Arm yourself because no one else here will save you

Kaukolla on tänään muuttopäivä. Kävin teoriassa lupautumassa valtavien lihasteni kanssa muuttoavuksi, mutta en käytännössä, koska väärä kaupunki jne. Kauko pyysi lohdutukseksi kuvaa habastani. Jätin mahdollisen sarkasmin aistimatta, joten mitäpä minä en tekisi lohduttaakseni muuttoangstista Kaukoa ja paljastellakseni itsestäni osasia narsistisessa ekshibitionismissani.

Siinäpä teille. Kuvasta tuli vähän kellertävä, koska valaistus ja iPhonen etukamera. En siis oikeasti sairasta mitään maksatautia. Eipähän olminvalkoisuuteni ainakaan häikäise teitä. Rasvaprosenttini on vielä aivan riittävä, joten lihas nyt ei mitenkään pinkeästi erotu tuolta, mutta olemassa se on ja tuntuu enemmän kuin näkyy. Harmi, ettei blogeissa ole mahdollista toistaiseksi välittää mitään tuntoaistin kautta. Lisäksi kuva oli pakko rajata tuolla tavalla, sillä allini eivät todellakaan ole esittelykelpoiset vielä. Jos koskaan.


Nyt voi anonyymikin taas lisätä yhden palasen minun osistani kokoamaansa kuvaan. Pesusieni kuuluu olennaisena osana kuvaan.

***

Olin joskus aiemmin työhaastattelussa hommaan, jossa olisi muiden toimien ohessa täytynyt kantaa tietokoneita. Minua haastatteli kaksi miestä, jotka jotenkin epäilevään sävyyn kyselivät, että mites semmonen, sujuuko, kestänkö, pystynkö. Ihan vaan varmaan siksi, koska olen heiveröinen nainen. Tyydyin vain kertomaan, että olen ennenkin kannellut tietokoneita, no problemo. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi kylmänviileästi pitänyt pyytää kyseisiä herrasmiehiä kokeilemaan habaani. Että mitäpä luulette, jaksanko? Vaikka työpaikkaa ehkä en olisi silloinkaan saanut, niin ainakin maine olisi kasvanut.

***

Tein muuten eilen varmaan kahvakuulatunnilla jotain väärin, sillä nyt minulla on käsivarsien ulkopinnat enemmän kipeät kuin mitkään lihakset. Mutta hei ne on tosi kovia ja painavia ne kuulat!

You know, happiness is the best facelift

Sain eilen postissa uuden henkilökortin, kun vanha meni pois voimasta viime viikolla. Silloin ennen sai 10 vuoden henkilökortteja. Tämä uusi on voimassa vain viisi vuotta. Vertasin kortteja keskenään ja niistä kyllä totisesti näkee, miten ihminen (eli tässä tapauksessa minä) on vanhentunut kymmenessä vuodessa.

Kymmenen vuotta sitten otetussa passikuvassa olen pyöreäposkinen ja ihan söpö nuori nainen. Uudessa passikuvassa kasvoni ovat muuttuneet selvästi pidemmän mallisiksi. Se poskien pyöreys ja samalla myös luultavasti söpöyskin on kadonnut. Itse asiassa tässä uudessa passikuvassa muistutan omasta mielestäni paljon enemmän äitiäni kuin olen missään kuvassa koskaan aikaisemmin muistuttanut.

En usko kokovartalopyöreydellä olevan tämän asian kanssa mitään tekemistä, koska luultavasti olen 10 vuotta sitten ollut suurin piirtein samoissa mitoissa kuin nyt. Poskien pyöreyden katoaminen on saanut kasvoni näyttämään paljon vanhemmilta ja väsyneemmiltä. Maan vetovoima kutsuu. Ilmankos Alkossakaan ei enää kysytä papereita. (En ole ostanut alkoholijuomia sen uuden säädöksen jälkeen, että kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä kysytään paperit, joten en tiedä kysyttäisiinkö kaupassa paperit).

Minkähänlaista kasvojumppaa sitä pitäisi ruveta harrastamaan kaiken muun jumppaamisen lisäksi? Oikeasti. En tiedä pitäisikö tästä nyt kehittää joku lähestyvän 35 ikävuoden kriisi...

Taas kirkuu loisteputket

Kevät ei ole enää rinnassa. Se on mennyt jonnekin syvemmälle. Ehkä haiman tienoille.

Jotenkin on ollut alavireinen olo viikonlopusta lähtien. Se oli monien pikkujuttujen summa, että alkoi tuntua kuin elämä jotenkin tahallaan vetäisi kurkipotkulla naamaan, kuten Elastinen sanoisi. Niin. Olen alkanut siteerata suomiräppäreitä. Näin syvälle olen vajonnut.

Töissä on ollut kivaa, mutta varmaan jotenkin sen kontrastina viikonlopun yksinäisyys tuntui todella syvältä. Normaalistihan pystyn olemaan useita päiviä hengailematta kenenkään kanssa eikä se tunnu missään. Lauantain iltapäivästä alkaen lähestulkoon laskin tunteja maanantaiaamuun. Niin pitkältä ja tylsältä elämä tuntui. Jos ei olisi tätä elämäntaparemonttia, niin olisin varmaan hakenut viinipullon ja vetänyt sen huikalla alas. Tai ehkä kahdella.

Turhautuneena ja alakuloisena menin sunnuntai-iltana yksin leffaan katsomaan 21 tapaa pilata avioliitto. Ajattelin, että se ehkä piristäisi, vaikken kotimaisilta elokuvilta mitään hirveästi odotakaan. Oli siinä ihan hauskojakin hetkiä, mutta masennuin ehkä entisestään, kun tajusin, että elän todennäköisesti lopun elämääni yksin, sillä minulle ei koskaan tapahdu mitään semmoista kuin elokuvissa (en tosin tarkoita nyt sitä avioliiton pilaamista). Kaikki muut rakastuvat ja pariutuvat ja perheytyvät, menevät eteenpäin elämässään ja minä jään yksin tähän ikuiseen luuppiin.

Kaiken lisäksi kevään laskeutuminen rinnasta haimaan on nyt aiheuttanut sen, että olen alkanut ihastuilla joka ainoaan kaksilahkeiseen, joka minulle hymyilee. Jopa yhteen, jonka homoseksuaalisuudesta olen 92-prosenttisen varma. Tai ehkä ihastuminen on liian voimakas sana, mutta pussailla voisin. Ihan helposti. Vaikka heti.

Vaihtopää, anyone?

Synkkiä tilastoja

Kävin eilen poukkoilemassa LesMills-maratonissa ja se imi mehut flunssan jälkeisestä naisesta sen verran tehokkaasti, että menin nukkumaan jo yhdeltätoista. Minä! Lauantai-iltana! Suorana seurauksena tuosta heräsin tänään jo yhdeksältä aamulla, joten sunnuntaita oli edessä pitkä pätkä. Ja on vieläkin.

Koska sunnuntait ovat keskimääräistä pidempiä ja tylsempiä päiviä, varsinkin silloin kun lempparisarjani Moderni Perhe on korvattu jollain vitun formuloilla (inhoan formuloita! inhoan inhoan inhoan!!!), päätin tsekata hieman Bloggerin minulle tarjoamia tilastoja.

