Grumla icke flickans själ! (*

Kiva, kun noista Vuodatuksen toikkaroinneista ei pääse millään eroon, vaikka miten vähän yrittäisi olla tekemisissä sen kanssa. Nyt on readerissa paukkunut sadat ja tuhannet (no ei nyt ihan) lukemattomat kirjoitukset, kun joka ikinen Vuodatuksen blogi, oli miten vanha ja kuopattu sitten tahansa, on yhtäkkiä päivittänyt kymmenen viimeisintä kirjoitustaan uudestaan. Olen löytänyt ö-mapista sellaisia vanhoja blogeja, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. Kaikista en yhäkään tiedä miksi olen joskus lukenut niitä. (Laitan readerissa ö-mappiin ne blogit, jotka eivät päivity enää. Henkiin heräämisen toivossa en halua poistaa tilausta kuitenkaan.)

Minulla on ollut muutaman päivän massiivinen niskajumi. En oikein saa sitä laukeamaan millään. Sunnuntai-iltana kaivoin vanhan ystäväni yökiskon esiin ja olen nyt pari yötä nukkunut sen kanssa, mutta sekään ei tunnu auttavan. Olen yrittänyt vältellä liiallisen kipulääkkeen syöntiä, mutta nyt aion kyllä marssia apteekkiin ja turruttaa tuskani. Eikö merde (pardon my french) voisi olla yhtään kokonaista viikkoa, että ei sattuisi jonnekin? Mitähän tämä elämä on sitten, kun olen kuusikymppinen?

Äh. Kirjoitin tähän pari kappaletta lisää valitusta, mutta pyyhin ne pois. Olisikohan välillä jotain positiivista sanottavaa? 

Ainakin kissa on ikäisekseen (16 v) terve, jos omistajansa ei olekaan. Kissalla on hammaskiveä ja hieman verenpaine kohollaan, mutta muuten kaikki on hyvin. Niin ja mahakatarri, mutta kelläpä ei olisi. Jos verenpaine on uusintamittauksen jälkeen vielä kohollaan, niin saatamme joutua alkaa lääkitä sitä. Kissa ei arvosta eläinlääkärissä käymistä, mutta onneksi se ei ole pitkävihainen. Silloin kun kissa oli pieni, kävimme eläinlääkärissä, jossa sai tutkimushuoneessa aivan vapaasti kulkea ja tutkia paikkoja. Nykyisessä eläinlääkärissä ei saa poistua tutkimuspöydältä. Kissan mielestä se on tyhmää.

Vanhin tuntemani kissa on elänyt 24-vuotiaaksi. Siinä mielessä 16 vuotta ei ole vielä mitenkään superpitkä ikä, mutta silti tuntuu, että koko ajan mennään jatkoajalla. Maksoin kissasta 20 markkaa aikanaan. On se ollut sen arvoinen ja paljon enemmänkin.

*) Suom. Älä samenna tytön sielua! 
Otsikko lainattu J. L. Runebergilta, jonka päivää vietämme tänään. Varokaahan torttuja! Itse en syö tänään runebergintorttua, sillä söin oman osuuteni (1 kpl) jo viime lauantaina. Kauas ollaan tultu näistä ajoista! (Lyhytjänteisyyteni on ollut huomattavissa jo tuolloin, sillä torttuvertailun toinen osa ei ilmeisesti koskaan ole ilmestynyt). 

I see that I am a little piece of a big, big universe, and that makes it right

Käytiin eilen Artio-karhun kanssa elokuvissa. (Alan ilmeisesti kohta kertoa kuulumisia Artion puolesta, kun ei tuolla blogissa mitään tapahdu, vink vink!) Kävimme siis katsomassa elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on tällä hetkellä täällä Tampereella menossa enää Niagarassa, mutta jota suosittelen lämpimästi kaikille. Siis sekä elokuvaa että Niagaraa.

Olen ehkä ikuisesti kiitollinen Artiolle, että sai minut lähtemään katsomaan tuon elokuvan, koska en varsinaisesti ollut kuullutkaan siitä ja ennakko-odotukseni olivat... no, aina jos elokuva luokitellaan fantasiaksi, niin minä vedän laput silmille ja luukun kiinni. Eipä juuri kiinnosta. Mutta Beasts oli ihan toisenlainen elokuva.

