I'm bringing booty back

Se on hassun autuas tunne, kun hauikset on kipeät. Syynä tähän erityisriemuun on tietysti se, että heinäkuisen tenniskyynärpään jälkeen hauisten treenaaminen on ollut vähän niin ja näin. Kyynärpää(t) alkaa pikkuhiljaa parantua ja torstaina vedettiinkin sellainen setti, ettei hetkeen ole kädet olleet niin vetelät treenin jälkeen. Treenin päätteeksi PT jutteli niitä ja näitä, ja minä vastailin ykstotisesti "joo" kaikkeen. PT huomasi älyni säkenöinnin ja kysyi, että tuntuuko treeni jossain? Kerroin, että on vähän sellainen kaikkensa antanut olotila. "Odotapas, kun päästään siihen 4-jakoiseen ohjelmaan", vastasi hän.

Joo! Eli jee! Olen nyt kesästä asti treenannut 3-jakoisella ohjelmalla (sen mitä kyynärpääni on myöten antanut) ja vuodenvaihteen jälkeen minulle on luvattu entistä hifistelevämpää ja kuulemma myös raskaampaa potenssiin kymmenen treeniä. Eli siis 4-jakoista ohjelmaa. Jaosta eikä ohjelmasta ole vielä sen tarkempaa tietoa minulla, mutta ilmeisesti se on aika pitkälti sama, millä herra PT itsekin rupeaa treenaamaan. Toki hieman pienemmillä painoilla, heheh. Hyvin suurella todennäköisyydellä myös maastaveto eli kavereiden kesken mave tulee mukaan ohjelmaani, tähän mennessä se ei ole koskaan ollut virallisesti treeniohjelmassani. Joskaan en ole kovin orjallisesti enää noudattanut mitään tiettyä ohjelmaa, vaan olen vaihdellut liikkeitä fiiliksen mukaan, kunhan ne ovat kohdistuneet oikeisiin lihasryhmiin. Tylsäähän se olisi puoli vuotta hinkata aina samoja liikkeitä.

Syömisten suhteen tämä kesä/syksy/talvi/mikätäänyton/eihännäitäerotatoisistaan on ollutkin sitten tosi vaikeata aikaa. Paino pääsi kesällä nousemaan (no, itse päästin) enkä ole syksyllä yrityksistä huolimatta saanut sitä putoamaan. Tästä on tullut vähän niin kuin semmoinen kierre, että masentaa ja masennukseenhan auttaa aina joku suklaapatukka kivasti. Lisäksi olen ollut tosi väsynyt viime aikoina ja siihenkin auttaa suklaapatukka! Tajusin muuten tuossa, että jokaiseen vuodenaikaan löytyy oma tekosyy sille, miksi voi syödä ei-niin-hyvin. Kesällä, koska grillaus ja terassit ja jäätelö ja mitä näitä. Syksyllä, koska tulee pimeää ja sataa ja vituttaa. Talvella, koska joulu ja kylmää ja pimeätä. Keväällä, koska... hmm, onko kevät ainoa vuodenaika kun jolle ei löydy hyvää tekosyytä? Tietysti voi väittää kärsivänsä kevätväsymyksestä.

PT:n teorian mukaan olen saavuttanut jonkinlaisen tyytyväisyyden tilan, josta syystä en jaksa enää panostaa dieettiin niin hirveästi. En tiedä onko hän oikeassa. On ja ei, ehkä ei. Ainakaan en todellakaan ole tyytyväinen ulkonäkööni tällä hetkellä. Muistan, kun en viime keväänä tunnistanut itseäni peilistä, koska vatsani oli niin littana. No ei saatana ole enää! Vihaan tuota röllykkää tuossa keskivartalollani. Toki olen kai silti nykyisin suhteellisen normaalivartaloinen. Tarkoitan siis sitä, että jos minut näkee vaatteet päällä, niin ihmiselle ei ensimmäisenä tule mieleen kuvailla minua ylipainoiseksi, vaikka sitä vaa'an mukaan olenkin. Olen kai sellainen peruspulukka, millaisia suurin osa suomalaisista on. Mutta se ei ole hyvä.

Nooh. Ensi vuonna aion aivan todella ottaa itseäni niskasta kiinni heti tammikuun alussa! Tai ainakin heti loppiaisen jälkeen! Riipaisen vähintään 10 kiloa pois painostani ja sitten pysyn siinä enkä päästä kesällä tilannetta taas lipsumaan. Vielä kun saisin itseni jotenkin ihan tosissaan sitoutumaan tähän projektiin. Voin kertoa, että kolmen vuoden dieetti saa ihmisen henkisesti väsymään koko hommaan. Vaikka järki sanookin, että jos sen tekisi kerralla kunnolla, niin sen ei tarvitsisi kestää sitä kolmea vuotta. Tai neljää, mitä tästä nyt kohta jo tulee.

