Let's get together and feel all right

Luin tänään aamukahvini pontimiksi tuolta intternetistä 20 kohdan listaa siitä, mistä tietää että joku on paras ystäväsi. Niin, jotkut lukevat aamuisin Hesaria, toiset jotain aivan muuta... No joka tapauksessa, yksi noista kohdista oli:

• "Conversations can be had without a single word being said"

Tuo kuvasi loistavasti — ei niinkään minun ja parhaan ystäväni suhdetta, vaan minun ja PT:ni suhdetta. Sopi kuin nenä päähän tai squashpallo silmään! 

Olen varsinkin viime viikkoina kiinnittänyt tähän huomiota ja ollut jopa huvittunut asiasta. Tietysti silloin, kun treenaamme yhdessä, käytämme viestintään pääasiassa suullista vuoropuhelua, mutta muina aikoina erilaiset käsimerkit ja -huitomiset ovat aika yleisiä. Toisinaan riittää pelkkä katsekontaktikin. 

Käytimme tätä kommunikointitapaa viimeksi eilen, kun olin niin totaalisen puhki, etten pystynyt tuottamaan puhetta. Pyöritin vain etusormeani ilmassa kysyvä ilme kasvoillani, PT nyökkäsi ja homma oli sillä taputeltu. Täydellinen yhteisymmärrys. Molemmat tosin purskahtivat nauruun "keskustelun" päätteeksi, koska esittämäni kysymys oli jopa hieman hölmö. 

Toisinaan kyllä käy niin, että tyyppi ymmärtää minun kysymykseni, kun viiton jostain useamman metrin päästä tai osoitan sormellani kohdetta (esim. tankoa, jolloin kysymys tarkoittaa "tarvitsetteko te tätä?"), mutta minä en ymmärrä vastausta, jolloin tilanne vaatii lisää huitomista tai sanallista tarkennusta. En sitten tiedä olenko minä vain parempi erilaisissa käsimerkeissä vai onko hän parempi tulkitsemaan minua. Ehkä tippaleipäaivoni kehittävät yksinkertaisista viittomisista liian monitulkintaisia vastauksia. Mene ja tiedä.

En siis väitä, että PT:ni olisi paras ystäväni, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin kenenkään ystäväni kanssa en ole viettänyt viimeisen parin vuoden aikana yhtä paljon aikaa kuin PT:ni kanssa. Kai siinä väkisinkin kehittyy jonkinlainen syvempi yhteys.

Toisaalta ei tuo kyllä toimi aivan kenen tahansa kanssa. Joskus on työkavereita, joiden naamaa katselee vuosien ajan viitenä päivänä viikossa eikä heitä siltikään koskaan opi tajuamaan ilman sanallista avustusta. Ja toisinaan ei niiden kanssakaan.


Ps. Hei, tämähän oli vuorokauden sisällä jo kolmas päivitys. Alkaako ahdistaa? Tuleeko tuutista liikaa tavaraa? Täytyykö rajoittaa? Mutta toisaalta Harmaa Hattukin päivitti reilun vuoden tauon jälkeen kahtena peräkkäisenä päivänä. En minä voi jäädä pekkaa pahemmaksi. Tai siis Harmaa Hattua. 

Vaikka minä putoan kaivossa, jossa ei oo seiniä eikä pohjaa

Yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia (jos nyt vähän liioitellaan) oli Riston keikka yhtenä kesänä yhdessä puistossa. Olin itse siellä katsomassa ihan toisenlaista bändiä (Jaakko & Jay) ja jostain syystä yleisö oli kyseisellä keikalla tosi laimeata. J&J:n jälkeen lavan valtasi Risto. Siis se Ylihärsilä yksikseen, ei koko bändi nimeltä Risto. Tilanne oli jotenkin psykedeelinen, kun yhtäkkiä lavan edusta täyttyi oudosti huojuvista hipstereistä ja musiikki oli jotain aivan kamalaa syntikan paukuttamista. Pakenin paikalta ahdistuneena.

