7. fear

*)

Minun pitäisi parin viikon päästä mennä pariksi viikoksi töihin. Kävin eilen vaatekaappiani lävitse, jos sieltä vaikka löytyisi jotkut työkuntoiset housut. Farkuilla kun on tapana rispaantua lahkeista niin, ettei niitä oikein kehtaa käyttää missään virallisissa yhteyksissä. Siis joo, joko minulla on lyhyet jalat (olen perinyt isämme persjalkaisuuden, kun siskoni taas on perinyt äitimme pitkäsäärisyyden, mutta ei kai kukaan väittänytkään elämän olevan reilua) tai farkuissa pitkät lahkeet, mutta aina ne laahaavat maata. Joissain merkkifarkuissa tietysti on lahkeen pituus jopa valittavissa, mutta en ole sillä tavoin hifistelijä, joten lahkeeni ovat aina liian pitkät.

Vaatekaapistani taisi löytyä yhteensä kahdettoista (12) farkut. Yhdet on sellaiset, joita käytän lähes päivittäin kotoani poistuessa (ja rehellisyyden nimissä ne eivät edes olleet vaatekaapissa vaan tuolissa). Hyvät mutta rispaantuneet. Tosin olen ne joutunut vyöllä varustamaan, jotta tätä nykyä pysyvät ylhäällä. Yhdet farkut on uusimmat ja vähiten käytetyt housuni, jotka ovat täydelliset 70-luvun leveälahkeiset farkut, mutta lahje on niin leveä (ja liian pitkä), että kengät peittyvät kokonaan niiden alle ja lahje laahaa maata sekä etu- että takaosastaan(*. Seitsemät farkut olivat auttamatta liian isot. Laskin mielessäni kuinka paljon rahaa niissä on mennyt kankkulan kaivoon. Muutama satanen ainakin. Toki olen niitä joskus käyttänytkin. Sitten oli vielä parit farkut, jotka ovat väljät, mutta sopivat aivan hyvin esimerkiksi johonkin remppa- ja muuttohommaan. Harmi vaan, että en ole remppaamassa enkä muuttamassa. Yhdet kohtuullisen vanhat farkut olivat melko sopivat, mutta niiden malli on kyllä niin viime vuosikymmeneltä, ellei jopa -tuhannelta, etten niitä töihin kehtaa laittaa.

Mikäkö oli pointtini? No se, että toivottavasti maaliskuun lopussa ei tule enää mitään shokkipakkasia, jotta tarkenen mennä hame päällä töihin.

Kaupasta saa farkkuja, te sanotte? No niin saa, mutta ensinnäkään ei ole rahaa ja toisennakaan ei ole mitään järkeä ostaa nyt uusia housuja, ellei tosi halvalla saisi. Ja farkkuja harvoin saa. Nimittäin optimistina uskon kesän lähestyvän huimaa vauhtia ja kuka nyt kesällä housuja pitää? Lisäksi sisäinen optimistini kuiskuttaa, että jos nyt ostaisin housut, niin ihan pian ne taas olisivat liian isot.

Ai niin, onhan sitten vielä kahdet "motivaatiofarkut", jotka äidin jäämistöstä otin itselleni. Ne ovat siis kovin nuorekkaan näköiset farkut enkä muista äidin koskaan pitäneen niitä (koska liian nuorekkaat). Ne taas eivät mahdu päälleni vielä. Sitten kun mahtuu, niin taidan palkita itseni pullolla kuohuvaa!

Nuo kuvat eivät jotenkin edes kerro koko totuutta siitä, miten löysät nuo housut ovat. Pehmo-Ihaani mahtui noihin alemman kuvan farkkuihin yhtä aikaa kanssani, mutta siitä en saanut käsivaralla otettua kuvaa. Lahkeiden pituuden nuo kuvat taas paljastavat paremmin kuin hyvin.

***

Tämä oli vähän erilainen kuva päivässä -juttu. Se haasteaiheen pelko taitaa tulla siitä, että en tiedä uskallanko heittää noita farkkuja (7 kpl) pois ja pelkään, että jonain päivänä tuon kokoiset housut ovat minulle taas oikein sopivat, jos ei jopa tiukat.

6. chair

Minähän olen tunnetusti siisti ja järjestelmällinen ihminen. Öhöm... Tai sitten en. Tämä nojatuoli toimii yleensä käyttövaatetelineenä. Vieraita varten tyhjennän tuolin nopeasti vaatekomeron puolelle. Pyykkipäivänä tuosta on sitten kauhean kätevä vain napsia sopivan väriset vaatteet pesuun eikä tarvitse erikseen mitään lajittelusysteemiä, hahhaa!

