Ah look at all the lonely people

Heräsin sunnuntaina (tänään) joskus kymmenen aikoihin aamupäivällä. Nyt kun käy töissä, niin näitä viikonloppuaamuja osaa arvostaa enemmän. Ulkona oli kerrankin valoisaa. Makoilin varmaan tunnin verran valveilla sängyssä ja pläräilin Instagramia ja muuta somea.

Aamukahvin kanssa vedin tonitiikeri-muroja. Kauheata epäterveellistä sokeritauhkaa, mutta kyllä sunnuntaiaamuna saa. Puoliltapäivin meinasin alkaa katsella Netflixistä jotain, mutta sitten huomasin, että Herolta tuli joku elokuva. The Dissappearance of Eleanor Rigby: Them (eli The Story of Love, aivan paska "suomennos" taas kerran, mikä suomennos tuo edes on, on vaan annettu uusi englanninkielinen nimi leffalle). Opin elokuvan jälkeen, että siitä on tehty kolme eri versiota: Him, Her ja Them. Nopeasti tuosta voi päätellä, että Him kertoo elokuvan miehen näkökulmasta, Her naisen ja Them molempien. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli todella vahva tunne, että minun täytyy katsoa tuo elokuva Netflixin sijaan. Jäin siihen jumiin enkä päässyt sohvasta irti. Vetistelin aika paljon.

Heti tuon elokuvan perään tuli ranskalainen elokuva La vie d'une autre (Rakkautta Pariisissa, taas ihan paska suomennos). Rakastan ranskalaisia elokuvia. Juliette Binoche on ihana, samoin Mathieu Kassovitz. Elokuvassa Juliette Binochen roolihahmo herää yhtenä aamuna ja on unohtanut kaiken viimeiseltä 15 vuodelta. Hänen muistinsa on jäänyt siihen iltaan, kun hän rakastui Mathieu Kassovitzin roolihahmoon eli nykyiseen aviomieheensä. Sanomattakin selvää, että niiden kadonneiden 15 vuoden aikana kaikki oli mennyt päin persettä. Ja vielä selvempää, että itkin vähintään puolet elokuvasta.

Kolmen ja puolen tunnin itkumaratonin jälkeen kysyin itseltäni, että mitä ihmettä nyt taas, Tiina? Sitten katsoin kalenteriin ja huomasin, että kuukautisteni olisi pitänyt alkaa jo eilen.  Ah, sehän selittää paljon... Näin käy joka kuukausi ja silti se pääsee yllättämään joka kerta. Kai tämä on jollekin muullekin tuttua? En kärsi pms:stä, mutta juuri ennen kuukautisten alkua on hormonit vähän sekaisin. Tai en tiedä, jos tämä onkin se ns. normaali, kun on jotenkin tosi auki ja kaikkea, ja sitten lopun aikaa kuusta sitä vain on sulkenut itsensä luonnottomalla tavalla?

Sen puhdistavan leffaputken jälkeen olin kuitenkin tehokkaampi kotitöiden suhteen kuin moneen viikkoon. Olin äsken ripustamassa pyykkiä kuivumaan, kun kesken pyykinripustamisen huomasin kirjoittavani päässäni tätä blogipostausta (se siitä tehokkuudesta). Sellaista ei ole tapahtunut aika päiviin kuukausiin vuosiin, joten jätin homman sikseen ja tulin laskemaan sen päästäni tähän näppikselle. Näin. Nyt menen ripustamaan pyykit loppuun ja sen jälkeen laitan ruokaa.

Hyvää sunnuntaita ja ensi viikkoa. Muistakaa välillä itkeä, jos siltä tuntuu, mutta nauraa sitäkin enemmän.

Mistä mä sen tiedän ollaanko jo siellä

Nyt kun paistaa aurinko, aion lähteä käymään ulkona. Minulla on asioita tiettyyn suuntaan, joten voin kävellä auringonpaisteessa pitkin kosken ja suvannon rantaa. Tietysti tulin ensin kirjoittamaan tämän blogiin, joten varmasti ehtii alkaa sataa ennen kuin pääsen ulos oikeasti.

Viime päivät ovat olleet huteria. Veri ei kierrä kunnolla vintille, joten koko ajan on pikkuisen epätasapainoinen olo. Tai lähinnä maailma ympärilläni ei ole aivan vakaa. Syykin tähän on selvillä ja helposti torjuttavissa: puren hampaita yhteen nukkuessani. En myöskään osaa tehdä vatsalihasliikkeitä muuten kuin niskani jumittavalla tavalla.

Minulla on lempijumpanohjaaja. Tai on ollut vasta parin jumpan ajan, koska vasta muutama viikko sitten tajusin hänen lemppariutensa. Viime keskiviikkona lempijumpanohjaaja sitten sanoi, että se on hänen viimeinen jumppansa. Niin kuin koskaan. Olin musertunut. En voi löytää toista lempijumpanohjaajaa, jonka pään päällä paistaa koko ajan aurinko ja joka kuitenkin piiskaa koko ajan jaksamaan. "Enää 12 jäljellä! Vielä jaksaa! Nyt et luovuta kesken! Kohta ei enää tehdä vatsalihasliikkeitä!" Lempijumpanohjaajan jumpat eivät ole mitenkään liian raskaita, mutta ne ovat (olivat) ihan älyttömän tehokkaita. Pakarani ja reiteni olivat viime jumpan jälkeenkin ihan rautakanget pari päivää. Juuri sellainen lempijumpanohjaajan pitäisi olla.

Jumpan vatsavastapainoksi ostin itselleni Haribon joulukalenterin. Ensimmäisen päivän luukusta tuli pieni pussillinen nallekarkkeja. Toisen päivän luukusta tuli jotain toisia jouluisesti muotoiltuja viinikumeja. Tämän päivän luukkua en ole vielä avannut, koska saan avata sen vasta ruoan jälkeen. Ostin myös perinteisen kuvajoulukalenterin, jonka päällä on kuva joulupukista tunkeutumassa sisään johonkin taloon. Ei glitteriä. Lisäksi minulla on Aamulehden joulukalenteri (ei arvontaa tänä vuonna!!!) ja kirjakerhon joulukalenteri, jonka luukuissa saattaa olla arveluttavaa mainontaa. Kysyin tyypiltä montako joulukalenteria hänellä on. Ei kuulemma yhtään, koska hän ei ole enää tarhaiässä. Miehet ovat tylsiä...

