Apua

Onkos siellä sankassa lukijajoukossa naisia, mielellään jopa synnyttämättömiä, joille on laitettu hormonikierukka? Koska minulla on tuo toimenpide huomenna edessä ja pelottaa aivan helsvatusti. Niin että voisitteko kertoa semmoisia onnistumiskertomuksia, että eipä sattunut juuri lainkaan eikä sen jälkeenkään ole ollut mitään ongelmia? Ei mitään semmoisia kauhutarinoita, miten ensin on puoli vuotta vuotanut kuin häränkurkusta ja sen jälkeen kierukka on lävistänyt kohdun ja mennyt aivoihin, koska niitä kertomuksia on netti pullollaan.

Itsellänihän on tilanne sellainen, että kroppani ei kerta kaikkiaan siedä enää pillereiden popsimista. Hormonikierukka on siis viimeisiä vaihtoehtoja, koska siinä hormonineritys tapahtuu niin paikallisesti tuolla alempana, että sen ei pitäisi aiheuttaa niitä samoja ongelmia kuin pillerit ovat aiheuttaneet. Ja koska tässä ei nyt perheenperustaminenkaan ole ihan näköpiirissä, niin miksipä en tekisi tämmöistä viisivuotissuunnitelmaa. Ja ainahan sen kierukan saa pois, jos joku outo pesänrakennusvietti puskisi päälle. Mutta tuskin. (Alkaa tuota ikääkin jo olla jne.)

Tämä pelkoni on jotain täysin... hmm, mikähän olisi oikea sana. No varmasti tarpeetonta, turhaa ja perusteetonta, mutta jostain syystä vaan pelkään. Pelkään sitä että sen asettaminen sattuu hirveästi. Pelkään että sen jälkeen tulee ties mitä komplikaatioita. Pelkään, että en pysty treenaamaan moneen viikkoon tai jos pystyn, niin onnistun ponnistamaan koko härpäkkeen ulos systeemistä. En millään viitsisi selittää pt:lle ensi viikolla, että jos ei kyykättäisi tänään, ettei kierukkani mene pois paikoiltaan. Johan siinä nuoren miehen herkkä sielu järkkyy. Ja koska olen vahvasti luulotautinen, niin... äh, mitähän tästä tulee.

Kaikki tulee menemään hyvin. Kaikki tulee menemään hyvin. Kaikki tulee menemään hyvin.

Go cry on somebody else's shoulder

Kaverit aina heittää jotain kehonrakentajaläppää, tai en tiedä onko se läppää, mutta itse otan sen niin, koska en todellakaan laske itseäni kehonrakentajaksi. Tänään vaan peilistä itseäni katsoessa aloin epäillä, että rupean pikkuhiljaa kuitenkin näyttämään kehonrakentajalta. Ainakin hartia/olkapää-alueelta.

Pakkohan se sitten siinä itseäni yhtä aikaa kauhistellessani ja ihaillessani oli taas yrittää ottaa kuva ja tulla tänne lesoilemaan, koska en Facebookiinkaan kehtaa näitä laittaa. Puhelimen kamera ja kylpyhuoneen loisteputkivalaistus tekevät kuvista aina todella huonolaatuisia ja omituisen värisiä (en sairasta maksakirroosia tai muutakaan ihon keltaiseksi muuttavaa sairautta).

En siis pullistele lihaksia kuvassa ollenkaan, olen ainoastaan levittänyt käsivarret sivulle. Ei nyt ihan mikään nappiosuma, mutta kaipa siitä jotain osviittaa saa. Epäkkäät näyttävät mielestäni livenä isommilta kuin kuvassa.

Jotain kehitystä väittäisin viime vuoden toukokuulta tapahtuneen, vaikka tuossa aiemmassa kuvassa olen ottanut kuvan ihan oikean kameran ajastuksella, jolloin käteni ovat olleet vapaana, kun taas tänään otin kuvan puhelimellani, joka aiheutti sen, että vasen olkapää näyttää kuvassa pienemmältä kuin oikea.