No mutta, tämän kerrottuani on pakko myöntää, että Ristolla on hyvääkin musiikkia. Joskus katselin elokuvan Veijarit ja no, en nyt tiedä oliko leffa juuri mistään kotoisin, mutta sen musiikista tykkäsin kovasti paljon ja se sopi elokuvaan ja tunnelmaan tosi hyvin. Lopputeksteistä kävi kuitenkin ilmi, että leffan musiikki oli lähes täysin Riston musiikkia.

Tänään olen ollut vähän down ja koko elämä tuntuu olevan vähän niin kuin päin vittua just nyt. En jaksa mennä siihen sen enempää. Katselin äsken Ykköseltä vähän surkean ohjelman alkoholisoituneesta miehestä ja läheisriippuvaisesta naisesta, kyseessä oli siis Dokumenttiprojektin Yläkerran Tuula (Areenassa 18.3. saakka). Dokkarissa soitettiin Riston Putoan kaivossa ja jotenkin se tässä tilanteessa ja näissä fiiliksissä kolahti tosi kovaa.

En kai koskaan
tuu tästä paremmaks muuttumaan.
Mutta älä pelkää
tahdon kuitenkin hyvää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois. 

 En kai koskaan,
nää eessä valoa.
Mut koita ymmärtää,
etten kuitenkaan oo kylmä kuin jää.
Usko ja toivo vain ovat menneet pois.

Mutta yksi on jäänyt. 
Arvaatko jo mikä se on? 

Edit 1: Ai niin, piti myös tähän loppuun mainita Zepasta, joka ihan vahingossa etäauttoi naista mäessä sanomalla "se on vain tunne, tunteita menee ja tulee, ja tuokin menee kohta pois" jollekin ihan toiselle kuin minulle. Hienosti sanottu. Yritän nyt siis kestää näitä epämukavia tunteita, joita just nyt on. Huomenna niitä ei enää ole, tai ei ainakaan ylihuomenna. Ja aurinko nousee. Ja laskee.

Edit 2: Musiikki on hieno asia. Sen avulla pystyy käsittelemään tunteita.

Edit 3: Sitä paitsi televisiossa näkyi justiinsa Kari-Pekka Toivosen paljas takapuoli. Ei tämä maailma ole niin paha paikka sittenkään.

Blame it on the boogie

Joskus, kun tätä maailman ja varsinkin toisten ihmisten menoa sivusta seuraa, niin olen kyllä ihan hiton tyytyväinen siihen, millainen olen itse. Tämmöinen omasta mielestäni avarakatseinen, vapaamielinen, easygoing, rento, oman elämäni juppihippipunkkari, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan jne.

Olisi ihan kamalaa olla semmoinen ihminen, jonka naama on koko ajan kuin olisi sitruunan niellyt ja joka levittää sitä happamuutta ympärilleenkin. Semmoiset tyypit imevät tehokkaasti energian kaikesta ja kaikista läheltään. Minulla oli joskus työkaverina sellainen hahmo, joka ruokatunnilla ensimmäisenä naama nurinpäin käännettynä ruokapöytään istuessaan huokaisi niin pitkään ja hartaasti, että melkein fyysisesti tunsin, kuinka oma sateenkaari-yksisarvisenergiani vaihtui johonkin tosi mustaan ja synkkään.

Totta kai minuakin joskus ottaa päähän (varsinkin jos en ole saanut ruokaa) eikä ihan kaikki mahdu huumorintajuuni. En siis väitä olevani täydellinen itsekään, mutta henkilökohtaisesti olen mieluummin tällainen kuin sellainen, jolla on jatkuvasti herne nenässä jostakin. Ja toisaalta niinhän se vanha sananlaskukin sanoo, että ennemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Onneksi en haluaisikaan olla mies.

Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ihminen pystyy ihan itse valitsemaan sen, kiristääkö pipo koko ajan päätä vai ottaako rennosti ja lähinnä nauraa tälle toisinaan niin absurdille elämälle. Toisaalta en ymmärrä miksi kukaan valitsisi olla takakireä tosikko. Onko tästä siis pääteltävä, että toiset meistä tosiaan vaan syntyvät huumorintajuttomina hermoraunioina?