Tämä joulukalentereiden paljous saattaa sotia vastaan aiempaa manifestiani, jossa annoin ymmärtää, etten odota joulua yhtään ja olisipa se jo ohi. Olen yhä sitä mieltä, mutta saa sitä kai tässä pakko-odotellessa vähän lapsettaa silti?

Katkipoikki

Tänään aamulla. Herätys seiskalta. Kokous ja luentoja ja harkkoja. Syödä. Ei ehdi. Leffa. Superpäivä. Public Enemies. Jännä. Johnny Depp. Ihku. Väsy. Päivä pitkä. 12 tuntia. Liian vähät unet. Kokonaisia lauseita. Ei pysty.

Kalenteri. Ruma tylsä. Nätimmäksi. Miten?

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...

Pidin lauantaina synttärikekkerit hiukan jälkikäteen.



Väänsin oikein täytekakunkin, vaikka oikeasti salaisuuteni oli kyllä kaupan valmis kakkupohja. Kakkupohja on kyllä tosi helppo tehdä itse, mutta vihaan sitä kolmeen kerrokseen halkaisemista ja sitä paitsi kakkuvuokani on niin surkea, että siihen tarttuu kaikki aina kiinni vaikka miten voitelisi ja jauhottaisi.



Vieraitakin oli. En nyt mainitse nimeltä kuvassa näkyvää aasia (vasemmalla, siis) enkä myöskään tuota erästä bloggaajaa, jonka kanssa jaan saman geeniperimän.




Yllä pitelen halausotteessa saamaani lahjaa. Luinkin sen jo. Hauska kirja. Ja hyviä kuvia, tietty. Näytän ilmeisesti jotenkin häijyltä hymyillessäni, mikäli minusta ei näy muuta kuin silmät.

Tuollaisia kirjoja lukiessa vaan aina ahdistun, kun ärsyttää miksen itse voi osata sanailla yhtä näppärästi. Samaa ilmiötä ei esiinny lukiessani proosaa, koska en itse edes yritä kirjoittaa sellaista, mutta tuollaista päiväkirjamaista tekstiä tai erityisen hyvää blogia lukiessani tunnen aina pienen kateudenpiston jossain päin ruumistani. Ihan pakko lainata tähän yksi esimerkkikohta tuosta kirjasta, kai se on sallittua.

"Menemme parvekkeelle ja törmäämme omituiseen, primitiiviseen näkyyn. Pihalla työskentelee maalainen. Hänen maansiirtokoneensa ja kuorma-autonsa ympärillä käy kuhina, kun paikalliset, pienipäiset, hampaattomat farkkuhaalarimiehet taputtavat karvaisia käsiään banjonsoiton tahtiin. Crocs-jalkineiden kirkkaat värit välkkyvät usvaisessa aamussa. Katsomme toisiamme ja päätämme vetää sellaiset lärvit, etteivät nämä hämmentävät heimorituaalit häiritse uniamme."

Ehkä tuohon kirjaan olisi pitänyt lisätä varoitus napatyrästä tai mitä nyt ikinä voikaan seurata ylenpalttisesta hihityksestä.




Sain myös kirjan ohessa ihan älyttömän hienon onnittelukortin, tietysti lahjan teemaan sopivan. Hohoo.

No, onneksi pahin on nyt jo ohi, eikä tarvitse melkein vuoteen taas vanheta ollenkaan. Älkääkä nyt vaan enää onnitelko, kun itse epäonnisesta tapahtumasta on jo niin monta päivää.

Sick sad little world

Luin Nannan blogista juttua vanhemmista ja minulle tuli mieleen yhden lapsuudenaikaisen kaverin vanhemmat. Tai lähinnä se oli kai isosiskon kaveri, mutta kuitenkin. Meinasin ensin kommentoida Nannan blogiin, mutta ajattelinkin sitten kirjoittaa sen tänne omaan blogiini.

Muistan kun kävin pienenä paljon siskon kanssa leikkimässä tämän tytön luona. Hänen äitinsä oli todella mukava ja sosiaalisen oloinen ihminen. Sen sijaan isään ei saanut ikinä mitään kontaktia. Muistan, että heillä oli yleensä aina olohuoneen ovi suljettuna eikä sinne saanut mennä, koska isä oli siellä. En tiedä mitä se isä teki siellä ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta tästä jäi lapsena jotenkin pelottava olo. Minun oli hyvin vaikea ymmärtää sitä, koska meillä kotona ei ikinä suljettu lapsia tai vanhemmat sulkeutuneet minkään oven toiselle puolelle. Paitsi sitten murkkuiässä kun rupesimme itse sulkeutumaan oven taakse, heh. Myöhempinä vuosina tämä samainen kaverin isä pyöri päivät pitkät samoilla nurkilla kuin me teinit, ilmeisesti vain tappamassa aikaa tai mistä minä tiedän. Hyvin kummallinen mies kuitenkin. Jotenkin en voi olla ihmettelemättä miksi tämä sosiaalinen ja mukava nainen otti miehekseen ja lapsensa isäksi tuollaisen omituisen hiipparin. Tai jos mies ei ollut omituinen hiippari vielä heidän rakastuessaan, niin mitä jossain vaiheessa tapahtui ja miksi. Ja millaiset kotiolot tällä kaverilla oli silloin, kun muut eivät olleet näkemässä.

Eilen illalla tuli Ykköseltä dokumentti jostain brittiläisestä miehestä, joka lahjoitetun munasolun ja lainatun kohdun avulla hommasi itselleen lapsia Amerikassa ja kuljetti ne sitten sieltä Britanniaan. Kaikki sujui hyvin ja mies sai kolmoset. Tähän asti homma kuulostaa vielä melko normaalilta, mutta näiden kolmosten lisäksi mies hoiti samaan aikaan seniiliä isäänsä ja palvoi kuolleen äitinsä muistoa. Hänellä oli äidin huone täysin koskemattomana, vaikka äiti oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa, ja hän kävi säännöllisesti äitinsä haudalla. Talossa oli huoneita, joihin kolmoset eivät saaneet mennä, ellei isä heitä sinne erikseen kutsunut. Esimerkiksi isän makuuhuoneeseen lapset pääsivät vain hyvin harvoin. Isällä oli myös Cadillac-huone, jossa oli jotain prameita nahkasohvia, Cadillac (ihan oikeasti!) ja muun muassa televisio. Sinne ei kai pojilla ollut mitään asiaa. Koko dokumentin ajan pojille myös selitettiin peniksistä ja sieltä tulevista siemenistä ja munista ja siitä miten hedelmöitys on tapahtuu. Kolmoset olivat siis tällöin 5-vuotiaita eikä heitä vähempää tuntunut kiinnostavan miten olivat maailmaan putkahtaneet. Onhan se hyvä tietysti, ettei asiaa salattu lapsilta, mutta tuntui siltä että tietoa oli ihan liian paljon niin pienille. No, enpä tiedä. Ei pitäisi kai arvostella muiden tapaa elää, mutta jotenkin vinksahtanut olo jäi siitä dokumentista.