Vielä kun nuo massiiviset lihakset leviäisivät muuallekin kroppaan kuin hartioihin. Tai tokihan ne lihakset muuallakin ovat isohkot, mutta niiden päällä on vieläkin liikaa läskiä, ettei niitä saa mitenkään näkymään kuvissa.

Ps. Parin viikon flunssa takana ja kyllä se tuntuu tehneen tehtävänsä. Tänään salilla tuntui, etten saanut rautaan liikahtamaan paljon ollenkaan. Olo oli niin voimaton, niin voimaton. No, tästä ei kai voi kuin lähteä uuteen nousuun uuden 2-jakoisen ohjelman myötä. Tällä kertaa jaotteluna yläkroppa/alakroppa. Voin siis ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa, että tänään on jalkapäivä. Tai siis huomenna.

Clap along if you feel like a room without a roof

Pidin viime yönä yhden hengen Oscar-valvojaiset. Flunssassa kun tuli nukuttua illalla muutenkin miten sattuu, niin aamuun asti valvominen ei ollut paha nakki. Tai no, kovin paha. Oli se vähän paha. Itse asiassa olin melko huonovointinen viimeisten palkintojen jaon aikaan, mikä johtui varmasti pääosin flunssan ja väsymyksen yhdistelmästä. Mutta sinnittelin loppuun asti.

Gaalasta ei ole hirveästi sanottavaa, paitsi että on sittenkin muutama asia:

Ellen DeGeneres oli aivan huippu valinta juontajaksi. Harvoin kuulee amerikkalaisen ääntävän englantia niin selkeästi, että ilman tekstitystä ei ollut pienintäkään vaikeutta ymmärtää vitsejä. Hyvän artikuloinnin lisäksi Ellenin läpät olivat oikeasti hauskoja. Suurin osa toki käsikirjoitettuja, mutta oli siellä sellaisia improvisoituja helmiäkin joukossa, uskoisin näin. Varmasti nekin vitsit jakoivat mielipiteitä, mutta minä viihdyin. Olisin katsellut Ellenin juontoa enemmänkin.

Jared Leto sai Oscarin. En ole miehen suurfani, mutta ilahduin kyllä tästä palkinnosta. Jos tykkäisin 30 Seconds to Marsista ja olisin menossa ensi viikonloppuna heidän keikalleen Helsinkiin, niin hehkuttaisin ihan täysillä olevani Oscar-voittajan keikalla. Sellaista ei usein tapahdu. Eikä tapahdu nytkään. Mutta jos tapahtuisi... no joo. Jared kuulemma jakaa myös palkintoja ensi perjantain Emma-gaalassa.

Christian Bale. Siis ou mai gaad. Miten joku voi olla niin äksy ja niin kuuma samaan aikaan? Christian sivuutettiin gaalassa lähes kokonaan, edes Ellen ei heittänyt mitään läppää hänestä, vaikka tyyppi oli ehdolla miespääosa-Oscarin saajaksi. Mutta luulen, etteivät ne uskaltaneet. Suurin piirtein ainoa hetki, kun Balea edes näytettiin, oli se miespääosa-Oscarin jakohetki (silloin se sentään hymyili), ja sekin meni Christianilta sivu suun. Koko American Hustle jäi täysin ilman palkintoja. Minä olisin kyllä antanut Balelle Oscarin, mutta en American Hustlesta (koska en edes ole nähnyt sitä, sillä se tulee Suomessa ensi-iltaan vasta tällä viikolla), vaan Out of the Furnacesta, joka ei edes ollut ehdokkaana. Minulle Christian Balen roolisuoritus jälkimmäisessä oli niin hengästyttävä, etten ole toipunut siitä oikein vieläkään.

Leonardo DiCaprio, ressukka, jäi taas ilman Oscaria. Se on hämmentävää, miten monesti ne lahjakkaimmat näyttelijät eivät noita palkintoja saa, kunnes sitten vasta toinen jalka haudassa ollessaan heille ojennetaan se elämäntyö-Oscar. Että kiitos ja näkemiin.