5. under

Under construction eli hiusten värjäys prosessissa. Jos sinne passikuvaankin kehtaisi mennä.

I'm countin' the cattle: 1, 2, 3, 4, 5...

Melkoista jonottelua ja odottelua tämä elämä.

Minun pitäisi hakea poliisilaitokselta jonkinlainen virallinen todistus henkilöllisyydestäni, koska sekä henkkarini että passini menevät pois voimasta parin viikon päästä. Koska olen vetkuttelun mestari (koska ennen henkkareiden hakemista pitäisi mennä passikuvaan ja ennen passikuvaa pitäisi käydä kampaajalla jne.), sain vasta tänään aikaiseksi alkaa varata aikaa poliisin lupapalvelusta. Lo and behold, eihän siellä olekaan vapaita aikoja ennen kuin viikolla 12, jolloin en yksinkertaisesti pysty menemään, koska olen töissä. Joudun siis tällä tai seuraavalla viikolla menemään poliisilaitokselle jonottamaan, niin kuin muutkin luuserit, jotka eivät ole ajoissa tajunneet varata aikaa itselleen netistä. Kunhan nyt ensin saan käytyä siellä passikuvassa.

Tampereella vaihtuu bussikortit uusiin ja tässä nyt on ollut varmaan pari-kolme vuotta aikaa vaihtaa vanha kortti sellaiseen uuteen hienoon matkakorttiin. Arvatkaa olenko vaihtanut? Aaaaivan, en ole. Nyt aikaa kortinvaihtoon onkin yllättäin enää muutama viikko ja liikennelaitoksen palvelupisteessä järjettömät ruuhkat. Sekaan on mentävä jonain aamuna mahdollisimman pian. Bussikorttia tarvisen kuitenkin aktiivisesti parin viikon päästä (ne työt).

Eilen sain pankilta oudon kirjeen, jolle en keksinyt mitään järkevää selitystä. Nordean asiakaspalvelulle on annettava pisteet siitä, että se on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa. Siispä sinne soittelemaan. En tahtoisi olla naissovinisti, mutta sain keskustella puhelimessa kahden eri miespuolisen pankkivirkailijan kanssa. Molemmat olivat aivan yhtä kuutamolla. Aloin olla kohtuullisen kireä ja huokailla kovaäänisesti puhelimessa, kun hommaan ei tuntunut tulevan mitään järkeä. Joku oli pankissa säätänyt asiaa, jonka juuri joulukuussa olin mielestäni kertaalleen selvittänyt, ja nyt jouduin käytännössä vääntämään samasta asiasta uudestaan. Virkailija ei keksinyt syytä tapahtuneelle eikä muka voinut myöskään korjata sitä. Eihän se hänen vikansa ollut, mutta jouduin silti hieman tylyttämään puhelimessa. Olin jo viittä vaille valmis luovuttamaan, kun touhu tuntui niin epätoivoiselta, kunnes virkailija päätti vielä konsultoida kollegaansa, varmaan jotain naista, ja lo and behold again, asia järjestyi käden käänteessä. Lopulta asiakaspalvelija pahoitteli pitkää odotustani ja heidän mokaansa sekä lupasi korvata puhelinkuluja 5 euron edestä pankkitililleni. Puhelu kesti 33 minuuttia.

Viikko sitten kävin verikokeissa ja samalla varasin puhelinajan lääkärille, jotta hän voi sitten kertoa tuloksista sekä mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Sain puhelinajan huomiselle. Lääkäri soittaa minulle kahdeksan ja kolmen välillä. Kohtuullisen kokoinen aikahaarukka, etten sanoisi. Onneksi voin olla kotona päivystämässä puhelimen ääressä koko päivän. Vaikka tokihan tuo matkapuhelin kulkee mukana, siksihän se on matkapuhelin, mutta esimerkiksi suihkussa en uskalla aamulla käydä, koska lääkäri aivan varmasti soittaa juuri sillä välin. 

Kyllä välillä tekisi mieli syrjäytyä ja ruveta elämään ilman mitään siteitä tähän yhteiskuntaan.

3. key

Avain...

... ja kenkä!

