A moment on the lips, forever on the hips

Rakas päiväkirja, nyt on kamala moraalinen krapula.

Sorruin eilen illalla johonkin, johon en ole sortunut varmaan viimeiseen kahdeksaan kuukauteen. Perunalastuihin. Ja dippiin. Muutama ensimmäinen maistui taivaalliselta. Ensihuuman haihduttua tuli huono olo, mutta en vaan pystynyt lopettamaan niiden syömistä. Ähkin ja mähkin niitä kupuuni minkä ehdin. Silti niitä on vielä puoli pussia jäljellä ja ajatuskin oksettaa. Silti joku estää heittämästä niitä pois.

Miksi niihin tulee niin kauhea himo? Ja miksi noiden pussien pitää olla niin suuria? Kolmasosa riittäisi tyydyttämään sipsin himon ja sen jälkeen se olisi loppu. Slut. Finito. Tai onhan niitä pieniä pusseja, mutta ei noita parhaita ole pienissä pusseissa.

Toivottavasti muistan tämän morkkiksen taas hetken ja syön seuraavan kerran perunalastuja vasta kahdeksan kuukauden päästä. Jos silloinkaan. Yäk. Ei ne ole tämän arvoisia. Olo on jotenkin tosi raskas ja nuutunut. Kaiken lisäksi vatsani ei näköjään edes kestä tämmöistä ruokavaliota.

Melkein tekisi mieli rankoa itseäni ja mennä juoksemaan juoksumatolle (jota en muuten ole tehnyt koskaan, sillä inhoan juoksemista) vaikka tänään piti olla lepopäivä. Mutta en jaksa mennä, sillä olen niin raskas ja nuutunut.

Ps. Vähän niin kuin aiheeseen sopien seuraavaksi on luvassa paljon toivottu ja odotettu jatko-osa sarjaan "Tiinan keittiössä". Tai keittokomerossa. Mikä tuo puolikas neliömetri nyt sitten onkaan.