Isot kalat uivat syvissä vesissä

Muistan kun olin kerran lapsena menossa yksin talvipakkasilla luistelemaan. Laitoin luistimet valmiiksi kotona jalkaan, ettei tarvitsisi sitten luistinradan laidalla palelluttaa sormia. Luistinradalle ei ollut kotoa pitkä matka, mutta sinne päästäkseen piti ylittää yksi melko vilkkaasti liikennöity tie. Luistinten tupit on aika liukkaat kävellä ja muistan pelänneeni, etten pääse sen kadun ylitse liukastumatta. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, kaatua mätkähdin suojatiellä. Kauhu oli valtaisa ja paniikissa konttasin sen suojatien ylitse, koska en uskaltanut ruveta nousemaankaan.

Tässä on viime aikoina ollut vähän samanlainen fiilis. On pimeätä, kylmää ja liukasta, olen kaatunut maahan eikä ole oikein mitään, mistä ottaa tukea noustakseni pystyyn. Ainoana erotuksena, että lapsena pääsin nopeasti kadun ylitse vaikkakin nelinkontin enkä jäänyt auton alle, ja luistinradalla oli varmasti kivaa. Ja nyt isona asioista puhutaan vain vertauskuvallisesti enkä tiedä kuinka leveä se autotie on tai mitä siellä toisella puolella odottaa. Välillä olen päässytkin pystyyn ja arvellut olevani pitävällä maalla, kunnes taas liukastun. Ja ne valonpilkahdukset ovatkin tainneet olla vain autojen ajovaloja.

Mitenkäs teillä menee?


Ps. Ei tässä mitään hätää. Kunhan kirjoittelin. Elämä vaan joskus on sellaista. Tällaista.