Hei hoi hauki!

Hei taas! Minulla oli kiva viikonloppu. Olikos sinulla kiva viikonloppu? Mitä sinä teit? Oletko ollut terveenä? Minä en ole ollut terveenä.

Onnistuin vilustuttamaan itseni perjantai-iltana istuskellessani keskustassa kuuntelemassa Leningrad Cowboysia. Lämmintä kyllä oli yli 20, mutta olin ehkä jo ehtinyt tottumaan niihin 30 asteen helteisiin, niin eihän tällainen lämpöisten säätilojen ihminen tuollaisia äkillisiä viilentymisiä kestä sairastumatta. Ja kävi myös tosi viileä tuuli illalla.

Eilinen ja tänään ovat olleet niin kankeita päiviä kuin vaan olla ja voi. Aamuisin meinaan ihan väkisin nukahtaa bussiin, eikä sellaista ole käynyt kertaakaan aikaisemmin tänä kesänä. Myös töissä hereillä pysyttely on aika haasteellista. Silmät vaan lupsuivat. Nyt on sitä paitsi töissäkin niin hiljaista, että menisin loppupäiväksi kotiin viettämään saikkua, jos vaan jaksaisin. No, kyllä tää tästä.

Viikonloppu oli kiva pienestä flunssasta huolimatta. Meillä oli lauantaina blogityttöjen piknik, vaikka ei niitä enää blogitytöiksi laske, nykyisin ne ovat ihan ystäviä vain (mutta enpäs nimeä että ketkä, ähä ähä, saavat itse paljastella jos haluavat). Itä-Suomen vahvistuksemmekin oli saapunut sulostuttamaan seuraamme, joten täytyi oikein kilistellä skumppalaseja (tai -muoveja). Näimme illan aikana mm. pelledorkahypyn Hämeensillalta suoraan Tammerkoskeen ja kuulimme (onneksi tosi huonosti) Lauri Tähkän joikausta, joka aiheutti "sormet korviin ja kovaa lallatusta" -reaktion eräässä osanottajassa. (Olinko se minä?) En nyt sano muuta kuin että jos se Elonkerjuu on ensi vuonnakin Tammerfestin "pääsesiintyjä" (eli se lauantain vetonaula), niin käyn kopauttamassa festarin järjestäjiä kepillä takaraivoon. Jos ne tulisivat vaikka tolkkuihinsa.

Sunnuntaina meillä oli ohjelmanumerona Tammerfestin teltan purkaminen. Emme siis suinkaan itse purkaneet, vaan silmät pyöreinä seurasimme vierestä, kun sitä oli purkamassa tusina nuoria ja hyvin ruskettuneita paidattomia virolaispoikia. Seuraava kesän kohokohta onkin sitten maailmanpyörän pystyttäminen Keskustorille. Viime kesänä maailmanpyörän mukana Tampereelle tuli yksi tosi ihku poika, toivottavasti se tulee tänäkin vuonna. Voi sitä jälleennäkemisen riemua vuoden odottamisen jälkeen... (Siis minun puoleltani, se tuskin muistaa minua nähneensäkään koskaan.)

Kesä on kyllä ihmisen parasta aikaa.

I'm a loser baby, so why don't you kill me

Mistähän sitä tänään valittaisi?

Valittaisiko vaikka siitä, kun Aamulehti otsikoi eilen raflaavasti "Opiskelijat laiskottelevat, vain kolmannes opiskelee tarpeeksi". Uutisessa kerrotaan keskimääräisen opintosuorituksen mittarina olevan 45 opintopistettä ja opetusministeriön opetusneuvos Erja Heikkisen mukaan opintosuorituksia mitataan "varsin hellämielisillä mittareilla". En tiedä voiko tuohon sanoa muuta kuin että haistakaa home. Tsekkasin tuossa, että itse suoritin viime lukuvuonna 43 opintopistettä yhteensä, eli hiukkasen meni alisuoritukseksi, ja siitä huolimatta olin välillä oikeasti ihan tiltissä. Koko syksyn ja alkukeväänkin oli niin kiire ja kauheasti hommaa, että päässä kuului välillä vaan piipaa piipaa. Minähän en edes saa enää opintotukea, joten ilman vanhempieni jalomielistä avustusta en olisi mitenkään pystynyt opiskelemaan päätoimisesti. Jos olisin tehnyt töitä noiden viime lukuvuoden opintojen ohessa, niin olisin varmaan löytänyt keväällä itseni jostain hyvin pehmustetusta pyöreästä huoneesta etsimässä nurkkia.