"If only Bradley's arm was longer. Best photo ever." 

#oscars pic.twitter.com/C9U5NOtGap

Itsehän seurasin gaalaa samanaikaisesti myös Twitteristä kahdella eri häshtägillä: #oscarit (Ylen virallinen tagi) ja #ChristianBale, koska... no, tämähän ei vaadi selityksiä. Ellenin twiittama kuva (yllä) sai pari miljoonaa retweettiä tunnissa ja kaatoi hetkeksi koko Twitterin. Sen lyhyen hetken tunsin itseni yksinäiseksi.

Oscar-gaala tulee tänään Teemalta klo 16.55 uusintana, jos kiinnostaa etkä yöllä jaksanut valvoa.

I’m a loser baby, so why don’t you kill me?

Voihan hellanduudelis sentään:

"Aamulehden toimitukseen otti yhteyttä lukija, jonka lapsi osallistui perjantaina sotilasvala- ja vakuutustilaisuuteen Panssariprikaatissa Parolassa. Lukijan mukaan alokkaat joutuivat seisomaan ulkona, hyytävässä säässä, kauan aikaa kevyessä vaatetuksessa. Yhteydenottajan tietojen mukaan moni alokas on sairastunut perjantain jälkeen."

Oikeasti joku äiti (tai isä) kehtaa soittaa lehteen sen takia, että oma (täysi-ikäinen) lapsi ei osaa pukeutua sään mukaisesti. Että armeijassa pitäisi kädestä pitäen näyttää mitä aikuisen ihmisen pitää pukea päälleen sääolosuhteisiin nähden?

"Alokkailla on samat mahdollisuudet pukea vaatteita ja vaikka pitkät kalsarit, väliasu ja villasukat lisäksi. Normaalijärkisen ihmisen pitää tajuta, että laittaa muutakin kuin t-paidan takin alle."

Olen kyllä joutunut todistamaan ihan omassa tuttavapiirissänikin tapauksia, joissa äiti paapoo aikuista poikaansa ihan liikaa. Ja kyseessä on aina poika, ei koskaan tytär. Äidit, tehkää pojillenne palvelus ja lakatkaa paapomasta.

"Panssariprikaatiin ei ole tullut palautetta asiasta, joten Viitalalle selvisi vasta Aamulehden yhteydenotosta, että osa alokkaista oli sotilasvalan aikaan kylmissään."

Jos nyt tulisi sota, niin me kuoltaisiin kaikki.

Aamulehti

Leijonaa mä metsästän, aion saada suuren

Miesten jääkiekossa voitettiin olympiapronssia eilen, mutta se tärkein kysymyshän on aina: kuka jellonista on ihanin elikäs parhaimman näköinen?

Huutoäänestin jo tuolla Nolliksen nurkissa, mutta kysyn teiltä ja vastaan myös itse myös täällä omalla tontillani. Luntata voi vaikkapa tuolta, jos ei muuten muista taikka tiedä minkä näköisiä tyyppejä siellä jäällä pyöri.

Ykkönenhän on ihan selkeä ja tätä en vaihda enkä ole vaihtanut varmaan 31 (no okei, ehkä noin kymmeneen) vuoteen:

Tuomo Ruutu ♥

Kattokaa ny miten ihana! Tuomon haastattelutkin on aina ihan parhaita, kun se kikattelee (videolla Aku Hirviniemi esittää Tuomoa). Tuomo on myös jellonien onnenmaskotti, koska Tuomo ei ole lähtenyt yksistäkään maajoukkuearvokisoista ilman mitalia jostain junioriajoistaan alkaen (olen kuullut). Tai jos Tuomo on loukkaantunut eikä pääse osallistumaan maajoukkuekisoihin, niin sitten se on kisastudiossa parantamassa katselukokemusta.

Jos nyt jostain mystisestä syystä en kuitenkaan saisi Tuomoa, niin minulla on myös varajellona:

Sami Lepistö

Sami ei ole läheskään yhtä ihana kuin Tuamo, mutta minuun vetoaa tuommoiset selkeä- ja isopiirteiset (ei suurpiirteiset) miehet. Sami on kyllä siinä rajoilla, onko hän jo vähän "liian" hyvännäköinen ja menee jo sellaisen itsetietoisen puolelle.