Mietin, josko alkaisin pitää jotain inhorealistista dieettitilitysblogia (täällä siis), jossa tunnustaisin jokaisen suklaapatukan ja sipsipussin, ja jossa te sitten saisitte ruoskia minua, että hyi olkoon miten sinä syöt oikein, jos en pysy ruodussa. Saisikohan jostain semmoisen laskurin oikein lisättyä tänne, josta näkisi, miten edistyn taikka en edisty?

No mutta. Sitä ennen joulu. Jolloin voisi syödä asiallisesti. Mutta.

Having said that... Rakastan tämän biisin sanomaa (ja videota):



"If you got beauty beauty just raise 'em up 
'Cause every inch of you is perfect 
From the bottom to the top"

Jos sä oot liian plaiha, niin sit sua paleltaa aina

No niin. Urakoin siis parissa viikossa sen aiemmin mainitsemani kirjan Iso. Vähän koen hankalaksi kirjoittaa tästä, koska jonkinmoista keskustelua syntyi jo tuolla aiemman kirjoituksen kommenteissa, enkä mitenkään halua loukata ketään jne. Hyviä kommentteja kyllä, puolin ja toisin. Muistakaa siis se, että puhun asioista täysin omasta kokemuksestani ja näkökulmastani. Jokainen on sopivan kokoinen sellaisena minkä itse parhaaksi kookseen kokee ja jos pidän jostain ihmisestä, minulle on aivan sama painaako hän 50 vai 150 kiloa. Ok? Ja se diplomatiasta.

Jotenkin en ehkä kokenut olevani kirjan kohderyhmää. Sen lisäksi, että olen oikeasti onnistunut karistamaan kiloja useammankin, en myöskään koskaan ole ollut kauhean kiinnostunut siitä mitä muut minusta ajattelevat. Varsinkaan tuntemattomat ihmiset. Tuo kirja kuitenkin keskittyi aika paljon sen ympärille, mitä muut lihavista ajattelevat. Minulle ei olisi koskaan tullut mieleenkään mennä hajalle sen takia, että joku vatipää kadulla huutaa perään läskiä. Tosin — no jaa — en kyllä muista sellaista koskaan tapahtuneenkaan. Muunlaista huomauttelua olen kyllä saanut joskus (harvoin) kuulla. Mutta joka tapauksessa, ei tunnu juurikaan missään. Totta kai se hetken kaivelee, mutta tuntuu todella vieraalta ajatukselta tirauttaa kyyneliä sellaisen takia. Toisekseen, en ole koskaan hyväksynyt itseäni "sellaisena kuin olin" eli reippaasti ylipainoisena enkä tiedä miksi olisi pitänytkään. Inhotin itse itseäni niin paljon, että siinä kohtaa oli kai se ja sama, mitä joku muu ajattelee. Tuskin kukaan ajatteli minusta kuitenkaan niin pahasti kuin minä itse.

Minä koin kirjan jotenkin ristiriitaiseksi. Toisaalta päähenkilö oli hyvinkin kovaäänisesti sitä mieltä, että lihavien ei tarvitse laihduttaa, mutta toisaalta hän kävi kuitenkin laihdutusryhmissä tms. Hän oli sitä mieltä, että toisten pitää hyväksyä hänet (ja muut lihavat) sellaisena kuin on (mikä on totta), mutta toisaalta hän tuntui kuitenkin kärsivän omasta lihavudestaan kovasti paljon. Siis henkisellä tasolla. Mielestäni ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, ei käy läpi tuollaisia keloja kuin kirjan päähenkilö kävi. Toki siitä voi syyttää yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ettei pysty hyväksymään itseään, kerta muutkaan eivät hyväksy, mutta... no, enpä tiedä.

Kirjasta tuli semmoinen käsitys, että ihmisen ylipaino on koko ajan ja kaiken aikaa muiden (normaalipainoisten) ihmisten mielissä ja murheena. Voisin väittää, että on vähän vainoharhaista ajatella niin. Luulen, että oikeasti muita ihmisiä kiinnostaa yllättävän vähän toisten paino. Noin yleisesti ottaen ainakin, toki poikkeustapauksia löytyy aina. Kirjassa sanottiin: "Lihavat ihmiset saattavat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä toisia lihavia kohtaan kuin hoikatkin, vaikkemme me sitä ääneen sanokaan." Itse väittäisin, että tilanne on jopa päin vastoin. Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo mainitsin, minä lihavana tunnen/tunsin hyvinkin suurta vastenmielisyyttä lihavia kohtaan. Sen sijaan en tunne yhtään normaalipainoista ihmistä, joka olisi ainakaan ääneen ilmaissut tuntevansa vastenmielisyyttä lihavia kohtana.

