Vastauksia, osa 2

Mikä on maailman paras suomenkielinen biisi?
Mietin tätä kysymystä koko eilisen. (No, ehkä en koko). Tulin siihen tulokseen, että tähän on täysin mahdotonta vastata, ainakaan ilman pitkällistä ja universumeita vavisuttavaa pohdintaa. Ensinnäkin, kuuntelen tosi vähän suomenkielistä musiikkia ja tällä hetkellä ei oikein ole yhtään sellaista bändiä edes, joka olisi mitenkään erityisen hyvä. Ja toisennakin, minun on täysin mahdotonta nimetä yhtä maailman parasta biisiä millään kielellä. Ei vaan ole olemassa yhtä parasta. Se paras aina vaihtelee fiiliksen mukaan. Voin toki yrittää selvittää tämän vastauksen, mutta joudun varmaankin lykkäämään gradua vuodella eteenpäin sen takia. (Mikä ei sinällään kyllä haittaisi).

Onko sulla jo gradun aihe mietittynä?
Ei. Ei ole. Eipä ei. Ei.

Aiotko seurata tänä syksynä BB:tä?
Mhh... En ainakaan aio maksaa sen katselusta. Vähän oli tuossa sellainen fiilis, että pääsisin elämässäni helpommalla, jos en edes rupeisi katselemaan sitä, mutta... Tässähän loppuu työt justiinsa sopivasti eikä minulla ole mitään tekemistä, joten siihen se kuitenkin lipsuu. Toivon, että se olisi edes vähän mielenkiintoisempi kuin viime vuonna.

No, mitenköhän tuosta gradusta pääsisi viimein eroon? Siis niin että se valmistuisi, eroonhan siitä toki pääsisi ihan vaan deletoimalla koneelta kaikki aiheeseen liittyvät tiedostot ja heittämällä varmuuskopioilla vesilintua.
Jos kerta vastaukseksi ei kelpaa "tekemällä", niin olen sitten pakotettu vastaamaan niin, että maksamalla. Maksat siis jollekin toiselle siitä, että se kirjoittaa gradusi valmiiksi, tai vaihtoehtoisesti ostat netistä valmiin gradun.

Miksi Tampere on sinusta hyvä paikka asua? Miksei Turku ole parempi?
Tampere on todella hyvä paikka asua. Toisaalta ei minulla ole vertailukohtaakaan. Varmaan jos olisin syntynyt Turussa, niin Turku olisi todella hyvä paikka asua. Turusta minulla ei ole minkäänlaista muuta tuntumaa kuin olen sen kautta kulkenut vesille. Tämä tarkoittaa siis sekä ruotsinlaivaa että Turun saaristossa puksuttelua vähän pienemmällä potskilla.
Mutta Tampere on hyvä paikka asua siksi, että tämä ei ole liian iso eikä liian pieni, ei liian kuuma eikä liian kylmä, eikä liian kova tai liian pehmeä. Näin Kolmea karhua ja Kultakutria lainatakseni. Tampere on kaunis kaupunki, täällä on paljon kaikkea kulttuuria tarjolla ja täällä asuu ihania ihmisiä.

Kun ristit kätesi, kumpi peukku jää päällimmäiseksi?
Vasen peukku.

Nuoletko jätskipaperit ja jogurttipurkin kannen?
Jätskipaperin joskus, jogurttipurkin kantta en koskaan. Pyyhin sen jugupurkin kannen vain siihen purkin reunaan, niin että mahdollisimman paljon jugusta saan pelastettua, mutta en rupea nuolemaan sitä. Eilen nuolin jätskipaperin, kun jäätelö oli jo sen verran sulaa, että siitä oli jäänyt hyvin paljon paperiin.

Kananmuna ja ketsuppi: toimiiko samassa annoksessa?
Mjoo, miksei. Esim. pyttipannussa. Josta en kyllä sivumennen sanoen tykkää kauheasti. Tai munavälisessä hampurilaisessa se on ihan must.

Lempikatusi tai -tiesi tai -kaupunginosasi Tampereella? Valitse sellainen tosi lempi. Sellainen, jossa olet hyvissä unissasi.
Jos tosi lempi pitää valita, niin Amuri. Myös Pyynikki ja Pispala ovat lemmittyjäni, mutta niissä en juuri koskaan ole unissani. Amurissa sijaitsevat juureni.

Nuori Iggy Pop ja nuori David Bowie: kumpaa?
Nuori Iggy Pop (kuvassa) tietenkin. Bowielle en ole koskaan lämmennyt sen enempää musiikillisesti kuin millään muullakaan tavalla.

Suosikkimerkkisi näppiksellä?
Sen täytyy olla K, koska se on kadonnut näkyvistä kokonaan läppärini näppiksestä. Tai sit oikeesti se suosikki on tietty ♥. Tai ♪ tai ♫.

Suosikkimerkkisi olutkaapilla?
Amiraali.