Perintöprinssisijoille pääsevät Juhamatti Aaltonen ja Leo Komarov. He eivät ole niinkään nättejä poikia, mutta jotenkin vaan tykkään heistä.

Teemu Selänne on kyllä parantunut vanhetessaan, mutta hän ei silti pääse listalleni. Teinityttönä en voinut sietää Teemua ollenkaan, kun kaikki muut tytöt olivat häneen ihan rakastuneita. Vuodet ovat tuoneet Teemuun kuitenkin sellaista charmia ja onhan ne makuukamarisilmät... Kaikki muut Leijonat taitavat sitten ollakin ihan liian babyfaceja minun makuuni. Tai ainakin ne, joita näiden kisojen jälkeen on tapana hehkuttaa.

Eilen illalla mietittiin tyttöjen kesken miesmakujamme. Väitin, ettei minulla varsinaisesti ole sellaista ulkoista miesmakua, mutta kyllähän tässä punaviinin hälvettyä päästä voisin kuitenkin sanoa, että tykkään tummista miehistä, joilla on iso hymy ja mielellään myös vähän kihartuvat hiukset.


Kuvat on kylmänviileästi varastettu intternetistä.

There's no time to discriminate, hate every motherfucker that's in your way

Jääkiekkopeliä odotellessani viihdytin itseäni lukemalla netistä keskusteluja siitä, mikä salilla ärsyttää. Ihmisiä — varsinkin naisia — ärsyttää kyllä mitä ihmeellisemmät asiat. Se, miltä joku toinen näyttää tai se, miten joku toinen treenaa. Parhaita ovat kyllä ehkä ne, joita ärsyttää, jos joku toinen ei hikoile treenatessa. Mitä hittoa? Miten olisi, jos keskittyisi ihan siihen omaan treeniin? Voisin kuvitella, ettei se omakaan treeni mitenkään tehokkainta ole, jos on hirveästi aikaa ärsyyntyä toisten ulkoisesta olemuksesta tai tavasta elää ja olla siellä salilla.

Kyllä itseänikin ärsyttää toiset ihmiset salilla toisinaan, mutta yleensä vain silloin, jos se toinen ihminen jollain tapaa vaikuttaa omaan treeniini. Kaikista irrationaalisin ärsytys on se, kun joku toinen on siinä "laitteessa" (lainausmerkeissä, koska en treenaa laitteilla vaan vapailla painoilla; ylätaljaa yms. ei lasketa laitteeksi), johon olisin itse menossa. Tiedostan silti kyllä, etten ole maailman napa, joten joko odottelen tai menen tekemään jotain muuta.

Toiseksi ärsyttää ne tyypit, jotka kävelevät jostain kymmenen sentin päästä, kun itselläni on kesken vaikkapa joku etuheilauttelu- tai pullover-sarja. Saa kyllä syyttää ihan itseään sitten, jos ottaa osumaa. Vähän myös ärsyttää ne tyypit, jotka ovat kyvyttömiä kommunikoimaan, mutta jäävät pyörimään puskuriin sen näköisinä, että jotain ne nyt olisivat vailla. Pitkän ja kysyvän katseen jälkeen ne sitten vasta uskaltautuvat kysymään, että käytänkö vaikkapa jotain lukkoa, joka on siinä kahden metrin päässä. Tokikaan kesken sarjan ei kysellä keneltäkään mitään, mutta ei silloin myöskään pyöritä siinä hermostuneen näköisenä. Odotetaan, ja sitten kun sarja loppuu, kysytään. Suu auki ja artikuloidaan ääneen.

