sen projektin suhteenkin ollut kohtalaisen vaikeata eikä muutamasta viime viikosta kauheasti ole jälkipolville kerrottavaa. Motivaationi on varmaankin lähtenyt jonnekin hiihtelemään, ei ainakaan täällä ole näkynyt. Noroviruksen tuomasta pika-avustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Nyt on ryhdistäydyttävä ja palattava ruotuun. Mutta onko ihan pakko syödä sitä rahkaa?

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä pumppaamaan rautaa. Penkistä nousee yhä vain se 30 kiloa. Jos sitäkään enää tänään.

Suicide Snowman

Joskus aiemmin kirjoitin siitä, miten parhaat bloggausideat tulevat aina vessassa. No toiseksi parhaat ideat tulevat sitten iltaisin/öisin juuri ennen nukahtamista. Eilen illalla ajattelin jotain aihepiiriä, jota olisin halunnut käsitellä täällä, mutta olin niin väsynyt etten enää jaksanut nousta sängystä ja ajattelin, että jos aamulla sitten. Arvatkaa muistanko enää mikä se aihe oli? Enpä muista, en. Tää on niin tätä...

...

Nyt jotenkin tuntuu, että se ajatus saattoi liittyä jollain tapaan d-vitamiiniin ja jaksamiseen. Että eron huomaa, kun kesällä jaksaa paljon lyhemmillä yöunilla ja tälleen pimeän talven jälkeen on ihan naatti. Kesällä vedän kevyesti 4-5 tunnin yöunilla, silloin kun aamulla tarvitsee herätä töihin. Nyt, kun olen pari viikkoa töissä, on ihan pakko mennä joka ilta nukkumaan jo ennen Frasieria, koska muuten se kostautuu karmealla tavalla. En siis ole nauttinut mitään d-vitamiinilisää koko talvena, vaikka olisi varmaan pitänyt. Onneksi kesä tulee ihan pian ja maailma on taas hyvä hetken.

Viime yönä minulla oli tästä aiheesta kuitenkin varmaan joku paljon runollisempi lähestymistapa mielessä, mutta sitten nukahdin.

So I just did me some talkin' to the sun

Äänistä päätellen talvi tulee kolisten katoilta alas ja räystäät tippuu. Rupesin spontaanisti pyyhkimään pölyjä, koska aurinko paistaa. Näkyvän pölyn määrä alkoi ahdistaa toden teolla. Näytti siltä, että pölyä laskeutuu pinnalle nopeampaan tahtiin kuin ehdin pyyhkiä. Melkein hairahduin myös imuroimaan, mutta joku raja sentään.

Kävin lauantaina teatterissa ja viime yönä katselin Oscar-gaalan suorana lähetyksenä ihan loppuun saakka. Molemmat tapahtumat herättivät sisälläni sellaisen pienen palon, että olisipa kiva olla päästä näyttelemään. Oikeasti en varmaan koskaan tekisi mitään sellaista, sillä lähinnä pelkään toisia ihmisiä ja inhoan huomion kohteena olemista. Mutta toisaalta näyttelijänä ei tarvitsisi olla oma itsensä ja luulen (kokeilematta) olevani hyvä eläytymään rooleihin. Varmaan jokainen meistä haaveilee joskus olevansa näyttelijä, vai mitä?

Olen hommannut itselleni lippuja tapahtumiin pitkin vuotta, jotka vaativat minulta taipumisia kaikenlaisiin erikoisiin voimisteluliikkeisiin. Siis kun mikäänhän ei voi koskaan tapahtua täällä Tampereella (paitsi Red Hot Chili Peppers ja Tammerfest), vaan kaikki on aina Helsingissä ja vieläpä keskellä viikkoa. Kesällä olisi vielä tapahtumia, jotka vaatisivat voimisteluliikkeitä Porin ja Seinäjoen suuntaan (hei haloo, Kyuss Provinssirockissa!!!), mutta niihin en ainakaan vielä ole ostanut lippuja ja voi olla, että en ostakaan. Kaikkea ei voi saada. Tosin jos minulla olisi henkilökohtainen autonkuljettaja, niin tässä ei olisi mitään ongelmaa. Pitäisikö siis epärealistisen rantakunnon sijasta ottaa tänä vuonna tavoitteeksi kesäksi oma autonkuljettaja eli kesäkolli?