Ensiksi tarkastellaan suosituimpia hakusanoja kautta aikojen:

Jotenkin ei lainkaan yllättänyt, että tuo eräs nainen on täällä suositumpi kuin minä itte. Ja jostain syystä enimmäkseen ilman vaatteita. (Laitoin kuvat XL-kokoisiksi ja nyt ne eivät mahdu kokonaan tähän näkyviin, mutta eipä noiden palkkien päät nyt niin tärkeitä olekaan. L-kokoisina tekstit olivat niin pientä pränttiä, ettei niistä kukaan mitään selvää saa.)

Sitten viimeisen viikon suosituimmat hakusanat:

Tuttua huttua, mutta sitten... tiskiharjapornoa? Oikeasti? Ai saatana. Pelkkä ajatuskin tekee pahaa. Tai enhän minä tiedä miten sitä tiskiharjaa siinä on tarkoitus käyttää...

Sitten tarkastellaan mistä tänne blogiin tullaan eniten:

Googlen kautta tullaan ylivoimaisesti eniten. Tuohon lukuun sisältyvät ainakin ne kaikki sen erään naisen fanit, jotka häntä alasti haluavat katsella. En tiedä lasketaanko Google Readerista tänne pätkähtävätkin tuohon ylimpään. Yllättävää, että Facebook on noinkin korkealla sijalla. Herää kysymys: miksi? Olen toki tehnyt tälle blogille omat FB-sivut, mutta siellä on tykkääjiä surulliset 33 kpl enkä edes juuri koskaan muista linkittää näitä juttuja sinne, joten se tuskin selittää noinkin montaa sataa tulemista tänne sieltä. Ja sitten tuo kaksplus.fi... Voi apua. Aihetta olen käsitellyt aiemmin jo täällä.

Viimeiseksi tutkaillaan blogin suosituimpia kirjoituksia ever:

No eipä yhtään yllätä mikä kirjoitus on saanut huikeasti paljon enemmän "lukijoita" kuin muut kirjoitukset. Nyt on pakko myöntää, että itse olen kerjännyt. Mutta silti. Hei kamoon... Toiseksi suosituin kirjoitus on se, johon eniten tuntuu tulevan roskakommentteja, joten nuo kävijät taitavat olla jotain spämmirobotteja. Lopuista en osaa sanoa muuta kuin että ehkä runebergin torttujen valmistajien ja Siwan kannattaisi tarjota minulle jotain sponsorisopimusta. Jaa ei enää kannata?

Noin. Nyt on saatu kulutettua sunnuntaista ehkä yksi tunti. Vielä aika monta jäljellä. Mitähän sitä nyt tekisi? Siivoaisi? Menisi ulos? Jotain muuta, mitä?

I said who baby, who do you love?

Kuulkaas. Rupesin tässä ihan miettimään. Että kun ihmisillä on aina olevinaan jonkinlainen "maku" miesten tahi naisten suhteen. Että tykkää pitkästä tai paksusta tai tummasta tai vaaleasta. Niin onko se maku sittenkään edes totta? Siis kun miettii, että jos ylitajunta (vrt. alitajunta) sanoo, että tykkää blondeista, joilla on isot tissit, ja sitten kuitenkin jatkuvasti seukkaa a-kuppikokoisten harmaavarpusten kanssa. Että alitajuisesti tykkääkin juuri semmoisista naisista eikä niistä, joista luulee tykkäävänsä. Tajuatteko, mitä tarkoitan?

Tämä tuli mieleeni, kun kävin päässäni lävitse yhtä keskustelua, jonka taannoin kävin yhden mieshenkilön kanssa. Hänen tunnettu naishistoriansa koostuu tummista, lähes mustahiuksisista ja persevistä naisista. Kuitenkin hänen naisihanteensa on Charlize Theron ja Scarlett Johansson tyyppinen. Sanoinkin hänelle, että äkisti voisi kyllä luulla sinun tykkäävän tummista naisista, johon tyyppi naurahti vain, että niin. Kirpaiseehan se tämmöisenä tummaverikkönä, ettei sittenkään ole se unelmien nainen vaan "ihan kiva".

Minuun itseeni taas vetoavat enemmänkin tummat miehet. Ja varsinkin pitkät tummat miehet, joilla on törkeän kauniit silmät. (Yleensähän ihmiset kokevat kauniit silmät luotaantyöntävinä, heh heh, olenpas uniikki [en se rap-artisti]). Mutta toisaalta, kun omaa mieshistoriaani katson taakse päin, niin onko siellä ollut yhtä ainutta tummaa miestä? Eipä ole^(*. Kaikki ovat olleet vähintäänkin sellaisia perussuom... tavallisia suomalaisia maantienruskeita tai vaaleampiakin. Osa on ollut pitkiä ja osa ihan tasamittaisia. Ja sinisilmäisiä, mutta ihan silleen tavallisella tavalla. Ja aivan hyviä jokainen.

Niin että löytyykö tästä maailmasta oikeasti joku (joka ei ole sikarikas tai David Beckham), joka oikeasti riiustelee juuri sen näköisiä naisia/miehiä, joiden sanoo olevan omaa tyyppiään? Tai onko sellaisia kaikkiruokaisia, joilla ei varsinaisesti ole mitään tiettyä makua?

Ja tämä koskee nyt aivan puhtaasti ihmisten ulkoisia ominaisuuksia. Muistamme toki, että sisäinen kauneus on se, joka rokkaa.

*) Se muutaman vuoden takainen kitarapoika oli kyllä kaikkea tuota: tumma, pitkä ja törkeän kauniit silmät. Sen lisäksi hän oli myös sisäisesti kaunis ja wannabe-muusikko. Luultavasti olisin jäänyt auton alle heti seuraavana päivänä tai jotain yhtä epäonnista, jos olisin saanut sen saaliin pyydystettyä. Että ehkä ihan hyvä näin.

21. working

Why, yes I am.

***

Olen viime päivinä unohtanut edes katsoa noita kuva päivässä -haasteen aiheita. Tänään osuikin sitten näppärästi kohdilleen.

Our subject isn't cool but he fakes it anyway

Tsekkailin tuossa Tammerfestien Ratinan pääkonserttien esiintyjäkaartia (Elokuu, Haloo Helsinki!, Ismo Alanko, JätkäJätkät, Klamydia, Mokoma, Petri Nygård, Viikate, Cheek, Disco Ensemble, Elonkerjuu, Eppu Normaali, J.Karjalainen, Kaija Koo, Laura Närhi, Von Hertzen Brothers, Irina, Jonne Aaron, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Kotiteollisuus, PMMP, Popeda, Stella ja Yö) ja mietin, että mitä hittoa minä sitä Pää kiitä dissaan sen takia, ettei se ole "riittävän punk". Onhan se nyt varmaan kuitenkin parasta (heti Pertti Kurikan nimipäivien jälkeen) mitä kotimaisella rock-skenellä on tarjota tällä hetkellä. Ei se silti tarkoita, että se olisi hyvää, mutta parasta... Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en kyllä tiedä minkälainen kotimainen nimi pitäisi festeillä olla, että pompahtelisin innosta pari kertaa ilmaan. En tiedä onko vika minussa vai kotimaisen musiikin tasossa ja laadussa. En vaan keksi, mistä olisin tällä hetkellä halukas maksamaan. Jaakkoa & Jayta ei lasketa, koska se on niin paikallinen, että sitä näkee ilman festejäkin. Onneksi! Toivon, että Tammerfestien klubikeikoille tulisi edes jotain vähän raikkaampaa tarjolle. Sitä paitsi sataa kuitenkin, niin harmittaisi vaan värjötellä jossain Ratinassa.