Olisi oikeastaan aika hauska kuulla jonkun takakireän tyypin näkemyksiä omasta luonteestaan; onko sellainen kiva olla, tuntuuko elämä päivittäin raskaalta, tai ylipäänsä jos itse tunnistaa olevansa tämmöinen, niin miksi ei halua muuttua vai eikö vain pysty jne., mutta noinkohan sellaiset tyypit minun blogiani edes lukevat? (Paitsi korkeintaan ärsyyntyäkseen, mikä kertoo kyllä taas enemmän hänestä itsestään). Ja toisaalta järkevä (ja rauhallinen!) keskustelu syntymä-äkäisen ihmisen kanssa on yleensä melko haastavaa.


Ps. Ymmärrän kyllä, että jatkuva stressi tai vaikkapa masennus muuttaa ihmisen luonnetta, mutta tarkoitan nyt semmoista ihan perustervettä ihmistä, joka vaan on tosikko. Tämmöinen diplomaattilauselma taas tähän loppuun, ettei kenenkään elämänkolhiman tarvitse ottaa itseensä.

Live and let die

Joskus, kun ulkoistuu omasta ruumiistaan ja katselee tätä kaikkea ulkopuolelta, tulee sellaiseen tulokseen, että ei me (ihmiset) mihinkään aikuistuta. Meno on ihan samaa kuin lastentarhassa tai peruskoulussa, me vaan opitaan piilottamaan se kaikenlaisen sanahelinän ja krumeluurin taakse.

Niin kuin vaikka sellainen, että ei olla ton kaa ja mennään nurkan taakse jauhamaan paskaa. Tai ihan vaikka sellainen päin naamaa vittuilukin. Varsinkin piilovittuilu. Taidokkaasti verhotaan mukaystävälliseen lauseeseen jonkinlainen piikki ja en tiedä toivotaanko, että piikin kohde huomaa sen vaiko toivotaanko, että ei huomaa ja sitten voidaan vähän naureskella porukalla, kun se ei tajua edes, että sille vittuillaan. Tai ainakin luullaan, ettei se tajua.

Tai ylipäänsä kaikenlainen loputon käninä ja vääntäminen asioista. Niin kuin oikeasti. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin persereikiäkin. Normaalia keskustelua vastaan minulla ei ole mitään, pidän erilaisten näkemysten vaihdosta ja saatan jopa vaihtaa omaanikin, mikäli asia hyvin perustellaan. Joskus pieni väittelykin on jopa hauskaa, mutta miten jostain aina ilmestyy se tyyppi, joka pilaa ilmapiirin esimerkiksi ilmoittamalla suoraan tai rivien välissä, että vastakkaista mielipidettä edustava tyyppi on täysi idiootti ja on vaan ihan naurettavaa edes olla mitään muuta mieltä kuin hänen ainutta ja oikeaa mieltään.

Taannoin postasin Facebookissa yhteen ryhmään linkin, koska asia oli minulle tärkeä. En varsinaisesti provosoinut tai mitään, lähinnä pyysin anteeksi linkkisaastettani, jos asia oli jo loppuun käsitelty. En juuri koskaan postaile minnekään ei-tutuille mitään (jos nyt blogia ei lasketa), joten olin jo muutenkin kauhusta kankea. Ensimmäinen kommentti oli asiallinen, jossa kerrottiin, että juu, asiasta on keskusteltu täällä ja linkki sinne kohteeseen. Huokaisin helpotuksesta, ettei minua heti nyljetty elävältä. Sitten vähän myöhemmin alkoikin pukata kommenttia, joista kävi esimerkiksi ilmi, että minun olisi pitänyt selata se koko tuhatviestinen ryhmä lävitse, koska asiaa on jo jauhettu tarpeeksi (omaan silmääni ei osunut yhtään vastaavaa aihetta käsittelevää keskustelua taikka linkkiä, kun yritin silmäillä ennen linkittämistäni) ja lopuksi kävi myös selväksi, että olen ihan kakkapylly, kun edes olen sitä mieltä (tai ylipäänsä kukaan kuka on sitä mieltä, henkilökohtaisuuksiin ei onneksi käyty).