Minä en yleensä koskaan itke elokuvissa (Tuulen Viemää menee kuivin silmin enkä Brokeback Mountainissa edes keksinyt missä kohtaa piti itkeä), mutta eilen oli ihan pakko tirauttaa. Elokuva oli osittain tosi surullinen, mutta samalla niin kaunis, sydäntä lämmittävä ja pari kertaa jopa naurahdin. Yhdellä sanalla sanottuna elokuva on ihana.

Elokuvan päähenkilöä Hushpuppya esittää silloin 6-vuotias Quvenzhané Wallis. Tytön roolisuoritus on 6-vuotiaaksi aivan käsittämätön. Moni aikuinenkaan ei pysty samaan. Tyttö oli Hushpuppy eikä vain näytellyt sitä. Sitä paitsi tunsin järjetöntä lihaskateutta hetkittäin, sen verran oli jäntevyyttä tytöllä. Ja isällään.

Ilahduin eilen ihan älyttömästi, kun huomasin, että Beasts of the Southern Wild on Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta ja Quvenzhané Wallis parhaasta naispääosasta. Kerrankin joku syy valvoa Oscareiden takia, yleensä en jaksa kauheasti välittää siitä kuka voittaa ja mitä.

Beasts of the Southern Wild oli kyllä yksi parhaita elokuvia mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Siksipä siitä oli pakko purkautua tänne blogin puolellekin. Tunnelma elokuvan jälkeen oli yhtä aikaa jotenkin hyvä ja surullinen ja toiveikas ja niin ylitsevuotavainen, etten tiedä miten sanani asettelisin. Ihan melkein pakahduttavalta tuntui rinnassa.

Elokuva tietysti loppuu silleen kiusallisen nopeasti, että juuri kun olet itkenyt silmäsi punaiseksi ja naamasi irti, niin teatterin valot syttyy. Turha taistella sitä vastaan, se tulee tapahtumaan.

Elokuvan traileri ei anna ollenkaan tarpeeksi kunniaa elokuvan hyvyydelle.



Kaikki kirjoituksen kuvat omistaa Fox Searchligth Pictures.

Minä, Gandhi ja Dalai Lama

Löysin tämmöisen amerikkalaishenkisen, mutta varmasti myös ihan pätevästi suuntaa antavan testin sijoittumisestani poliittiselle kartalle.

Ensin näette hieman esimerkkejä ketkä "suurmiehet" (ja Thatcher) ovat edustaneet mitäkin aatemaailmaa.

Sitten näette minne minä itse siinä sijoituin.

Jostain syystä valtaosa maailman suurista johtajista näyttäisivät olevan täysin vastakkaisella puolella minun kanssani.

Kokisin olevani kohtuullisen hyvässä seurassa. Peace, man.

One more day to complain, my servant

Väliaikatiedoitus. Vasen polvi ei ole poksahtanut. Tänään se kesti aivan hyvin jalkaprässin, eikä edes tehnyt kipeätä, joten varmaan viikonloppuna uskallan myös kyykätä. Vatsakin voi heti paremmin, kun jätin pois leseet ja vaihdoin Ehrmannin maitorahkan Valion hyla-versioon. Mehukeiton kanssa Valion rahkasta tuli kyllä paljon vetelämpää kuin Ehrmannista, joten tilanne vaatii pientä säätöä vielä. Olen sen verran ruoka-ainedummy, että en tosiaankaan tiennyt maitorahkan olevan Suomessa käytännössä aina rasvatonta eli hyvin vähärasvaista (Lidlistä ilmeisesti saa jotain 10 %:sta). Onneksi on blogi, jossa saa aina ilmaista oman tyhmyytensä, niin joku viisaampi voi sitten kommenttiosastolla avustaa ja ohjata. (Tämä ei ollut sarkasmia, vaan ihan oikeasti).

Tarvitsisi varmaan kehittää jotain muuta(kin) sisältöä elämääni välillä. Pelkään pahoin, että porukka alkaa olla kohta korviaan myöten täynnä syömistäni ja treenaamistani. En kuitenkaan jaksa perustaa tuolle aihepiirille omaakaan blogia, koska... no, olisihan se aika tylsää, jos siellä ei kävisi kukaan. Alkaisinko valittaa gradun kirjoittamisen vaikeudesta tai sen välttelyn helppoudesta? Pitäisiköhän rakastua palavasti ja epätoivoisesti johonkin tyyppiin, joka joko ei vastaisi tunteisiini tai vastaisi, mutta olisi täysi ääshoul? Siitä sitä saisi uutta sisältöä blogiin, jota voisi sitten tunnekuohun laannuttua hävetä. Näh, ei jaksa...