Töissä on ollut ihan kivaa, vaikka olenkin väsynyt vanha akka. Olen siinä iltakuuden ja kahdeksan välillä aivan kellotaulu seis, mutta odotapas vaan kun ilta etenee niin pitkälle, että voisi mennä nukkumaan, niin eipä väsytä enää eikä uni tule. Kauhulla odotan kesäaikaan siirtymistä ensi viikon viikonloppuna. Kesäaika ei muuten vaikuta elämääni millään tapaa, mutta vihaan niitä pimeitä aamuja. Nyt kun on aamulla herätessä jo valoisaa, parin viikon päästäpä ei enää olekaan. Onneksi minulla on tällä erää vain kaksi työpäivää kesäajassa, joten ehkä saan itseni aamulla kammettua ylös sängystä.

Ensimmäinen työpäivä oli sekä mairitteleva että hiukan kiusallinen. Koska olen kutistunut melkolailla sitten viime kesän, niin se myös totisesti herätti huomiota. Miten, paljonko, miksi jne. olivat aika yleisiä kysymyksiä päivän aikana. Kehuja sateli vuolaasti. Jotkut jopa äityivät onnittelemaan, mikä tuntui vähintäänkin kornilta. Hirmusti onnea, kun olet ollut ennen tosi läski ja nyt olet enää vain vähän läski, jipii! No ei vaines, ymmärrän hyvän tarkoitusperän, mutta onhan se samalla jotenkin huvittavaa. Vähän niin kuin sekin, kun onnitellaan, kun joku on alkanut seurustella. Että awww, vihdoin se on saanut jonkun huijattua suhteeseen kanssaan, ennen se oli niin yksinäinen ja onneton reppana. Ihan kuin olisi jotenkin huono juttu olla sinkku. Ei kukaan onnittele siitä, että on onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä eikä tarvi tapella jonkun kanssa jatkuvasti siitä, mistä kohtaa hammastahnaa pitää puristaa tai miten päin vessapaperirulla laitetaan telineeseen.

Hyvästä tarkoitusperästä tulikin mieleeni ehkä erikoisin kommentti, jonka sain eilen yhdeltä miespuoliselta työkaveriltani, joka — myönnän — on nähnyt minut alasti. Asiallisuus on siis suhteestamme kaukana. Hänen kommenttinsa oli, että "se on muuttunut". Naurultani en saanut selvitettyä kovin tarkasti mikä "se" tarkalleen ottaen oli, mutta jotenkin oletin, että kyse oli takapuolestani. Sen verran lisäselvyyttä kuitenkin sain, että muutos on ollut parempaan suuntaan. Yritin tietysti narauttaa miesparan vihjailemasta, että ennen siinä olisi sitten ollut jotain vikaa, mutta en saanut häntä kävelemään siihen ansaan.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin kiva nähdä ihmisiä välillä ja näyttää hyvältä (tai ainakin paremmalta). Huomasin myös, että täältä (työpaikalta) on tällä hetkellä talvilomalla oikeastaan jokainen, joka näistä hommistani mitään tajuaa. Luotto minuun on ilmeisesti kova, koska ovat uskaltaneet jättää minut ihan kylmiltään tänne yksin huseeraamaan. Kyllähän sekin vähän hivelee itsetuntoa, pakko myöntää.

Elämä on aika hyvää just nyt.

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää

Anteeksi nyt, kun olen taas vähän ankea tyyppi tai jotain. Olen nyt kuitenkin lievästi huvittunut netissä (lue: Facebookissa) kiertävästä uutisesta yhdestä arjen sankarista. Tämä arjen sankari on siis rekkakuski, joka on kiertänyt ojan kautta välttääkseen törmäyksen tielle sammuneeseen autoon ja tämän vuoksi säästänyt useita ihmishenkiä. Kyllä, ihan totta, enkä yhtään halua vähätellä tuota sankaritekoa, mutta... Eikös pääsääntöisesti ole tarkoitus, että ajoneuvo ehtii pysähtyä? Ettei tarvitsisi ajaa metsään, jos tiellä on liikkumaton objekti? En lukenut juttua sen tarkemmin, joten saattaahan olla, että tuo sammunut auto on tullut aivan yllättäin kulman takaa eikä ole enää ollut mahdollisuutta jarruttaa rajoitusten mukaisesta ajonopeudesta. Ja onhan tuolla liukastakin. Että ehkä ironiani menee tässä kohtaa aivan ohitse maalin. Tulin vaan tässä ajatelleeksi, että itsekin olen sellainen arjen sankari ja säästän ihmishenkiä ihan päivittäin pelkästään sillä, että en tartu auton rattiin. Hyvä minä!

Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista avautui tänään ihmisten allekirjoitettavaksi. Allekirjoituksia on kertynyt nyt jo yli 20.000 kpl. Hienoa! Allekirjoittamassa voi käydä sähköisesti täällä, mikäli omistaa verkkopankkitunnukset tai jonkun muun vahvan tavan tunnistautua. Allekirjoituksia kerätään varmaan jossain joskus paperillakin, mikäli sähköisesti ei kykene allekirjoittamaan. Lisätietoja kansalaisaloitteesta löytyy osoitteesta tahdon2013.fi. Että kaikki allekirjoittelemaan vaan, jos ette vastusta kyseistä kansalaisaloitetta. Itsekin allekirjoitan heti, kun vaan pääsen pankkitunnusteni kanssa samaan osoitteeseen.

Hyvää Minna Canthin (jolta päivän otsikko on lainattu) ja tasa-arvon päivää sulle ja mulle!

17. green

Helpoin ratkaisu näin Pyhän Patrickin päivänä olisi ollut mennä lähimpään irkkupubiin, ottaa tuopillinen vihreätä mitä vaan ja kuvata se. Minä kuitenkin kuvasin retkelläni nakkifakiirin kojun Keskustorilla. Sekin on vihertävä.

Tällaisena iltana vois vaikka itseensä rakastua ja haistattaa pitkät kaikille koko rahalla

Istun lauantai-iltana yksin kotona tosi pitkästyneenä. Hippajalkaa ehkä hieman kutkuttaisi, mutta en jaksa alkaa pyydellä ketään liikenteeseen. Tuijotan Facebookia, mutta en halua kirjoittaa sinne mitään itse tai kommentoida muille, ettei kukaan tajua, että istun yksin kotona enkä tee yhtään mitään. Ärsyynnyn vähän salaa, kun tyypit kertovat olevansa siellä ja täällä matkalla kohti nousuhumalaa. Minäkin tahtoisin. Lasissani on kirsikkasiideriä. Se on hyvää, mutta tuntuu, että jokaisella kulauksella vatsalaukkuun menee vaan kaloreita ja nautinto on tästäkin hommasta kaukana. Kalsarikännejä en ota, mutta yhden saan juoda. Tänä iltana. Televisiosta ei tule mitään. Tänäkään iltana. Kaikki on jotenkin tylsää.

Ulkona ei ole niin kylmä, etteikö voisi pitää ikkunaa auki. Asuntoni on liian lämmin ja tykkään raikkaasta ilmasta. Aina ilma ei ole niin raikasta, jos joku tyhjäkäyttää autoaan ikkunani alla. Kaupungin pimeydestä kuuluu välillä humalaisten ölinää. Jotain laulattaa. Niillä on kivaa vielä tässä vaiheessa, mutta odotetaanpas muutama tunti. Sitten tulee laskuhumala ja tappelut. Joku kirkuu ja toinen kiroilee kovaan ääneen. Kadulla autojen pakoputket pörisevät ja renkaiden nastat rapisevat jäiseen asfalttiin loputtomana virtana. Ainoastaan sunnuntaiaamuisin kaupunki on hiljaa autoista. Kesäaamuisin nautin sunnuntaista ja ikkuna auki heräämisestä, kun ketään ei liiku missään. Kymmeneltä kirkon kellot kutsuvat ihmisiä mukaan messuun. Siihen on mukava herätä, jos ei ole krapula.