Eipä tässä kohtaa voi kuin kiittää onneaan siitä, että olen saanut suhteellisen normaalit vanhemmat.

Hold the wheel and drive

Vanhenin tänään taas vuodella (25) ja aamu alkoi pahoinvoinnin merkeissä. Minun piti mennä tenttiin tänään, johon tosin en ollut lukenut juuri ollenkaan, mutta vatsassa oli niin vellova tunne, että hetken meinasin jo olla menemättä. Vatsatauti, mikä ihana tekosyy... No, menin sitten kuitenkin, koska olo parani (nyt on ihan hyvä jo) ja proffa varta vasten oli pyytänyt ilmoittamaan mikäli jostain syystä en teekään kyseistä tenttiä. No mutta enpä sitä olisi tosin voinut ennustaakaan, jos olisin äkkiarvaamatta sairastunut. Tentti meni kyllä varmaan tosi huonosti, eli en usko pääseväni läpi, mutta en jaksa nyt kauheasti siitä välittääkään. Syy lukemattomuuten löytyi kyllä laiskuuden lisäksi myöskin Google Booksista. Tentin kotisivulla oli linkki kyseiseen paikkaan, joten luotin siihen että voin lukea kirjan sähköisessä muodossa. Vaan miten kävikään. Tekijänoikeuksien vuoksi Google Booksissa oli sensuroitu noin 2/3 kirjasta ellei enemmänkin. Tenti siinä nyt sitten kirja. (Tietysti sen ehkä olisi voinut lainata kirjastosta, mutta huomasin tilanteen ihan liian myöhään). Koska olen kuitenkin mestari selittämään asioita (kuten tämän kappaleen pituudesta voitte jo huomata), niin arkillisen verran kirjoitin täyttä soopaa. Melkein olisi hävettänyt palauttaa se paperi mikäli olisi jaksanut kiinnostaa.

Bussissa hämmennyin, kun sinne tuli yksi nuori mieshenkilö, ja nuorella tarkoitan nyt jotain itseni ikäistä (25). Tyypillä oli lenkkarit, vihreät farkut, sininen kauluspaita, läppärilaukku ja kaiken lisäksi huomasin, että hänellä oli vieläpä silmälasit ja aurinkolasit päällekkäin, siis kahdet sangat näkyi. Ensimmäinen reaktioni oli että wtf ja hetken päästä huomasin, että tyyppihän näyttikin todella hyvältä (ja tarkoitan tällä nyt pukeutumista sekä fyysistä olemusta). Tätä on nyt vaikea kuvailla, koska ette olleet näkemässä, mutta en yhäkään tiedä oliko tyypillä aivan mieletön tyylitaju vaiko ei mitään käsitystä siitä mitä oli päällensä laittanut. Tosin farkut taisivat olla jotkut Pepe Jeansit tai vastaavat, joka viittaisi suunnitelmallisuuteen. Joka tapauksessa, harvoin sitä jää katsomaan noin ristiriitaisen positiivisissa fiiliksissä jonkun miespuoleisen pukeutumista. En tosin kehdannut katsella kovin avoimesti, sillä meillä oli suora näköyhteys toisiimme ja ainoastaan toisella meistä oli aurinkolasit (silmälasien päällä). Nice.

Drive by Incubus
Uploaded by Ce-nedra. - Music videos, artist interviews, concerts and more.

Brandon Boyd ilman paitaa. Hyvää syntymäpäivää rakas minä itse!

Aina on mainio sää Saunoa

Oprahissa, jota en yleensä kylläkään katsele (niin varmaan), oli vieraana tänään amerikkalainen perhe, jossa miehellä oli kolme vaimoa. Olen ennenkin nähnyt ohjelmia, joissa haastatellaan esimerkiksi mormoniperheitä, joissa miehellä on monta vaimoa. Yhteen aikaanhan tuli se joku draamasarja Big Love, jossa miehellä oli monta vaimoa. Mietin vaan... Onko maapallolla sellaista kulttuuria, jossa naisella voisi olla monta miestä? Jossain alkuasukasheimoissa ehkä, mutta ikinä en ole telkkarissa nähty haastateltavan naista, jolla olisi monta aviomiestä. Miksi se on aina noin päin, että miehellä on monta naista? Sulattaisivatko miehet edes sen, että joutuvat jakamaan naisensa useamman miehen kesken? Noissa ohjelmissa ne jalkavaimot kyllä kertovat olevansa hyvin tyytyväisiä ja sinut tilanteen kanssa, minkä toki uskon, vaikka mieleen hiipiikin väkisin ajatuksia aivopesusta ja alista(/u)misesta. Minä itse en pystyisi ikinä sulattamaan sitä, että miehelläni olisi useampi vaimo. Enkä kyllä pystyisi myöskään olemaan useamman miehen kanssa yhtä aikaa. Yhdessäkin on toisinaan kestämistä.

Samassa jaksossa oli haastateltavana myös yksi nainen, jonka miehellä oli muistaakseni kahdeksan vaimoa ja yli viisikymmentä lasta. Tämä nainen oli paennut miehensä luota siinä vaiheessa kun hänen vanhin tyttärensä täytti 14, eli tuli naimaikään. Nainen suku äidin puolelta oli ollut monta sukupolvea polygamisissa avioliitoissa ja naiselle oltiin lapsesta pitäen kerrottu, miten muut ihmiset olivat pahoja ja hänet oltiin pidetty eristyksissä muista ja hyvin tarkassa valvonnassa jopa collegessa opiskellessaan. Vasta kun naisen yksi lapsista sairastui ja heidän täytyi viettää aikaa sairaalassa, oli tämä nainen huomannut ettei muut ihmiset olleetkaan vaarallisia, vaan yrittivät auttaa heitä, ja että oli muunkilaista elämää kuin heidän elämänsä. Tämä vain viitteenä tuohon aivopesuun, jonka mainitsin.