Tuosta tuli kyllä oikeasti niin paska olo. Kaiken huipuksi nuo kaikki mielipiteet paukkuivat sähköpostiini, koska olin sen alkuperäisen linkin itse postannut, ja kesti tosi kauan ennen kuin löysin sen ruksin, mistä saatoin estää viestien tulvimisen postiini. Tuli muuten huomattavasti parempi olo sen jälkeen.

Jotenkin mietin, että onko osalla ihmisistä itsellään niin paha olo, että siitä saa jotain kiksejä, kun suoltaa toisen päälle paskaa niin paljon, että varmasti sillä toisellakin on sen jälkeen paha olo ja muutamalla sivullisellakin? Jos on kaksi ihmistä: Ykä, jonka jutut ovat yleensä negatiivissävyitteistä ruikuttamista, ja sitten on Kake, joka on yleensä positiivinen ja vähän lapsellisen innoissaan asioista, niin arvatkaa kumpi ampuu alas kumman? Onko Ykällä sen jälkeen parempi olo, kun Kakella on paha mieli? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jotenkin tahtoisin syyttää internetiä tästä kaikesta. Ehkä se on vähän niin kuin se hiekkalaatikko lapsena, että siellä saattoi tyrannisoida muita, jos nallekarkit eivät olleet menneet tasan. Tämä kaikki on minulle niin outoa, koska en oikeasti ole riitaantunut kenenkään kanssa silleen välit poikki -tasolle asti ikinä ennen internetiä tai tätä sosiaalista mediaa. Eikä sitä edelleenkään tapahdu "irl". Muistan teininä, kun porukoissa pyöri tyttöjä, joilla oli jatkuvasti jotain draamaa käynnissä ja ei oltu enää kavereita jne. Se tuntui silloin tosi oudolta ja siltä se kyllä tuntuu yhäkin.

Välillä tuntuu siltä, ettei oikein jaksaisi ihmisiä.

L'Chaim, motherfuckers

Ilta-Sanomat suoltaa taas niin diippiä shittiä, ettei pieni tosikaan. Ensin julkaistaan 11 kohdan lista siitä, minkälaiset päivitykset Facebookissa ärsyttää. Sitten tuodaan vielä psykologi kommentoimaan, mitä nuo ärsyttävät päivitykset kirjoittajastaan kertoo.

Voitte itse lukea nuo 11 kohtaa, jos kiinnostaa, mutta siinä nyt oli kaikenlaista esim. lapsen todistuksella rehentelystä. Onko tosiaan täysin poissuljettu mahdollisuus, että vanhempi voisi vain aidosti iloita lapsensa menestyksestä ja haluaa jakaa sen ystäviensä kanssa? Itseäni tietysti ärsytti eniten kuitenkin psykologin kommentit "bodaamisesta" vaikka en mitään saliselfieitä Facebookissa julkaisekaan (vielä, mutta odottakaas, kun sixpack näkyy).

"– Tutkimusten mukaan 80 prosenttia naisista miettii joka päivä, onko heidän kehonsa tarpeeksi hyvä, ja he suhtautuvat omaan kehoonsa kriittisesti. Tämä näkyy nykyisin myös miehissä ja bodaamisesta on vain yksi askel kauneuskirurgiaan. Ne kertovat samasta asiasta.

– Salilla käynti on osa tätä yleistä ongelmaa, että on suoritettava koko ajan jotakin ollakseen kelvollinen. Salilla käyntihän on aikamoista suorittamista. Voi olla, että siinä on yritys tehdä itsestään kelvollista ja kertoo myös siitä, hyväksyykö ihminen itsensä vai ei."