Sitä paitsi flunssa ei vieläkään ole täysin poissa ja se aika kuukaudesta lähestyy. Kaikkialle sattuu. Vituttaa.

15. explore

"Kaikkee ei voi saada  
mut jotain kuitenkin.  
Heiluttaa voi aina 
häntää pientäkin!"

(Pekka Töpöhäntä)

Hädässä ystävän apu on hienoo

Kuva: Babble.com

Olisiko jollain hyviä vinkkejä toimivista syötteenlukijoista? Kun Google Reader kuulemma eläköityy heinäkuun alussa, niin jotain tarttis keksiä tilalle. Tai vaihtoehtoisesti eläköityä itsekin, kun sen nyt vielä voisi tehdä arvokkaasti.

***

Jonkun aikaa sitten luin jostain blogista vinkin, että jokaisen bloggaajan kannattaisi ostaa blogilleen oma muistikirja! Siihen voisi sitten kätevästi luonnostella ja hahmotella tulevia kirjoituksia sekä pitää kirjanpitoa mistä aiheesta olisi hyvä kirjoittaa milloinkin jne. Sain melkein vatsani kipeäksi kun nauroin tuolle ajatukselle blogin omasta muistikirjasta. Joo, ehkä se joillakin toimii, mutta miettikää nyt näitä minunkin aivo-oksennuksiani. Jos rupeaisin etukäteen hahmottelemaan ja suunnittelemaan, niin te ette kyllä ikinä lukisi täältä yhtä ainutta kirjoitusta. (Siitä voidaan sitten olla montaa mieltä olisiko se loppujen lopuksi lainkaan huono asia). Nytkin noita luonnoksiksi jääneitä kirjoituksia on jo ihan liikaa. Suhtauduin kyllä lievällä varauksella tuohon blogista lukemaani suositteluun, sillä bloggaaja mainitsi samalla saaneensa "blogilahjana" oman bloginsa logolla varustetun muistikirjan. Ei kai sitä turhaksi kehtaisi siinä kohtaa sanoakaan.

Olen muuten huomannut, että minun ei pitäisi koskaan sanoa, että seuraavaksi kirjoitan jostain aiheesta, koska se ei näköjään koskaan tule toteutumaan. Tässä lähiaikoina olen luvannut ainakin haukkua naapurit ja kirjoittaa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Onko näkynyt? Eipä ole. Jälkimmäinen on kyllä ollut jo viikkoja luonnoksena, ensimmäinen ei ole edes hahmotelmana aivojeni nurkassa.

Minulla on tasan kaksi tapaa kirjoittaa blogikirjoituksia. Ensimmäinen tapa on tämä mitä tässä nyt tapahtuu eli avaan Bloggerin tyhjän ruudun ja alan kirjoittaa välttämättä tietämättä mistä edes aion lopulta kirjoittaa. Silloin kirjoitusprosessi saattaa olla hidas ja mahdollisesti myös jotenkin teennäin. Tuntuu ehkä jopa vähän väkisin vääntämiseltä (nyt ei kyllä tunnu). Tällä tavalla syntyneillä teksteillä on suurin riski jäädä luonnokseksi. Tai ainakin niiden kommenttilaatikossa on melko hiljaista monesti.

Toinen tapa on se, että aivoni alkavat työstää tekstiä suoraan valmiiseen muotoon ja koko roska on parissa minuutissa valmis, kunhan ensin pääsen koneen ääreen. Näitä kutsun aivo-oksennuksiksi, koska niitä ne totisesti ovat. Esimerkkinä vaikkapa tuo maanantainen vatsamakkaroideni lyhyt historia. Silloinkin kyllä teksti jää joskus julkaisematta, jos se tuntuu liian henkilökohtaiselta tai nololta. Tässä prosessissa muistikirjasta voisi olla hyötyäkin, mikäli se olisi käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, koska aina ei ole mahdollista istahtaa koneen ääreen juuri silloin, kun teksti alkaa pulputa ja oma muisti on pahin viholliseni. Monesti nuo prosessit käynnistyvät joko vessassa tai juuri ennen nukahtamista. Olen jokusen kerran jopa noussut sängystä kirjoittamaan, koska muuten uni ei ole pystynyt tulemaan aivojen käydessä kierroksilla. Vessaan taas olen harkinnut sanelukoneen sijoittamista. Kynällä paperille bloggaaminen tuntuisi jotenkin väärältä.

Kolmas tapa on tietysti kaikenlaiset meemit ja muut hassutukset, jotka eivät edes vaadi mitään ajatusprosessia. Niitä on kyllä aika vähän nykyisin. Bloggaajat ovat selvästi laiskistuneet, sillä nykyisin on vaan niitä "kerro x määrä juttuja itsestäsi". Easy way out.

12. in the distance

Hämeen linna junan ikkunasta nähtynä ja kuvattuna. Kuvan julkaisu ehti lipsahtaa seuraavan päivän puolelle, kun ei ehtinytjaksanut aiemmin.

***

Tässä taudissahan kävi juuri niin kuin Maketsu ennusti. Eli hitaasta ja tuskaisesta yskästä seurasi jotain vieläkin pahempaa. No, eipäs nyt liioitella, mutta eilen luulin jo olevani parantumassa ja tänään, PAM! Nuha iski päälle! Nyt on kaulasta ylöspäin erittäin epämiellyttävä olo. Täytyy varmaan tehdä sarvikuonon kanssa aurinkotervehdyksiä kylpyhuoneessa ja sen jälkeen mennä nukkumaan, jospa tämä tauti tästä ja elämä voittaisi pikkuhiljaa.

11. important

Auringonvalo on erittäin tärkeätä kaiken elämän ja sen jatkuvuuden kannalta. Eipä mekään täällä kauaa sätkittäisi, jos aurinko sammuisi. Talvisin kyllä välillä tuntuukin siltä, että se on sammunut.

You spin me right round, baby, right round like a record, baby, right round round round

Kun nyt omasta navastani olen tykännyt kirjoitella (ainakin viimeiset kuusi vuotta), niin jatketaan samalla linjalla.

Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.

Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.

Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.

Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.

Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.

Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.

Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.

Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.

En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.

10. i want...

Mää tahon, että mun kärpäsloukku herää talviuniltaan!

Otin siis tänään Bärtilin pois talvilevolta. Jos muistatte Bärtilin viime kesän tolan, niin tällä kertaa huolestuttaa oikeasti, ettei se tuosta enää herää. Aiempina keväinä se on yleensä jo morjestanut minua pakastepurkistaan, mutta nyt ei merkkiäkään. No, odotellaan...

Olen lukenut hoito- ja elvytysohjeita, mutta eipä tuolle kauheasti voi mitään tehdä. Ennen kuin kaikki hyväntahtoiset "kärpäsloukuista en tiedä mitään, mutta anopinkieli minulla on joskus ollut" -tyypit tulevat antamaan hyvää tarkoittavia neuvojaan, niin kärpäsloukun lannoittaminen on ehdottomasti kielletty. Ainoa lannoitustapa on ne hyönteiset, mutta täällä kaupungin keskustassa ei juurikaan ole kärpäsiä tarjolla ja viime kesänä Bärtilin loukut olivat myös sitä myöten heikossa jamassa, ettei niihin olisi kärpänen päässyt vaikka olisi halunnutkin.

