I hope it sucks you down

Viime kesänä kävelin kapeata jalkakäytävää, jonka vierestä koko autotie oli tuttuun kesäiseen tapaan revitty auki. Jalkakäytävällä tuli välillä vastaan toisia ihmisiä, joten olin jo valmiiksi jalkakäytävän rotvallin puoleiseen reunaan asettuneena. Jossain vaiheessa takaani rupesi kuulumaan polkupyörän soittokellon kilinää, joten tiivistin itseäni yhä lähemmäs jalkakäytävän reunaa, jolloin toiselle puolelleni jäi tyhjää tilaa ainakin metri. Tästä huolimatta pyöräilijä ei tuntunut pääsevän ohitse vaan jatkoi kellon rinkuttamista kiivaasti takanani. Käännyin katsomaan taakseni ja siellä oli pyörän selässä ehkä itseni ikäinen naisihminen, joka pyöritteli tuskastuneena päätään ja silmiään. Tiuskaisin naiselle, että "no mene ohi!" ja osoitin kädelläni sitä metrin levyistä tyhjää väylää toisella puolellani. Nainen alkoi väkättää takanani, että "kadun puolelta ohitetaan", jolloin loin häneen yhtä aikaa niin epäuskoisen ja tarpeettomaan pilkunviilaukseen kyllästyneen ilmeen, että hän tajusi polkaista sen pyöränsä aika nopeasti ohitseni siitä ei-kadun puolelta. Voisinpa vaikka vielä lyödä vetoa, että kyseisellä jalkakäytävällä ei ole kevyen liikenteen ajoväylää, tosin ymmärrän kyllä, ettei sitä auki revittyä autotietäkään pitkin pystynyt ajamaan.

Yhtenä päivänä tällä viikolla kävin Stockmannilla. Kuten moni tietää, siellä oli (ja on) Hullut Päivät. Joten kuten pystyn ymmärtämään sen, että kotiäitinä ollessa aika tulee pitkäksi ja sinne Hulluille Päiville vain on lähdettävä niiden hyökkäysvaunujen kanssa, vaikka ne tukkivatkin sen vähäisenkin käytävätilan, mitä Stockmannilta sillä hetkellä löytyy. Mutta äideillä on yhtäläiset ihmisoikeudet meidän muiden kanssa. Tuona päivänä paikalla oli kuitenkin joku ihan ylivetoäiti. Olin lähestymässä musiikkiosastoa, kun taustalla soi joku hassunhauska musiikki ja tämä ylivetoäiti hoksasi, että hänen rattaissa istuvaa lastaan tanssitti se musiikki. Kovaan ääneen äiti huudahti lapselleen, että "tanssittaako sua?!!" ja sen jälkeen ruimaisi sen lapsen keskelle käytävää tanssimaan musiikin tahdissa. Lapsonen oli ehkä juuri kävelemään oppinut, joten hetken tanssahtelun jälkeen kaatui poikkiteloin vatsalleen siihen käytävälle suoraan jonkun miehen eteen. Ylivetoäidin mielestä se oli älyttömän hauskaa ja hän nauraa hehotteli lapselle, että "älä nyt sinne mene makaamaan, kun tanssi!!!" Mies jatkoi matkaansa, mutta kääntyi sitten takaisin nostamaan lapsen jaloilleen, koska todennäköisesti luuli itse kampanneensa tuon lapsosen. Itse pyörittelin silmiäni paheksuvasti ja loikin koko tilanteen ohitse. Ihan oikeasti, siihen lapseenhan olisi voinut vaikka sattua. Joku olisi voinut potkaista sitä tai talloa sen vahingossa. Ylivetoäiti oli kyllä ihan normaalin ihmisen näköinen. Niin se voi hämätä.

Elämä olisi niin paljon helpompaa ilman tyhmiä ihmisiä.

Sure you know how to drive this thing

Tuhannet kiitokset kaikille edellisiin postauksiin kommentoineille. Olette ihan uskomattoman hyväsydämisiä, empaattisia ja kauniita ihmisiä. En jaksanut vastata kommentteihin yhteisesti enkä erikseen kenellekään, mutta jokainen sana on painettu korvan taakse ja muutaman vuoksi vuodatettu kyyneliäkin.