Suomen kielen hirvein murre? (Jos vastaat "turku", teethän sen vilpittömästi etkä "Turku on suomen perse" -haalarimerkkien tyylisen tamperelaisperinteen takia.)
Minun mielestäni murteet eivät ole hirveitä. Hiukkasen karsastan tietynlaista helsinkiläisten puhetyyliä, joka alkaa levitä kyllä koko teinisön joukkoon, mutta vanha kunnon stadin slangi on mukavaa. Samoin inhoan sitä, kun sanotaan "ketä" kun pitäisi sanoa "kuka", ja tämä on käsittääkseni juurikin turkulaisten syytä. Satakuntalaiset taas vaikuttavat jotenkin koppavilta murteensa kanssa, mitä eivät kuitenkaan ole. Mutta noin yleisesti ottaen murteet ovat rikkaus. (Olikohan tämän kysymyksen esittäjä joku katkera turkulainen?)

Takavuosien Rumba-haastisten klassikkokysymys: mikä rakennus olisit?
Olisin sellainen japanilainen rakennus.

Bonus: lempikarkkisi Siwa-säkissä?
Tästä seuraa empiirinen tutkimus heti kun menen käymään Siwassa. Lupaan arvostella säkin seikkaperäisesti. Bonuskysymyksestä seuraa bonusvastaus.

Saat 200000e, jolla sinun on ostettava koti ja sisustettava, mikäli et aio käyttää vanhoja kalusteitasi. Millaisia valintoja teet?
Heti aluksi on sanottava, että minulla ei ole kovinkaan laajaa käsitystä asuntojen hinnoista, joten en tiedä mitä 200.000 eurolla saa. Joten ostaisin jonkun loft-asunnon jostain mahdollisimman keskustasta ja lopuilla rahoilla suuntaisin sen jälkeen Ikeaan, Kodin Ykköseen ja Indiskaan.

Mikä olisi unelma-ammattisi tai -työsi, jos ei olisi mitään realiteetteja huomioitava? (Tyyliin omat taidot, toimeentulo jne.)
Olisin taiteilija, joka olisi lahjakas sekä maalaamaan, kirjoittamaan, laulamaan ja soittamaan. Asuisin Pariisissa jossain ullakkohuoneistossa kissojeni kanssa. Iltaisin nauttisin punaviiniä ja katselisin Pariisia ranskalaiselta parvekkeeltani, öisin tekisin taiteita ja päivisin nukkuisin sekä jakaisin rakkautta muusikonretkumiehelleni. (Tässä tuli nyt koko elämä eikä pelkkä työ, mutta työ olisikin tavallaan osa elämäntapaa).

Kenen keikalle meinaat aikanaan taivaan porteilta ensimmäisenä suunnistaa?
Jos nyt sivuutetaan se seikka, että minulla ei ole aikomustakaan mennä minnekään taivaan porteilla kuoltuani, niin... Ei ole olemassa kai yhtään kokonaista lempibändiäni, jonka kaikki jäsenet olisivat jo kuolleita. Tietysti jos elän riittävän vanhaksi, niin kyllähän noita ehtii kupsahdella, mutta vastaan tähän kysymykseen nyt sen tiedon varassa mikä minulla tällä hetkellä on. Menisin siis paikkaan, josta löytyisi Morrison, Hendrix, Lennon, Joplin, Cobain ja Staley musisoimasta yhdessä. Ja jos ei löytyisi, niin järjestäisin löytymään.

Näyttääkö isäsi koskaan puutarhatontulta?
Hmm, ei se kyllä näytä. Tai en ainakaan koskaan ole nähnyt sen näköistä puutarhatonttua.

Paljonko muutama on?
Kolme tai vähän päälle. Tarkalleen sanoisin kolme.

Tykkäätkö kenestäkään, jolla on ihan toisenlainen musiikkimaku kuin itselläsi?
Ilman muuta! Vaikka kenestä. En ikinä missään tilanteessa valikoisi ystäviäni musiikkimaun perusteella. Tietysti samanhenkiset ihmiset vetätät toisiaan puoleensa, huomaahan sen täältä blogimaailmastakin, joten tällöin usein myös musiikkimaku on samanlainen. Mutta se ei ole mikään kriteeri. Oikeastaan harvinaisempaa on, että tykkäisin jostain, jolla olisi ihan samanlainen musiikkimaku kuin minulla. En edes tunne ketään sellaista. Haha.

Mitä haluaisit elämässäsi saavuttaa?
Mielenrauhan. Viisauden. Onnellisuuden. Aika monta kiloa kevyemmän elopainon (hitto se on vaikeata). Joskus ajattelin, että haluaisin joskus nähdä nimeni jonkun tv-ohjelman tai elokuvan lopputeksteissä. Että senkin voisi saavuttaa. En tosin ole keksinyt miksi se nimeni siellä olisi, mutta kenpä tietää.

Miksi aina minä?
Koska sulla on rumimmat kuteet ja pisin naama.