Benropen blogi täytti juuri 10 vuotta ja minä velvollisuudentuntoisena kanssabloggaajana ystävällisesti kävin onnittelemisen sijasta huomauttelemassa harventuneesta päivitystahdista. Tässä kun itselläni pyörähti käyntiin seitsemäs vuosi bloggaamista toissa päivänä (!!!), niin tulin ajatelleeksi tätä omaakin blogiani ja bloggaamistani. Että eikös tässä virkaiässä pitäisi jo lopettaa? Tai ainakin vähentää rajusti. Jotenkin välillä jopa hävettää, että olen sen kuusi vuotta pajattanut menemään eikä merkkiäkään hiipumisesta. Kaikki muut tässä vaiheessa ovat jo joko rakastuneet, vääntäneet lapsia, saaneet huikean uran tai muuten vaan keksineet jonkun muun harrastuksen, että eivät enää ehdi tai jaksa blogata. Mutta en minä, täällä vaan no-lifena pyörin yhä kerjäämässä teidän huomiotanne! Onneksi teitä on vielä jokunen samaa bloggaajasukupolvea tai vanhempaakin, jotka jaksatte kohtuullisen paljon vuodattaa sieluanne blogeihin.

Otetaan pienet sille! (Ei kun ai niin, alkoholi on pahasta).


 

Joka päivä on ongelma uus

Kokonaiset kaksi päivää ehdin testailla tuota Super-Jutan dieettiä ja nyt on jo ongelma. Ei pysty, nimittäin. Siis dieetissä ei muuten ole mitään vikaa, paitsi että en vaan pysty syömään noin paljoa. Kaiken järjen mukaan siinä ei edes ole kovin paljoa syötävää, kalorimäärissä se jää huomattavasti alle suositusten, mutta vatsani sanoo, että no can do.

Todennäköisesti ongelma on nyt joko nuo maitotuotteet tai sitten leseet, mutta vatsani on koko ajan niin turvoksissa, että muutaman tunnin välein syöminen tuntuu aivan mahdottomalta tehtävältä. Maitorahkana olen käyttänyt Ehrmannin rasvatonta maitorahkaa, jonka laktoosipitoisuudesta liikkuu internetissä hyvin ristiriitaisia tietoja. Koska valmistaja on ulkomaalainen, niin tarkkaa tietoa ei ole. Toiset pahastikin laktoosivammaiset pystyvät syömään sitä ilman ongelmia ja toiset eivät yhtään. Lähikaupassa hyla-maitorahka maksaa saman verran kuin Ehrmann, mutta se ei ole ylläripylläri rasvatonta. Raejuustossa taas ei pitäisi olla laktoosia juuri ollenkaan.

Ennen kuin lähden kauempaa etsimään vähälaktoosista rasvatonta maitorahkaa, niin ajattelin ainakin jättää nuo hiutaleet ja leseet pois vähäksi aikaa, jospa ne vaikka turvottavat vatsaraukkani pinkeäksi kuin kaasupallo. Eihän niiden merkitys kai voi rasvanpolton kannalta olla mikään muu kuin kuitujen avulla pitää koneisto toiminnassa? Vai keksiikö joku jonkun muun selityksen niiden tarpeellisuudelle? Toisaalta olenhan kaurapuuroakin syönyt ilman sen ihmeempiä tuskia, joten miksi sekään nyt olisi syyllinen turvotukseen? Hmph.

Ja jotta paketti olisi täydellinen, niin vasen polveni alkoi kipuilla eilen pumppitunnilla. Vasen polveni on aina ollut kokoonpanossani se heikoin lenkki ja juuri viikonloppuna ehdin sanoa, että koskahan se sanoo sopimuksensa irti, kun rutisee joka käänteessä. Nyt pelottaa ihan tosissaan, että se sanoo poks ja treenit oli sitten hetkeksi siinä. Ainakin kyykkytreenit, mutta kuka hullu sitä nyt pelkkää yläkroppaa treenaa...

I wanna know you because you're so damn cool

Melkein unohdin, että minun piti vastailla noihin haastekysymyksiin. Ensiksi siis vastaan Mintun kysymyksiin, koska Minttu haastoi ensin.