***

Täytyy muistaa tänään illalla ottaa säilöön niin paljon vettä kuin kykenen. Huomenna meillä on nimittäin vesikatko klo 8-16. Kiva kiva. Aamupesullakaan ei pysty käymään, ainakaan kovin hyvin. Toivottavasti sade edes vähän taukoaa huomenna, kun pitäisi lähteä Saunomaan. Voi olla, että saunon niin kovin koko viikonlopun, etten paljoa ehdi tänne kirjoitella.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Beige on mielentila

Kävin pussaamassa^(* uuden muumipatsaan (kuvassa yllä) nenää.

Kaupungilla oli tänään valtavat määrät beigejä ihmisiä liikkellä. Hämeenpuistossa penkillä istui vanhahko beige mieshenkilö. Jäin odottelemaan liikennevaloihin ja hetken päästä se beige mies seisoi vierelläni. Kääntyessäni huomasinkin, että vanhahko beige mies istui yhä penkillä, joten vieressäni seisova beige mies olikin joku toinen aivan yhtä beige ihminen. Beiget ihmiset ovat niin beigejä, etteivät yleensä erotu millään tapaa taustasta. Ihmisjoukossa he ovat yhtä suurta beigeä massaa. Beigen ihmisen ei ole pakko pukeutua beigeen ollakseen beige, mutta yleensä he kyllä myös pukeutuvat beigeen. Beiget ihmiset ovat niitä, jotka järkyttyvät kun Salkkareissa räjähtää ja kun Kotikatukin on nykyisin ihan kamala. Beiget ihmiset kuuntelevat beigeä musiikkia beigessä kodissaan ja ajattelevat beigejä ajatuksia. Pahin painajaiseni olisi olla beige ihminen.

Kerran kuulin kiertotietä, että eräs ihminen oli sanonut yhden television säätiedottajan muistuttavan minua. Loukkaannuin tästä verisesti, koska kyseinen säätiedottaja oli juuri sellainen mitäänsanomaton beigen näköinen ihminen. Olin jo silloin taistellut vuosia henkilökohtaista beigeyttäni vastaan ja taistelu jatkuu. Voi tietysti olla, että olen aivan yhtä beige kuin se säätiedottajakin ja juuri sitä, mitä pahiten pelkään. Itseään kun on niin vaikea nähdä ulkopuolelta toisten silmin. Sisältä en ole beige, toivon että en ulkoakaan.


*) En mä sitä oikeasti pussannut. Sentään joku järki touhussa, kun ei tiiä mikä tahmatassu sitä on käynyt klähmimässä käpälillään.

Arma-goddamn-motherfuckin-geddon

Heipä hei, hyvää iltaa! Olen taasen palannut takaisin. Reissu oli oikein kiva. Voin jonain päivänä laittaa vähän kuvia reissusta, mikäli haluatte nähdä. Tänään on kyllä aivan liian kuuma siihen touhuun. Täällä Suomessa onkin ollut tosi hieno ilma siitä lähtien kun palasin, eli eilisestä ainakin. Prahassa oli perjantai ja kai lauantaikin melko viileää ja sateista. Onneksi keskiviikkona ja osittain torstainakin oli tosi hieno ilma, joten ei mennyt ihan koko reissu värjöttelyksi.

On jotenkin ihan hassu tunne palata taas arkeen. Tai ei oikein ole mitään arkea mihin palata. Normaalina kesänä aloittaisin maanantaina kesätyöt, mutta nyt ei olekaan töitä. Parin viikon päästä on yksi tentti, mutta sitten ei ole mitään. Mikä on oikeastaan aika mukavaa. Tai ainakin olisi, jos sisäinen luterilaiseni ei potisi huonoa omaatuntoa lorvailusta. Toivottavasti kesäsäät ainakin suosii tänä vuonna.

Ennen kuvamateriaalin näyttämistä voin kertoa reissun materialistisesta puolesta. Ostin prahasta muutamia iloisen värisiä villalankakeriä (sen värisiä mitä suomesta ei löydy, kovin helposti ainakaan), kahdet varvastossut (niitähän ei Suomessa myydä, ei toki) sekä yhdet aivan ihanat nahkaiset lipokkaat. Kuva niistäkin voi tulla myöhemmin. Ostin myös muutaman t-paidan (yhden Prahan linnasta, yhden Hard Rock Cafésta koska olen niin turisti ja yhden ihan muuten vaan) sekä tosi hienon Kaffee mit Kafka -kahvimukin. Kuva linkin takana ei ole itse ottamani, mutta muki on ihan samanlainen. Prahan merkkihenkilöitä tai -hahmoja tuntuivat olevan Kafka, golem ja Krtek. Lentokentältä ostin tanskalaista mustaherukkavodkaa (miksi en ostanut kannabisvodkaa, kun sellaista olisi ollut, en tiedä) ja Calvin Kleinin One -hajuvettä, jonka pakkauksen mukana tuli todella näppärä ja laadukas (heh) kaiutin mp3-soittimelle. Siinäpä ne tärkeimmät taisi ollakin.

Sitten asiasta aivan toiseen. Kuulin eilen radiosta, että Marilyn Mansonilta on ilmestynyt ihan juuri uusi levy. Mikäli sattuu tykkäämään Mansonin musiikista, niin tykkää varmaan tästä uudesta sinkustakin. Minusta ainakin tämä kuulostaa oikein hyvältä ja lupaavalta. Pitää varmaan hommata se koko levy.

Marilyn Manson : Arma-goddamn-motherfuckin-geddon
Uploaded by MarilynManson. - Watch more music videos, in HD!

Heippa!

Aye mate!

Eipä ole montaa noin ärsyttävää tv-hahmoa kuin Dr Phil. Joskus vuosia sitten kun katsoi Dr Philiä, niin hän saattoi vielä olla empaattinen, itseironinen ja antaa jopa hyviä neuvoja. No varmasti se antaa hyviä neuvoja yhäkin, mutta muuten koko ukko on kyllä niin omahyväinen, jopa ylimielinen ja patrioottinen. Ylimielinen niitä kohtaan, joiden ongelmaa hän ei hyväksy, ja kovin ymmärtäväinen ja lempeä niitä kohtaan, joiden puolella hän. Eihän psykiatrin psykologin (kiitos Susa oikaisusta) pitäisi toimia niin?

Katselin viime yönä kakkoselta Rock in Rio 2008 -konserttitaltiointia, jossa oli ihan ok bändejä ja Bon Jovi. En käsitä miten Bon Jovi voikaan aiheuttaa minussa niin voimakkaita vastenmielisyyden tunteita. Varmaan heti hyvänä kakkosena Dr Philin jälkeen. En vaan kestä sitä musiikkia. Olen aiemmin ilmaissut mielipiteeni niistä lyriikoista täällä, joten niistä en sano nyt tällä kertaa mitään.