Myöskään isompaan purkkiin vaihtaminen ei ole tarpeellista. Multaa ei kannata vaihtaa ennen kuin loukku on hieman kasvanut, ettei se stressaannu liikaa. Sammaleesta taas ollaan eri mieltä, toisten mielestä se on ihan ok ja toisten ei. Minä en kuitenkaan tuota sammalta ole tuohon purkkiin laittanut, vaan sammal on tullut vuosien saatossa. Kesemmällä voisin yrittää istuttaa Bärtilin uuteen kasvualustaan, mutta jos se ei tuosta herää, niin turha kai mitään peliliikkeitä on enää tehdä. Sitten voin kävellä kukkakauppaan ostamaan uuden. Tai ehkä en, sillä kuten sanottua, nykyisessä asuinsijassani ei juurikaan riitä ravintoa kärpäsloukulle. Ellen sitten lähde ulos pyydystämään kärpäsiä ja tuo niitä elävänä loukulle. Kuulostaa palalta kakkua.

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

9. faceless self-portrait

Tukka edessä, elämä takana.

Hiukset on muuten mustat, vaikka tässä näyttävätkin ruskeilta. Paitakin on vaaleansini-musta. Tuo iPhonen etukamera on sen verran surkea, että kuvista tulee huonolaatuisia ja -värisiä.

Tässä vielä tämmöinen hempeä kokovartalokuva.

You got to be a woman, I got the feeling of love

Rakas päiväkirja!

Olen ollut yskässä. Keskiviikkoiltana alkoi tuntua hiekkapaperimaisia ominaisuuksia keuhkoissa. Samat tuntemukset jatkuivat torstain ja perjantain. Tänään lauantaina on oikeastaan ensimmäinen päivä kun yskin oikeasti eikä se enää vain piile saharan autiomaana keuhkoissani. Toivottavasti tästä ei pukkaa kunnon flunssaa (ei kai nyt enää tässä vaiheessa), koska tiistaina olisi sovittuna treffit maailman söpöimmän pojan kanssa. Siis kummipoikani, joka on 2-vuotias.

Outouksia on tapahtunut. Aiemman farkkupostaukseni jälkeen kävelin rohkeasti lähimpään vaatekauppaan (kyllä, kyseessä taitaa tosiaan olla itseäni maantieteellisesti lähin vaatekauppa, tai ainakin yksi niistä) ja nappasin hyllystä tuumakokoiset farkut siinä uskossa, että en taatusti saa puristettua itseäni niiden sisään. Olen siis tuumakokoisia farkkuja käyttänyt viimeksi ehkä 90-luvulla, eikä ehkä vähäisimpänä syynä se, että tuumat eivät ole enää riittäneet. Minähän olen ilmeisesti päärynätyyppinen vartaloltani, eli kaikki vaatteeni vyötäröstä ylöspäin ovat aina olleet ihan ns. normaalikokoisia, mutta housuja on ollut vaikea saada vedettyä ylös asti, koska reidet ja perse. No niin, ihme siis kuitenkin tapahtui eilen ja sain ne farkut päälleni helposti, käyttämättä mitään liukasteita tai kenkälusikoita. Tuijotin itseäni pukuhuoneen peilistä ja kysyin, että mitä helvettiä? Pakkohan ne mieltäni imartelevat ja itsetuntoani hivelevät farkut oli sitten ostaa, vaikka ne eivät aivan budjettiini olisi sopineetkaan. Onpahan sitten ainakin siistit housut laittaa töihin jalkaan.

Saapuneen köhän vuoksi en ole tiistain jälkeen treenannut yhtään. Tiistain spinnitunnilla reiteni olivat jo pienestä vastuksesta niin maitohapoilla, että se tuntui melko käsittämättömältä. En - vaan - jaksanut. Syytin tilanteesta pyörää, joka oli uusi ja vieras, kun joku toinen oli ehtinyt varata vakipyöräni. Ehkä syy oli kuitenkin vain siinä, että kroppani oli vaan niin väsynyt. Nyt olen siis neljättä päivää tekemättä mitään ja kas, painoni on pudonnut yhdessä (1) viikossa yli kolme (3) kiloa. Mitä helvettiä nyt taas? Kroppani toimii jotenkin kaikkien logiikan lakien vastaisesti. Tai ehkä ei. Todennäköisesti se toimii fysiikan lakien mukaisesti, mutta oma logiikkani ei riitä tajuamaan, miksi urheillessa painoa putoaa hädin tuskin puoli kiloa viikossa ja sohvalla maatessa yhtäkkiä seitsenkertaisen määrän. Ruokahalunikaan ei tietenkään ole tämän keuhkotaudin vuoksi ollut aivan normaali, joten vähän jännää tuleeko noista paljonkin takaisin kun jatkan treenaamista ja sen myötä tankkaamista. Mutta tulee jos tulee, c'est la vie.

Pahoittelen, jos teitä kyllästyttää tämä elämäntapa- ja painonpudotushehkutukseni täällä, mutta tämä on minulle itselleni aika iso juttu tällä hetkellä. Itsetunto nousee samaa tahtia kuin paino putoaa. Rahkaa ja raejuustoa en kuitenkaan ole syönyt moneen viikkoon.

8. favourite

Tampere on kyllä epäilemättä yksi lempparikaupungeistani.

It's not easy love but you've got friends you can trust

Tänään paistoi aurinko. Tässä kaikessa käpyrauhaseni aiheuttamassa keväthypessä pysähdyin ajattelemaan, mutta sitten se meni aika nopeasti ohitse.

Ei kun siis ihan oikeasti. Ajattelin, että tämä bloggaaminen on ehkä parasta, mitä olen viimeiseen kymmeneen vuoteen alkanut tehdä. Olin melkein pakahtua siihen onnen tunteeseen. Tämähän on rikastuttanut elämääni ihan törkeästi. Enkä tarkoita nyt, että tämä turhanpäiväinen sonnan suoltaminen tänne omaan blogiin olisi se rikkaus, vaan te ja ne tyypit, joihin olen tutustunut tätä kautta. Ilman bloggaamista olisi aika hurja määrä tyyppejä, joita tuskin koskaan olisin edes tavannut.

Koska olen luonnontieteilijä, niin tietysti laskin montako tyyppiä olen tavannut tätä kautta. Tarkoitan nyt siis niitä, jotka olen nähnyt silmästä silmään. Hataran laskutoimitukseni perusteella niitä on 15 kpl. Saatoin unohtaa jonkun, mutta koska en rupea nimeämään ketään tässä, niin kukaan ei voi loukkaantua siitä, jos juuri hän unohtui. Laskemista vaikeutti hieman myös se, että osasta ei enää meinaa edes muistaa mitä kautta on alunperin tutustunut. Toisia näkee useammin ja toisia harvemmin, mutta yhtä kaikki, ihania ihmisiä.

Sitten on vielä niitä tyyppejä, joita minulla ei ole ollut ilo tavata face-to-face, mutta jotka haluaisin ja ehkä vielä joskus tapaankin, ja joita pidän kuitenkin ystävinä tai kavereina sekä kaikin tavoin huippuina tyyppeinä. Niitä on ainakin kymmenen. Kanarialinnun keskittymiskykyni herpaantui puolivälissä laskua, joten varmasti enemmänkin.