Sitten jotain vähän kevyempää välillä.

Sain Ofelialta tuollaisen ruusukimpun, kiitos vaan kovasti. Ja kuten nykyisin tuntuu tapana olevan, niin tunnustuksen myötä täytyy (saa) vastailla kysymyksiin.

1. Lempiruoka: Olen nykyisin aika kaikkiruokainen (miinus ruoat, joissa on verta tai sisäelimiä), mutta kyllä varmaankin joku oikein hyvä pihvi on parasta. Olen syönyt myös hevosen ulkofilepihvin. Ei sillä, että se olisi lempiruokani, mutta se on kiva aina mainita erinäisissä yhteyksissä.

2. Lempimakeinen: Syön loppujen lopuksi aika vähän karkkia, mutta tuota... Parasta ehkä koskaan ikinä oli kesällä ranskalaiselta torilta ostetut fudget. Makeaa ja höttöistä. Olen yrittänyt ostaa kaupoista erilaisia fudgeja, mutta yksikään niistä ei ole onnistunut tavoittamaan samaa tunnelmaa.

3. Lempiluettava: Netti, heh heh. Ei vaan, en oikein tiedä miten tähän pitäisi vastata. Siis ei kysytä lempikirjaa kuitenkaan. Lempiluettavaa on hyvät kirjat? Tällä hetkellä minulla on kesken Guns'n'Rosesin elämäkertatyyppinen kirja, jonka keskellä aloin lukea Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista, jonka keskellä aloin lukea Satu Taskisen Täydellistä paistia, jonka keskellä aloin lukea Erlend Loen Muleumia, jota en ole vielä saanut loppuun. Olen outo, tiedän.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Jos osaan vain neuloa sukkia ja tumppuja sekä auttavasti virkata, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Tästä kysymyksestä oli joissain toisissa blogeissa olemassa myös versio mieluisimmasta paikasta tehdä käsitöitä. Se on helppo: sohva. En kerta kaikkiaan pysty neulomaan missään muualla kuin omalla sohvallani. Johtunee oudosta tavastani pidellä puikkoja, mutta ei siitä sen enempää.

5. Lempielokuva: Hmm... Amélie, Juno, mitä näitä kestosuosikkeja nyt on. Goodbye Lenin on aivan mahtava. Tuulen Viemää on suuri ja visuaalisesti kaunis elokuva. When You're Strange oli ihan mahtava elokuva Doorsista ja Pearl Jamin Twenty oli kerrassaan pakahduttava kokemus tällaiselle grunge-nuorelle. Pussikaljaelokuva oli ehkä hauskin elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Olen saanut myös toisen palkinnon, joten palaan sen edellyttämiin toimenpiteisiin ensi kerralla.

Live, Love & Die

Äidin kuolemasta on nyt noin kaksi vuorokautta. Kai. Päivät sekoittuvat ja menettävät merkityksensä. Ikävä on ihan hirveä. Välillä sitä voisi antaa vaikka oikean kätensä, että saisi lisää aikaa. Elämä on niin epäreilua. Reilua olisi ollut, että äiti olisi saanut elää terveenä pidempään. Reilua olisi ollut, että olisin tiennyt ajan olevan näin lyhyt. Reilua ei ollut, että kun sain tietää ajan rajallisuuden, oli kyse enää päivistä. Ei kuukausista, kuten aikaisemmin olin uskonut tai ainakin toivonut, eikä edes viikoista.

Äidin viimeisten päivien seuraaminen vierestä oli ihan kauheata. Fyysistä kipua pystytään aina lievittämään, henkisen kivun lievittäminen on hankalampaa, ellei sitten turruteta ihmistä kokonaan. Äiti ei juurikaan pystynyt enää puhumaan, mutta hereillä ollessaan silmistä näkyi hätä ja pelko. Toivon, että olisin pystynyt rauhoittamaan ja lohduttamaan paremmin. Tuntuu, että epäonnistuin. Pidin lujasti kiinni äidin olkapäästä viimeiset hetket, loppuun asti, mutta tuntuu, että olisi pitänyt pystyä tekemään jotain enemmän. Puhumaan rauhoittavasti, sanomaan asioita.