The world is in a crazy, hazy hue

Tämä kevät ja lisääntyvä valo alkaa käydä käpyrauhaseeni toden teolla. Hetken aikaa se oli jo ihan rauhallinen, mutta nyt se on aktivoitunut taas. Esimerkiksi näin viime yönä unta Tuomas Holopaisesta ja vieläpä lupauduin hänen vaimokseen. Lupaan ja vannon, etten ole koskaan hereillä ollessani tuntenut mitään romantillisia fiiliksiä Tuomasta kohtaan.

Olen myös ilmeisesti valve-elämässä kajahtanu ja haikailen suuntaan jos toiseenkin. Tämä haikailukin tuli ihan puskista. Muutaman vuoden takaisen kitarapojan kuvioista poistumisen jälkeen olen luullut, että olen menettänyt kykyni haikailuun. Onneksi, jos ja kun tämä haikailu ei aiheuta toimenpiteitä tahi vastakaikua, voin syyttää kaikesta kevättä ja yliaktiivista käpyrauhastani. Sitä paitsi minun tapani heitellä verkkoja vesille on niin hienovarainen, että mahdolliset kohteet tuskin edes huomaavat niitä verkkoja. Samaan aikaan toisesta suunnasta saan jatkuvasti vonkausviestejä eikä yhtään kiinnostaisi. Miksi, oi miksi kysyntä ja tarjonta ei voi elämässäni koskaan kohdata?

Toki sitä kitarapoikaa haikailen varmaan lopun elämääni (ellei parempaa ilmaannu), mutta eiköhän ne 6000 kilometriä välillämme hoida hommansa. Että jos miehet eivät osaa lukea minun merkkejäni, niin en minäkään kyllä osaa lukea miesten merkkejä. Silloin 2010 keväällä olin niin varma, että tyyppi flirttailee kanssani. Tai tokihan sitä saa flirttailla ilman että heti halutaan se punainen tupa ja perunamaa, mutta siis nimenomaan minun kanssani. Vaikka oltiin isommallakin porukalla tai hengailin jossain toisen tytön kanssa, niin se kohdisti huomionsa minuun. Minuun. Muistan vieläkin sen syvänsinisen katseen, joka porautui silmiini, ja vatsanpohjasta kouraisee. Ja sitten... ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vaikka muistelenkin pelkällä lämmöllä tuota aikaa, niin tuleehan sitä silti vähän hölmö olo, kun ilmeisesti olinkin kuvitellut kaiken omassa päänupissani. Miehet. Perkele.

Olen kyllä luvannut itselleni, etten rupea mihinkään ennen kuin tämä kuntoprojekti on valmis. Tai ei kai se valmis ole koskaan, mutta edes sellaisessa jamassa, ettei ainakaan tarvitse riisuutua säkkipimeässä, jos joku toinen on läsnä, heh heh. Nyt on vaan sen projektin suhteenkin ollut kohtalaisen vaikeata eikä muutamasta viime viikosta kauheasti ole jälkipolville kerrottavaa. Motivaationi on varmaankin lähtenyt jonnekin hiihtelemään, ei ainakaan täällä ole näkynyt. Noroviruksen tuomasta pika-avustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Nyt on ryhdistäydyttävä ja palattava ruotuun. Mutta onko ihan pakko syödä sitä rahkaa?

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä pumppaamaan rautaa. Penkistä nousee yhä vain se 30 kiloa. Jos sitäkään enää tänään.

2. i made this!

Tänään en ole tehnyt paljon muuta kuin sotkua ja ruokaa, joista jälkimmäisen kuvasin.

Tämä kuuluu nyt niihin väkisin väännettyihin haarukkakuviin, mutta eipä tässä ole tullut tehtyä niin monenlaista. Meinasin ensin tehdä lumiukon, mutta pakkasta oli liikaa ja viima hyytävä. En ole tehnyt kovin montaa munakasta elämässäni, tämä oli ehkä lajissaan toinen (tai kolmas, jos kotiteollisuustaloustunneilla^(* on tehty munakkaita?), koska olen jostain syystä kuvitellut, etten tykkää munakkaista. Ihan hyväähän se oli.


*) Kirjoitin ensin ihan oikeasti kotiteollisuustunneilla, kunnes tajusin siinä olevan jotain vikaa. Oli ihan pakko googlata mitä se "köksä" oli oikealta nimeltään, kun en millään muistanut!