Myönnän kyllä aiempina vuosina laiskotelleenikin, koska miten muutenkaan nämä opintoni olisivat kestäneet näin kauan. Mutta milloin sitä sitten nauttisi elämästä jos ei opiskeluaikana? Uraputkeen ehtii hypätä myöhemminkin. Ahdistaa ajatus elämästä, jossa töitä tarvii tehdä eläkeikään asti klo 8-16 ja lomaa on sen tasan viisi viikkoa vuodessa. Sitä paitsi silloin kun minä olen vanha, niin eläkkeelle pääsee vasta haudassa. Jos sittenkään.

Niin sitä vaan, että jos se on laiskottelua, että ei saa 45 opintopistettä vähintään, vaikka painaisi hommia niska limassa, niin olkoon sitten. Tokihan voidaan unohtaa ne pikkuseikat, että suurin osa korkeakouluopiskelijoista kai tekee töitä opintojen ohessa. Ja on tässä systeemissäkin hiukkasen vikaa. Kun kaikki kurssit on sijoitettu tiistaille-torstaille, ja yleensä siihen puolen päivän molemmin puolin, niin on aika tosi vaikea saada sijoitettua lukujärjestykseen niitä kaikkia. Ja kun on tutkintoon kuuluvia pakollisia kursseja, joita ei kuitenkaan järjestetä kuin joskus ja silloinkin rajoitetulla osanottajamäärällä. Tai kun opintopistemäärä vaan on ihan alimitoitettu kurssin teettämään työhön verrattuna. Hyi laiskoja opiskelijoita.

Enpä silti valita. Viime lukuvuosi oli varmaan paras koskaan elämässäni. Olin aika motivoitunut ja minulla oli välillä vähän liiankin kivaa. Mutta yhtään enempää en olisi jaksanut tai pystynyt.

Sitten kun vielä saisin taiottua sen gradun jostain, niin olisi kiva, mutta onneksi ei ole  m i t ä ä n   k i i r e t t ä.

Omg?

Pitäisiköhän huolestua Aamulehden toimittajien työolosuhteista? Onkohan niillä siellä liian kuuma ja saakohan ne riittävästi vettä? Vai onko ne kännissä heti aamusta alkaen?

Ja nyrpistellen nuuhki ilmaa kapitalistin karvainen kärsä

Tiedättekö mikä minua alkoi vituttaa juuri ihan tavattoman paljon? No ruoan arvolisäveron alennus. Ei siksi, että olisi kurjaa maksaa vähemmän ravintola-annoksesta, vaan siksi, että moniko ravintola on oikeasti laskenut ruokansa hintoja? Epäilen, ettei kovin moni.

Meillä on työpaikkaruokalana Sodexo, joka on laittanut arvonlisäveron alennuksen suoraan hintoihin ja myös S-ketjun ravintolat ovat kuulemma tehneet saman. Se on tosi hienoa ja arvostan. Mutta esimerkiksi McDonalds on laskenut vain jonkun surullisen tuplajuustohampurilaisen ja pirtelön hintoja. No voi toki joidenkin muidenkin annosten hinnat olla laskeneet, en ole tehnyt tutkimustyötä, mutta pääosin ei. Sama koskee kai aika monia muitakin ravintoloita. Luin tässä jostain kun Tamperelaisilta ravintoloilta oltiin kyselty asiasta, ja suurin osa perusteli hintojensa laskemattomuutta sillä, että hintoja ei olla nostettu pitkään aikaan. Just...

Luin äsken Taloussanomista, että Ranska alensi vuosi sitten omaa ravintolaruoan arvonlisäveroaan 14,1 prosenttiyksikköä. Todellisuudessa ravintolaruoan hinta laski Ranskassa keskimäärin 1,4 prosenttia. Samaisessa lehdessä kerrotaan, että ainakin Linnanmäki ja Särkänniemi ovat ilmoittaneet etteivät aio laskea ravintolaruokansa hintoja. Se on tosi hyvä, koska eihän se yhtään ylihinnoiteltua ole ollut tähän astikaan.