Yllättävän vaikeata oli eilen käydä kotona, siellä missä äiti viimeiset vuodet eli ja oli. Kaikki siellä muistutti äidistä. Siinä oli äidin käsirasva. Tuossa oli äidin kesken jäänyt ristisanatehtävä. Sohvassa oli melkein vielä painauma äidin jäljiltä. Eikä enää koskaan.

Miten tämmöisestä voi päästä ylitse?

It's all over

Lukekaa rivien välistä, jotka osaatte.

♥

Vinkkivinkki

Oletteko huomanneet, miten Bloggerin kuvat aukeavat nykyisin sellaiseen typerään mustaan kehykseen tähän blogi-ikkunan päälle eikä niitä pysty enää katsomaan omalla sivullaan luonnollisessa koossa tai muuta mukavaa? Itse ainakin inhoan tuota ominaisuutta tosi paljon. Siksipä kerronkin teille, millä pääsette halutessanne eroon tuosta ominaisuudesta!

Kopioikaa alla näkyvä skriptin pätkä blogipohjanne koodiin ennen head-osuuden lopputagia: </head> ja voilà, kuvat avautuvat jälleen kuten vanhoina hyvinä päivinä.

<script type='text/javascript'>

//<![CDATA[

function killLightbox() {

var images = document.getElementsByTagName(

'img');

for (var i = 0 ; i < images.length ; ++i) {

images[i].onmouseover=function() {

var html = this.parentNode.innerHTML;

this.parentNode.innerHTML = html;

this.onmouseover = null;

};

}

}

if (window.addEventListener) {

window.addEventListener('load',killLightbox,undefined);

} else {

window.attachEvent('onload',killLightbox);

}

//]]>

</script>

Kokeilkaa vaikka, jos ette usko:

Ps. Ohje löytyi täältä. Jos kopsaatte ohjetta eteenpäin, niin muistakaa, että Bloggeriin ei pysty suoraan kirjoittamaan html-koodia. Koodi täytyy ensin "enkoodata" Blogger-sopivaan muotoon esim. täällä (kopioikaa koodin pätkä siihen ruutuun ja painakaan encode), jonka jälkeen koodi on valmis kopioitavaksi blogiin ilman, että Blogger reagoi siihen html-koodina.

Kännissä ja kihloissa on kivaa

Olen varmaan joku hyvin fossiloitunut muinaisjäänne, mutta on joitakin nykyhapatuksia, joita en oikein tajua. Kuten kihloihin meneminen. Siis kun tyypit sanoo, että "me mennään varmaan kohta kihloihin" tai "me mennään ensi kesänä kihloihin". Onko kyse siis jostain väljähtyneestä taskulämpimästä versiosta kosinnasta: "hei menisiks mun kaa kihloihin?"

Avioliitto ei sinällään ole minulle mikään itseisarvo tai kovinkaan arvokas instituutio. Esimerkiksi kun itketään, että puolet avioliitoista päättyy eroon ja ihmiset eroavat liian herkästi, niin mietin lähinnä, että mitä sitten? Miksi ei saisi erota, jos siltä tuntuu? Mutta siinä asiassa olen ilmeisesti vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Aina. Kun kositaan elikäs pyydetään toista vaimoksi/mieheksi, niin silloin kihlaudutaan. Mikä ihmeen ennakkotieto se on, että mennään ensi kesänä kihloihin eli siis tiedetään jo etukäteen, että jompi kumpi kosii seuraavana kesänä, muttei ihan vielä kuitenkaan?

Nykyisin on hyvin yleistä, että jopa lapselliset pariskunnat ovat kimpassa menemättä naimisiin, mikä on ihan ok mielestäni. Miksi siihen tarvitaan jotkut sormukset olemaan sormissa, jos ei sitten kuitenkaan aiota avioitua? Siis itse ajattelen tilanteen niin, että joko sitä seurustellaan, eletään avoliitossa tai avioliitossa tai menossa naimisiin eli kihlautuneina. Avoliitossahan voi elää ihan ilman mitään sormuksia.