Mihin se Oraakkeli on kadonnut? Googlekaan ei enää löydä.
Minä löysin tämmöisen googlella. En tiedä onko tuo se alkuperäinen, mutta ainakin kovin samanlaiselta vaikuttaa.


Siinäpä ne olivatkin sitten. Jos heräsi jotain jatko- tai lisäkysymyksiä, niin ihan rohkeasti vaan esittämään. Olen outo kysymyksiinvastailijafriikki.

Vastauksia, osa 1

No niin, vastaillaanpas nyt sitten niihin kysymyksiin. Jaan näitä nyt useampaan osaan, että te rakkaat adhd-lapseni jaksatte keskittyä


Miksi
Identifioimattoman henkilön kollektiivinen kysymys ei saanut jatkoa, joten vastaan tähän vain että siksi

Mitäs jos on liikaa kysyttävää, niin tuleeko vastaajalle burn outti?
Kyllä. Todennäköisesti tulee. Vatsahaava myöskin ja lapamato.

Millaisia ovat sellaiset ihmiset, jotka fanittavat Lauri Tähkää?
Oman empiirisen tutkimusmateriaalini perusteella valtaosa Tähkä-faneista ovat teinivuotensa ylittäneitä, mutta ei vielä aivan tenoihin turvautuvia naisihmisiä. Koska tiedän tätäkin lukevan ainakin yhden Tähkä-fanin, joka on ihkubeibe (se fani siis, ei Tähkä), niin olen korrekti enkä pureudu tuon syvemmälle näiden ihmisten aivoituksiin tai arvomaailmoihin. Sanoisin kuitenkin, että naisten hysteriaa hoidettiin entisaikoinakin varsin kyseenalaisin keinoin.


Miten järjestetään kivat ja halvat 50-vuotispäivät kun ajankohta on paska lokakuun loppu, koti on liian pieni ja tarvitaan yhteistä hauskaa tekemistä eli pelkkä juomailu ja ruokailu ei riitä?
Lähtisin tälleen rohkeasti ehdottelemaan larppausta. Siinä kuule saisi yhteishenkeä kohotettua. Internetistä voisi löytää jonkun hyvän tarinan, jota sitten vaan rupeisi larppaamaan (sanoo ihminen, joka ei tiedä asiasta yhtään mitään). Jokainen voisi ensin väkästää itse itselleen jonkun kostuumin, vaikkapa vanhasta lakanasta, jolloin budjetti olisi melko pieni. Tilanpuutekaan ei olisi ongelma, kun menisi ulos jonnekin metsään larppaamaan. Siellä sitä olisi tilaa. Sen jälkeen voisi vetäistä kuumat kaakao-Strohit notskilla ja samalla paistaa makkaroita ja vaahtokarkkeja tikun nokassa. Voilà!

Mitä tekoa kadut eniten?
Olen miettinyt tätä pari päivää, enkä keksi mitään mitä oikeasti katuisin. Olen joskus tehnyt vääriä valintoja, mutta niistä on kuitenkin seurannut jotain hyvää. Enkä ole koskaan tehnyt mitään niin pahaa, että sitä tarvisi katua. No sitä kyllä kadun jonkin verran, että kerran puhuin liian kovaan ääneen totuuksia yhdestä ihmisestä, joka saattoi kuulla mitä sanoin. Valitin yhdestä hänen ärsyttävästä tavastaan toimia, ja se tapa loppui siihen kuin seinään, joten voin olettaa hänen kuulleen. En kadu sitä, että sanoin mitä sanoin, mutta kadun sitä että saatoin pahoittaa toisen mielen ja olin selkäänpuukottaja paskiainen tyypille, joka oli juuri auttanut minua merkittävällä tavalla ihan hyvää hyvyyttään. Tapahtuneesta on jo yli seitsemän vuotta eikä asiasta olla puhuttu sen jälkeen, mutta toisinaan se vieläkin vaivaa minua.

Milloin olet onnellisimmillasi?
Joku viisas joskus sanoi, että ihminen on onnellisimmillaan kun jostain hänen ruumiin aukostaan menee jotain sisään tai ulos. Olen taipuvainen allekirjoittamaan tämän.

Mitä pelkäät?
Ampiaisia, mikä on täysin irrationaalinen pelko. Tosin pelkään niitä ainoastaan sisätiloissa, ulkona ne saavat lennellä aivan vapaasti aiheuttamatta sydämentykytystä minulle. Jännä juttu, että paarmoja taas en pelkää yhtään, vaikka yleensähän ne käyvät paljon hanakammin päälle kuin ampiaiset.

Oletko koskaan käyttänyt huumeita?
En ole. Tässä voisi nyt tietysti alkaa miettiä näitä peruskysymyksiä, että onko vain laittomat aineet huumeita.

Jos tulet joskus Helsinkiin, menetkö Harakan Taivaaseen ja ostat korujani, häh?
No ilman muuta. Mistä sen tietää, että ne ovat juuri sinun korujasi? Vai onko kaikki korut siellä sinun? Kuulostaa haastavalta, mutta ehkä suoriudun tehtävästä.