Jos joku haluaa käydä "salilla" ja sitten tulee sinne lähinnä lukemaan lehteä ja hinkkaamaan laitteilla vuodesta toiseen samoilla kevyillä vastuksilla, niin mitäpä se minulle kuuluu. Eivätpä nuo yleensä ole minun tielläni. Nykyisin, reilun vuoden kestäneen tekniikkani hinkkauksen jälkeen, minua on alkanut häiritä selvästi aloittelijan näköiset tyypit, jotka tekevät liikkeitä täysin väärin. Ei siksi, että minua ärsyttäisi jos joku ei osaa, vaan siksi, että pelkään näiden tyyppien ihan oikeasti rikkovan itsensä. Selkeästi massaa jo kasvattaneet tyypit saavat teutaroida miten haluavat. Enkä erityisesti tarkkaile toisten tekniikoita, mutta joskus sarjataukojen aikana näitä vaan osuu näkökenttään.

Sarjatauoista tulikin mieleeni ne tyypit, joita ärsyttää, kun ihmiset pitävät "liian pitkiä" taukoja. Tai ihmiset, jotka ähkivät ja kolistelevat treenatessa. Hei kamoon. Jos ne painot ovat oikeasti raskaita, niin sitä toista sarjaa ei ihan kymmenessä sekunnissa eikä välttämättä minuutissakaan vedetä siihen perään. Jossain vauva-keskustelupalstalla joku kirjoitti, että heillä on ainakin laitteisiin ohjelmoitu 20 sekunnin tauot. Laitteisiin ohjelmoitu..? Siis mitä että?? En ymmärrä. Ja ne painot kolisee. Teepä itse maastavetoa sadalla kilolla ja laske ne painot siihen tatamiin hiljaisella ja rauhallisella jarrutuksella. (Itse en maveta sadalla kilolla, en itse asiassa maveta juuri lainkaan, mutta noin niin kuin esimerkkinä). Ähisemään ja puhisemaankin olen joutunut vastentahtoisesti alkamaan. Jo ihan siksi, että joskus ne painot vaan painaa niin paljon. Hiukan myös otti sielun päälle se, kun penkkaustekniikkaan otettiin huomattava hengitys mukaan, mutta uskokaa tai älkää, se auttaa. Ähkin toki naisellisesti enkä silleen kuin ne salin isoimmat körmyt.

Olen lähinnä kateellinen niille, jotka eivät hikoile, koska itse hikoilen treeneissä aina vähän ylitsekin omien tarpeideni. Toisinaan jopa ihmettelen, miten freesin näköisiä osa porukasta on, vaikka näyttävät treenaavan muutakin kuin reidenlähentäjiä tai -loitontajia niissä laitteissa istuen. Eikä kyse edes ole siitä, että hikoilen, koska olen niin huonokuntoinen.

Yhteenvetona voisi siis tästä päätellä, että minua salilla ärsyttää eniten ne tyypit, joita eniten ärsyttää muiden tyyppien tekemiset?

Minulla olisi ollut tähän loppuun vielä hyvä kevennys Pakkikselta (kyllä ne miehetkin nääs osaa), mutta en nyt enää löydä sitä... Lisään myöhemmin, jos joskus löydän.


Disclaimer: Olen varmasti kirjoittanut tästä(kin) aiheesta ennenkin, mutta ehkä tässä tuli jotain uuttakin sanottavaa. Jos ei tullut, niin so not. 

I see a red door and I want it painted black

Leffagenre, jota en tajua: musta komedia. Tykkään kyllä mustasta huumorista kovastikin, mutta yleensä aina kun joku leffa määritellään "mustaksi komediaksi", niin siitä on huumori kaukana.

Viime yönä Neloselta tuli leffa Vapaata riistaa (Towelhead aka Nothing is private*), joka määritelmän mukaan oli "pikimusta draamakomedia". Haluaisin vaan tietää, että missä siinä elokuvassa oli se komedia? Elokuvassa muslimityttö taisteli isänsä tiukkaa kuria ja muiden ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Tyttö oli aivan hukassa ja häntä käytettiin seksuaalisesti hyväkseen. Vaikka minullakin on jokseenkin kieroutunut huumorintaju, niin en hyvällä tahdollakaan pysty sijoittamaan tuohon elokuvaan sanaa komedia. Vai onko se komedia-sana pakko aina lisätä, jos haluaa käyttä sanaa musta? Ei voida sanoa, että pikimusta draama?