Minulle on kyllä rehellisyyden nimissä ihan yksi hailee miten muut elämänsä elävät, joten älkää nyt vaan kuvitelko muuta. Mutta jos minulla itselläni olisi vakava parisuhde (aika kaukainen skenaario kylläkin), niin kai minun pitäisi varoittaa sitä miekkosta etukäteen, että jos hän pyytää minua kihloihin kanssaan, niin tulen nauramaan hänet pellolle. Kyllä sen pitää olla kunnon kosinta tai sitten ei mitään.

Niin ja siinä sormuksessa pitää olla kunnon timantti.

Ça ne fait rien... c'est la vie

Näytin eilen tytöltä, joka kuuntelee Anna Puuta. Kävin kaupassa, jopa Stockmannilla asti, jossa turkisrouvat saattavat mulkoilla paheksuvasti, pukeutuneena seuraavasti: Minulla oli jalassani vaaleanpunaiset Hai-saappaat, päälläni polvimittainen hame, Indiskan retrokuvioinen tunika ja musta neuletakki sekä olkapäälläni Anna Puun -fanituotekangaskassi.

Silloin kun ostin tuon kassin, minulla ei ollut aavistustakaan, että se on Anna Puun fanituote. Jonkinlaista vihjettä olisi voinut antaa se, että kassi löytyi Anttilan musiikkiosastolta, mutta kun ei siinä sanottu mitään. Kassi on aivan ihanan pehmeätä orgaanista puuvillaa, siinä on puun kuva ja vieressä lukee "C'est la tree". Tuo olisi voinut olla toinen vihje. En silti tajunnut asiaa ennen kuin kotona vasta googlasin, mitä tämä c'est la tree merkitsee. Siis sanaleikin ymmärrän kyllä, mutta ajattelin, että sen täytyy olla joku juttu. Ja olihan se. Anna Puun fanituote. Kassi on kuitenkin ihana ja ihan lempparini nykyisin.

Ja onneksi Anna Puu on vähiten paha näistä kotimaisista listoilla pyörivistä naisartisteista.

Ps. Noiden C'est la tree -tuotteiden hinnasta osa menee Suomen metsien hyväksi. Tein siis samalla jotain hyvää vahingossa. Hyvä minä!

Pps. Postauksen kuva ei liity aiheeseen millään tapaa. Se on vain julmasti netistä varastettu tekemään tästä paikasta hiukan viihtyisämmän ja kauniimman.

Jos haluu saada on pakko antaa

Voi että, kun ärsyttää sellaiset miehet(*, jotka ovat niin sitoutumiskammoisia, etteivät pysty muutamaa tuntia aikaisemmin sitoutumaan mihinkään tapaamisen tapaiseen, saati sitten vaikkapa jo edellisenä päivänä. Ihan vaan, että saattaisi sitä itselläkin olla jotain muuta tekemistä kuin pyöritellä peukaloita puhelimen vieressä. Parhaassa tapauksessa turhaan.

Yleensä näiden samaisten miekkosten mielestä ainoastaan myönteinen vastaus on ilmoittamisen arvoinen. Jos ei pääse paikalle, niin ei ole myöskään mitään raportoitavaa. Siinä sitä sitten odottaa, kunnes johonkin kellonaikaan alkaa olla melko varma, että se ei ole tulossa ja uskaltaa ehkä jopa poistua kotiovesta. Yleensä sitä myönteistä vastaustakaan ei tietenkään ilmoiteta kuin vasta ihan viime tipassa ("olen siellä kohta"), koska tottahan nainen nyt tuntee pelkällä sydämellään, miten se miehinen habitus on jo melkein kohta tulossa.(**

Kaikista ärsyttävintä on se, jos tyyppi on oikein ääneen ilmaissut, että ei pysty olemaan klo se ja se paikalla, joten itsekään ei pidä aiheellisena olla paikalla. Mutta yllättäin sitten kello se ja se alkaa tullakin puhelimeen mankunaviestejä, että olisin täällä ja harmi kun et ole paikalla ja tulisit nyt kotiin, ja raivostuttaa niin tajuttomasti, koska ihan hyvin sitä olisi voinut olla paikalla, jos äijä ei olisi itse ilmaissut, että kyseinen ajankohta ei sovi!