Mikä pikkuasia saa sinut hermostumaan tai jopa raivostumaan?
Kauhean vaikea määritellä mikä on pikkuasia. Ihmisten typeryys ja välinpitämättömyys, tai vaikkapa roskaaminen, saavat minut näkemään punaista, mutta ehkäpä nuo eivät ole pikkuasioita.
Väsyneenä minut saa hermostumaan ihan vaikka vaan hengittämällä viiden metrin säteellä minusta. Ja juu, tietokone saa aika usein kuulla kunniansa. Jos joku ei tapahdu sekunnissa, niin se ei tapahdu riittävän nopeasti.

Mikä on optimimäärä ostaa kojusta lakritsaa(kpl), jos haluaa välttää "yliannostuksen" sekä tunteen siitä, että on maksanut niistä ylihintaa?
Tämä asia on vaivannut meitä kaikkia varmasti siitä lähtien, kun metrilakuista on tarvinut alkaa maksaa itse, eli äiti ei enää maksakaan. Tästä syystä olen pitäytynyt ostamasta niitä, välttääkseni mielipahaa ja hämmentäviä tilanteita. Kerran ostin, muistaakseni viisi lakua, ja paha mielihän siitä tuli. Rahaa meni ihan liikaa, vaikka halvemmaksi se toki tuli kuin vain yhden lakun ostaminen (suhteellisesti ajateltuna). Kuitenkin niistä viidestä lakusta loppujen lopuksi hyvältä maistui ainoastaan se yksi. Ja leuatkin väsyivät niiden jauhamisesta. Vastaus kysymykseen on siis: Metrilakukojut ovat paholaisen keksintö, joiden kanssa pelleillessä on täysin mahdotonta voittaa.
Jos haluaa yrittää löytää porsaanreiän systeemistä, niin kannattaa kerätä viisi kaveria (voi ne olla ihan tuntemattomia jamppoja siitä kadulta vierestäkin) ja tehdä kimppaostos niin, että jokainen saa yhden lakun, sen omasta mielestään parhaimman makuisen, ja lakun kappalehinta on kuitenkin massa-alennuksen mukainen.


Jatkuu ensinumerossa!

I just threw up a little bit in my mouth

Tässä odotellessani kysymyksiä teiltä, esitän itse teille ensin kysymyksen:

Onko lukijoideni joukossa naisia (tai miksei miehiäkin), jotka kokevat alla näkyvässä kuvassa esiintyvän miehen tyyliset miehet jollain tapaa viehättäviksi? Tunteeko joku oikeasti jonkinlaista seksuaalista vetovoimaa miestä kohtaan, joka pukeutuu noin? Olenko joltain ihan väärältä planeetalta, kun itselleni tuollainen aiheuttaa lähinnä akuutin oksureaktion?

Oho, siinä taisikin olla jo useampi kuin yksi kysymys.



Ai niin, kuvassa on (kai) Petsku. Se Missi-Pumpasen eksä, kyllä te tiedätte, se Suomea ravistellut erohan on nyt kaikkien meidän huulillamme.

...

Ja ihan vaan tiedoksenne, että seuraavaa postausta EI SITTEN MUUTEN TULE ENNEN KUIN EDELLISESSÄ POSTAUKSESSA ON VÄHINTÄÄN RIITTÄVÄSTI MINULLE OSOITETTUJA KYSYMYKSIÄ! Capisce?

(Voitte vapaasti ottaa tuon joko uhkauksena tai lupauksena paremmasta tulevaisuudesta).

Viihdytä minua

Koska kaikkiin kyselyihin on jo vastattu tai ne ovat tylsiä, ja minulla on tylsää, niin tehdäänpä meemi tälleen kollaboratiivisesti.

Eli esitä sinä minulle kysymys, minä vastaan siihen seuraavassa postauksessa. Kysymyksellä ei ole muita rajoitteita, kuin että sen pitäisi päättyä kysymysmerkkiin.

Kysykää mitä haluatte, minä vastaan mitä haluan!

Päiväni murmelina

Jotkut kirjoittavat omasta päivästään aina niin kiinnostavasti ja hauskasti. Se pistää miettimään, että onko toisilla tapahtumarikkaampi elämä kuin minulla vai osaavatko he vain väritellä harmaata arkeaan näpsäkästi. Katsotaanpas millainen oli minun eilinen päiväni... (Kursiivit välissä ovat tätä hetkeä tai jotain satunnaista ajattelua).

Herätyskelloni oli soimassa joskus 20 vaille 6, mutta heräsin vasta 10 yli. Olen erityisen lahjakas herätyskellon torkkunapin painamisessa. Joskus ehdin painaa sitä ilmeisesti kolme tai neljäkin kertaa ennen kuin herään. Heräämisen jälkeenkin voin torkuttaa vielä pari-kolme kertaa. Tarkoitan siis ihan todella, että painelen sitä unissani, niin että jälkeenpäin minulla ei ole tapahtuneesta mitään mielikuvaa.