Psykologi on hyvä ja imee parsaa. Ai bodaamisesta on vain yksi askel kauneuskirurgiaan? Kuilun reunallahan tässä taiteillaan. Tunnen koko ajan vastustamatonta halua päästä leikeltäväksi... Salilla käynti on suorittamista? Kertoo siitä, hyväksyykö ihminen itsensä vai ei? Tai entä jos siitä vaan tykkää, että tekee kropallaan jotain semmoista, mihin se on luotukin eli fyysiseen työhön? Ja bonuksena saa vähärasvaisemman ja lihaksikkaamman vartalon. Kerrankin tällä oman elämänsä alisuoriutujalla on jotain mielekästä tekemistä, josta tulee parempi olo kuin sohvalla makaamisesta ja sitten sekin on huono juttu. Tai ehkä siellä salilla saa käydä, kunhan ei vahingossakaan inahda siitä kenellekään eikä näytä siltä, että olisi käynyt salilla. Eikä lisää painoja progressiivisesti, ettei se mene suorittamiseksi.

Muutenkin tuo aihe Facebook-päivitysten ärsyttävyydestä on jo niin loppuun kaluttu, että ihmettelen kuinka kukaan itseään toimittajaksi tituleeraavaa enää kehtaa kirjoittaa yhtään tuommoista listaa. Ja toisennakin, mitäpä jos psykologi kertoisi seuraavaksi mitä se kertoo niistä ihmisistä, jotka jatkuvasti ärsyyntyvät toisten päivityksistä? Näkisin, että siinä on huomattavasti suurempi ongelma jonkun korvien välissä...


Otsikon lainasin True Detectiven finaalijaksosta, jossa Rust (Matthew McConaughey) näin loihe lausumaan. 

It's all i got when you're in my head and you're in my head so i need it

Lepopäivä.

Tässä reidet treenistä kipeinä ja gradua vältellessäni lähdin kirjoittamaan lepopäivästä. Siitä, miten vaikea asia se onkaan korvienvälille. Varsinkin näin talvella, kun tuonne ulos kesäihmisen sisäinen kissa ei suostu poistumaan suurin surminkaan.

Viikko-ohjelmassani on tällä hetkellä PT:n määräyksestä lepopäiviä aivan hirveän monta. No okei, kolme. Minulle siinä on ainakin kaksi liikaa. Tajuan kyllä logiikan ja sen, että treeni, ruoka ja lepo ovat pyhä kolminaisuus. Tajuan myös sen, että lepopäivä ei tarkoita samaa kuin kuola poskella sohvalla makaaminen, mutta... se rajanveto on vaikeata.

En ehkä enää osaa liikkua kevyesti, vaan vedän aina jonkinlaiset överit. Tai kuka nyt mitäkin pitää övereinä, mutta noiden lepopäivien valossa. Viime lauantaina kävin juoksumatolla (se ei siis ollut lepopäivä). Ensimmäiset 10-20 minuuttia lähinnä vitutti ja väsytti, mutta sitten kun sykkeen sai ylös ja ilmeisesti sitä endorfiinia alkoi vapautua jostain, en olisi halunnut lopettaa hommaa millään. Nautin siitä niin paljon. Pakotin itseni lopettamaan kuitenkin 60 minuutin kohdalla ja sen jälkeen jalat kihelmöivät hetken jos toisenkin.

Harmillisesti meidän liikuntakeskuksen lukujärjestyksessä ei ole mitään kehonhuollollista toimintaa juuri niinä päivinä, kun minulla olisi lepopäivä määrättynä. Ja koska on talvi, kuten jo ylempänä mainitsin, niin arkisin elinpiirini rajoittuu lähinnä kodin, kaupan ja liikuntakeskuksen välille. Jos en mene treenaamaan, niin menen vain kauppaan ja ostan jotain mitä ei pitäisi ostaa. Jos en mene kauppaankaan, niin näissä neliöissä (30) ei paljon liikuta muualle kuin jääkaapille tai vessaan. Ja valitettavasti meikäläisen aineenvaihdunnassa nuo kaksi kohdetta eivät mene yksi yhteen, eli kaikki suusta sisään menevä ei tule suoraan ulos toisesta päästä vaan se kertyy lantiolle. Tai johonkin muuhun vapaasti valitsemaansa paikkaan.