Kysytte varmaan nyt mielessänne, että miksi edes vaivaudun.

*) Pahoittelen, että puhun monikossa, koska yhdestä miehestähän tässä nyt vain on kyse. En kuitenkaan suostu uskomaan, että kyseessä olisi mikään uniikkikappale. Vian on pakko olla siinä y-kromosomissa.

**) Tänään oli oikeasti ihan muutamasta minuutista kiinni, etten adrenaliinia puhkuen ehtinyt lähteä jumppaan, kun sain lopulta tekstiviestitoteamukseeni "et ilmeisesti ole tulossa" puolen tunnin päästä vastauksen "kyllä mä ajattelin". Ajattelit?!! Olisiko ollut mahdotonta kertoa ääneen? Olisi varmaan pitänyt vaan mennä sinne jumppaan, ei ne tällä tavalla oikeasti koskaan opi.

Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen

Jippijei! Löysin tällasen fantsun meemin. Nyt totuus paljastuu!

OLET LELLITELTY JOS SAAT 10 TAI YLI !

SINULLA ON OMA...

[x] huone (tai ainakin vuokralla)
[x] kamera (kaksi digikameraa ja kaksi filmikameraa, joista en kyllä tiedä toimiiko ne enää)
[x] lemmikki (teoriassa olen luonut omistussuhteen kissaan)
[x] kännykkä (miljoona)
[x] iso sänky (riittävän iso)
[ ] play station 2 tai 3
[ ] ja pelejä niille
[ ] luistimet
[x] tietokone (valkoinen)
[ ] videokamera
[x] mp3 (-soitin? check! -tiedostoja? check!)
[x] ipod (nano tai joku sellainen)
[] skeittilauta
[] lumilauta
[x] pankkikortti jota voit käyttää (liikaakin)
[ ] merkkivaatteita (kaikkihan ne jonkun merkkisiä on, mutta tuskin sellaisia, mitä tässä haetaan)
[ ] jotain wesc-merkkistä (mitähän se jotain voisi olla? never heard)

Sain 9 eli en ole lellitelty!!! Enkö lelli siis itseäni tarpeeksi? Minkähän noista ostaisi sitten, ehkä luistimet? Oikeastaan aika hämmentävä tulos, pitääpä raportoida isille.

Oh can't you see I'm out of my head

Onko kukaan koskaan katsonut tuota tv-sarjaa nimeltänsä Edessä uusi elämä? (Alkuperäiseltä nimeltään The New Adventures of Old Christine). Siinä siis Julia Louis-Dreyfus näyttelee hahmoa nimeltä Christine, jonka ex-mies on löytänyt uuden ja nuoremman tyttöystävän, jonka nimi on myös Christine. Ja he ovat sitten Old Christine ja New Christine. Kyseessä on siis komedia, jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi.

No eipä siinä muuta, en sen ohjelman hyvyyteen tai laadukkuuteen ota kantaa se enempää, mutta sarjassa tällä vanhalla Christinellä on veli nimeltä Matthew. Siis oo... äm... gee! Se veli! Vähänks ihana! Olen ehkä rakastunut!

Veljeä näyttelee Hamish Linklater, josta olen melko vakuuttunut, että hän voisi olla elämäni mies. Jos hän vain asuisi hiukan lähempänä kuin jossain toisella mantereella (eikä olisi happily married with children). Hamish on minua kaksi vuotta vanhempi, 193 senttiä pitkä (omg! OMG!) ja sillä on tummat kiharat hiukset. Melko varmasti hän osaa myös soittaa kitaraa ja tehdä hyvää ruokaa.

Voi Hamish, jätä ne vaimo ja lapsi, ja tule Suomeen...

Ps. Edessä uusi elämä tulee Suomi TV:ltä ma, ti, to ja pe klo 19. Jos haluatte tsekata Matthewn. Eikä se sarjakaan nyt ihan paska ole.