Samaisessa konsertissa esiintyi myös Offspring. Luulin ensin, että bändi on vaihtanut laulajaa tai se on joku läppä. Minun täytyi oikein hieraista silmiä pariin kertaan. Katsokaa vaikka alta. Klikatkaan kuva isommaksi, niin näette seikkaperäisemmin. Mitä hemmettiä on tapahtunut Dexter Hollandille??? On se kauheata, kun punkkarikin vanhenee.




Kriisipuurosta luin, että Ruotsissa on yritetty sabotoida Piraattipuolueen ääniä jopa äänestyspaikalla. Tuolta linkin takaa löytyy myös video, josta voi kuulla (mikäli ymmärtää ruotsia, minä en) miten vaalivirkailija kieltäytyy ottamasta vastaan Piraattipuolueen äänestysseteliä. Tästä minulle selvisi myös, että Ruotsissa tosiaan äänestetään jollain äänestysseteleillä. Jos haluaa antaa äänensä suoraan jollekin henkilölle, täytyy äänestää puolueen äänestyssetelillä, josta ruksitaan sitten ehdokkaan nimi. On myös mahdollista äänestää ns. tyhjällä äänestyssetelillä, johon kirjoitetaan äänestämänsä puolueen nimi, mutta tällöin ääni menee vain puolueelle eikä suoraan kellekään ehdokkaalle. Kuulostaapa epäilyttävältä tuo Ruotsin systeemi. Minun mielestäni tuo jopa jossain määrin rikkoo vaalisalaisuutta ja mahdollistaa myöskin tietyn puolueen äänien sabotoimisen, kuten Ruotsissa on yritettykin tehdä (myös jo ennen Piraattipuoluetta).

Olen tuosta Piraattipuolueesta vähän epävarma. En ole tutustunut heidän toimintaperiaatteisiinsa riittävän hyvin, mutta puolueen nimi antaisi ymmärtää, että he ajavat piratismia. Näin ei kai kuitenkaan ole, vaan he ainakin väittävät ajavansa sen heikomman osapuolen asiaa, eli kuluttajan. Vaikka saatan toisinaan itsekin rikkoa tekijänoikeuksia, en missään tapauksessa halua kannattaa piratismia. Mutta! Pidän Lex Karpelaa aivan älyttömänä ja kuluttajan varpaille astuvana. En pysty hyväksymään missään tapauksessa sitä, että jos ostan levyn itselleni, niin rikon lakia muuttamalla sen sisällön mp3-muotoon ja siirtämällä omaan mp3-soittimeeni. Tuommoiset jutut ja muutenkin nykyisten puolueiden yleinen velttous sekä paskanjauhanta saa ihmiset kannattamaan Piraattipuoluetta.

Ja Piraattipuolueesta pääsemmekin kätevästi aasinsillalla tämän illan Nelosen leffaan, eli Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstu. Katsokaa, kerta siinä on Captain Jack Sparrow. Alkoi jo, en ehdi oikolukea!

Eikä mikään ole vaikeampaa kuin otsikon keksiminen

Ei ole kovin hyvä ollut tuo google reader viime päivinä, kun ei se tahdo päivittää kenenkään blogeja pitkiin aikoihin. Tein pahimmissa vieroitusoireissani hiukan lisätilauksia blogilistalla, kun näinä päivinä näemmä se on luotettavampi. Tai ainakin toimivampi. No, ehkä tämä tästä.

Käytiin tänään Mimmun kanssa kirpputoreilla (ja syömässä ja aivan superhyvällä italialaisella jäätelöllä). En kyllä rahatilanteen enkä muunkaan vuoksi ostellut kirppiksiltä paljon mitään, paitsi yhden kesälaukun 50 sentillä.



Tuo on vaan pesua vailla. Ja sisävuoresta(kin) päätelleen kyseessä on oikeasti lasten laukku, mutta kun se oli niin pirtsakka ja ennen kaikkea halpa, niin ostin.




Ai niin, siitä Jari Sillanpään paidasta Euroviisuissa kun nousi kauhea kohu (olihan se jotenkin tacky), niin nyt se on sitten myynnissä huuto.netissä. Tällä hetkellä korkein huuto näyttäisi olevan 559 euroa. Sillanpää laittaa sitten paidan tuoton johonkin nenäpäivä-keräykseen. Ihan hauska ajatus kääntää koko juttu huumoriksi ja ottaa siitä hyöty irti.

Prahan reissu lähestyy ja tässä olisi kaikkea ärsyttävää hoidettava ennen sitä, joista unohdan varmaan puolet. Tuntuu että toukokuu loppuu ihan kesken!

Nuff said

Euroviisut... Ne olivat... sanoinkuvailemattomat. Ehkä parhaiten Euroviisut pystyy tiivistämään Chris Cornellin Twitterissä esittämään arvioon niistä: "Wow! Scary!" (Fyi, Chris on perheineen Pariisissa tällä hetkellä. Euroviisuja ei siis vieläkään näytetä Amerikassa. Ihme kyllä.) Vaikka se äänestys olisi ollut ilmainen, niin en olisi pystynyt äänestämään yhtäkään kappaletta. Jokainen oli sitä samaa paskaa eri paketissa. Ei siitä sen enempää. Potuttaa vieläkin ettei se Signmark päässyt edustamaan Suomea...

Olen hyvin yksinkertainen ihminen, enkä aina tajua ihan asioita. Esimerkiksi tuossa jääkiekon MM-kisojen loputtua (Suomen osalta) oli joku Suomen jääkiekkopelaajista näyttänyt persettä linja-auton ikkunasta. Joku herkkäsieluinen Suomalainen toimittaja oli nähnyt sen ja ilmeisesti järkyttynyt sydänjuuriaan myöten, koska siitä nousi niin kauhea meteli. Tai ehkä herkkäsieluisia olivat aivan muut ihmiset kuin se toimittaja, en tiedä, kun en ole seurannut asiaa sen tarkemmin. Tilanteesta kuitenkin seurasi se, että kyseinen jääkiekkoilija esitti anteeksipyynnön pyllistyksestään. Suomen jääkiekkoliitto julkaisi oikein tiedotteen, jossa pyllistänyt pahoitteli tapahtunutta. Jotenkin tuntuu, että tässä on taas todellisuudentaju lähtenyt lapasesta ja kovaa. Aikuinen mies näyttää persettä ja aikuinen nainen näkee tapauksen. Seuraa julkinen anteeksipyyntö. Täysin loogista. Vähän samaa sarjaa sen kanssa, kun Ilkka Kanerva pyysi anteeksi Suomen kansalta tekstailtuaan jonkun... kenen kanssa se edes oli? Tukiaisen?