Treeni on asia, joka tuo arkeeni (ja ruokailuuni) jonkinlaista rytmiä ja ryhtiä, koska en käy töissä (siinäpä toinen asia, jota en rupea edes ajattelemaan nyt). Viikonloput ovat eri asia, koska silloin on yleensä muutakin elämää, kuten sosiaalista. Kesälläkään lepopäivä ei olisi mikään ongelma, koska silloin nautin ulkoilusta niin paljon enkä kaipaa hikiselle juoksumatolle (salille kyllä, mutta sen voi hoitaa aina illemmallakin). Paitsi jos sataa vettä, mutta eihän Suomen kesässä koskaan sada, eihän? Mutta nyt, kun ulkona tulee räntää vaakasuorassa ja askel luisuu puoli metriä milloin mihinkäkin suuntaan, yleensä siihen suuntaan mihin vähiten osaat odottaa... Pääkoppani on todella koetuksella.

Eikä sitä koettelemusta yhtään ainakaan vähennä se, että pitäisi saada tuo perhanan gradu valmiiksi.

I like big butts and I can not lie

Oma vartalonkuva on niin omituinen asia ja taas niin kateissa. Tai yhä, ihan miten vaan.

Luultavasti on aina ollut ja luultavasti meillä melkein jokaisella, ainakin naisella, on ongelmia hahmottaa oma kroppansa suhteessa toisiin naisiin. Mutta sittenpä niitä ongelmia vasta tuleekin, kun pudottaa painostaan 40 kiloa. Aluksi ajattelin, että pääkoppa tulee vain vähän hitaasti mukana. Nyt alan epäillä, ettei se tule koskaan.

Katselen ja mittailen nykyisin aika paljon muiden naisten vartaloita. En tee sitä siksi, että arvostelisin heidän läskimakkaroitaan, vaan siksi, että yritän saada jonkinlaista perspektiiviä omaan vartalooni. Olen aikanaan käyttänyt yhtä jumppaohjaajamme sellaisena "tavoitevartalonani". Atleettinen, muttei mikään vinkuheinä. Nyt olen yhtäkkiä alkanut tajuta oman kroppani olevan jo pienempi... vähärasvaisempi, if you will, kuin tällä ohjaajalla. Ja edelleen, hänen ei tarvitse dieetata, olen vain itse ilmeisesti dieetannut hänen ohitseen.

Balance-tunnilla tulee käytettyä ihonmyötäisiä toppeja, koska muuten kaikenlaiset alaspäin katsovat koirat olisivat vähän haastavia. Tänään katsoin oman toppini alla pömpöttävää vatsaa. Pidän itseäni yhä ihan hirveän pullukkana vatsasta. Seuraavana siirsin katseeni peilin kautta takanani balansoivaan tyttöön, jota sanoisin ihan hoikaksi tai normaalipainoiseksi. Tytöllä oli ihan samanlainen pömppis kuin minulla. Katsoin omaani eikä se kyllä näyttänyt yhtään sen tytön pömppistä isommalta. En ymmärrä, miksi minun vastani on silti ihan hirveä ihrakasa ja tuon tytön, tai kenen muunkaan ei ole.

Taisin kirjoittaa tästä joskus kesällä jo (tai ainakin ajattelin kirjoittavani), mutta katselin silloin ulkona miten muut naiset pukeutuvat. "Tuolla tuossa on paljon paksummat reidet kuin minulla ja noin se vaan kehtaa kulkea paljain säärin lyhyessä hameessa eikä näytä yhtään pahalta. Miksi minä näytän?" Ihailen niiden muiden rohkeutta pukeutua niin ja tykätä itsestään sellaisena kuin ovat. Inhoan omaa itsekriittisyyttäni. Viime kesänä uskalsin kerran lähteä liikenteeseen lyhyehkössä farkkuhameessa ilman legginsejä (tiedän, ne vihatut, mutku kamalat ihrajalat!) ja se oli todella epämukavaa. Menin kuntosalini pukuhuoneeseen ja näin peilistä, miten läski ja selluliitti tursusi helmani alta ja toivoin, ettei just nyt kukaan tuttu näkisi. Toiveeni onneksi toteutui. Ensi kesänä yritän ehkä uskaltaa jo kaksi kertaa.

