"Kaikkee ei voi saada
mut jotain kuitenkin.
Heiluttaa voi aina
häntää pientäkin!"
(Pekka Töpöhäntä)
mut jotain kuitenkin.
Heiluttaa voi aina
häntää pientäkin!"
(Pekka Töpöhäntä)
15. maaliskuuta 2013
14. maaliskuuta 2013
Hädässä ystävän apu on hienoo
Kuva: Babble.com
Olisiko jollain hyviä vinkkejä toimivista syötteenlukijoista? Kun Google Reader kuulemma eläköityy heinäkuun alussa, niin jotain tarttis keksiä tilalle. Tai vaihtoehtoisesti eläköityä itsekin, kun sen nyt vielä voisi tehdä arvokkaasti.
***
Jonkun aikaa sitten luin jostain blogista vinkin, että jokaisen bloggaajan kannattaisi ostaa blogilleen oma muistikirja! Siihen voisi sitten kätevästi luonnostella ja hahmotella tulevia kirjoituksia sekä pitää kirjanpitoa mistä aiheesta olisi hyvä kirjoittaa milloinkin jne. Sain melkein vatsani kipeäksi kun nauroin tuolle ajatukselle blogin omasta muistikirjasta. Joo, ehkä se joillakin toimii, mutta miettikää nyt näitä minunkin aivo-oksennuksiani. Jos rupeaisin etukäteen hahmottelemaan ja suunnittelemaan, niin te ette kyllä ikinä lukisi täältä yhtä ainutta kirjoitusta. (Siitä voidaan sitten olla montaa mieltä olisiko se loppujen lopuksi lainkaan huono asia). Nytkin noita luonnoksiksi jääneitä kirjoituksia on jo ihan liikaa. Suhtauduin kyllä lievällä varauksella tuohon blogista lukemaani suositteluun, sillä bloggaaja mainitsi samalla saaneensa "blogilahjana" oman bloginsa logolla varustetun muistikirjan. Ei kai sitä turhaksi kehtaisi siinä kohtaa sanoakaan.
Olen muuten huomannut, että minun ei pitäisi koskaan sanoa, että seuraavaksi kirjoitan jostain aiheesta, koska se ei näköjään koskaan tule toteutumaan. Tässä lähiaikoina olen luvannut ainakin haukkua naapurit ja kirjoittaa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Onko näkynyt? Eipä ole. Jälkimmäinen on kyllä ollut jo viikkoja luonnoksena, ensimmäinen ei ole edes hahmotelmana aivojeni nurkassa.
Minulla on tasan kaksi tapaa kirjoittaa blogikirjoituksia. Ensimmäinen tapa on tämä mitä tässä nyt tapahtuu eli avaan Bloggerin tyhjän ruudun ja alan kirjoittaa välttämättä tietämättä mistä edes aion lopulta kirjoittaa. Silloin kirjoitusprosessi saattaa olla hidas ja mahdollisesti myös jotenkin teennäin. Tuntuu ehkä jopa vähän väkisin vääntämiseltä (nyt ei kyllä tunnu). Tällä tavalla syntyneillä teksteillä on suurin riski jäädä luonnokseksi. Tai ainakin niiden kommenttilaatikossa on melko hiljaista monesti.
Toinen tapa on se, että aivoni alkavat työstää tekstiä suoraan valmiiseen muotoon ja koko roska on parissa minuutissa valmis, kunhan ensin pääsen koneen ääreen. Näitä kutsun aivo-oksennuksiksi, koska niitä ne totisesti ovat. Esimerkkinä vaikkapa tuo maanantainen vatsamakkaroideni lyhyt historia. Silloinkin kyllä teksti jää joskus julkaisematta, jos se tuntuu liian henkilökohtaiselta tai nololta. Tässä prosessissa muistikirjasta voisi olla hyötyäkin, mikäli se olisi käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, koska aina ei ole mahdollista istahtaa koneen ääreen juuri silloin, kun teksti alkaa pulputa ja oma muisti on pahin viholliseni. Monesti nuo prosessit käynnistyvät joko vessassa tai juuri ennen nukahtamista. Olen jokusen kerran jopa noussut sängystä kirjoittamaan, koska muuten uni ei ole pystynyt tulemaan aivojen käydessä kierroksilla. Vessaan taas olen harkinnut sanelukoneen sijoittamista. Kynällä paperille bloggaaminen tuntuisi jotenkin väärältä.