1) Mitä sinulle on Onnistuminen?

Jaa-a. Onnistuminen on kai jonkinlaista itsensä ylittämistä. Yleensä kun alisuoriutuu kaikesta, niin on jo erittäin aiheellista taputella itseään selkään, kun suoriutuu jostain hyvin eikä edes rimaa hipoen. Myös tässä elämäntaparemontissa olen onnistunut yllättävän hyvin tähän asti (tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä itseruoskinta eikä onnistuminen), vaikka pitkä ja kivinen matka onkin vielä edessä.

2) Mitä itsessäsi arvostat?

Ööh... En kauheasti mitään. Siis ei nyt kyllä juuri tule mieleen mitään sellaista, mikä tekisi minusta jotenkin erityisemmän kuin kuka tahansa muu. Kai olen ihan hyvä ja luotettava korva, jos sellaista jossain tarvitaan. Ja ai niin, niitä epäkkäitä tietysti.

3) Millainen on "normipäiväsi" arkena? 

Herään, keitän kahvia, käyn lävitse sähköpostin ja Facebookin tapahtumat. Jumitan aamukahvilla niin kauan, että enää ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa sitä aamuksi. Sen jälkeen päivästä riippuen joko lähden salille tai kauppaan tai jumitan tekemättä mitään hyödyllistä. Pääasiassa välttelen gradua. Jossain väleissä syön ja jumitan vähän lisää. Normipäivät ovat aika tylsiä, joiden pääpaino on treenaamisessa, syömisessä (joista molemmista toki tykkään) tai treenaamisen ja syömisen suunnittelussa. Maanantaisin melkein masentaa, kun on taas kokonainen viikko edessä jolloin täytyisi keksiä mitä ihmettä sitä taas syö joka päivä ja miten suhteuttaa tilin saldo siihen. Epänormit arkipäivät on kivoja, kun vaikka tekee jotain jonkun kaverin kanssa.

4) Millainen olisi unelmapäiväsi? 

No ensinnäkin se alkaisi siitä, että ulkona olisi lämmintä vähintään 20 astetta, paistaisi aurinko ja tervapääskyt kirskahtelisivat kattojen yllä. Ei olisi pakko yhtään mitään, vaan voisi työntää jalat varvastossuihin ja lähteä helmat hulmuten ulos tassuttelemaan. Siihen voitaisiin lisätä vielä 1-4 mukavaa kaveria, joiden kanssa saisi kulutettua koko päivän erilaisissa aktiviteeteissa. Illalla palaisin kotiin vatsa- ja poskilihakset naurusta hellinä, iho auringonpaisteesta kuumottavana, hiukan ehkä alkoholia veressä ja paljon jäätelöä vatsalaukussa. Parasta olisi, jos päivään olisi kuulunut vielä jonkinlaista livemusiikkiakin.

5) Mikä saa sinut turhautumaan? Useinkin?

Työnhaku nyt aivan ensimmäisenä. Sitten heti toisena muut ihmiset. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Helpoimmalla pääsee, kun tekee itse. Tästä syystä minusta ei koskaan voisi tulla hyvää opettajaa, koska en jaksa seurata vierestä toisten tunarointia. Aivan varmasti kyllä turhautan eniten itse itseäni, mutta minkäs teet, tämän kanssa on elettävä 24/7.

6) Mikä rauhoittaa sinut parhaiten? Miksi?

Joskus öisin, kun en saanut unta, minua rauhoitti Aamulehden jakajan askeleet porraskäytävässä. Jotenkin ymmärrys siitä, että joku pyörittää tätä maailmaa silti tuolla, vaikka minä nukkuisinkin. Tosin se rauhoitus loppui lyhyeen, kun tajusin, että silloisessa asunnossani se Aamulehden jakaja käveli ehkä metrin etäisyydeltä päälaestani. Vain betoniseinä erotti meidät toisistamme. Creepy. Nykyisessä asuintalossani en kuule enää lehdenjakajan askelia, mutta esimerkiksi lumiauran pörinä ja kolina ulkona kadulla saattaa ajaa saman asian. Joku muu valvoo, minun ei tarvitse. (Useimmiten kyllä nukun öisin).

7) Mikä biisi / runo / sanonta kertoo sinusta parhaiten? Omasta mielestäsi vai jonkun muun?