Oi Emma, Emma

Muutama sananen eilisestä Emma-gaalasta. Niin, nämä kaikki kotimaiset gaalathan on katsottava, vaikka ne tuottavatkin enemmän myötähäpeää (jos sellaista harrastaisin) kuin positiivisia fiiliksiä.

Ensinnäkin ne juontajat. Malli Anne Kukkohovi ja XL5-Mika. No okei, se Mika on "ihan kiva", mutta se Kukkohovi... Apua. Ensinnäkin se pökki ja töni sitä itseään puolet pienempää XL5-Mikaa koko gaalan ajan ja sen lisäksi kiljahteli noin 2536 kertaa juontojensa alussa, lopussa ja keskellä. Silleen "wohoo" tai lähinnä "wouh" -tyyppisesti. Facebookissa suunniteltiin kavereiden kesken juomapeliä, jossa saisi ottaa huikan joka kerta kun Anne Kukkohovi kiljahtaa, mutta kellään ei olisi ollut riittävästi viinaa saati sitten viinapäätä siihen hommaan. Kun kyseessä oli kuitenkin Ylen kanavilla oleva gaala, niin miksei sitä olisi voinut juontaa jotkut YleX:n juontajat, kuten vaikka lle Uusivuori ja... Ile Uusivuori?

Seurasin gaalaa taas Twitteristä siinä samalla ja yleisöpalkinnon jaon jälkeen aloin ihmetellä outoa kuhinaa Twitterissä. Menellään saattoi olla joku "1D"-skandaali. En yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse ennen kuin pengoin hieman syvemmältä. On olemassa siis joku brittiläis-irlantilainen poikabändi (nimenomaan poika-, ei mies-) nimeltään One Direction, joka on tullut kolmanneksi sikäläisessä X Factorissa. Never heard, mutta nyt tämän bändin olisi pitänyt voittaa yleisö-Emma. Nuoriso oli Twitterissä (en edes tiennyt, että nuoriso käyttää Twitteriä) todella järkyttyneitä, kun Elonkerjuu korjasi potin. Suomi ei kuulemma näköjään halua mitään kovia bändejä tänne keikalle. Hahahaa... No jos se yhdestä Emma-patsaan voitosta tai voittamatta jäämisestä on kiinni, niin ehkä ei kannata vaivautuakaan. Vaikka Elonkerjuun voitto kertoi jotain samaa, kuin Salkkari-leffan yleisöpalkinnon voitto Jussi-gaalassa, niin olin silti tyytyväinen, ettei Lauri Tähkä voittanut tällä kertaa. Buahahaa.

Sitten on vielä hiukan ruodittava yhtyettä ja ilmiötä nimeltä Pää kii. Siis mikä juttu tää nyt on? Onko Pää kii oikeasti jengin mielestä hyvä "punkbändi"? Pää kii voitti ainakin kriitikkopalkinnon Emma-gaalassa. Jep jep. Siinä vaiheessa kun suuri yleisö ja kriitikot tykkäävät, niin voi melko turvallisin mielin todeta, että touhusta on punk kaukana. Niin kuin Apulannan (josta myös nykyisin on punk kaukana) Toni (joka on tähän asti boikotoinut Emma-gaalaa, muttei näköjään enää) sanoi palkintoa pokatessaan: "Ainahan se on näin, että jos meidän bändi voittaa jotain, niin se kertoo siitä, että asiat on todella synkällä tolalla". En tiedä tarkoittiko Toni sitä, että bändin kannalta synkällä tolalla, mutta itse lähtisin tulkitsemaan sen niin. Hiukan kyllä Pää kiin dissausmielialaani heikensi se, että ne olivatkin ottaneet Tehis-Oton laulamaan Emma-gaalaan, joten samaan aikaan inhosin ja rakastin. Koska Otto on vaan aika ihana, vaikka voissa paistaisi. Mutta ei paisteta.

Eipä sillä, saahan siitä Pää kiistä tykätä, jos ei ole elämässään erityisen punk-orientoitunut, mutta meikäläiselle punk on aina jotain vähän enemmän ja Pää kii on yhtä punkia kuin vaikka joku Juustopäät, jota hypetettiin 90-luvulla. Sitä paitsi Pää kiin kiitospuhekin oli jotenkin vaivaannuttava, kun keski-ikää lähestyvät miehet (bändin nokkamies Teemu Bergman on minun ikäiseni, joten saan sanoa noin) yrittävät leikkiä nuorta ja rebeliä kiittämällä esim. äitiä joka lainasi autoaan yms. Oikeasti kuitenkin käyvät puku päällä oikeissa töissä ja ajelevat leasing-autoilla.