Siis mitä hyötyä oikeasti on jostain arvonlisäveroprosentin laskemisesta, jos suurin hyöty menee nyt vain ravintoloiden tuloksen parantamiseen eikä alennus hyödytä kuluttajia juuri mitenkään? Sekö tässä oli tarkoitus, kysyn vaan? Miksei joskus jollain voisi olla vähän munaa ja asetella lakipykälät niin, että ravintolat eivät saisi vetää sitä yhdeksää prosenttiyksikköä omaan taskuunsa. Luottokunta kuitenkin on ilmoittanut laskevansa lounasseteliensä arvoa, joten luottamusta hinnanalennuksiin näyttää löytyvän ainakin joltain.

Vähän samanlainen tapaus oli tässä yhtenä keväänä, kun Kela nosti opiskelijoiden ateriatukea. Näkyikö se korotus opiskelijaruokaloiden hinnoissa tai ruoan laadussa? Eipä näkynyt, ei. Ja heti seuraavana syksynä nousi hinnat.

Tviiuu, tviiuu.

Ps. Täältä voi tsekkailla, mitkä ravintolat ovat laskeneet hintoja ja mitkä eivät. Ja saa ilmiantaakin ravintoloita. Hihhei.

No need to think

Kolmen tunnin yöunien jälkeen töissä. Olen niin onnellinen. (Sarkasmia). Pääsinpähän kerrankin ainakin ajoissa paikalle, niin pääsen sitten myöskin ajoissa pois. Oma mokahan se tietysti ensin oli, kun en mennyt nukkumaan ennen kahta. Mutta perustelen valintaani sillä, että oli niin kuuma ja minun piti lakata kynteni ja ehkä vähän katsella telkkarista "julkkisten" huumevieroitusta. Sitten kun lopulta simahdin, niin heräsin viiden aikaan aamulla julmettuun olkapääsärkyyn. Ah, vanha ystäväni, olet siis palannut... Eihän siinä auttanut sitten kuin vetää nappia naamaan ja yrittää nukkua, mutta puolen tunnin päästä tulin siihen tulokseen, että on ihan sama vaikka nousisinkin sitten saman tien. Ja niin tein. Ja sitten istuin puoli tuntia kylmäkääre olkapäällä syömässä aamupalaa, kunnes alkoi vähän helpottaa. Nyt on ihan hyvä jo.

Eilen illalla (tai yöllä), kun Espanja lopulta pitkän ja puuduttavan jalkapallo-ottelun (josta en tosin itse katsonut kuin ihan lopun) jälkeen voitti sen maailmanmestaruuden, niin jengi kadulla alkoi huutaa siihen malliin kuin vähintäänkin Suomi olisi voittanut. Raivokasta huutoa ja mölinää kesti jonkin aikaa, kunnes jostain toisaalta kuului naisen huuto "turpa kiinni!!!" Olihan se nyt kuitenkin jo puolenyön aikaan silloin. Mölinä muuten lakkasi heti. Se oli yllättävää. Ne keskusta-asumisen hyvät ja huonot puolet. En ole ihan varma kumpiin tuo kuului.

Viikonloppu oli iloa ja onnea pursuava. Olin lauantai-iltana rakkaudessa neljään eri mieheen. (Oikeastaan tämän postauksen voisi lopettaa samantien. Tuohon ei voi olla enää mitään lisättävää.) Yhtään niistä en kyllä saanut kotiini raahattua. Eipä sillä, että olisin yrittänytkään. Miehiin on ihan hyvä olla rakkaudessa vain silleen kaukaa. Heti, jos ne päästää iholle, tulee ongelmia. Voin vaan kertoa, että yhdellä niistä oli maailman hienoimmat hiukset. Toisella oli ihan uskomattoman mustat silmät ja ihana nenä. Ja entä ne kaksi muuta? No ne olivat tietysti Jaakko ja Jay.

Minulla kävi lauantaina ihan mieletön säkä kun satuin huomaamaan, että ko. duolla oli samana iltana mahdollisesti kesän ainoa kotikaupungin keikka Telakalla. Minähän laitoin välittömästi sanan kiirimään viidakkorumpuja pitkin ja lopulta olimmekin illalla tyttöjen kanssa jammailemassa poikain tahtiin. Oli kuuma, oli päälle hyppiviä teinipoikia, paljaita varpaita ja lasinsirpaleita, oli hyvää musiikkia, älyttömän hyvä fiilis ja paljon rakkautta. Olenko jo maininnut, että rakastan Jaakkoa & Jayta ihan kauheasti? Sen suoran rakkaudentunnustuksen tosin ajattelin jättää johonkin vähän vähemmän ilmeiseen tilaisuuteen.