Kesä tulee!

Avoin kirje koiranomistajille

Hei sinä koiranomistaja!

Mikä siinä on niin vaikeata kerätä niitä koirien jätöksiä tuolta luonnosta samalla, kun se kakkahäntäsi käy hotelli helpotuksessa? Kissojen omistajat tekevät sitä monta kertaa päivässä, eli siivoavat lemmikkinsä lopputuotoksen. Olkoonkin, että se tapahtuu kotioloissa. Jos kissa taas kulkee villinä vapaudessa, niin silloinkin se peittää jätöksensä, toisin kuin koira. Ja koska jätösten peittäminen ei ole koiralle luonteenomaista, niin siinä vaiheessa vastuu siirtyy sinulle, oi koiranomistaja.

Varsinkin talvella sinun pitäisi kiinnittää erityistä huomiota koirasi kakkojen keräämiseen. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin kevätauringon sulattamat kinokset, joista alkaa valua niitä haisevia ja vetisiä kakkakikkareita jalkakäytäville ja kävelyteille. Kun se kinoksen reuna, johon olet Rekku-Petterisi kakattanut ja jättänyt kakan keräämättä, kevään tullen sulaa, niin se reuna onkin yllättäin keskellä jalkakäytävää. Kaupungin kadut ovat tähän aikaan vuodesta kuin miinakenttiä. Ja mietipä, että joku ihminen ne kadut joutuu siivoamaan. Joku muu kuin sinä, hyvä koiranomistaja. Ellet sitten satu olemaan töissä jossain huoltoyhtiössä tai kaupungin katujen kunnossapidossa.

Jos sinä koiranomistaja siellä nyt ajattelet, että ei sinun pienen Rekku-Petterisi jätökset mitään haittaa, ne ovat niin pieniä ja haisevatkin ruusuille, niin mietipä sitä, että Suomessa on yli 600.000 koiraa. Jos kukaan ei keräisi koiriensa jätöksiä, niin tänne ilmestyisi joka päivä miljoonia koirankakkoja ympäri katuja ja peltoja ja metsiä. Ja vuodessa niitä koirankakkoja tulisi jo satoja miljoonia, jos ei jopa miljardeja. Ja vuosisadassa niitä tulisi niin paljon, että me kaikki hukuttaisiin täällä koirankakkaan!!!

Nyt sinä siellä argumentoit, että pahemmin ihmiset sotkevat kaupunkia kuin koirat. Kadut ovat täynnä roskia, joita ihmiset sinne heittelevät, ja koirien kakat sentään maatuvat. No kuulepas argumentoija. Jos minä astun, sanotaan nyt vaikkapa tupakka-askin päälle, niin se ei tarraudu eikä leviä kenkäni pohjaan ja ala haista siellä kuvottavan pahalle. Itse asiassa tupakka-askin päälle astumisesta ei aiheudu yhtään mitään seurauksia minulle. Tai minkään muunkaan roskan. Paitsi koirankakan.

Niin että mitenkäs olisi? Sovittaisiinko, että tästä hetkestä eteenpäin ottaisit joka kerta lenkille mukaan koirankakkapussin ja siivoaisit sen karvaisen hännänheiluttajasi jäljet? Minä en tiedä missä niitä tämän ydinjätteen kaltaisen tuotoksen loppusijoituspaikkoja on, mutta etköhän sinä tiedä, koiranomistaja. Joten kiikuta se jäte sitten sellaiseen, kiitos.