Kolmas tapa on tietysti kaikenlaiset meemit ja muut hassutukset, jotka eivät edes vaadi mitään ajatusprosessia. Niitä on kyllä aika vähän nykyisin. Bloggaajat ovat selvästi laiskistuneet, sillä nykyisin on vaan niitä "kerro x määrä juttuja itsestäsi". Easy way out.
13. maaliskuuta 2013
12. in the distance
Hämeen linna junan ikkunasta nähtynä ja kuvattuna. Kuvan julkaisu ehti lipsahtaa seuraavan päivän puolelle, kun ei ehtinytjaksanut aiemmin.
***
Tässä taudissahan kävi juuri niin kuin Maketsu ennusti. Eli hitaasta ja tuskaisesta yskästä seurasi jotain vieläkin pahempaa. No, eipäs nyt liioitella, mutta eilen luulin jo olevani parantumassa ja tänään, PAM! Nuha iski päälle! Nyt on kaulasta ylöspäin erittäin epämiellyttävä olo. Täytyy varmaan tehdä sarvikuonon kanssa aurinkotervehdyksiä kylpyhuoneessa ja sen jälkeen mennä nukkumaan, jospa tämä tauti tästä ja elämä voittaisi pikkuhiljaa.
11. maaliskuuta 2013
11. important
Auringonvalo on erittäin tärkeätä kaiken elämän ja sen jatkuvuuden kannalta. Eipä mekään täällä kauaa sätkittäisi, jos aurinko sammuisi. Talvisin kyllä välillä tuntuukin siltä, että se on sammunut.
You spin me right round, baby, right round like a record, baby, right round round round
Kun nyt omasta navastani olen tykännyt kirjoitella (ainakin viimeiset kuusi vuotta), niin jatketaan samalla linjalla.
Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.
Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.
Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.
Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.
Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.
Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.
Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.
Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.
En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.
Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.
Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.
Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.
Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.
Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.
Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.
Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.
Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.
En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.
10. maaliskuuta 2013
10. i want...
Mää tahon, että mun kärpäsloukku herää talviuniltaan!
Otin siis tänään Bärtilin pois talvilevolta. Jos muistatte Bärtilin viime kesän tolan, niin tällä kertaa huolestuttaa oikeasti, ettei se tuosta enää herää. Aiempina keväinä se on yleensä jo morjestanut minua pakastepurkistaan, mutta nyt ei merkkiäkään. No, odotellaan...
Olen lukenut hoito- ja elvytysohjeita, mutta eipä tuolle kauheasti voi mitään tehdä. Ennen kuin kaikki hyväntahtoiset "kärpäsloukuista en tiedä mitään, mutta anopinkieli minulla on joskus ollut" -tyypit tulevat antamaan hyvää tarkoittavia neuvojaan, niin kärpäsloukun lannoittaminen on ehdottomasti kielletty. Ainoa lannoitustapa on ne hyönteiset, mutta täällä kaupungin keskustassa ei juurikaan ole kärpäsiä tarjolla ja viime kesänä Bärtilin loukut olivat myös sitä myöten heikossa jamassa, ettei niihin olisi kärpänen päässyt vaikka olisi halunnutkin.