Keikan paras hetki oli ehkä se, kun Jay alkoi rumpupalikoilla rummuttaa Jaakon kitarankieliä. Niin että siitä tuli ihan oikeata musiikkia, kun Jaakko vaihteli sointuja vasemmalla kädellään. Ihan uskomatonta! En tiennyt, että niin voi edes tehdä. Jaakko tiesi, koska sanoi session jälkeen Jaysta, että "se on sitten ihana kun se tekee noin" ja heti perään Jaylle, että "oot ihana". Söpööööööö...

Jos ette ole vielä tajunneet, niin käykää oikeasti tsekkaamassa Jaakko & Jay livenä, jos ne joskus tulevat jonnekin teidän lähelle. En usko, että kadutte. Olisin ehkä maailman onnellisin, jos joku joskus kertoisi käyneensä tämän minun mahdottoman aivopesuni ansiosta niiden keikalla ja alkaneen tykätä. Minä ainakin olen vakuuttunut siitä, että olen Jaakon & Jayn musiikin ansiosta parempi (joskin ehkä vähän rasittavampi) ihminen. Olkaa tekin.

Ps. Laittaisin kuvan keikalta postaukseen, mutta valitettavasti olen töissä ja kuvat on kotona. Ehkä myöhemmin.

Pps. En osaa oikein enää kirjoittaa musiikista tänne blogiin. Olen ostanut hyviä levyjä ja käynyt hyvillä keikoilla, mutta olen ehkä menettänyt kykyni kirjoittaa niistä. Eipä sillä, että kukaan niitä nyt varsinaisesti kaipaisi.

Walk it off

Olen tällä viikolla kävellyt kolmena päivänä töistä kotiin. Internetin ihmeellisen reittihaun mukaan matka olisi noin yhdeksän kilometriä. On ollut hauska huomata, että ihan näinkin lyhyellä aikavälillä pystyy kunnon parantumisen näkemään suorastaan silmissä. Tai no jos ei näe silmissä, niin lihaksissa tuntee ainakin. Ensimmäisenä päivänä matka tuntui pitkältä ja olin illalla kotona ihan poikki, toisena päivänä en ollut enää oikeastaan ollenkaan poikki ja kolmantena päivänä matka tuntui jo melkein liian lyhyeltä.

Ilmat ovat olleet nyt niin ihania, joskin hiukkasen hikisiä, että käveleminen on ollut todella nautinnollinen kokemus. Varsinkin kun kuuntelee samalla hyvää rokkia mp3-soittimella ja meditoi välillä järven rannalla, niin siinä saa kummasti ajatuksensakin järjestykseen. Jos ette ole huomanneet, niin todella tarvitsen sitä järjestelyä tällä hetkellä. Tulin ajatelleeksi, että ilman musiikkia elämäni laatu olisi moninkertaisesti huonompaa. Ja sellaista surua ei olekaan, jota Jaakon & Jayn musiikki ei parantaisi. (Minä niin rakastan niitä. Pitäisiköhän se joskus kertoa niille päin naamaakin?) Toivottavasti ilmat pysyvät miellyttävinä koko kesän, niin voin jatkaa harrastusta, koska tässähän paranee samalla sekä fyysinen että henkinen kunto.

Siinä kävellessä tulin myös ajatelleeksi kaikkia tyyppejä, jotka ovat tavalla tai toisella sivunneet elämääni ja sitten poistuneet siitä. Ja miten niitä on välillä ihan ikävä. Ja kuinka en ole vielä valmis siirtämään tätä tuoreinta tapausta sinne ikävä-osastolle. Tajusin myös sen, että kaikki nämä ikävätyypit ovat miespuoleisia. Toki asiaan vaikuttaa varmasti se, että jokaisen niistä kanssa on jollain tasolla ollut jotain mikä ei ole pitänyt asiaa puhtaasti kaveripohjalla, mutta myöskin se, että tyttöjä harvemmin edes tarvitsee ruveta ikävöimään. Tyttöjen kanssa yhteydenpito yleensä pysyy, ainakin jollain tasolla. Poikien kanssa se on vaikeampaa, kun on ollut pitkiä kaihoisia katseita tai nousuhumalaisia rakkaudentunnustuksia tai nykyisiä tyttöystäviä. Mikä on sinällään sääli, koska itse olisin iloinen joka ainoasta ihanasta tyypistä ihan pelkästään kaverinakin.