Ystävällisin terveisin Tiina, miinakentältä selviytynyt

Let's go get lost

Subilla tulee lauantaisin ohjelma Gwyneth Espanjassa, alkuperäiseltä nimeltään Spain... On the road again. Oletteko katsoneet? Vähänkö se on ihana! Ohjelmassa Gwyneth Paltrow ja muita tyyppejä kiertää ympäri Espanjaa syömässä ja juomassa paikallisia ruokia ja viinejä ja kaikkea. Ruoka on niin älyttömän herkullisen näköistä ja maisemat uskomattoman ihania. Ohjelmaa katsoessa tulee väkisinkin olo, että tuolla minun pitäisi olla eikä täällä. Olisipa rahaa ja matkaseuraa, niin lähtisin vaikka koko kesäksi kiertämään Espanjaa, Italiaa, Ranskaa ja muuta Eurooppaa. Söisin niin, että napa ruskaa ja olisin koko ajan pienessä nousuhumalassa kaikesta viinien maistelusta!

Mutta nytpä olen täällä, Suomen kylmässä keväässä (kyllä se tästä lämpenee), vieläkin pienessä flunssassa, yksin kotona istumassa lauantai-iltana katsomassa televisiosta, kun toiset kokee asioita. Tylsää. Tänä iltana on ollut sellainen tunne, että olen ainoa ihminen tässä maailmassa, joka on yksin kotona lauantai-iltana. Nekin kaverit, jotka näkyvät olevan "online" eri viestimissä, ovat parisuhteessa eläviä eivätkä siis ole yksin kotona. Ja se on ihan eri asia olla jonkun kanssa kotona kuin ihan itsekseen. Itsekseen on vähän säälittävää.

Mainittakoon, että oikeasti minulle on yleensä ihan sama olenko kotosalla keskenäni jonain tiettynä viikonpäivänä, mutta tämä oli vain tällainen tuokiokuvaus. Tänään on tällainen fiilis. Kevättä rinnassa.

Ps. Gwyneth Paltrowssa on pakko olla jotain vikaa. Ärsyttävää, että joku voi olla noin täydellisen kaunis ja niin herttainen, ettei sen täydellisyydestä voi edes ärsyyntyä.

Kevätmyrskyjä ja googlepeikkoja

Muistatte varmasti kaikki sen ikävän välikohtauksen, kun muumipeikkoa vastaan hyökättiin brutaalisti Tampereella viime vuoden keväällä? Tietysti muistatte, sehän oli yksi pahimpia Tamperetta kohdanneita katastrofeja tällä vuosituhannella. No tämän päivän Morosta selviää tuon muumipeikon pahoinpitelijän (joka on 27-vuotias nokialaismies, tietysti) saama tuomio. Tyyppi sai törttöilystään 60 päiväsakkoa ja joutui maksamaan kaupungille korvauksia 5000 euroa. Ei kannata käydä muumipeikolle ryttyilemään.

Ja iloksemme saamme muumipeikon, uuden sellaisen koska vanhalle kävi lopullisesti, takaisin omalle paikalleen! Muumin ympärille ei aiota rakentaa mitään turvaverkkoa, koska muumia täytyy päästä silittelemään. Mutta jos joku vielä käy muumin nenille hyppimään (kirjaimellisesti), niin hattivattien kosto saattaa olla hirmuinen.

***

T:n mielenkiinnottomasta bloggauksesta tuli mieleen yksi tapaus, kun tuossa pari kesää sitten olin töissä. Silloiset työkaverini, sellaiset keski-ikäiset naiset, äityivät ihmettelemään miten se google onkin niin ihmeellinen. Että on siinä täytynyt olla homma, kun sinne on laitettu se kaikki tieto. Poistuin paikalta hymähtäen ja menin vessaan nauramaan. Jonain muuna päivänä olisin ehkä jaksanut alkaa valistaa hakukoneiden rakenteesta, mutta en silloin.