Silmäilijä listasi vähän aikaa sitten Anne Lepolan (kuka lie) sitaatteja jostain haastattelusta. Kuten: "Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?" Tai: "Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi." Tai :"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa." En väitä, etteikö tuollaista tapahtuisi ollenkaan, mutta en ihan oikeasti usko, että muita kiinnostaa noin paljoa minkä kokoinen joku on ja paljonko hän syö tai ostaa ruokaa... Tai sitten minä olen vaan ollut tosi sokea, koska en ole koskaan huomannut tuommoista. Itse asiassa olen kuullut että kaupan tai hampurilaisbaarin kassahenkilö, joka tekee sitä työtä noin 40 tuntia viikossa, ei voisi vähempää olla kiinnostunut asiakkaiden ostoksista. Toiset asiakkaat ovatkin sitten asia erikseen.

Myönnettäköön se, etten ole koskaan ollut myöskään aivan niin lihava, kuin kirjan päähenkilö, mutta rutkasti ylipainoinen kuitenkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kirjassa minua ärsytti jotenkin ihan älyttömästi se, että ripustauduttiin siihen vanhaan tuttuun "ei se painonpudotus vaan onnistu" -väittämään. Miten niin ei onnistu? Jos ei ole mitään sairautta, joka tavalla tai toisella estää tai ainakin hankaloittaa painonpudotusta, niin ihan varmasti onnistuu. Ei kukaan väitä sen olevan helppoa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, niin kyllä keinot löytyy. Pakko ei tietenkään ole haluta, mutta ei pidä sitten itkeäkään, kun ei mahdu siihen kivaan vaatteeseen, johon haluaisi mahtua. (Maanantaina muuten justiinsa kävelin KappAhlin tuhtien tyttöjen osaston ohitse ja ihmettelin taas kerran hiljaa mielessäni, minkä ihmeen takia niiden isompien kokojen vaatteiden pitää olla niin susirumia? Miksei mallistot voi olla samoja, mutta vaan eri mitoituksilla? Pitääkö XXXL-vaatteen saada kantajansa näyttämään juuri siltä, ettei päälle mitään puolijoukkuetelttaa kivempaa voi pukea?)

Lainaan kirjasta toisen pätkän: "Oli julmaa ja julkeaa antaa kaltaistemme ihmisten elätellä epärealistisia tavoitteita olemuksestaan. Maailmassa ei ollut sellaista taikatemppua, jolla näin isokokoiset ihmiset muuttuisivat haavekuvikseen, ei ainakaan monille meistä eikä pysyvästi. Sellaisia tuloksia eivät taanneet leikkaukset, lääkkeet eivätkä dieetit." Hmm... Joo... Ei taikatemput, leikkaukset eikä lääkkeet, mutta miten niin ei dieetit? Jos oikeasti haluaa laihtua (kirjan päähenkilö ei selvästikään oikeasti halunnut), niin sitä suuaukkoa vähän pienemmälle ja perse ylös penkistä, niin jo vain laihtuu. Ihan turha selittää, ettei syö mitään ja liikkuu, mutta silti vaan lihoo. Sitä kutsutaan itsepetokseksi. Selittelyt ja tekosyyt nurkkaan. Aina löytyy hyvä syy aloittaa dieetti vasta huomenna ja lähteä salille (tai mitä ikinä) ensi maanantaina.

Tästä tulisi niin turkasen pitkä kirjoitus (ja varmaan tulikin jo), jos purkaisin sydämeltäni kaiken, mitä aiheesta ajattelen, joten jatkan ehkä joskus toiste. Jos jaksan, ja jos te jaksatte. Loppuun vielä tahdon kuitenkin korostaa, että kenenkään ei ole pakko laihduttaa tai olla jonkun tietyn kokoinen. Kaikki pitää hyväksyä sen kokoisena kuin on eikä saa huudella toisille ikäviä asioita eikä loukata ketään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Mutta jos joku haluaa pudottaa painoaan ja inisee, ettei se vaan onnistu, niin lainaan personal traineriani: "höpö höpö!" (Noin se mulle aina sanoo, kun höpsin jotain hölmöä). Kuten aiemminkin jossain jo sanoin, jos tämä on onnistunut minulta, niin se onnistuu ihan keneltä tahansa.