Tänä aamuna siirsin herätystä suosiolla puoli tuntia eteenpäin, niin ei tarvinut tehdä tuota muuten joka-aamuista torkkurituaalia. Sitä paitsi työmieheni (mies as in husband not as in man) on tämän viikon iltavuorossa, joten menen itsekin mieluusti vähän myöhemmin töihin. Työni kun kohta loppuvat ja meille tulee ero, niin täytyy hyödyntää nämä vähäiset päivät.

Noustuani menin suihkuun. Aamupalaksi join lasin appelsiinituoremehua hedelmälihan kanssa ja söin purkin banaanijugurttia. Aamukahvin juon vasta töissä. Se muka nopeuttaa töihin lähtemistäni. Ja kilin kellit. Pakollisen feisbuukkailun, meikkaamisen ja pukeutumisen jälkeen kipitin bussipysäkille. Bussissa kuuntelin mp3-soittimella Alice In Chainsia ja ajattelin, että se on parasta. Työpaikalla jätin aivot ala-aulaan säilytyslokeroon ja kytkin itseni naruihin toimiakseni ylikansallisen korporaation sätkynukkena.

Päivän dramaattisin käänne tapahtui, kun kävelin kahvikuppi kädessäni ovesta, tai oikeastaan ovea päin. Onnistuin jotenkin lyömään käsivarteni oven kahvaan, joka töytäisi kättäni ja heitti osan kahvikupin sisällöstä paidalleni sekä matolle ja pitkin ovea. Kahvikuppi onneksi sisälsi siinä vaiheessa vasta pelkän kahvimaidon, joten valkoinen maito valkoisella paidalla ei näyttänyt kovin pahalta. Ainoastaan hapan haju oli illoittava, joten jouduin hiukan peseskelemään paitaa vessassa. Käsivarteen sattui ja nyt siinä on mustelma sekä naarmu. Mietin, täyttääkö tämä työtapaturman kriteerit. Ei täytä. Mustelmaakaan ei edes kukaan huomaa, koska käsivarteni on tavallista ruskeampi. En voi siis oikein keräillä edes säälipisteitä tällä suorituksella.

Kaikki päivät ovat päässäni yhtä mössöä. Ruokalista on ainut, jonka perusteella pystyn päättelemään missä viikonpäivässä mennään. Eilen syötiin kalaa. Tänään on hernekeittopäivä.

Kahden aikaan iltapäivällä auoin hiukan päätäni yhdelle työtoverille, joka oli lähdössä töistä crocsit jalassa. Ei se oikein tainnut tajuta minun vittuilevan. Väitti vaan niiden olevan turvakenkiä mukavammat. No, kaikenhan voi aina asettaa haluamiinsa mittasuhteisiin. Tänä aamuna kuulin, että ne ovatkin feikit eikä aidot ollenkaan. No, susirumat läviköt kuitenkin.

Hmm. Täällä töissä on yksi suhteellisen kivan näköinen ja pitkä nuori mies (nuori = minun ikäinen tai vähän vanhempi), jolla ei ihme kyllä ole sormusta. Se kävi juuri hymyilemässä tuossa ovella. Se ei siis ole varsinaisesti työkaverini ja näen sitä tosi harvoin, mutta olin kyllä hiukan vaikuttunut jo ensikerralla näkemästäni. Siinä on vaan yksi huono puoli: sekin käyttää crocseja.

Neljän jälkeen sain työnteosta tarpeekseni ja köröttelin bussilla kotiin. Bussissa kuuntelin mp3-soittimella Jaakkoa & Jayta ja ajattelin, että se on parasta. Kävin Stockmannilla ostamassa mehua, jotain leikettä leivän päälle ja jäätelöä, koska vitutti. Aina silloin kun vituttaa, rupeavat ihmiset törttöilemään edessäni varsinkin Stockmannin ruokaosastolla. Kotona oli ilahduttavaa postia odottamassa oven takana, joka piristi kyllä, mutta palasin silti rypemään ja menin sänkyyn mököttämään. Nukuin siinä sitten pari tuntia ja heräsin paremmalla mielellä. Lopun iltaa istuinkin sitten feisbuukkaamassa tai lukemassa blogeja tai katselemassa telkkaria ja syömässä jäätelöä. Nukkumaan menin taas aivan liian myöhään. Olipa jännittävä päivä.

Sisäinen kasvini taitaa olla rönsylilja.

Kuva: Toothpaste for Dinner

Punapukuinen lenkkeilijä

Minun mielestäni miehet ovat kyllä paljon vaarallisempia kuin karhut.

Miksei niistä tule hätätiedotteita televisiossa ja radiossa: MIES NÄHTY KÄVELEMÄSSÄ TAMPEREEN KESKUSTASSA! PYSYKÄÄ SISÄLLÄ!

Karhut on sitä paitsi paljon söpömpiäkin.

IS

All good things must come to an end

No niin. Nyt tulee painavaa asiaa Sonispherestä. Yritän tiivistää ajatukseni, mutta se saattaa olla mahdotonta.