Myöskään isompaan purkkiin vaihtaminen ei ole tarpeellista. Multaa ei kannata vaihtaa ennen kuin loukku on hieman kasvanut, ettei se stressaannu liikaa. Sammaleesta taas ollaan eri mieltä, toisten mielestä se on ihan ok ja toisten ei. Minä en kuitenkaan tuota sammalta ole tuohon purkkiin laittanut, vaan sammal on tullut vuosien saatossa. Kesemmällä voisin yrittää istuttaa Bärtilin uuteen kasvualustaan, mutta jos se ei tuosta herää, niin turha kai mitään peliliikkeitä on enää tehdä. Sitten voin kävellä kukkakauppaan ostamaan uuden. Tai ehkä en, sillä kuten sanottua, nykyisessä asuinsijassani ei juurikaan riitä ravintoa kärpäsloukulle. Ellen sitten lähde ulos pyydystämään kärpäsiä ja tuo niitä elävänä loukulle. Kuulostaa palalta kakkua.
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!
Otin siis tänään Bärtilin pois talvilevolta. Jos muistatte Bärtilin viime kesän tolan, niin tällä kertaa huolestuttaa oikeasti, ettei se tuosta enää herää. Aiempina keväinä se on yleensä jo morjestanut minua pakastepurkistaan, mutta nyt ei merkkiäkään. No, odotellaan...
Olen lukenut hoito- ja elvytysohjeita, mutta eipä tuolle kauheasti voi mitään tehdä. Ennen kuin kaikki hyväntahtoiset "kärpäsloukuista en tiedä mitään, mutta anopinkieli minulla on joskus ollut" -tyypit tulevat antamaan hyvää tarkoittavia neuvojaan, niin kärpäsloukun lannoittaminen on ehdottomasti kielletty. Ainoa lannoitustapa on ne hyönteiset, mutta täällä kaupungin keskustassa ei juurikaan ole kärpäsiä tarjolla ja viime kesänä Bärtilin loukut olivat myös sitä myöten heikossa jamassa, ettei niihin olisi kärpänen päässyt vaikka olisi halunnutkin.
Myöskään isompaan purkkiin vaihtaminen ei ole tarpeellista. Multaa ei kannata vaihtaa ennen kuin loukku on hieman kasvanut, ettei se stressaannu liikaa. Sammaleesta taas ollaan eri mieltä, toisten mielestä se on ihan ok ja toisten ei. Minä en kuitenkaan tuota sammalta ole tuohon purkkiin laittanut, vaan sammal on tullut vuosien saatossa. Kesemmällä voisin yrittää istuttaa Bärtilin uuteen kasvualustaan, mutta jos se ei tuosta herää, niin turha kai mitään peliliikkeitä on enää tehdä. Sitten voin kävellä kukkakauppaan ostamaan uuden. Tai ehkä en, sillä kuten sanottua, nykyisessä asuinsijassani ei juurikaan riitä ravintoa kärpäsloukulle. Ellen sitten lähde ulos pyydystämään kärpäsiä ja tuo niitä elävänä loukulle. Kuulostaa palalta kakkua.
Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!
9. maaliskuuta 2013
9. faceless self-portrait
Tukka edessä, elämä takana.
Hiukset on muuten mustat, vaikka tässä näyttävätkin ruskeilta. Paitakin on vaaleansini-musta. Tuo iPhonen etukamera on sen verran surkea, että kuvista tulee huonolaatuisia ja -värisiä.
Tässä vielä tämmöinen hempeä kokovartalokuva.
You got to be a woman, I got the feeling of love
Rakas päiväkirja!
Olen ollut yskässä. Keskiviikkoiltana alkoi tuntua hiekkapaperimaisia ominaisuuksia keuhkoissa. Samat tuntemukset jatkuivat torstain ja perjantain. Tänään lauantaina on oikeastaan ensimmäinen päivä kun yskin oikeasti eikä se enää vain piile saharan autiomaana keuhkoissani. Toivottavasti tästä ei pukkaa kunnon flunssaa (ei kai nyt enää tässä vaiheessa), koska tiistaina olisi sovittuna treffit maailman söpöimmän pojan kanssa. Siis kummipoikani, joka on 2-vuotias.