Kukaan ei ole koskaan kai sanonut minkään biisin/runon/sanonnan kertovan minusta, tai en ainakaan muista jos on. Laitan tähän muutaman lainauksen, vaikka tuskin ne minusta kertovat, mutta ne ovat suosikkejani.

• "I just feel like all I do, all day long, is just manage myself, try to fuckin' connect with people. But it's like, no matter how much energy you pour into getting to the station on time, or getting on the right train, there's still no fuckin' guarantee that anybody's gonna be there for you to pick you up when you get there." (Nate tv-sarjassa Six Feet Under)

• "Tiet vievät kyliin ja kaupunkeihin, mutta kaikkein tärkeintä on olla matkalla. Turha murehtia menneitä. Mennyt aika on vain kasa tuhkaa ja nyt meillä on uusi tie edessämme." (Kasper elokuvassa Lieksa)

• "When I get sad I stop being sad and be AWESOME instead. True story!" (Barney tv-sarjassa How I Met Your Mother)

• "Sometimes there's so much beauty in the world, I feel like I can't take it, and my heart is just going to cave in." (Ricky elokuvassa American Beauty)

Tuo viimeinen on oikeasti aika pitkä pätkä, mutta laitoin vain sen viimeisen virkkeen. Loput voitte googlata itse. Laitan postauksen loppuun jonkun biisin, joka voisi kertoa minusta.

8) Missä toivoisit olevasi elämässäsi 10 vuoden kuluttua?

Elossa. Tai jos en ole, niin ei kai sillä sitten niin väliä minulle enää silloin ole. Vuodenvaihteen tienoilla joissain blogeissa pyöri sellainen meemi, jossa koottin viime vuosi yhteen vastailemalla kysymyksiin. Yksi kysymys oli "selviääkö Obama hengissä". Voin vastata siihen, että ei selviä, kuten ei kukaan muukaan meistä. Mutta asiaan...

Välillä haaveilen asuvani jossain lämpimämmän ilmaston maassa (ai miten niin talvi koettelee sietokykyäni?), mutta toisaalta täällä on niin paljon kaikkea. Jos saisin koko possen muuttamaan mukanani, niin sitten. Voisin lähteä Australiaan hoitamaan pussieläimiä tai Uuteen-Seelantiin kissapetoja. Toisaalta pelkään kyllä tiikereitä ja leijonia aivan sairaasti, vaikka samaan aikaan rakastankin niitä palavasti. Kai se on jotain kunnioituksen sekaista pelkoa. En luota eläimeen, joka voi tappaa minut silmänräpäyksessä.

Niin missä siis olisin 10 vuoden kuluttua? No toivottavasti osan aikaa päivästä töissä, tai sitten voittanut lotossa tai nainut rikkaan miehen, niin ettei minun tarvitsisi tehdä töitä päivääkään. Olisin varmasti hyvä edustusvaimo. 10 vuoden kuluttua olisin myös niin hyvässä kunnossa, että voisin esitellä muitakin kuin epäkkäitäni. Eikä minua haittaisi, jos siinä nurkissa joku mieskin pyörisi, mikäli se olisi hyvä mies.



Kauhean vaikeita kysymyksiä, muuten.

Need a little time to wake up

Aamupalani:

Huomaa paheksuva Aku Ankka.

100 g raejuustoa (Jutan ohjeissa rasvatonta, minulla oli rasvaa 2 %)
150 g sokeroimatonta mansikkakeittoa
45 g kaurahiutaleita (minulla oli tuossa myös kauraleseitä seassa)

Minun versioni sisälsi (suurin piirtein) 107 kcal, josta proteiineja 59 %, hiilihydraatteja 24 % ja rasvaa 17 %.

Taaskin ulkonäköönsä verrattuna yllättävän hyvää. Tuo kaurahiutale & -lese turpoaa niin paljon, että lopulta mehukeitto katoaa ja pöperö on lähinnä kylmää kaurapuuroa, jossa on raejuustoa. Ainoa ongelma tässä on se, että annoskoko on jälleen niin valtava, etten ole tottunut aamuisin vetämään tuommoisia settejä. Puolet riittäisi. Minähän syön aamupalaa kaksi tuntia, jos tuo koko setti on vedettävä naamaan. Ainakin noita leseitä voisin vähentää, koska en usko niillä olevan tässä yhtälössä sen erityisempää merkitystä kuin ne kuidut.