Ja sitten olette vielä tietysti te kaikki lukuisat viehättävät hahmot, joiden oikeasta henkilöllisyydestä minulla ei ole hajuakaan ja joiden kanssa kontaktit rajoittuvat vain tänne blogistaniaan. Mutta niinhän noiden edellä mainittujen tyyppien kanssakin on alunperin ollut.

Ja sitten on muutama tyyppi, joihin ei enää saa yhteyttä mitään kautta, ja joita vähän kaipaan. Mutta tällaista tää on, elämä.

Tässä koko kirjoituksessa ei ollut mitään järkeä, mutta eipä ole minussakaan ollut näinä päivinä.

7. fear

*)

Minun pitäisi parin viikon päästä mennä pariksi viikoksi töihin. Kävin eilen vaatekaappiani lävitse, jos sieltä vaikka löytyisi jotkut työkuntoiset housut. Farkuilla kun on tapana rispaantua lahkeista niin, ettei niitä oikein kehtaa käyttää missään virallisissa yhteyksissä. Siis joo, joko minulla on lyhyet jalat (olen perinyt isämme persjalkaisuuden, kun siskoni taas on perinyt äitimme pitkäsäärisyyden, mutta ei kai kukaan väittänytkään elämän olevan reilua) tai farkuissa pitkät lahkeet, mutta aina ne laahaavat maata. Joissain merkkifarkuissa tietysti on lahkeen pituus jopa valittavissa, mutta en ole sillä tavoin hifistelijä, joten lahkeeni ovat aina liian pitkät.

Vaatekaapistani taisi löytyä yhteensä kahdettoista (12) farkut. Yhdet on sellaiset, joita käytän lähes päivittäin kotoani poistuessa (ja rehellisyyden nimissä ne eivät edes olleet vaatekaapissa vaan tuolissa). Hyvät mutta rispaantuneet. Tosin olen ne joutunut vyöllä varustamaan, jotta tätä nykyä pysyvät ylhäällä. Yhdet farkut on uusimmat ja vähiten käytetyt housuni, jotka ovat täydelliset 70-luvun leveälahkeiset farkut, mutta lahje on niin leveä (ja liian pitkä), että kengät peittyvät kokonaan niiden alle ja lahje laahaa maata sekä etu- että takaosastaan(*. Seitsemät farkut olivat auttamatta liian isot. Laskin mielessäni kuinka paljon rahaa niissä on mennyt kankkulan kaivoon. Muutama satanen ainakin. Toki olen niitä joskus käyttänytkin. Sitten oli vielä parit farkut, jotka ovat väljät, mutta sopivat aivan hyvin esimerkiksi johonkin remppa- ja muuttohommaan. Harmi vaan, että en ole remppaamassa enkä muuttamassa. Yhdet kohtuullisen vanhat farkut olivat melko sopivat, mutta niiden malli on kyllä niin viime vuosikymmeneltä, ellei jopa -tuhannelta, etten niitä töihin kehtaa laittaa.

Mikäkö oli pointtini? No se, että toivottavasti maaliskuun lopussa ei tule enää mitään shokkipakkasia, jotta tarkenen mennä hame päällä töihin.

Kaupasta saa farkkuja, te sanotte? No niin saa, mutta ensinnäkään ei ole rahaa ja toisennakaan ei ole mitään järkeä ostaa nyt uusia housuja, ellei tosi halvalla saisi. Ja farkkuja harvoin saa. Nimittäin optimistina uskon kesän lähestyvän huimaa vauhtia ja kuka nyt kesällä housuja pitää? Lisäksi sisäinen optimistini kuiskuttaa, että jos nyt ostaisin housut, niin ihan pian ne taas olisivat liian isot.

Ai niin, onhan sitten vielä kahdet "motivaatiofarkut", jotka äidin jäämistöstä otin itselleni. Ne ovat siis kovin nuorekkaan näköiset farkut enkä muista äidin koskaan pitäneen niitä (koska liian nuorekkaat). Ne taas eivät mahdu päälleni vielä. Sitten kun mahtuu, niin taidan palkita itseni pullolla kuohuvaa!

Nuo kuvat eivät jotenkin edes kerro koko totuutta siitä, miten löysät nuo housut ovat. Pehmo-Ihaani mahtui noihin alemman kuvan farkkuihin yhtä aikaa kanssani, mutta siitä en saanut käsivaralla otettua kuvaa. Lahkeiden pituuden nuo kuvat taas paljastavat paremmin kuin hyvin.

***

Tämä oli vähän erilainen kuva päivässä -juttu. Se haasteaiheen pelko taitaa tulla siitä, että en tiedä uskallanko heittää noita farkkuja (7 kpl) pois ja pelkään, että jonain päivänä tuon kokoiset housut ovat minulle taas oikein sopivat, jos ei jopa tiukat.

6. chair

Minähän olen tunnetusti siisti ja järjestelmällinen ihminen. Öhöm... Tai sitten en. Tämä nojatuoli toimii yleensä käyttövaatetelineenä. Vieraita varten tyhjennän tuolin nopeasti vaatekomeron puolelle. Pyykkipäivänä tuosta on sitten kauhean kätevä vain napsia sopivan väriset vaatteet pesuun eikä tarvitse erikseen mitään lajittelusysteemiä, hahhaa!

5. under

Under construction eli hiusten värjäys prosessissa. Jos sinne passikuvaankin kehtaisi mennä.

I'm countin' the cattle: 1, 2, 3, 4, 5...

Melkoista jonottelua ja odottelua tämä elämä.

Minun pitäisi hakea poliisilaitokselta jonkinlainen virallinen todistus henkilöllisyydestäni, koska sekä henkkarini että passini menevät pois voimasta parin viikon päästä. Koska olen vetkuttelun mestari (koska ennen henkkareiden hakemista pitäisi mennä passikuvaan ja ennen passikuvaa pitäisi käydä kampaajalla jne.), sain vasta tänään aikaiseksi alkaa varata aikaa poliisin lupapalvelusta. Lo and behold, eihän siellä olekaan vapaita aikoja ennen kuin viikolla 12, jolloin en yksinkertaisesti pysty menemään, koska olen töissä. Joudun siis tällä tai seuraavalla viikolla menemään poliisilaitokselle jonottamaan, niin kuin muutkin luuserit, jotka eivät ole ajoissa tajunneet varata aikaa itselleen netistä. Kunhan nyt ensin saan käytyä siellä passikuvassa.

Tampereella vaihtuu bussikortit uusiin ja tässä nyt on ollut varmaan pari-kolme vuotta aikaa vaihtaa vanha kortti sellaiseen uuteen hienoon matkakorttiin. Arvatkaa olenko vaihtanut? Aaaaivan, en ole. Nyt aikaa kortinvaihtoon onkin yllättäin enää muutama viikko ja liikennelaitoksen palvelupisteessä järjettömät ruuhkat. Sekaan on mentävä jonain aamuna mahdollisimman pian. Bussikorttia tarvisen kuitenkin aktiivisesti parin viikon päästä (ne työt).