Salitreeni on onneksi lisännyt kuitenkin tyytyväisyyttä omaan kroppaani. Salillakin pukeudutaan melko vähäisesti ja sielläkin on helpohko vertailla. Siellä vertailuni tosin keskittyy lähinnä lihasten puolelle. Itse käytän kyllä löysähköä paitaa, koska en arvosta vatsamakkaraani (jos ei jo käynyt ilmi), mutta saatan verrata onko tuolla isompi hauis tai lihaksikkaammat reidet kuin minulla. Noissa kahdessa lähes kaikki voittavat minut, koska käsivarteni ja reiteni ovat vielä liian paksun rasvakerroksen alla piilossa, mutta hartioissa harva perussalipumppalijanainen voittaa minua. Jos minulta tänä päivänä kysyttäisiin mihin olen vartalossani tyytyväinen, sanoisin hartiat ja olkapäät. On sekin jo jotain.

...

Ja ihan turha nyt kommentoida siellä, että lakkaa tuijottelemasta muiden vartaloita ja keskity siihen omaan tekemiseesi. En lakkaa (ja oikeastihan tuohon menee aivan todella vähän aikaa elämästäni/treenistäni/jumpastani). Uskoisin, että tämä on ainoa keino edes jollain tasolla hahmottaa, miltä saattaisin näyttää muiden silmissä. Ihan normaalivartaloiselta enkä sellaiselta, jota kuvaillaan sanoilla "se lihava" tai jotain muuta sellaista. Ehkä.

Hui!

Istuin tässä sohvalla, surffasin netissä ja katselin televisiota toisella silmällä. Girls loppui ja Mad Dogs alkoi. Yhtäkkiä televisiossa sanottiin SATA PÄIVÄÄ ILMAN TIINAA! Pelästyin ja käänsin näköelimeni televisioruutuun. Siellä lukikin sata päivää ilman viinaa.

Huh, mikä helpotus.

Boobs make the world go round

(Kuvan toppi ja vaahtomuovikupit liittyvät tapaukseen.)

Täytyy vähän ihmetellä naisille myytäviä treenivaatteita. Ainakin luulen, että miehillä ei ole näitä "ongelmia", mutta mistäs minä tiedän, kun en ole miesten treenivaatteita ostellut. Enkä tarkoita nyt oikeiden urheiluliikkeiden valikoimaa, niissä myytävät treenivaatteet ovat yleensä oikeasti hyviä, käytännöllisiä ja järkeviä. Mutta puhutaan nyt tämmöisistä vaateketjuista, kuten vaikkapa H&M ja KappAhl.

Ensinnäkin siis... toppaukset. Oikeasti, miksi toppaukset? Oli kyseessä sitten treenitoppi tai -rintsikat, niin jo vain niiden etuosasta löytyy muhkeat vaahtomuovikupit. Miksi ihmeessä rintojen pitäisi urheillessa näyttää isommilta kuin ne ovat? Minusta lattarinta on aivan hyvä urheillessa ja näyttääkin sporttisemmalta. Jos siis ei omasta takaa ole enemmän sitä fyllinkiä. Nuo vaahtomuovitoppaukset ovat mielestäni ällöttävän epämukavia, luonnottomia ja hiostavia. Onneksi ne ovat lähes kaikissa vaatteissa poistettavaa mallia.