Lähdimme lauantaina aamulla reippaina kello kahdeksan taajamajunalla kohti Poria. Junassa oli siihen aikaan aamusta vielä ihan hyvin tilaa. Olimme perillä Porissa jo joskus puoli kymmenen aikaan, joten siinä jäi hyvin aikaa aamupalalle. Toinen retkeilijöistä menetti Subway-neitsyytensä, toinen vanha horo (minä) oli menettänyt sen jo aikaa sitten. Subien jälkeen hyppelehdimme keveinä kuin perhoset Kirjurinluodolle. Portilla poistettiin Porista ostamistamme vesipulloista korkit. Kiitos vaan sille järkkäripojalle, joka urhoollisesti otti sen suihkuavan BonAquan päällensä minun sijastani. Festarialueelle sisään päästyämme kipitin oikopäätä paitamyyntiin ja tyhjensin sen Alice In Chains -paidoista. No ei kun yhden ostin. Nätin sellaisen. Kuva seuraa ehkä joskus. (Hetkinen, miten tämä nyt ei tunnu yhtään tiivistämiseltä...)

Hmm, ehkä tiivistän sanasen joka bändistä ranskalaisella palluralla. Esiintymisjärjestyksessä:

• Stam1na oli positiivinen yllätys. Tai siis, olen nähnyt ne livenä joskus useampi vuosi sitten ja silloin en saanut oikein mitään irti siitä, mutta nyt niiden musiikki alkoi viedä mukanaan. En tiedä olenko minä kehittynyt vaiko he. Veikkaan jälkimmäistä.
• Negative on ihan... äh. No, tamperelaisina saavat aina jonkinlaista sympatiaa puoleltani, mutta "ihan kiva" ei oikein riitä mihinkään. Jonnella oli kyllä ihan hyvää itseironiaa sen suhteen, että itsekin varmasti tiesivät olevansa vähän väärillä festareilla. Negative tuli siis keikkansa peruuttaneen Arian tilalle.
  
• Serj Tankian oli positiivinen yllätys. (Jaah, toistan näköjään itseäni). Yleensä en ole tykännyt ko. herran tuotannosta, enkä varsinkaan System of a Downista, mutta livenä se oli varsin kivaa musiikkia ja Serj vaikutti kauhean sympaattiselta kaverilta.
• The 69 Eyes oli... en mä tiedä. Ihan hyvin ne veti. Tunsin jopa biisejä enemmän kuin edellisen kerran niiden keikalla (tämä oli lajissaan jo toinen, jolla olen ollut) ja saatoin jopa intoutua hetkumaan vähän sen tahdissa. Onhan se touhu aika kornia, mutta Jyrkillä on nätit silmät. Ja panisin muutenkin. (Tätä on asiantunteva musiikkikriitikkous, jos ette ole tienneet).
  
• The Cult oli hyvä, kuten odotettavissa oli, ja parempikin. Ian Astbury on kauhean sympaattinen ja välispiikit viihdyttäviä. Ianin ääni on jotain tosi hienoa. Ulkonäöstä en enää edes kommentoi mitään, koska se on halpamaista eikä minulla ole varaa ja siitä lösähdyksestä nyt on mainittu jo joka ainoassa Cultin keikkaa koskevassa kirjoituksessa. Mainitsemisen arvoista on, että vesisade alkoi Cultin soittaessa biisiään Rain ("here comes the rain" siinä lauletaan), ja vesisade lakkasi Alice In Chainsin tultua lavalle. Tämä on ainakin minun versioni tapahtuneesta.
• Apocalyptica soitteli selloa varmaan ihan yhtä asiallisesti kuin ennenkin, mutta en jaksanut keskittyä. Seuraavan esiintyjän odottelulla ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. Perttu kuulemma oltiin kannettu keikan jälkeen baareilla [sic] ambulanssiin, kun fysiikka petti tai jotain.
• Alice In Chains... ... ... No laittakaa tähän jotain ylisanoja, mitä keksitte. Kyllä te tiedätte. Minä en tästä toivu ehkä ihan hetkeen. Vieläkään en jotenkin oikein tajua tapahtunutta. Ja haluaisin takaisin heti! Parasta koskaan missään ikinä. Lupasivat tulla ensi vuonna uudestaan. I sure hope so. Alempana vähän lisää AIC-sepustusta.
• Volbeat... Voi itku. Pyydän nyt anteeksi kaikilta bändin faneilta, mutta mielessäni kehittyi ehkä vertaus "Tanskan Lauri Tähkä & Elonkerjuu". Bändi on käynyt jotain miljoona kertaa Suomessa keikalla ja silti se vetää sen hurmioituneen kansanosan sinne lavan eteen, niin että kai siinä jotain täytyy olla, mutta minä en vaan tajua. Jotkut Volbeat-fanit ihmettelivät, miksi illan "pääesiintyjä" oltiin laitettu pienelle lavalle. No joo. Minusta nekin olivat väärillä festareilla, mutta kaipa silläkin saatiin muutama tuhat lisää lipputuloihin.
• HIM oli ehkä jollain tasolla pettymys, minulle siis. En ole koskaan ennen nähnyt HIMiä missään, joten ehkä odotin jotain ihan infernaalisen suurta karismaa Ville Valolta, mutta loppujen lopuksi se olikin aika pieni ja hintelä kaveri mustassa pipossa ja mustassa naisten mallisessa (minun mielestäni) t-paidassa siellä hirmu suurella lavalla. Se sitä paitsi hyppäsi ainakin kolme kertaa keikan aikana jossain lavan takana. Jälkeenpäin tosin luin, että Villellä olisi ollut poskiontelontulehdus, joten se varmastikin verotti sitä karismaakin hiukkasen. Ja onhan sillä ihan söpö hymy (screeniltä näin). Ja kauhean symppistä sanoa bändikavereille kesken keikan, että "mulla on ihan hirveä pissahätä". Muista välispiikeistä en oikein ymmärtänytkään mitään. Mutta varmasti sekin keikka olisi ollut ihan tosi loistava, jos kyseisen tyylilajin musiikista sattuisi tykkäämään. Ainakin varmaan sen eturivin tytön mielestä oli, joka itki keikan ajan ihan solkenaan ja jota screenillä näytettiin tämän tästä. Mutta miksi HIM pitää rumpaliaan häkissä?
  