Wikipedia määrittelee mustan komedian lyhyesti näytelmien ja elokuvien lajityypiksi, joissa viljellään mustaa huumoria. Musta huumori taas määritellään näin: "Musta huumori on huumorin, komedian ja satiirin laji, jossa normaalisti vakavina ja traagisina pidettyjä asioita käsitellään humoristisesti tai satiirisesti. ... Musta huumori kuvaa groteskein keinoin maailman absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuutta yksilön näkökannalta. Musta huumori ei hyväksy mitään yleistä jakamatonta käsitystä todellisuudesta, vaan korostaa kaiken suhteellisuutta. Tällöin asetetaan myös vakavat, ”pyhät” arvot ja itsestäänselvyydet naurunalaisiksi." Ymmärrän, mutta en vaan onnistu löytämään sitä huumoria vakavasta elokuvasta, jossa tapahtuu ikäviä asioita ei-lainkaan-satiirisesti.

Itse leffa oli kyllä hyvä, mutta mitä muutakaan voi odottaa, jos sen on kirjoittanut sama mies (Alan Ball) kuin American Beautyn. IMDb:ssä se onkin määritelty pelkästään draamaksi, mikä kuulostaakin elokuvan henkeen paremmin sopivalta.

Tietääkö joku jonkun hyvän "mustan komedian", joka oikeasti naurattaisi tai edes hymyilyttäisi kerran? Suosituksia otetaan vastaan.

* Leffalla on jostain syystä kaksi englanninkielistä nimeä.

Know your enemy

Menin eilen kehumaan kroppaani hyväksi treenikaveriksi, mutta heti se sitten ylpistyi eikä ansaitse kehuja enää yhtään. Ei se urheiluvammautunut välittömästi kehujen jälkeen (koska en ole edes urheillut tässä välissä), mutta näköjään se ei myöskään halua millään luopua näistä viimeisistä ylimääräisistä kiloista. Harmittaa niin, ettei veri kierrä.

Pt:n tämänviikkoisen ripityksen jälkeen olisin tarvinnut todella kipeästi hyvää tulosta, mutta ei. Eipä tietenkään. Välillä tuntuu, että tämä on täysin arpapeliä enkä juurikaan itse voi vaikuttaa siihen putoaako paino vai ei. Näinhän se ei tietenkään ole, vaikka naisen kroppa on aina naisen kroppa. Eli hormoonit vaikuttavat meikäläisten elopainoon huomattavasti enemmän kuin miesten.

Miten epäreilua se on, että tällä liikuntamäärällä ja kohtuullisen asiallisella syömisellä tämä on minulle näin vaikeata, kun taas toisaalla on olemassa ihmisiä, jotka eivät juurikaan liiku eivätkä mieti syömisiään eivätkä kärsi myöskään paino-ongelmista? Tiedän kyllä, että omassa syömisessäni on vieläkin paljon parannettavaa, mutta kyllä pitäisi saada joku välitön palkinto siitä, jos käy neljäkin kertaa viikossa salilla rempomassa rautaa! Mullehetikaikkitännenyt!!!

Enkä tiedä kumpi tässä harmittaa enemmän: se, että pt turhautuu (oletan, vaikka ei se niin koskaan sano), vai se, että olen itse aivan helvetin turhautunut tähän tilanteeseen tällä hetkellä. Jos joku noiden aiempien läskikirjoitusten perusteella sai semmoisen käsityksen, että olen joku supernainen ja tämä projekti on ollut minulle aivan satumaisen helppoa, niin imekää vaikka parsaa. (Onkohan tuo joku Putous-hokema, joita dissasin vähän aiemmin?) Sitä paitsi tuntuu siltä, että mitä enemmän stressaan asiaa, niin sitä huonommin se etenee.

Ääh. No, eipä tässä kai muuta kuin uutta matoa koukkuun, valoa kohti, leuka pystyyn jne. Oli vaan pakko vähän purkaa tätä angstia, etten ryve siinä koko viikonloppua. (Ryven silti).