Sen sijaan en ainakaan ole kuullut enkä nähnyt minkäänlaista anteeksipyyntöä kansanedustaja Pentti Oinoselta, joka vertasi tai ei verrannut homoseksuaalien adoptio-oikeutta eläimiinsekaantumiseen. (Ainoastaan eduskunnan puhemies Niinistö kertoi Oinosen olevan syvästi pahoillaan, jos joku loukkaantui hänen sanoistaan). Tosin Oinonen on maalainen, joten häneltä ei pidä odottaa minkäänlaista järjenjuoksua tai hienotunteisuutta. Ilmeisesti. Jos tarkkaan ajattelee, niin Oinonenhan on nyt loukannut sekä homoja, koiria että maalaisia. Se mieshän on suorastaan liekeissä!


Ps. Jotenkin ihan pimeätä seurata tuota keskustelua samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeutta käsittelevissä jutuissa. Miten ahdasmielistä porukkaa tästä maailmasta löytyykään.

Punaista ja makeaa

Otin tänään vähän omaa lomaa ja skippasin luennot. Minulla alkaa aina vähän piipata päässä, jos joka arkipäivä on jotain menoa ja tekemistä, eikä yhtenäkään päivänä saa olla ihan itsekseen. Työelämässä on toki pakko käydä töissä joka päivä (ma-pe), mutta tämmöisen puolihuolimattomana opiskelijana on onneksi mahdollisuus ottaa eri vapauksia itselleen. En tiedä miten tuon yhden kurssin käy, kun en ole jaksanut käydä kuin kahdella luennolla, ja sen suoritukseen tarvisi sekä kirjoittaa luentopäiväkirja että kirjatentti tai joku ihan liian monisivuinen essee. Luentopäiväkirjan nyt kirjoittaa ihan kevyesti vaikka ei olisi luennoilla käynytkään, mutta koska olen loistanut poissaolollani, niin ei ole mitään käsitystä miten ja ennen kaikkea milloin se pitäisi palauttaa.

Nollatakseni tilanteen päätin ottaa pari siideriä tänään. Ostin Golden Capin siideriuutuudet black ja red. Avasin ensin sen blackin ja vähän petyin kun se ei ollutkaan mustaa, vaan ihan tummanpunaista. Nimi black tosin varmaan tulee siitä, että tuo on maultaan blackberry-yuzu. Maku on ihan hyvä. Makeaa, ei oikeastaan kovinkaan paljoa alkoholin saati sitten siiderin makuista. Tulee se punainen smurffilimsa mieleen. Mutta ei pahaa lainkaan.




Toisena hörpin sitten sen redin. Red oli vaaleamman punainen kuin black. Red on maultansa pomegranate-ginger. Yhtä makeaa kuin tuo toinenkin, paitsi että tässä on jotenkin raikkaampi maku. Paitsi että tykkäsin silti enemmän tuosta blackin mausta. Ihan hyviä molemmat, mutta ehkä vähän sellaista limuviina-osastoa. Voisin kuvitella, että nämä menisivät hyvin kesällä jossain illanvietossa. Ulkosalla.




Kun muuten noista lainasanoista puhuttiin tuossa taannoin, niin mikä juttu sitten se on, kun jossain bussipysäkissä näin mainoksen jostain pastillista jonka maku oli "salmiak". Siis siinä rasiassa luki salmiak. Mitäs järkeä siinä on? Salmiakki on kuitenkin melko suomalainen juttu ja tuskin noitakaan pastilleja ulkomaan markkinoille on tarkoitettu, niin miksi ihmeessä askissa lukee salmiak? Onko salmiak edes oikeasti mitään kieltä? Kuulostaa ja varsinkin näyttää ihan pöntöltä.

Raindrops keep fallin' on my head

Olen monesti kiinnittänyt huomiota television säätiedotteissa siihen, että uutistoimittaja kysyy meteorologilta joko on luvassa "parempaa säätä". Meteorologi pahoittelee kun nyt taas on valitettavasti "huono sää" tai epävakaista. Minusta on jotenkin ärsyttävää, että säätilojen ammattilainen pitää jotain säätä huonompana kuin toista. Eikös hänen pitäisi olla hyvin tietoinen siitä, että sadettakin tarvitaan tai muuten luonto kuolee hyvin äkisti. Minun mielestäni viime päivinä tai viikkoina on ollut niin kuivaa ja pölyistä, että tämän päiväinen sade on ollut oikein hyvä sää tähän kohtaan. Nurmikotkin ehkä saattaa alkaa vähän vihertää, tuon kuolleen kellanruskean sävynsä sijasta, jos pilvet sitä vähän kastelee.

Mistä oikein kumpuaa sellainen yleinen, jo meteorologien keskuuteenkin levinnyt käsite, että hyvä sää on yhtä kuin lämmin ja aurinkoinen, ja huono sää on sitten kylmä ja sateinen. Onko television uutistoimittajien ja säätiedottajien syy, että emme arvosta kuin aurinkoisia hellepäiviä, vai onko näiden ammattilaisten lätinät seurausta siitä, että kansa (taas se suuri ja yksimielinen kansa) vaatii lämmintä ja aurinkoista.

Kauheata säätilojen syrjintää mielestäni! Minun mielestäni sadesää on ihan hyvä sää, ainakin tänään. En ole sokerista enkä sula ulkona. Nih!



Ps. Tuon eilisen postaukseni tarkoitus ei sitten ihan oikeasti ollut kerjätä mitään kommentteja. Nolottaa ihan, jos joku niin käsitti. Ei kyse ollut siitä ollenkaan, ihan hyvin olette kommentoineet jatkuvasti. Kunhan vaan perustelin ääneen sen, miksi en jaksanut laittaa enempää kuvia vaikka olin niin aiemmin sanonut tekeväni.

Västäräkistä vähäsen

Heipä hei, hyvää iltaa! Miten olette voineet? Minä olen voinut ihan hyvin. Olin viikonloppuna paljon ulkona ja sain kasvoihini sekä rintakehääni jopa pienen rusketuksen punoituksen. Flunssa kyllä vielä hiukan kiusaa eikä yskimistä ainakaan vähennä se, että ulkona on kovin pölyistä, kuten aina tähän aikaan keväästä. Mutta muuten ihan kiva, että lämpötila humpsahti sieltä pakkasen puolelta melkein helteeseen. Tosin lämpöisten ilmojen mukana tuli yksi uusi ongelma. Sain nimittäin tuon mikroaaltouunin joululahjaksi ja sijoitin sen pakastimen päälle. Tämä ei ollut talvella mikään ongelma, mutta nytpä huomaan, että en enää saa keittiön ikkunaa auki kunnolla. Damn. Täytyy keksiä tähän joku ratkaisu.