Jutta ei sanonut mitään kahvinjuonnista, joten aamukahvista en luovu. Enkä sitä paitsi muutenkaan aio noudattaa tuota GoFatGo-dieettiä mitenkään tarkasti. Kunhan nyt otan jotain suuntaviittoja. Realistisesti en usko edes jaksavani kovin montaa päivää.

Step by step uu beibi

Iltapalani:

1 purkki Ehrmannin rasvatonta maitorahkaa

1,5 dl sokeroimatonta mansikkakeittoa

10 g vehnäleseitä

Tehty Super-Jutan ohjeiden mukaan. Vaihteluahan tuohon saa, kun vaihtaa vaikka mehukeiton toisen makuiseksi. Sisältää kilokaloreita yhteensä 174 kappaletta, joista protskuja 60 %, hiilareita 34 % ja rasvaa 6 %. Ulkonäöstään huolimatta yllättävän hyvää. Annos on niin järkyttävän kokoinen, että ei varmasti tule yöllä nälkä. 

Katsotaan meneekö huominen aamupalakin Super-Jutan ohjeilla. Raportoin.

Jostain löytyy vastaus kaikkeen

On se kumma, että ihminen on tähän ikään päässyt, eikä ole vieläkään oppinut syömään oikein. Kyllä pitäisi kouluissa olla kaiken maailman uskonnon ja ruotsinkielen sijasta tarjolla jonkinlaista ravitsemusoppia. Varmaan auttaisi montaa muutakin persjalkaista lylleröä kuin vain minua. Tai minuahan se ei auttaisi, kun en koulunpenkkiä enää kuluta, mutta pelastaisi ehkä tulevat sukupolvet.

Niin. Siis raineri^(* laittoi tänään ruokavalioni käytännössä uusiksi. Hän oli kohtuullisen tyytymätön joulukiloihini, joita oli yhteensä vain kaksi kappaletta, mutta sitäkin sitkeämmät. Ja muutenkin homma etenee kuulemma (ja tiedän sen kuulemattakin) liian hitaasti, vaikka teen hartiavoimin töitä. Tai ainakin luulen tekeväni.

Olen pienen ikäni syönyt aamupalaksi jogurttia ja iltapalaksi leipää. Nyt minun kuuluukin syödä aamupalalla proteiinia, iltapalalla proteiinia ja mielellään ruokailun yhteydessäkin proteiinia. Välipalat saa sitten olla hiilareita eli hedelmiä. No saa toki lounaalla ja päivälliselläkin olla hiilareita, mutta syön yleensä sillä tavalla, että niitä ei hirveästi noihin päivän isoimpiin aterioihin kuulu. Nämä aamun ja illan proteiinit ovat kuitenkin sen verran hämmentävä uudistus, että äsken kaupassa oli kohtuullisen avuton ja urpo olo. Että miten ihmeessä melkein kolmevitonen ihminen ei itse osaa näitä juttuja.

Onneksi meillä on rainerin kanssa parin viikon päästä "teoriatunti" aiheesta syöminen, niin ehkä osaan sen jälkeen edes vähän paremmin.

*) Tampere-Suomi-sanakirjan suomennos: "personal trainer, henkilökohtainen ohjaaja"

Kirjasto

Metson katto sisäpuolelta. 

Koska en kehdannut mennä selälleni makaamaan lattialle, niin otin kuvan noin vyötärön korkeudeltani täysin tähtäämättä. Yllättävän onnistunut tuli, vaikka yläreunassa näkyy kyllä joku kaulahuivini tms. varjo.

Valokuvatorstain 271. haaste.

***

Edellinen oli varsinainen osallistuminen Valokuvatorstaihin, mutta koska otin enemmänkin kuvia, tuli tästä varsinainen tutkielma kirjastosta.

Vanha kirjastotalo Tampereella.

Täällä kävimme lainaamassa kirjoja silloin kun minä olin pieni.

Ja se uusi kirjasto, eli ihan tuttujen kesken vain Metso, avattiin vuonna 1986.

Kirjastossa oli esillä historian havinaa.

Kirjastossa voi lueskella mukavasti vaikka pallotuolissa.

Muumi vahtii Muumilaakson ulkopuolella.

Kaikki kuvat saa klikkaamalla isommaksi.