Luin tänään Mtv3:n nettisivuilta jonkun keikka-arvostelun, jossa kehuttiin (aivan oikein) The Cultia ja Alice In Chainsia lauantain parhaiksi esiintyjiksi. Tämä arvostelun kirjoittanut itse kyllä osasi arvostaa AIC:tä sen ansaitsemalla tavalla, mutta sanoi kuulleensa keikan jälkeen kritiikkiä, että se oli liian synkkää ranteet auki -meininkiä festareille. Niin tuota mietin vaan, että mitähän ihmettä niiden pitäisi sitten soittaa festareilla, covereita? Vai kenties niitä 80-luvun lopun tilulilu-biisejään (jotka ovat hyviä toki nekin) pelkästään? Ne kuitenkin soittivat oikeasti kaikki parhaat kappaleensa (no, ehkä minä olen hiukan väärä henkilö sanomaan tuon, koska minun mielessäni niiden lähes koko tuotanto kuuluu tuohon kategoriaan), niin minun on kauhean vaikea kuvitella, miten siitä keikasta olisi saanut jotenkin vähemmän "synkän" (enkä edes olisi halunnut, koska se jos joku on juuri se mitä rakastan AIC:n musiikissa!!!). Keikalta jäin ainoastaan kaipaamaan — tietysti — sitä Laynen synkkää ranteet auki -soundia. Mutta kuka koskaan on väittänytkään elämän olevan reilua.

Niin juu ja sitä piti vielä sanoa, että viimeistään nyt William DuVall lunasti paikkansa Alice In Chainsin toisiksi parhaana lead singerina, jos ei vielä ollut lunastanut. Em. arvostelussa mainittiin, että lauluvastuuta oltiin jaettu Jerry Cantrellin kanssa, mutta niinhän se oli jo Laynen aikana. Tykkään DuVallin tyylistä ja äänestä, ja karismaakin tuntuisi löytyvän. Hänen äänessään on jotain samaa kuin Laynen äänessä, mutta ei kuitenkaan liikaa, että se vaikuttaisi matkimiselta. Sitä paitsi William taisi olla koko lauantain ainut rockstara, joka hyppäsi keikan loputtua alas lavalta rahvaan pariin. Siis siihen aidan toiselle puolelle tietysti vain, mutta silti. Kauhean symppis. (Tähän tulisi hymiö, jos en strategisesti kieltäytyisi laittamasta niitä näihin postauksiin).

Sunnuntain osalta en sitten pysty Sonispherestä muuta sanomaan, kuin että oli kuulemma myrskynnyt, mutta olen kuullut siellä olleen kivaa ja huippua ja mitä kaikkea. Itsehän valitsin sunnuntaina Sonispheren sijasta PispalaFolkin. Siellä esiintyivät mm. Jaakko & Jay, mutta ehkä tässä on ollut hehkutusta jo tarpeeksi yhdelle postaukselle. Olipa muuten jotenkin hieno fiilis seistä siellä Tahmelan rannassa salamoiden lyödessä ja ukkosen jylistessä ympärillä, mutta kuitenkin jossain vähän kauempana. Tietty sen fiiliksen hienouden tajusi vasta sen jälkeen, kun ensin oli selvinnyt siitä ensipaniikista, että minnekähän sitä juoksisi suojaan. Onneksi ei tarvinut juosta minnekään. Ja Tahmelan ranta on ehkä yksi kauneimpia paikkoja maailmassa. Kokeilkaa joskus.

Laittelen kuvia Sonispheresta vaikkapa erikseen joskus myöhemmin sitten, jos ketään kiinnostaa. Tai no, koskapa minä teidän kiinnostuksistanne olisin ollut kiinnostunut...