Outouksia on tapahtunut. Aiemman farkkupostaukseni jälkeen kävelin rohkeasti lähimpään vaatekauppaan (kyllä, kyseessä taitaa tosiaan olla itseäni maantieteellisesti lähin vaatekauppa, tai ainakin yksi niistä) ja nappasin hyllystä tuumakokoiset farkut siinä uskossa, että en taatusti saa puristettua itseäni niiden sisään. Olen siis tuumakokoisia farkkuja käyttänyt viimeksi ehkä 90-luvulla, eikä ehkä vähäisimpänä syynä se, että tuumat eivät ole enää riittäneet. Minähän olen ilmeisesti päärynätyyppinen vartaloltani, eli kaikki vaatteeni vyötäröstä ylöspäin ovat aina olleet ihan ns. normaalikokoisia, mutta housuja on ollut vaikea saada vedettyä ylös asti, koska reidet ja perse. No niin, ihme siis kuitenkin tapahtui eilen ja sain ne farkut päälleni helposti, käyttämättä mitään liukasteita tai kenkälusikoita. Tuijotin itseäni pukuhuoneen peilistä ja kysyin, että mitä helvettiä? Pakkohan ne mieltäni imartelevat ja itsetuntoani hivelevät farkut oli sitten ostaa, vaikka ne eivät aivan budjettiini olisi sopineetkaan. Onpahan sitten ainakin siistit housut laittaa töihin jalkaan.
Saapuneen köhän vuoksi en ole tiistain jälkeen treenannut yhtään. Tiistain spinnitunnilla reiteni olivat jo pienestä vastuksesta niin maitohapoilla, että se tuntui melko käsittämättömältä. En - vaan - jaksanut. Syytin tilanteesta pyörää, joka oli uusi ja vieras, kun joku toinen oli ehtinyt varata vakipyöräni. Ehkä syy oli kuitenkin vain siinä, että kroppani oli vaan niin väsynyt. Nyt olen siis neljättä päivää tekemättä mitään ja kas, painoni on pudonnut yhdessä (1) viikossa yli kolme (3) kiloa. Mitä helvettiä nyt taas? Kroppani toimii jotenkin kaikkien logiikan lakien vastaisesti. Tai ehkä ei. Todennäköisesti se toimii fysiikan lakien mukaisesti, mutta oma logiikkani ei riitä tajuamaan, miksi urheillessa painoa putoaa hädin tuskin puoli kiloa viikossa ja sohvalla maatessa yhtäkkiä seitsenkertaisen määrän. Ruokahalunikaan ei tietenkään ole tämän keuhkotaudin vuoksi ollut aivan normaali, joten vähän jännää tuleeko noista paljonkin takaisin kun jatkan treenaamista ja sen myötä tankkaamista. Mutta tulee jos tulee, c'est la vie.
Pahoittelen, jos teitä kyllästyttää tämä elämäntapa- ja painonpudotushehkutukseni täällä, mutta tämä on minulle itselleni aika iso juttu tällä hetkellä. Itsetunto nousee samaa tahtia kuin paino putoaa. Rahkaa ja raejuustoa en kuitenkaan ole syönyt moneen viikkoon.
Olen ollut yskässä. Keskiviikkoiltana alkoi tuntua hiekkapaperimaisia ominaisuuksia keuhkoissa. Samat tuntemukset jatkuivat torstain ja perjantain. Tänään lauantaina on oikeastaan ensimmäinen päivä kun yskin oikeasti eikä se enää vain piile saharan autiomaana keuhkoissani. Toivottavasti tästä ei pukkaa kunnon flunssaa (ei kai nyt enää tässä vaiheessa), koska tiistaina olisi sovittuna treffit maailman söpöimmän pojan kanssa. Siis kummipoikani, joka on 2-vuotias.