Näistä ikävätyypeistä muuten yksi ei ole ikinä edes käynyt Facebookissa, yksi lähti sieltä kalppimaan vähän aikaa sitten, kun oli joku "erotaan Facebookista" -teemapäivä, kolmas on siellä ainoastaan nimenä ja kuvana, mutta ei enää nykyisin millään muulla tavalla jne. Tyhmiä poikia. Ei ne tajuu.

Circulus in probando

Tajusin tuossa, että koska mielialani ja -piteeni vaihtelevat minuutissa ranteet auki -fiiliksistä tosi ihastuksellisiin fiiliksiin, niin oikeastaan en voi millään tapaa luottaa omaan objektiivisuuteeni näissä asioissa. (Duh.) Tästäpä syystä minun täytyi päättää muutama pääperiaate, joista pidän kiinni, vaikka kuinka tuntuisi, että tulee monoa ja elämä vituttaa.

Tein siis kehäpäätelmän: ^(*

• Tykkään siitä tosi paljon. -> Tykkään vain hyvistä tyypeistä. -> Se on hyvä tyyppi.

Kehäpäätelmäni lisäksi periaatteisiin lisättäköön, että:

• Minä olen hyvä tyyppi.
• Se tykkää minusta.

Näissä periaatteissa toki tökkii nyt pari pikku juttua, mutta ehdin selvittää ne asiat vielä myöhemminkin. Jos viimeisen vuoden aikana olen tullut päässäni tällaisiin päätelmiin, niin miten muka yksi vähän huonompi viikonloppu muuttaisi kaiken täysin.

Minähän en luovuta ihan näin helposti. Eikä minulla ole kiire minnekään. Zen.

*) Wikipedia sanoo: "... kehäpäätelmä on hyväksyttävä vain siinä tapauksessa, että johtopäätös sattuu olemaan tosi. Kehäpäättely ei osoita mitään syitä, miksi kyseistä väitettä olisi pidettävä totena."

Oikeus on voittanut taas

Olen jotenkin ihan uskomattoman äimistynyt faktoista, joita paljastuu tuon Porvoon McDonaldsin ammuskelutapauksen ympäriltä. Tai ei kai sitä pitäisi olla. Täähän on niin tätä täällä meidän oikeusvaltiossamme, jossa talousrikoksen tehneet ovat pahempia rikollisia kuin raiskaajat ja murhamiehet.

Nimittäin. Se ampuja on siis vuonna 1995 ampunut ex-vaimonsa. Avustajana tapauksessa toimi tyypin silloinen tyttöystävä, motiivina kuitenkin mustasukkaisuus. Kertoo jo aika täysipäisestä kaverista, eikö? No tyyppihän sai toki tästä elinkautisen. Huh helpotus, yksi sekopää poissa kaduilta. Ei kun hetkinen... Viisitoista vuotta myöhemmin sama hemmo tappaa kolme aivan randomia tyyppiä hampurilaisen hakuretkellään.

Hmm, okei, pöyristykseltäni taittui hiukan terä äsken, kun tajusin, että vuodesta -95 on jo 15 vuotta eikä 5 vuotta. (Mihin tää aika menee? Enkö mä vasta ollut yläasteella???) Helteet ja laskupääni eivät varmaan oikein sovi yhteen. Oikeastaan koko postauksesta katosi pointti, mutta en viitsi enää vetää tätä takaisinkaan, kun ehdin jo vähän tuohtua asioista. No mutta silti, elinkautinen my ass!

Myös Turistilla oli hyvä pointti asiaan. Nythän taas yritetään sitten tämän varjolla kieltää kaikki käsiaseet. Minulle henkilökohtaisesti olisi yksi lysti, vaikka joka ainut ase poistettaisiin tästä maailmasta. Mietin vaan, että mitä hyödyttää tehdä käsiaseista laittomia, jos tämäkin teko tehtiin nimenomaan luvattomalla aseella?

Fairytale gone bad

Tämä homma meni nyt niin paljon päin persettä kuin vaan mennä saattoi. Olen lähinnä kalvavan ja kasvavan hämmennyksen vallassa.