No, tuo nyt on tuota, että jos joku menestyy kaupallisesti, niin on myynyt sielunsa ja musiikkinsa eikä voi olla enää aito jne. Ei se minua haittaa, mutta joku tuossa Pää kii -hypessä nyt vaan vaivaa ihan suunnattomasti. Ehkä se, että meillä on oikeasti ihan hiton hyviä punkbändejä, jotka eivät koskaan saa minkäänlaista arvostusta missään gaaloissa, saati sitten kriitikoilta. Ilmeisesti ne vaan ovat vähän liian rajua kamaa suurelle yleisölle. Ja ennen kuin joku vetää tuon Otto-kortin esiin tässä kohtaa, niin tiedän, ettei Tehosekoitinkaan ole niitä katu-uskottavimpia bändejä, mutta eipä niitä punkbändiksi juuri olla tituleerattukaan sitten alkuaikojen.

No joo, se siitä. Ei minulla siitä Emma-gaalasta varmaan tämän enempää ole sanottavaa. Ei kun ai niin! Parasta koko Emma-gaalassa oli se, kun Tuure Kilpeläisen rumpali tai joku putosi lavalta! Sinne lavan taakse jonnekin lavasteisiin, humps vaan! Kerrankin jotain spontaania ja aitoa. (Tähän kohtaan silmänisku). Emma-gaalan voi muuten katsoa Yle Areenalta, jos tämän vuolaan ylistykseni jälkeen alkoi kiinnostaa.

Näköjään kun pääsin valittamasta mitäänsanomattomuudestani, niin joku tulppa poksahti ja tätä juttua alkoi taas tulla. Ehkä tarpeettomastikin. Niin, te ette tiedäkään, että tuolla luonnoksissa on puolivalmiina kirjoitelma joka koskee tasa-arvoista avioliittolakia. Ehkä julkaisen sen, kunhan valmiiksi saan, ehkä en.


Ps. Oletteko muuten huomanneet, että keskellä kaupunkia on punk?

1. L is for...

Laundry day!

March of the pigs

Harkitsen photo a day -maaliskuuhun osallistumista. Siis harkitsen. En ole varma saanko aikaiseksi, aivojumi on sen verran pahanlaatuinen. Haluaisin kuitenkin ottaa (ja instagrammata) jotain oikeasti kivoja ja hienoja kuvia, enkä mitään tylsiä väkisin väännettyjä kuvia haarukoista tai muista. Tänään tuo hienous ei ainakaan tule tapahtumaan, mutta toivottavasti jatkossa. Jätän ihan kylmästi päiviä väliin tai koko haasteen kesken, jos ei hotsita.

Tässä kuitenkin ne maaliskuun päivien aiheet:

Haasteen äitihän on siis Fat Mum Slim.

***

Äidistä tuli mieleen, että näin viime yönä (taas) unta, että lisäännyin. Porsin. Siis sain/olin saanut vauvan. Se oli tyttö. Olin unessa maailman huonoin hoitamaan sitä, vaikka parhaani yritin. Vaippa vuoti, jos ylipäänsä olin muistanut laittaa vaipan, enkä löytänyt laps paralle vaatteitakaan mistään. Kaikki mahdollinen meni pieleen. Ehkä parempi kaikkia maailman potentiaalisia vauvoja kohtaan, että en ole lisääntynyt.

***

Olen yrittänyt otsikoida nämä kuva päivässä -haastepostaukset niin, että otsikko jotenkin liittyisi kuukauden nimeen. Huomasin juuri, että maaliskuu on erittäin syrjitty kuukausi, mitä lauluihin tulee. Toki englanniksi löytyy kaikenlaisia marssilauluja (march), mutta ketään ei ole kiinnostanu laulaa maaliskuusta. Enpä ihmettele.

Niinpä lainasin otsikon sitten Nine Inch Nailsilta.

***

Oho! Olen muuten näköjään osallistunut kuva päivässä haasteeseen jo vuosi sitten maaliskuussa! Viime vuoden kuvat löytyvät saman valokuvamaaliskuu-tagin alta, jos haluaa vertailla vaikka kevään etenemistä. (En kyllä yhtään lupaa, että siellä on ainuttakaan kuvaa, josta näkee kevään etenemisen). Onpas vuosi mennyt nopsaan, vastahan minä aloitin.