Outouksia on tapahtunut. Aiemman farkkupostaukseni jälkeen kävelin rohkeasti lähimpään vaatekauppaan (kyllä, kyseessä taitaa tosiaan olla itseäni maantieteellisesti lähin vaatekauppa, tai ainakin yksi niistä) ja nappasin hyllystä tuumakokoiset farkut siinä uskossa, että en taatusti saa puristettua itseäni niiden sisään. Olen siis tuumakokoisia farkkuja käyttänyt viimeksi ehkä 90-luvulla, eikä ehkä vähäisimpänä syynä se, että tuumat eivät ole enää riittäneet. Minähän olen ilmeisesti päärynätyyppinen vartaloltani, eli kaikki vaatteeni vyötäröstä ylöspäin ovat aina olleet ihan ns. normaalikokoisia, mutta housuja on ollut vaikea saada vedettyä ylös asti, koska reidet ja perse. No niin, ihme siis kuitenkin tapahtui eilen ja sain ne farkut päälleni helposti, käyttämättä mitään liukasteita tai kenkälusikoita. Tuijotin itseäni pukuhuoneen peilistä ja kysyin, että mitä helvettiä? Pakkohan ne mieltäni imartelevat ja itsetuntoani hivelevät farkut oli sitten ostaa, vaikka ne eivät aivan budjettiini olisi sopineetkaan. Onpahan sitten ainakin siistit housut laittaa töihin jalkaan.
Saapuneen köhän vuoksi en ole tiistain jälkeen treenannut yhtään. Tiistain spinnitunnilla reiteni olivat jo pienestä vastuksesta niin maitohapoilla, että se tuntui melko käsittämättömältä. En - vaan - jaksanut. Syytin tilanteesta pyörää, joka oli uusi ja vieras, kun joku toinen oli ehtinyt varata vakipyöräni. Ehkä syy oli kuitenkin vain siinä, että kroppani oli vaan niin väsynyt. Nyt olen siis neljättä päivää tekemättä mitään ja kas, painoni on pudonnut yhdessä (1) viikossa yli kolme (3) kiloa. Mitä helvettiä nyt taas? Kroppani toimii jotenkin kaikkien logiikan lakien vastaisesti. Tai ehkä ei. Todennäköisesti se toimii fysiikan lakien mukaisesti, mutta oma logiikkani ei riitä tajuamaan, miksi urheillessa painoa putoaa hädin tuskin puoli kiloa viikossa ja sohvalla maatessa yhtäkkiä seitsenkertaisen määrän. Ruokahalunikaan ei tietenkään ole tämän keuhkotaudin vuoksi ollut aivan normaali, joten vähän jännää tuleeko noista paljonkin takaisin kun jatkan treenaamista ja sen myötä tankkaamista. Mutta tulee jos tulee, c'est la vie.
Pahoittelen, jos teitä kyllästyttää tämä elämäntapa- ja painonpudotushehkutukseni täällä, mutta tämä on minulle itselleni aika iso juttu tällä hetkellä. Itsetunto nousee samaa tahtia kuin paino putoaa. Rahkaa ja raejuustoa en kuitenkaan ole syönyt moneen viikkoon.
8. maaliskuuta 2013
7. maaliskuuta 2013
It's not easy love but you've got friends you can trust
Tänään paistoi aurinko. Tässä kaikessa käpyrauhaseni aiheuttamassa keväthypessä pysähdyin ajattelemaan, mutta sitten se meni aika nopeasti ohitse.
Ei kun siis ihan oikeasti. Ajattelin, että tämä bloggaaminen on ehkä parasta, mitä olen viimeiseen kymmeneen vuoteen alkanut tehdä. Olin melkein pakahtua siihen onnen tunteeseen. Tämähän on rikastuttanut elämääni ihan törkeästi. Enkä tarkoita nyt, että tämä turhanpäiväinen sonnan suoltaminen tänne omaan blogiin olisi se rikkaus, vaan te ja ne tyypit, joihin olen tutustunut tätä kautta. Ilman bloggaamista olisi aika hurja määrä tyyppejä, joita tuskin koskaan olisin edes tavannut.