Ensin näin sen jonkun tytön seurassa (suhteen laadusta tai syvyydestä ei tietoa). Tulin pilvilinnoistani alas niin vauhdilla, että tilannetta todistamassa olleet varmaankin kuulivat korvissaan sen ryminän. Sitten kun lopulta siitä huolimatta tai juuri siksi tein siirtoni, niin samaan aikaan tyyppi katosi kuin pieru saharaan. Ei vastausta, enkä tiedä onko viestini edes tullut luetuksi, ei jälkeäkään koko tyypistä. Yritän nyt vielä uskoa, että tähän on joku järkevä selitys, kuten kesä ja kärpäset, mutta en voi estää sitä inhottavaa tunnetta vatsani pohjassa, joka yrittää kai nyt sanoa minulle jotain...

Kaiken huipuksi koen inhottavaksi tästä asiasta kirjoittamisen tänne, mutta en osaa olla kirjoittamattakaan. Pelkään tämän menevän jo liian tunnistettavaksi, joka paljastuessaan varmasti torppaisi viimeisetkin mahdollisuuteni, jos sellaisia edes koskaan on ollut. Jos mitään olen miehistä elämäni aikana oppinut, niin sen, että asioita vatvomalla niitä ei ainakaan saa iskettyä.

En tykkää tästä nyt yhtään.

Ehkä kaikista inhottavinta kuitenkin on kai postauksen otsikoiminen Sunrise Avenuen kappaleella, mutta kun se vaan nyt sopi tähän tilaanteeseen kuin nenä päähän. Anteeksi.

Edittiä: Jostain syystä tässä postauksessa ei nyt näy kaikki kommentit, mitä tähän on tullut. En ole kuitenkaan poistanut niitä. En oikeasti. Blogger varmaan bugaa tai jotain, toivottavasti ne tulee jossain vaiheessa näkyviin. Sähköpostiin ne minulle joka tapauksessa tulevat ja ovat tulleet noteeratuksi.

You get what you think you deserve?

Ihana kirottu Facebook...

En ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että en saakaan. Fiilikseni ja itsetuntoni tämän asian suhteen pompsahtelee kuin jojo. Tai kuin joku benji-hyppy. Ilman köyttä.

Facebook tekee tästä kaikesta samaan aikaan helpompaa ja vaikeampaa. Minusta on ihanaa, kun se on siellä ja hölmöllä virtuaalisella tavalla voin olla sen lähellä. Mutta sitten kun tulee päivä, ja sitten toinen päivä, ja kolmas päivä, kun sitä ei näykään siellä, niin alan miettiä asioita. Kaikki menee ihan väärin. Ihan varmasti se on jonkun tytön kanssa. En minä voi pyytää sitä mihinkään, jos se on jossain jonkun tytön kanssa.

Sillä on kaverina valtavasti tyttöjä. Tuhat kertaa minua kauniimpia tyttöjä. Hauskempia ja fiksumpia tyttöjä. Ne tuntee sen paljon paremmin kuin minä. Ne tytöt käy ihkuttamassa sen kuvissa, miten hyvältä se näyttää. Ja minä luen ne kommentit ja mietin, että mitä ihmettä oikein kuvittelin. Kun sellainen tajuttoman hyvännäköinen blondi käy sanomassa sille, miten komea se on, niin minäkö sitä muka kiinnostaisin. Tuskin.

En tosin tajua edelleenkään, miksi se joskus katsoo minua sillä tavalla tai tulee ihan ihokiinni tai käyttää minusta hassua lempinimeä. Hoen noita kolmea asiaa kuin mantraa, että saisin itseni uskaltamaan. Että ne merkitsisi jotain. Jotain muutakin kuin sen kiltteydestä tapahtuvaa itsetuntoni kohotusta. Mutta kun ei se sitten kuitenkaan tee mitään. Ja kun sillä on ne groupiensa.

Kai tämä tosiaan on niin kuin ihokarvojen vahaaminen. Se ensimmäinen repäisy pelottaa tehdä. Sitten kun sen uskaltaa, niin sattuu ihan sairaasti ja monta kertaa, mutta jossain vaiheessa se on pakosti ohi. En vaan tiedä haluanko sen olevan ohi. Lopullisesti. Ja sitten joskus tarvii repiä niitä vahaliuskoja taas ja käydä uudestaan läpi se kaikki. Uusien karvojen kanssa. Uuden miehen kanssa.

Pitäisikö minun uskoa tuota tämän postauksen kuvaa? Vai onko se vaan positiivista bullshitia ihmiseltä, joka on sattunut saamaan sen mitä on halunnut?

(Kuva: Andre Jordan)