Eilen sain pankilta oudon kirjeen, jolle en keksinyt mitään järkevää selitystä. Nordean asiakaspalvelulle on annettava pisteet siitä, että se on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa. Siispä sinne soittelemaan. En tahtoisi olla naissovinisti, mutta sain keskustella puhelimessa kahden eri miespuolisen pankkivirkailijan kanssa. Molemmat olivat aivan yhtä kuutamolla. Aloin olla kohtuullisen kireä ja huokailla kovaäänisesti puhelimessa, kun hommaan ei tuntunut tulevan mitään järkeä. Joku oli pankissa säätänyt asiaa, jonka juuri joulukuussa olin mielestäni kertaalleen selvittänyt, ja nyt jouduin käytännössä vääntämään samasta asiasta uudestaan. Virkailija ei keksinyt syytä tapahtuneelle eikä muka voinut myöskään korjata sitä. Eihän se hänen vikansa ollut, mutta jouduin silti hieman tylyttämään puhelimessa. Olin jo viittä vaille valmis luovuttamaan, kun touhu tuntui niin epätoivoiselta, kunnes virkailija päätti vielä konsultoida kollegaansa, varmaan jotain naista, ja lo and behold again, asia järjestyi käden käänteessä. Lopulta asiakaspalvelija pahoitteli pitkää odotustani ja heidän mokaansa sekä lupasi korvata puhelinkuluja 5 euron edestä pankkitililleni. Puhelu kesti 33 minuuttia.

Viikko sitten kävin verikokeissa ja samalla varasin puhelinajan lääkärille, jotta hän voi sitten kertoa tuloksista sekä mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Sain puhelinajan huomiselle. Lääkäri soittaa minulle kahdeksan ja kolmen välillä. Kohtuullisen kokoinen aikahaarukka, etten sanoisi. Onneksi voin olla kotona päivystämässä puhelimen ääressä koko päivän. Vaikka tokihan tuo matkapuhelin kulkee mukana, siksihän se on matkapuhelin, mutta esimerkiksi suihkussa en uskalla aamulla käydä, koska lääkäri aivan varmasti soittaa juuri sillä välin. 

Kyllä välillä tekisi mieli syrjäytyä ja ruveta elämään ilman mitään siteitä tähän yhteiskuntaan.

3. key

Avain...

... ja kenkä!

The world is in a crazy, hazy hue

Tämä kevät ja lisääntyvä valo alkaa käydä käpyrauhaseeni toden teolla. Hetken aikaa se oli jo ihan rauhallinen, mutta nyt se on aktivoitunut taas. Esimerkiksi näin viime yönä unta Tuomas Holopaisesta ja vieläpä lupauduin hänen vaimokseen. Lupaan ja vannon, etten ole koskaan hereillä ollessani tuntenut mitään romantillisia fiiliksiä Tuomasta kohtaan.

Olen myös ilmeisesti valve-elämässä kajahtanu ja haikailen suuntaan jos toiseenkin. Tämä haikailukin tuli ihan puskista. Muutaman vuoden takaisen kitarapojan kuvioista poistumisen jälkeen olen luullut, että olen menettänyt kykyni haikailuun. Onneksi, jos ja kun tämä haikailu ei aiheuta toimenpiteitä tahi vastakaikua, voin syyttää kaikesta kevättä ja yliaktiivista käpyrauhastani. Sitä paitsi minun tapani heitellä verkkoja vesille on niin hienovarainen, että mahdolliset kohteet tuskin edes huomaavat niitä verkkoja. Samaan aikaan toisesta suunnasta saan jatkuvasti vonkausviestejä eikä yhtään kiinnostaisi. Miksi, oi miksi kysyntä ja tarjonta ei voi elämässäni koskaan kohdata?

Toki sitä kitarapoikaa haikailen varmaan lopun elämääni (ellei parempaa ilmaannu), mutta eiköhän ne 6000 kilometriä välillämme hoida hommansa. Että jos miehet eivät osaa lukea minun merkkejäni, niin en minäkään kyllä osaa lukea miesten merkkejä. Silloin 2010 keväällä olin niin varma, että tyyppi flirttailee kanssani. Tai tokihan sitä saa flirttailla ilman että heti halutaan se punainen tupa ja perunamaa, mutta siis nimenomaan minun kanssani. Vaikka oltiin isommallakin porukalla tai hengailin jossain toisen tytön kanssa, niin se kohdisti huomionsa minuun. Minuun. Muistan vieläkin sen syvänsinisen katseen, joka porautui silmiini, ja vatsanpohjasta kouraisee. Ja sitten... ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vaikka muistelenkin pelkällä lämmöllä tuota aikaa, niin tuleehan sitä silti vähän hölmö olo, kun ilmeisesti olinkin kuvitellut kaiken omassa päänupissani. Miehet. Perkele.

Olen kyllä luvannut itselleni, etten rupea mihinkään ennen kuin tämä kuntoprojekti on valmis. Tai ei kai se valmis ole koskaan, mutta edes sellaisessa jamassa, ettei ainakaan tarvitse riisuutua säkkipimeässä, jos joku toinen on läsnä, heh heh. Nyt on vaan sen projektin suhteenkin ollut kohtalaisen vaikeata eikä muutamasta viime viikosta kauheasti ole jälkipolville kerrottavaa. Motivaationi on varmaankin lähtenyt jonnekin hiihtelemään, ei ainakaan täällä ole näkynyt. Noroviruksen tuomasta pika-avustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Nyt on ryhdistäydyttävä ja palattava ruotuun. Mutta onko ihan pakko syödä sitä rahkaa?

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä pumppaamaan rautaa. Penkistä nousee yhä vain se 30 kiloa. Jos sitäkään enää tänään.

2. i made this!

Tänään en ole tehnyt paljon muuta kuin sotkua ja ruokaa, joista jälkimmäisen kuvasin.

Tämä kuuluu nyt niihin väkisin väännettyihin haarukkakuviin, mutta eipä tässä ole tullut tehtyä niin monenlaista. Meinasin ensin tehdä lumiukon, mutta pakkasta oli liikaa ja viima hyytävä. En ole tehnyt kovin montaa munakasta elämässäni, tämä oli ehkä lajissaan toinen (tai kolmas, jos kotiteollisuustaloustunneilla^(* on tehty munakkaita?), koska olen jostain syystä kuvitellut, etten tykkää munakkaista. Ihan hyväähän se oli.


*) Kirjoitin ensin ihan oikeasti kotiteollisuustunneilla, kunnes tajusin siinä olevan jotain vikaa. Oli ihan pakko googlata mitä se "köksä" oli oikealta nimeltään, kun en millään muistanut!

Oi Emma, Emma

Muutama sananen eilisestä Emma-gaalasta. Niin, nämä kaikki kotimaiset gaalathan on katsottava, vaikka ne tuottavatkin enemmän myötähäpeää (jos sellaista harrastaisin) kuin positiivisia fiiliksiä.

Ensinnäkin ne juontajat. Malli Anne Kukkohovi ja XL5-Mika. No okei, se Mika on "ihan kiva", mutta se Kukkohovi... Apua. Ensinnäkin se pökki ja töni sitä itseään puolet pienempää XL5-Mikaa koko gaalan ajan ja sen lisäksi kiljahteli noin 2536 kertaa juontojensa alussa, lopussa ja keskellä. Silleen "wohoo" tai lähinnä "wouh" -tyyppisesti. Facebookissa suunniteltiin kavereiden kesken juomapeliä, jossa saisi ottaa huikan joka kerta kun Anne Kukkohovi kiljahtaa, mutta kellään ei olisi ollut riittävästi viinaa saati sitten viinapäätä siihen hommaan. Kun kyseessä oli kuitenkin Ylen kanavilla oleva gaala, niin miksei sitä olisi voinut juontaa jotkut YleX:n juontajat, kuten vaikka lle Uusivuori ja... Ile Uusivuori?