Yummy, yummy, yummy, I got love in my tummy

Tyypit erinäisissä treeniblogeissa ovat listailleet omia liikunnallisia rakkauksiaan. Jäin miettimään omia liikunnallisia rakkauksiani. Olen jotenkin sen tyyppinen ihminen, varmaankin ikävän tyyppinen, että minun on helpompi listata mistä en pidä (askelkyykky, neitijumppailu, tanssillisemmat tunnit), mutta yritän nyt listata niitä rakkauksia kuitenkin.

1. Treenit pt:n kanssa. Tämä on ihan ehdoton ykkönen. Vaikka tykkään yksin treenaamisestakin, niin en koskaan saa niissä yhtä kovaa euforiaa päälle kuin pt:ni kanssa. Se, kun joku siinä vieressä sanoo mitä tehdään ja miten ja piiskaa jaksamaan, vaikka oma korvienvälini sanookin ei. Olen sen verran sisukas, ettei ylpeyteni kovin nopeasti anna myöten luovuttaa tai valittaa, etten jaksa. Pari kertaa olenkin meinannut lytistyä painojen alle, kun voimat ovat vaan loppuneet, mutta onneksi pt on aina käsivarrenmitan päässä pelastamassa.

2. Kyykyt. Minulla on vahva viha-rakkaussuhde kyykkyihin. Kyykätessä vihaan niitä, koska se tuntuu niin pahalta (isot lihakset*, iso tuska), mutta heti sarjan päättymisen jälkeen on ihana olo. Puhun nyt etu- tai takakyykyistä, askelkyykkyjä pelkästään vihaan, kuten alussa sanoinkin. Ne jotenkin rassaavat sekä mieltä että ruumista.
*Viittaan tässä siis alaraajojen lihasten kokoon versus yläraajojen lihakset, en niinkään omiin "massiivisiin" lihaksiini...

3. Istumaannousut. Tämä on tätä, kun huomaa edistyneensä jossain asiassa ihan hirmuisesti. Silloin kun aloitin treenaamisen ja olin vetelä köntys, ei olisi ollut toivoakaan tehdä istumaannousuja. Nykyisin ne ovat minulle niin kevyitä, että voisin tehdä niitä vaikka kuinka paljon. Jopa pt kerran kehaisi miten helposti se minulla nousee, kun monesti kyseinen liike on ihmisille kuulemma vaikea.

4. BodyBalance. Tämä ei alkuunkaan kuuluisi näin matalalle tässä listassa, mutta etenin nyt vähän niin kuin aihejärjestyksessä. Pitkään luulin, että balance on vaan jotain tosi ikävää käsivoimien varassa kekottamista oudoissa asennoissa. No on se sitäkin, mutta rakastuin balanceen kertalaakista. Lisäksi raajoissani saattaa olla nykyisin voimaa sen verran enemmän kuin joskus, ettei se kekottaminenkaan tunnu enää pahalta. Balance on ihanaa kropan ja mielen harmoniaa. Suosittelen ihan jokaiselle kuntotasosta riippumatta.

5. Oma kroppani. Se kun se muuttuu ja muokkautuu. Ja sitä mukaan treenivaatteet pienenee. Aloin treenata collegehousuissa ja löysässä t-paidassa, nykyisin treenaan hihattomassa topissa ja tiukoissa capritrikoissa. Näytän omasta mielestäni melko hyvältä kuntosalin peilistä iho kimallellen hikikarpaloista. Monesti sanotaan, että jos treenin jälkeen näyttää söpöltä, niin ei ole treenannut tarpeeksi kovaa*, mutta tuo on valetta. Enkä uskokaan näyttäväni hyvältä siinä tilanteessa kenenkään muun kuin omasta mielestäni. (Paitsi Pakkotoistolta löytyy myös miehiä, joiden mielestä nainen on seksikkäimmillään hikisenä treenin jälkeen). Muokkautumisen lisäksi kroppani on myös ollut oikein hyvä ja uskollinen treenikaveri, eli juurikaan en ole saanut mitään rasitusvammoja tai muutakaan mustelmaa isompaa. (Niitä mustelmia tosin sitten sitäkin enemmän). *tap tap* Noin, taputin itseäni selkään ja kiitin kroppaani.