Ps. Miksei festarialueella myyty yhtään porilaisia, vaikka Porissa kuitenkin oltiin?

Tiina neuvoo, ohjaa ja opastaa, osa 381

Ihan pienenä vinkkinä miehille (ja miksei toki naisillekin): Kun kesä on jatkunut jo pitkälle, ja olette viettäneet aikaa ulkona auringonpaisteessa, ehkä hieman päivettyneetkin, niin älkää, toistan älkää sitten yhtäkkiä kesken kesän päättäkö ajella päätänne puliksi! Se näyttää ihan todella typerältä. Jos halutaan kesäkalju, niin vedetään se sitten heti mielellään jo toukokuussa tai viimeistään kesäkuun alussa, tai vaihtoehtoisesti pysytellään visusti pois auringosta ainakin siihen parturointiin asti. Paitsi tietysti jos tarkoitus onkin näyttää siltä, että päähän on vedetty joku useaa astetta ihon väriä vaaleampi nahkakypärä. Mutta ei pidä sitten ihmetellä, kun ihmiset purskahtelevat nauruun ympärillänne.

Toinen aika paha on kesäparta, jonka monet miehet mielellään kasvattavat lomallaan. Annetaan ensin leuan ja ylähuulen peittyä tuuheaan karvoitukseen, vietetään koko kesä auringonpaisteessa ja sitten syksyn tullen töihin palatessa vetäistään se parta pois. Sepä ei sitten näytäkään yhtään tyhmältä, eipä. Muissa osissa vartaloa rusketusrajat voivat olla jopa ihan söpöt, mutta ei päässä.

No, tämä ohjeistus tuli nyt tietysti ihan liian myöhään, koska vahinko on varmasti ehtinyt jo tapahtua, mutta ensi kesänä tiedätte sitten paremmin.

If I can't be my own I'd feel better dead

Soittivat tuon Nutshellin eilen Laynelle siellä keikalla. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joudun nieleskelemään itkua rokkikonsertissa.

Tarkempaa raporttia seuraa, kunhan toivun ja ehdin jäsennellä ajatuksiani. Paitsi sen voin kertoa jo näin etukäteen, että: Aivan parasta!!!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Tää on niin tätä...

Nykyisin, aina kun jossain lukee "pomo", niin minä luen siitä "porno". Ja aina kun jossain lukee "porno", niin minä luen siitä "pomo". Tämä saattaa aiheuttaa kiusallisia tilanteita tai hysteerisiä naurukohtauksia. Kiitti vaan, Termostaattori.

***

Eilen oli Tampereella Tapahtumien Yö. Tykkään siitä sitten hirmuisesti. Kävin yhdessä kirjakaupassa kuuntelemassa Oton runonlausuntaa ja toisessa kirjakaupassa kuuntelemassa sekä Tuomas Kyröä että Jouni Hynysen ja Tommi Liimatan pehmoisten puhumista. Ensimmäinen haastattelu oli hauska ja jälkimmäinen aivan helvetin hauska. Samalla reissulla ostin Mielensäpahoittajan sekä Rillipään ja läskin, kerta olivat nyt alessakin molemmat. Mielensäpahoittajaan en saanut Tuomas Kyröltä signeerausta, koska Akateemisen myyntihenkilö ei spesifioinut missä se signeerauspiste oli ja itse olin ilmeisen sokea. Mielenihän minä sitten siitä pahoitin tietysti. Vahingossa havaitsin kyseisen pisteen sitten myöhemmin ja onnistuin saamaan nimelläni varustetun signeerauksen sentään rillipäältä Liimatalta ja nykyisin epäläskiltä Hynyseltä. Paitsi etten niille mitään uskaltanut jutella. Alkoi niin ujostuttaa, kun Hynynen katsoi silmiin ja hymyili. *tirsk* (Kuvitelkaa tähän sellaista teinityttömäistä ujoa tirskuntaa).

Alunperin minun piti käydä katsomassa myös capoeiraa Mustanlahden satamassa ja Flamman tulishow Näsinpuistossa, mutta jotenkin ne muuttuivatkin siideriksi Tempon terassilla. Onhan nuo nyt ennenkin nähty, mutta siideri hyvässä seurassa ei voi koskaan tapahtua liian harvoin. Olen sitten niin iloinen, että Alccis on muuttanut kaupunkiin. *hymy*

Ps. Eilen siellä Akateemisessa kirjakaupassa joku, joka ei varmaan koskaan ollut kuullutkaan Absoluuttisesta Nollapisteestä, esitti kysymyksen, että mikä se on sen Tommin bändin nimi oikein. Liimatta vastasi, että Ahkerat Simpanssit, joka hajosi vuonna 2004. Se aiheutti melkoisen naurunremakan yleisössä, mutta nytpä google kertoi sellaisen bändin olleen ihan oikeastikin olemassa. On varmaan pakko ihan vähäsen tutustua sen tuotantoon.