Seurasin gaalaa taas Twitteristä siinä samalla ja yleisöpalkinnon jaon jälkeen aloin ihmetellä outoa kuhinaa Twitterissä. Menellään saattoi olla joku "1D"-skandaali. En yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse ennen kuin pengoin hieman syvemmältä. On olemassa siis joku brittiläis-irlantilainen poikabändi (nimenomaan poika-, ei mies-) nimeltään One Direction, joka on tullut kolmanneksi sikäläisessä X Factorissa. Never heard, mutta nyt tämän bändin olisi pitänyt voittaa yleisö-Emma. Nuoriso oli Twitterissä (en edes tiennyt, että nuoriso käyttää Twitteriä) todella järkyttyneitä, kun Elonkerjuu korjasi potin. Suomi ei kuulemma näköjään halua mitään kovia bändejä tänne keikalle. Hahahaa... No jos se yhdestä Emma-patsaan voitosta tai voittamatta jäämisestä on kiinni, niin ehkä ei kannata vaivautuakaan. Vaikka Elonkerjuun voitto kertoi jotain samaa, kuin Salkkari-leffan yleisöpalkinnon voitto Jussi-gaalassa, niin olin silti tyytyväinen, ettei Lauri Tähkä voittanut tällä kertaa. Buahahaa.

Sitten on vielä hiukan ruodittava yhtyettä ja ilmiötä nimeltä Pää kii. Siis mikä juttu tää nyt on? Onko Pää kii oikeasti jengin mielestä hyvä "punkbändi"? Pää kii voitti ainakin kriitikkopalkinnon Emma-gaalassa. Jep jep. Siinä vaiheessa kun suuri yleisö ja kriitikot tykkäävät, niin voi melko turvallisin mielin todeta, että touhusta on punk kaukana. Niin kuin Apulannan (josta myös nykyisin on punk kaukana) Toni (joka on tähän asti boikotoinut Emma-gaalaa, muttei näköjään enää) sanoi palkintoa pokatessaan: "Ainahan se on näin, että jos meidän bändi voittaa jotain, niin se kertoo siitä, että asiat on todella synkällä tolalla". En tiedä tarkoittiko Toni sitä, että bändin kannalta synkällä tolalla, mutta itse lähtisin tulkitsemaan sen niin. Hiukan kyllä Pää kiin dissausmielialaani heikensi se, että ne olivatkin ottaneet Tehis-Oton laulamaan Emma-gaalaan, joten samaan aikaan inhosin ja rakastin. Koska Otto on vaan aika ihana, vaikka voissa paistaisi. Mutta ei paisteta.

Eipä sillä, saahan siitä Pää kiistä tykätä, jos ei ole elämässään erityisen punk-orientoitunut, mutta meikäläiselle punk on aina jotain vähän enemmän ja Pää kii on yhtä punkia kuin vaikka joku Juustopäät, jota hypetettiin 90-luvulla. Sitä paitsi Pää kiin kiitospuhekin oli jotenkin vaivaannuttava, kun keski-ikää lähestyvät miehet (bändin nokkamies Teemu Bergman on minun ikäiseni, joten saan sanoa noin) yrittävät leikkiä nuorta ja rebeliä kiittämällä esim. äitiä joka lainasi autoaan yms. Oikeasti kuitenkin käyvät puku päällä oikeissa töissä ja ajelevat leasing-autoilla.

No, tuo nyt on tuota, että jos joku menestyy kaupallisesti, niin on myynyt sielunsa ja musiikkinsa eikä voi olla enää aito jne. Ei se minua haittaa, mutta joku tuossa Pää kii -hypessä nyt vaan vaivaa ihan suunnattomasti. Ehkä se, että meillä on oikeasti ihan hiton hyviä punkbändejä, jotka eivät koskaan saa minkäänlaista arvostusta missään gaaloissa, saati sitten kriitikoilta. Ilmeisesti ne vaan ovat vähän liian rajua kamaa suurelle yleisölle. Ja ennen kuin joku vetää tuon Otto-kortin esiin tässä kohtaa, niin tiedän, ettei Tehosekoitinkaan ole niitä katu-uskottavimpia bändejä, mutta eipä niitä punkbändiksi juuri olla tituleerattukaan sitten alkuaikojen.

No joo, se siitä. Ei minulla siitä Emma-gaalasta varmaan tämän enempää ole sanottavaa. Ei kun ai niin! Parasta koko Emma-gaalassa oli se, kun Tuure Kilpeläisen rumpali tai joku putosi lavalta! Sinne lavan taakse jonnekin lavasteisiin, humps vaan! Kerrankin jotain spontaania ja aitoa. (Tähän kohtaan silmänisku). Emma-gaalan voi muuten katsoa Yle Areenalta, jos tämän vuolaan ylistykseni jälkeen alkoi kiinnostaa.

Näköjään kun pääsin valittamasta mitäänsanomattomuudestani, niin joku tulppa poksahti ja tätä juttua alkoi taas tulla. Ehkä tarpeettomastikin. Niin, te ette tiedäkään, että tuolla luonnoksissa on puolivalmiina kirjoitelma joka koskee tasa-arvoista avioliittolakia. Ehkä julkaisen sen, kunhan valmiiksi saan, ehkä en.


Ps. Oletteko muuten huomanneet, että keskellä kaupunkia on punk?

1. L is for...

Laundry day!

March of the pigs

Harkitsen photo a day -maaliskuuhun osallistumista. Siis harkitsen. En ole varma saanko aikaiseksi, aivojumi on sen verran pahanlaatuinen. Haluaisin kuitenkin ottaa (ja instagrammata) jotain oikeasti kivoja ja hienoja kuvia, enkä mitään tylsiä väkisin väännettyjä kuvia haarukoista tai muista. Tänään tuo hienous ei ainakaan tule tapahtumaan, mutta toivottavasti jatkossa. Jätän ihan kylmästi päiviä väliin tai koko haasteen kesken, jos ei hotsita.

Tässä kuitenkin ne maaliskuun päivien aiheet:

Haasteen äitihän on siis Fat Mum Slim.

***

Äidistä tuli mieleen, että näin viime yönä (taas) unta, että lisäännyin. Porsin. Siis sain/olin saanut vauvan. Se oli tyttö. Olin unessa maailman huonoin hoitamaan sitä, vaikka parhaani yritin. Vaippa vuoti, jos ylipäänsä olin muistanut laittaa vaipan, enkä löytänyt laps paralle vaatteitakaan mistään. Kaikki mahdollinen meni pieleen. Ehkä parempi kaikkia maailman potentiaalisia vauvoja kohtaan, että en ole lisääntynyt.

***

Olen yrittänyt otsikoida nämä kuva päivässä -haastepostaukset niin, että otsikko jotenkin liittyisi kuukauden nimeen. Huomasin juuri, että maaliskuu on erittäin syrjitty kuukausi, mitä lauluihin tulee. Toki englanniksi löytyy kaikenlaisia marssilauluja (march), mutta ketään ei ole kiinnostanu laulaa maaliskuusta. Enpä ihmettele.

Niinpä lainasin otsikon sitten Nine Inch Nailsilta.

***

Oho! Olen muuten näköjään osallistunut kuva päivässä haasteeseen jo vuosi sitten maaliskuussa! Viime vuoden kuvat löytyvät saman valokuvamaaliskuu-tagin alta, jos haluaa vertailla vaikka kevään etenemistä. (En kyllä yhtään lupaa, että siellä on ainuttakaan kuvaa, josta näkee kevään etenemisen). Onpas vuosi mennyt nopsaan, vastahan minä aloitin.