*

En tiedä miten liikunnallista porukkaa tätä blogia lukee, mutta jos joku innostuu listaamaan omia liikunnallisia rakkauksiaan, niin huikkaapa siitä kommenttilootassa (tai halutessasi listaa suoraan sinne). Ja voihan niitä listata, vaikkei liikkuisi kuin ihan vähän vaan. Silleen mikä itsestä hyvältä ja kivalta tuntuu. 

I've got you under my skin

Alkoi jo ihan älyttömästi kyllästyttää tuo läski(n)lätinä, mutta en ole keksinyt mitään uuttakaan sanottavaa, joka hautaisi nuo edelliset kirjoitukset jonnekin kauas unholaan. Mutta treenaamisesta voin aina kirjoittaa, se ei kyllästytä. Ja ne on ainakin minun omat läskini (ja lihakseni), joista kukaan ei voi loukkaantua.

Viimeisin treenini rainerin kanssa oli aika päräyttävä. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti jotenkin raskas. Raskain ehkä koskaan. Fyysisesti tykkäsin siitä aivan älyttömästi (vaikka hetkittäin pelkäsin ja/tai toivoinkin kuolevani). Henkisesti se taas oli jotenkin vaikea käsitellä, ja olenkin käsitellyt sitä päässäni siitä lähtien.

Tietysti meillä oli kivaa, kuten aina, mutta raineri oli myös jotenkin tiukempi kuin aikoihin. Kyse oli lähinnä vakavasävyisestä keskustelusta, jonka treenin päätteeksi kävimme. Kai se yritti vain laittaa kovan kovaa vasten, koska — uskokaa huviksenne — olen todella kovapäinen, mitä tiettyihin asioihin tulee. Jos tarkoituksena oli saada minut ajattelemaan asioita vähän pidemmällä tähtäimellä, niin siinä hän totisesti onnistui. En tosin vielä ole ihan varma, mitä tästä loputtomasta ajattelustani seuraa.

Tämä on varmaan tämmöinen hetki, kun yleensä vetäydyn ihmissuhteesta (enkä tarkoita parisuhdetta), jos mennään näin epämukavuusalueelle. Rainerini kanssa en sitä kuitenkaan tee (enkä voisikaan), koska tyyppi saa huomattavasti enemmän erivapauksia epämukavuusalueeni ja henkilökohtaisen tilani suhteen kuin juurikaan kukaan edes läheisin ystäväni. Mutta siitähän minä kai sille maksan. Yritän nyt olla liikaa vetäytymättä takaisin kuoreeni, kun nyt olen tyypin näinkin lähelle päästänyt.

En oikein edes tiedä mikä siinä meni niin ihon alle tällä kertaa. Onhan näistä asioista puhuttu ennenkin. Tunnen itseni nyt vähän niin kuin koiraksi, joka yrittää miellyttää isäntäänsä ihan vimmatusti tehtyään jotain tuhmaa, mutta saakin vain toruja. Koen kaikenlaisia järjettömiä pelkotiloja siitä, että rainerini on kenties turhautunut minuun nyt aivan isolla kädellä eikä mahdollisesti enää halua jatkaa kanssani. Vaikka ei tästä ole kuin muutama viikko, kun sain pelkkää kannustusta ja kehuja. Miellyttämisenhalu on yllättävän voimakas motivaattori, mutta tuntuu, että nyt pitäisi löytää uudestaan se oma sisäinen motivaatio. Että teen tätä hommaa itseni enkä rainerini vuoksi.

Odotan kyllä malttamattomana jo seuraavia treenejämme, koska sen lisäksi, että nautin niistä kovasti, niin tiedän myös tilanteen palautuvan normaaliksi. Omien korvieni välissä, siis.