Koska olen luonnontieteilijä, niin tietysti laskin montako tyyppiä olen tavannut tätä kautta. Tarkoitan nyt siis niitä, jotka olen nähnyt silmästä silmään. Hataran laskutoimitukseni perusteella niitä on 15 kpl. Saatoin unohtaa jonkun, mutta koska en rupea nimeämään ketään tässä, niin kukaan ei voi loukkaantua siitä, jos juuri hän unohtui. Laskemista vaikeutti hieman myös se, että osasta ei enää meinaa edes muistaa mitä kautta on alunperin tutustunut. Toisia näkee useammin ja toisia harvemmin, mutta yhtä kaikki, ihania ihmisiä.
Sitten on vielä niitä tyyppejä, joita minulla ei ole ollut ilo tavata face-to-face, mutta jotka haluaisin ja ehkä vielä joskus tapaankin, ja joita pidän kuitenkin ystävinä tai kavereina sekä kaikin tavoin huippuina tyyppeinä. Niitä on ainakin kymmenen. Kanarialinnun keskittymiskykyni herpaantui puolivälissä laskua, joten varmasti enemmänkin.
Ja sitten olette vielä tietysti te kaikki lukuisat viehättävät hahmot, joiden oikeasta henkilöllisyydestä minulla ei ole hajuakaan ja joiden kanssa kontaktit rajoittuvat vain tänne blogistaniaan. Mutta niinhän noiden edellä mainittujen tyyppien kanssakin on alunperin ollut.
Ja sitten on muutama tyyppi, joihin ei enää saa yhteyttä mitään kautta, ja joita vähän kaipaan. Mutta tällaista tää on, elämä.
Tässä koko kirjoituksessa ei ollut mitään järkeä, mutta eipä ole minussakaan ollut näinä päivinä.
Ei kun siis ihan oikeasti. Ajattelin, että tämä bloggaaminen on ehkä parasta, mitä olen viimeiseen kymmeneen vuoteen alkanut tehdä. Olin melkein pakahtua siihen onnen tunteeseen. Tämähän on rikastuttanut elämääni ihan törkeästi. Enkä tarkoita nyt, että tämä turhanpäiväinen sonnan suoltaminen tänne omaan blogiin olisi se rikkaus, vaan te ja ne tyypit, joihin olen tutustunut tätä kautta. Ilman bloggaamista olisi aika hurja määrä tyyppejä, joita tuskin koskaan olisin edes tavannut.
Koska olen luonnontieteilijä, niin tietysti laskin montako tyyppiä olen tavannut tätä kautta. Tarkoitan nyt siis niitä, jotka olen nähnyt silmästä silmään. Hataran laskutoimitukseni perusteella niitä on 15 kpl. Saatoin unohtaa jonkun, mutta koska en rupea nimeämään ketään tässä, niin kukaan ei voi loukkaantua siitä, jos juuri hän unohtui. Laskemista vaikeutti hieman myös se, että osasta ei enää meinaa edes muistaa mitä kautta on alunperin tutustunut. Toisia näkee useammin ja toisia harvemmin, mutta yhtä kaikki, ihania ihmisiä.
Sitten on vielä niitä tyyppejä, joita minulla ei ole ollut ilo tavata face-to-face, mutta jotka haluaisin ja ehkä vielä joskus tapaankin, ja joita pidän kuitenkin ystävinä tai kavereina sekä kaikin tavoin huippuina tyyppeinä. Niitä on ainakin kymmenen. Kanarialinnun keskittymiskykyni herpaantui puolivälissä laskua, joten varmasti enemmänkin.
Ja sitten olette vielä tietysti te kaikki lukuisat viehättävät hahmot, joiden oikeasta henkilöllisyydestä minulla ei ole hajuakaan ja joiden kanssa kontaktit rajoittuvat vain tänne blogistaniaan. Mutta niinhän noiden edellä mainittujen tyyppien kanssakin on alunperin ollut.
Ja sitten on muutama tyyppi, joihin ei enää saa yhteyttä mitään kautta, ja joita vähän kaipaan. Mutta tällaista tää on, elämä.
Tässä koko kirjoituksessa ei ollut mitään järkeä, mutta eipä ole minussakaan ollut näinä päivinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