Joo, tiedän, minusta on tullut ihan kauhea läskinatsi. Tämmöistä se on, kun hurahtaa. Mutta minä en sentään saarnaa teille mistään taruolennoista, vaan tämä kaikki on ihan totista totta. (Nyt tuntuu, että tässä kohtaa täytyisi soida joku torvimusiikki. Fanfaari tai muuta sellaista.)

A moment on the lips, forever on the hips

Kävin tänään hakemassa kirjastosta lainaan Pekka Hiltusen kirjan Iso, koska se oli minulla varauksessa ja nyt noudettavissa. Iso siis kertoo minua hiukkasen vanhemmasta Annista, joka on iso eli lihava, ja joka sattumoisin asuu vieläpä Tampereella. Vaikea tietää, miten kirjaan suhtaudun, koska lihavuus ja varsinkin laihduttaminen hipovat "melko läheltä" omaa elämääni. Kirjoittelen ehkäpä ajatuksiani kirjasta enemmän sitten, kun olen päässyt alkua pidemmälle, eli loppuun. Siinä on vain kahden viikon laina-aika, joten on pistettävä töpinäksi.

Ihmisen koko on kyllä hassu asia. En ole oikein koskaan hahmottanut minkä kokoinen oikeasti olen. Olen aina nähnyt itseni peilistä joko isompana tai pienempänä kuin olen, riippuen siitä olenko ollut hoikemmassa vaiko paksummassa kunnossa. Kamera sitten yleensä on paljastanut karun totuuden. Tein hiljan kuvakollaasin itsestäni kesästä 2010 tähän päivään, ja se oli kyllä ihan kamalaa katseltavaa. Tai ne 2010 ja vielä 2012 otetut kuvatkin olivat ihan kauheita (vaikka aloitin elämäntapaprojektin jo keväällä 2012). Tänä vuonna otetut kuvat eivät sitten ahdistakaan enää yhtä pahasti. Tavallaan sen siis voisi ottaa voittona ja taputella itseään selkään, mutta hävettäähän ne vanhat kuvat silti ihan hirveästi. Että minä se olen niissä.

Tänä päivänä minun on vielä vaikeampi hahmottaa minkä kokoinen oikeasti olen. Olen vaatteiltani M-kokoinen, mutta minusta tuntuu, että valehtelen, jos sanon noin. Olen oikeasti läskiporsas, eikä läskiporsas voi olla M-kokoinen. Kun menen vaatekaupassa sovituskoppiin, otan mukaan vaatteen M-koossa, mutta myös isommassa koossa. Koskaan en usko mahtuvani siihen M:ään. Tänä syksynä ja talvena M-koko on ollut aina sopiva. Siltikään en osaa jättää sitä L-kokoa pois. Jos ostan vaatteen koossa M, minusta tuntuu, että huijaan. Itseäni tai muita. Että vaate on oikeasti malliltaan jotenkin tosi väljä ja siksi mahtuu, vaikka oikeasti olen kokoa L. Jostain syystä en vaan ole ostanut yhtään L-kokoista vaatetta useampaan kuukauteen. (Ja olen todellakin joutunut ostamaan uusia vaatteita, koska kaikki vuoden takaisetkin vaatteet pyörivät päälläni).

Voi olla, että tuon kirjan lukeminen on itselleni vaikeahkoa paristakin syystä: 1) Siitä syystä, että ne kaikki inhottavuudet tuntuvat vieläkin aivan liian tutuilta ja 2) siitä syystä, että kun on itse "nähnyt valon" niin olen nykyisin aika huono sietämään lihavia, jotka eivät tee asialle mitään. Tai väittävät, etteivät haluakaan tehdä ja ovat tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. (Tämä ei tietenkään koske ystäviäni eikä läheisiäni, joista pidän, koska heitä en edes näe lihavina vaikka sellaisia olisivatkin). Vaikka olen itse käynyt sen lävitse ja tiedän vallan hyvin, ettei ole mitenkään helppoa saada korvienväliä siihen jamaan, että painon pudottaminen oikeasti onnistuisi pitkällä tähtäimellä. Mutta niinhän sitä on sanottu (jossain, joskus), että ihminen ei pidä toisissa ihmisissä niistä ominaisuuksista, joita inhoaa itsessään.

Mutta oikeasti se on kyllä tosi yksinkertaista: pitää kuluttaa enemmän kuin syö. Piste. Ja vielä helpompi vaihtoehto on se, että syö vähemmän kuin kuluttaa. (Jätän tästä pois ne diplomaattiset liirumlaarumit sairauksista, lääkityksistä jne. jotka vaan lihottaa. Jep. Niin meitä kaikkia.)