Luontoäiti on sitten vekkuli. Kun lintuinfluenssa ei ottanut tuulta siipiensä alle (pun intended), niin keksittiin sikainfluenssa. Jo näyttäisi leviävän tehokkaammin ja ihmisiä tipahtelevan. Aivan kuin meistä haluttaisiin päästä eroon...

On pakko muuten kehua yhtä blogia, joka kuuluu sarjaan "voi kunpa olisin itse keksinyt tuon idean". Joku brittiläinen hemmo kirjoittaa blogia 1000 tiny things I hate. Osa noista jutuista on tietysti melko paikallista kamaa, mutta osa ihan yleismaailmallisia juttujakin. Hulvattomia sellaisia. Ja onhan se aina hyvää viihdettä, kun joku avautuu jutuista joita inhoaa! Nyt ollaan menossa vihajutussa #0157, joten hyvin ehtii vielä mukaan.

Minulla puolestaan on täällä bloggerin drafteissa varmaan 1000 juttua, joita olen joskus kirjoittanut ja jättänyt sitten julkaisematta. (Edit: Tarkemmin sanottuna 33 julkaisematonta kirjoitusta, tarkistin juuri.) Pitäisikö aloittaa sellainen roskapöntön aarteet -sarja, jossa julkaisen noita keskeneräisiä tai hylättyjä tekstejä? Toisaalta siinä on varmastikin ollut joku syy, miksi ne on jätetty julkaisematta...


Ps. Kuvan västäräkki ei liity lintuinfluenssatapauksiin, toivottavasti. Kuvasin kaverin lauantaina erään järven jäällä Etelä-Savossa.

Silirimpsis

Poistun viikonlopuksi internetin aalloilta, joten turha odotella tänne mitään postauksia ainakaan ennen sunnuntai-iltaa, jos silloinkaan. Tauko tulee varmaan ihan hyvään väliin, koska olen potenut tällä viikolla flunssan lisäksi myös jonkinlaista blogiväsymystä. Ei vaan ole jaksanut naputella tänne mitään. Asiaa kyllä olisi, mutta keskittymiskyky on kateissa. Ja sitten taas toisaalta miettii, että kuka tätä oikein lukee... Äh, no menkööt.

Tuossa jokunen aika takaperin angstasin siitä, kun löysin eksäni Facebookista ja ihan varmasti se ei hyväksyä minua kaveriksi, kun on mustis vaimo ja kaikkea ja yhyy. No se oli aika turhaa, koska hyväksyihän se sitten kuitenkin. Olen viime päivinä vaihtanut muutaman viestin eksän kanssa, mikä on ollut kovin mukavaa. Jotkut vaan tuntuvat aina yhtä tutuilta, vaikka ei vuosiin olisi tekemisissä. Samalla myöskin huomaan hyvin kirkkaasti sen, miksi emme ole enää yhdessä. Sisäinen kielipoliisini saa henkisiä nyrjähdyksiä, kun luen niitä viestejä. Välimerkit, tai lähinnä niiden olemattomuus, ja yhdys sanat... Niin siis tarkoitan vain sitä, että olemme ihan liian erilaisia. Toiset meistä viilaavat pilkkua ja toiset varmaankin keskittyvät sitten olennaiseen. Onneksi aika kultaa muistot.

Olen nähnyt ihan ihmeellisiä ja sadistisia unia viime aikoina. Yhtenä yönä kimppuuni yritettiin käydä, mutta Gandalfin miekka suojeli minua (enkä edes ole katsellut tai lukenut Taru Sormusten Herrasta viime aikoina). Tänään päivällä näin unta, että olin Köpiksessä erään toisen bloggaajan seurassa ja tämä toinen bloggaaja jotenkin järjesti minut murhayrityksen kohteeksi. Sänkyni ja kaikki tavarani käsiteltiin jollain syövyttävällä aineella, mutta onneksi en ollut hotellihuoneessani sillä hetkellä. Tekijä saatiin kyllä kiinni. En edes halua kertoa kuka se toinen oli, ettei kukaan nyt ala kuvitella minulla olevan jotain sisäisiä patoumia tätä henkilöä kohtaan! Koska ei ole. Oikeasti. Unet on niin outoja. Mutta jätänpä teidät nyt sitten miettimään pienissä päissänne, että olinkohan se minä... Buahahahahaa.

Minulla on jotain inhottavaa kylkipistosvihlontaakin tällä hetkellä. Äh. Menisi pois.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Pommiin nukkumista ja reipastelua

Minulla oli tänään aamulla kasilta aika suuhygienistille. Hammaskiveä olisi pitänyt poistaa. Niin siis olisi pitänyt. Heräsin sitten joskus aamulla ja ensimmäisenä mietin, että onpas jo valoisaa ja seuraavana mietin että mikähän viikonpäivä on, ja sitten kun sain nämä kaksi asiaa mietittyä niin päästin pari kirosanaa. Kellohan oli siis jo varttia yli yhdeksän eikä mitään käsitystä miksi herätyskello ei ollut herättänyt. Joko en laittanut sitä soimaan illalla, vaikka sen herätysviisarin kyllä laitoin ihan aikaan, tai sitten olen aamulla unissani laittanut herätyksen pois päältä. No ei voi mitään, hiukan sakkoja on maksettava tästä nyt, että saan uuden ajan.

Tästä typeryydestä rankaisin sitten itseäni ja päätin heti aamupalan jälkeen lähteä kuntosalille. Loppujen lopuksi se oli todella huono rangaistus, koska huomasin nauttivani siitä hommasta yhtä paljon kuin ennenkin. Ja olin yllättävän vähän paskassa kunnossa ottaen huomioon sen, että olen treenannut viimeksi varmaan kahdeksan vuotta sitten ja lihonut tässä välissä ainakin sata kiloa. Jospa nyt saisi ihan vakkariin käytyä pari kertaa viikossa, kun sain aloitettua eikä se ollutkaan niin kamalaa. Se sinne salille lähteminen on aina jotenkin niin vaikeata vaan. Olen ihan kateellinen itselleni niistä ajoista, jolloin kävin 2-3 kertaa viikossa säännöllisesti kuntosalilla ja välillä jossain jumpassakin tai spinningissä. En silloin edes tainnut tajuta miten hyvässä kunnossa olin.