***

Tampereella oli ukkoskuuro tänään ja hetken aikaa satoi rakeita aika kovastikin. Näpsäilin valokuvia taivaanrannasta, mutta yhtään salamaa en saanut ikuistettua. Kevätmyrsky noteerattiin Iltalehdessäkin.

Västäräkistä vähäsen

Heipä hei, hyvää iltaa! Miten olette voineet? Minä olen voinut ihan hyvin. Olin viikonloppuna paljon ulkona ja sain kasvoihini sekä rintakehääni jopa pienen rusketuksen punoituksen. Flunssa kyllä vielä hiukan kiusaa eikä yskimistä ainakaan vähennä se, että ulkona on kovin pölyistä, kuten aina tähän aikaan keväästä. Mutta muuten ihan kiva, että lämpötila humpsahti sieltä pakkasen puolelta melkein helteeseen. Tosin lämpöisten ilmojen mukana tuli yksi uusi ongelma. Sain nimittäin tuon mikroaaltouunin joululahjaksi ja sijoitin sen pakastimen päälle. Tämä ei ollut talvella mikään ongelma, mutta nytpä huomaan, että en enää saa keittiön ikkunaa auki kunnolla. Damn. Täytyy keksiä tähän joku ratkaisu.

Luontoäiti on sitten vekkuli. Kun lintuinfluenssa ei ottanut tuulta siipiensä alle (pun intended), niin keksittiin sikainfluenssa. Jo näyttäisi leviävän tehokkaammin ja ihmisiä tipahtelevan. Aivan kuin meistä haluttaisiin päästä eroon...

On pakko muuten kehua yhtä blogia, joka kuuluu sarjaan "voi kunpa olisin itse keksinyt tuon idean". Joku brittiläinen hemmo kirjoittaa blogia 1000 tiny things I hate. Osa noista jutuista on tietysti melko paikallista kamaa, mutta osa ihan yleismaailmallisia juttujakin. Hulvattomia sellaisia. Ja onhan se aina hyvää viihdettä, kun joku avautuu jutuista joita inhoaa! Nyt ollaan menossa vihajutussa #0157, joten hyvin ehtii vielä mukaan.

Minulla puolestaan on täällä bloggerin drafteissa varmaan 1000 juttua, joita olen joskus kirjoittanut ja jättänyt sitten julkaisematta. (Edit: Tarkemmin sanottuna 33 julkaisematonta kirjoitusta, tarkistin juuri.) Pitäisikö aloittaa sellainen roskapöntön aarteet -sarja, jossa julkaisen noita keskeneräisiä tai hylättyjä tekstejä? Toisaalta siinä on varmastikin ollut joku syy, miksi ne on jätetty julkaisematta...


Ps. Kuvan västäräkki ei liity lintuinfluenssatapauksiin, toivottavasti. Kuvasin kaverin lauantaina erään järven jäällä Etelä-Savossa.

Hän on täällä taas...

Olen huomannut yhtäkkiä tarvitsevani unta paljon enemmän kuin vielä tuossa pimeämpään aikaan. Vaikka luulisi, että se menisi juuri toisin päin. Että kun aamulla alkaa olla varhain valoisaa ja jopa aurinko paistaa, niin heräisi aikaisin pirteänä. Vaan ei. Olen yleensä yökukkuja, enkä ikinä malta mennä ajoissa nukkumaan ja nukun sitten pitkälle aamupäivään. Yö on mielestäni ihmisen parasta aikaa. Mutta nyt parina viime iltana (tai yönä) minua on ruvennut väsyttämään jo varhain niin paljon, että on ollut pakko mennä nukkumaan kun silmät eivät ole pysyneet auki. Siitä huolimatta nukun aivan yhtä myöhään, eli yöuneni ovat venyneet niistä normaaleista noin seitsemän tunnin unista melkein kymmenen tunnin uniin. Onko tämä sitä kevätväsymystä vai mistä nyt tuulee?