Ps. Olen oppinut Frendeistä kaiken mitä minun tarvitsee tietää elämästä.

I'm beginning to see the light

Unissaan torkuttaminen ei välttämättä ole mikään maailman paras taito. Siinä nimittäin käy äkkiä niin, että herää oikeasti vasta puoli tuntia myöhemmin kuin mitä on laittanut herätyskellon soimaan. Onneksi on liukuva työaika.

Ikuisenä läskilyllerönä on hämmentävää seurata oman vartalonsa muuntautumista löllöstä lihaksikkaaksi. Voi olla, että menee vielä hetki jos toinenkin ennen kuin tähän tottuu eikä enää tarvitse hämmästellä kauhunsekaisin tuntein jokaista uutta muhkuraa nahan alla.

Esimerkiksi tässä taannoin saippuoin suihkussa yläkroppaani ja käteni tunsi oudon patin rinnan seudulla. Voitte uskoa, että säikähdin ensin ihan sairaasti. Rintasyöpä, nyt se on täällä! Vaan hetken tilannetta tutkailtuani tajusin, että se on rintalihas. LIHAS. (Pelästyksen jälkeen myös ammattilainen on tunnustellut rintani, joten muita muhkuroita ei ole kuin se lihas).

Sami Sundvikin blogikirjoitus herätti närkästystä ainakin joissain tovereissani. Jos ei nyt provosoidu niistä jutun kärjistyksistä, niin kirjoitus on minun mielestäni oikeastaan aika hyvä. Mutta taidankin olla juuri kirjoituksen kohderyhmää. Henkilökohtaisesti olen huomannut, että kun jätin kaikenlaisen poukkoilun ja pumppailun ja jumppailun, ja siirryin nostelemaan ihan kunnollisia painoja, niin kehitystä kropassani on tapahtunut aivan eri tavalla. Olen ilahtunut siitä, että jonkun ammattilaisen (muunkin kuin henkilökohtaisen rainerini) mielestä tämä mitä minä teen on se oikea/paras tapa laihduttaa ja muokata vartaloa. Toimii minulla huomattavasti paremmin kuin juttailu ja aamuaerobiset.

Kun joskus valittelen omalle pt:lleni, että en jaksa tai pysty tai muka ehdi tai tykkää tai halua (tosi harvoin kyllä käytän mitään noista termeistä), niin hänen neuvonsa (määräyksensä) on se, ettei sitä tarvitse ajatella niin paljon vaan tekee mitä täytyy tehdä. Ihan sama jaksaako lähteä salille tai maistuuko joku palkkari pahalta, se on vaan mentävä ja juotava jne. Itse en ihan ole päässyt tuolle tasolle vielä. Salilla kyllä käyn vaikken jaksaisikaan, mutta ruokavalion suhteen vedän aika vapaalla kädellä ja leveällä pensselillä. Kun en vaan osaa pakottaa itseäni syömään tai juomaan jotain mistä en tykkää.

Sundvikin jutussa mainitun Sutu Markkasen painoindeksiä en kommentoi sen enempää ennen kuin saan sen Fit-lehden alkuperäisen artikkelin jostain käsiini. Jotenkin vaan näkisin, että se ylipaino ei ole mysteeri, jos syö vähän miten sattuu ja lipittelee skumppaa, vaikka olisikin ammattitanssija. Pullukka saa kyllä olla ja tyytyväinen kroppaansa ja itseensä ihan millaisena vaan, mutta jos kyse on Fit-lehden artikkelista, niin jotain rajaa selityksille. Pitäisi tuntea yleisönsä. (Ainakin voisin kuvitella, että Fit-nimistä lehteä lukisi fitistä elämästä kiinnostuneet ihmiset eikä ne kampaviinerin mussuttajat, heh heh).

Mutta joo. Minä olenkin nähnyt sen valon. Matka sitä kohti on pitkä ja kivinen. Ja kyllä, minä haluan että kroppani näyttää seksikkäältä miesten mielestä (siis tulee näyttämään, ei se vielä näytä), vaikka se ei olekaan treenaamiseni päätavoite. Yritän silti samalla ruokkia myös mieltäni ja aivojani tässä matkan varrella.

Ps. Kerta kaikkiaan väkivaltaiselta tuntuu olla töissä tämmöisenä kesänä, kun aamut ja päivät ovat kauniita ja aurinkoisia ja enemmän sääntö kuin poikkeus on se, että siihen aikaan kun töistä pääsee kotiin, niin taivaalle kertyy pilviä ja alkaa sadella vettä. Onneksi tosin niitä aurinkoisia viikonloppuja ja arki-iltojakin on piisannut.