Kuntoilun jälkeen kävin hakemassa postista uudet verhot kotiini ja ripustinkin ne tänään jo ikkunaan. Hämmästyttävän ripeätä toimintaa. Edelliset verhot onkin olleet sen melkein kahdeksan vuotta ikkunassa. Uudet verhot ovat tämän näköiset (kuva ei ole minun ikkunastani vaan Elloksen nettisivuilta):



Verhojen vaihtamisen jälkeen oli ihan pakko ottaa tunnin torkut ja herättyäni päätin vielä leipaista pari pellillistä sämpylöitä. Nyt taitaa kyllä olla jotain pahasti vialla, kun olen saanut näin paljon aikaan yhden päivän aikana. Mutta sämpylät on kyllä hyviä.

Tuskan parahdus (ei näille raflaaville otsikoille näy loppua)

Minullahan on tuon oikean (entisen hiirikäden) olkapää rassannut aina tasaisin väliajoin varmaan jo useamman vuoden ajan. Välillä se on parempi ja välillä taas ei. Silloin kun se on parempi, niin unohdan sen autuaasti ja kaikki jumpat ja venyttelyt jää tekemättä. Sitten taas kiroan itseni alimpaan helvettiin, kun se jälleen kipeytyy. Kuten eilen. Ihan hirveä kipu ja särky koko ajan. Vedin särkylääkettä aivan liikaa, eikä se silti auttanut. Nukkumaan mennessäni tilanne oli ihan ok, mutta heräsin joskus puoli kasilta aamulla ihan järkyttävään särkyyn. Ei kun nappia naamaan ja 20 minuutin päästä olin jo menossa bussipysäkille ja yths:lle. Nooh, siellähän sain tietysti sitä tavanomaista lämmintä kättä ja venyttelyohjeita. Tällä kertaa tosin sillä erotuksella, että jos kipu ei viikonlopun aikana itsehoidollisesti helpota, niin voin soittaa maanantaina ajan lääkäriltä, jolta ehkä jopa voisi saada lihasrelaksantteja. Siis vihdoin! Montako vuotta olen tästä tasaisesti valittanut ja ikinä ennen ei kukaan ole maininnut sanaa lihasrelaksantti. Ja tiedättekö, vaikka se helpottaisikin viikonlopun aikana, niin minähän haen ne lihasrelaksantit maanantaina. Kerta olen jatkuvasti jumissa kuitenkin.

Joo, tarttis ihan oikeasti tehdä jotain muutakin kuin syödä lääkkeitä, tiedän, tiedän. Mutta nyt aion juoda kahvia, koska olen ollut 4,5 tuntia jalkeilla enkä ole kuppiakaan kahvia vielä juonut. Siitä voitte ehkä päätellä kuinka tajuttomasti sitä olkapäätä aamulla särki, kun aamukahvikin jäi toissijaiseksi.

Loppukevennykseksi voitte lukea tämän. Kuolin ihan melkein kirjaimellisesti nauruun.

Pois alta risut ja männynkävyt!

Google oli ihana tuossa pari päivää. Nyt se ihanuus on mennyt pois. Miksi?

Käytiin tänään katsomassa Revolutionary Road elokuvissa. Se oli ihan hyvä leffa. Sellainen, hmm... mitenkähän sen kuvailisi? Surullinen... Epätoivoinen... No Ohari on sanonut sen joka tapauksessa paremmin, joten lukekaa sieltä. Ennakkotiedoista poiketen minua ei kuitenkaan itkettänyt yhtään. Olen varmaan pelkkä tyhjä ihmiskuori ja kuollut sisältä. Toisaalta samoin kävi aikanaan Brokeback Mountaininkin kanssa, kun etukäteen kehotettiin ottamaan paketti nenäliinoja mukaan ja koko leffan ajan sitten mietin, että niin missä kohtaa tässä pitikään itkeä... Minähän en itke Tuulen Viemääkään katsoessa, mikä kai rikkoo jotain yleistä direktiiviä.

Tein tänään äiti-teon. Bussin penkkien selkämyksissä oli sellaisia Unicefin kampanjatarroja, että tee ÄITI-teko ja anna lapselle lämmin huopa. No minä sitten naputtelin sen vitosen maksavan tekstarin, annoin jollekin lapselle lämpöisen huovan ja tunsin itseni hetken taas paremmaksi ihmiseksi. Äiti-tekoja voi tehdä täällä.

En muuten montaa suomenkielen lausetta vihaa yhtä paljon kuin "yhteys palvelimeen alustettiin kesken latauksen". Eihän se edes tarkoita mitään!!!

Zen kuin koikarppi

Ensin muuttui Facebook ja sitten muuttui mese. Ei tällaisia muutoksia kestä ihminen! No ei vaan...

Niin siis, asensin uuden version Windows Live Messengeristä itselleni tänään. Olen lopputulokseen ihan tyytyväinen (toisin kuin Facebookin, sitä en sulata ikinä), mutta herranen aika kun menetän aina hermoni tilanteissa, joissa pitäisi modata jotain asetuksia ja kun mikään ei ole niin kuin ennen. Siinä lentelee vitut sekä helvetinperkeleet, kun meikäläinen yrittää sopeutua johonkin uuteen. Eilenkin olin ihan raivokohtauksen partaalla, kun yritin vaihtaa, tai siis vaihdoinkin kielen kitaraan, kun se alaosaston kiinnitys ei meinannut millään onnistua eikä mistään löytynyt kuvallista ohjetta jonkun järkevän kiinnityksen tekemiseen. Tänään, säätäessäni uutta versiota mesestä mieleisekseni, juttelin samaan aikaan erään ystävän kanssa. Hän äityikin kuvailemaan minulle luonteenomaista rauhallisuutta, and I quote: "kun miulta kysytään että mitä miule tulee mieleen sanasta zen, niin aina oon tavannu sanoa että kyllä siitä Tiina tulee mieleen". Tuon jälkeen oli kyllä pakko jo vähän nauraa. Tai aika paljonkin.

Niin, siis sitä piti vaan sanoa, että nyt mesen taustakuvanani uiskentelevat yllä kuvassa näkyvän kaltaiset koriste- eli koikarpit (siis animoitu taustakuva, toim.huom.). Ihanaa. Jos ne eivät rauhoita niin sitten eivät mitkään. Kauniita kaloja ovat nuo.