Sitten toinen, mitä ihmettelen, on treenitopin (siis paidan) sisäänrakennetut "rintsikat" tai miksikä sitä tukea nyt pitäisi sanoakaan. En usko, että se topin sisään ommeltu kaistale antaa riittävää tukea kenellekään. Minä en ole mikään isorintainen (jos ei vielä tullut selväksi), mutta minullekaan se ei ole riittävä tuki. Sikäli mikäli haluaa oikeasti urheilla eikä vain hytkytellä tissejä miesten edessä. Ostin tuommoisen topin tällä viikolla, koska se oli kivan värinen, mutta siinä oli tuollainen sisäinen lisäkangas, tietysti topattu sekin. Kokeilin sitä ilman treeniliivejä, sekä toppauksilla että ilman, ja pari kertaa hypähtelin peilin edessä. Juu ei. Ei toimi. Siispä tilanne on sitten se, että täytyy pukea ensin treeniliivit, jonka päälle vetää tuo toppi, jossa on lisärintsikkasysteemi itsessään. Ja jos tuo ei vielä riitä, niin parhaassa tapauksessa molemmissa on vielä erikseen ne vaahtomuovitoppaukset. Jo vain kelpaa mennä salille pumppailemaan. Olo on kuin... jollain, joka on tosi vaahtomuoviin kääritty.

Jännityksellä odotan, koska kaupoissa aletaan myydä naisille treenihousuja, joissa on vaahtomuovitoppaukset pakaroiden kohdalla!


Edit klo 14.05: Kuvituskuva lisätty!

Sum me up

Vanhan toisintoa eli tehdäänpäs nyt sitten yhteenveto viime vuodesta. Jotenkin kyllä on semmoinen fiilis, ettei siitä kauheasti jäänyt jälkipolville kerrottavaa, mutta katsotaan...


1. Mitä sellaista teit vuonna 2014, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? 
Mitä tähän nyt voisi sanoa? Menin Tinderiin? Tai Blockfesteille, kiitos vaan (ex?-)kanssabloggaaja-Kaukon. Näin ultraäänikuvan omasta kohdustani. Mitään muuta ihan huikean ennennäkemätöntä en muista tehneeni. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle? 
Viime vuonna en luvannut mitään. Päätin kyllä yhden jutun, joka tavallaan toteutui, muttei aivan niin kuin olin ajatellut. Anteeksi epämääräisyyteni. Lisäksi harkitsin hammaslääkärissä käyntiä. En käynyt. Hupsista. Jospa tänä vuonna se sitten ja muuten jatkan samalla linjalla, eli en lupaile asioita. Olen jopa siitä onnekkaassa tilanteessa, että minun ei tarvitse luvata elämäntaparemonttia, vaikka toki aina olisi parantamisen varaa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi? 
Ei. 

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kissamummelini. Ei ihminen, mutta sitäkin rakkaampi. Ihmisistä surin Joe Cockeria ehkä eniten, vaikkei järin läheisiä oltukaan. 

5. Missä maissa kävit? 
En sitten niin missään. Köyhää on ollut.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2015, jota puuttui vuodesta 2014?
Sutinaa. Jos tänä vuonna vaikka menisi katsekontaktia pidemmälle. Rajua. 

7. Mitkä vuoden 2014 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Mietin kovasti, mutten keksi mitään, joten... ilmeisesti olen jo unohtanut.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä (siis viime) vuonna? 
Kyllä se varmaan edelleen liittyy näihin ruumiillisiin pyrintöihini, koska mihinkään muuhun en ole suhtautunut yhtä suurella intohimolla. Ei sitä, mitä nyt ikinä olen saavuttanutkaan, kyllä edes pysty pitämään kovin suurena saavutuksena, koska se on ollut niin hauskaa. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ehheheh, no se yks gradu... Lähinnä siis se, ettei se vieläkään ole valmis, mutta any day now.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista? 
Yhden leikkauksen verran kärsin tuossa kesällä, mutta onneksi näin jälkeenpäin katsottuna siitä toipuminen kävi todella nopeasti, vaikka hetkittäin olinkin epätoivoinen ja pelkäsin, etten treenaakaan enää ikinä. Jossain vaiheessa vuotta (lähinnä kesällä) tuntui siltä, etten ole ikinä ollut fyysisesti niin paskana kuin viime vuonna. Se oli hyvin mahdollisesti tottakin. Onneksi nuo kaikki vaivat ovat nyttemmin väistyneet ja elämä hymyilee. Tällä hetkellä särkee vain välillä toista polvea. Muuten lähinnä mustelmia. Paljon mustelmia. 

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit? 
Kaikki keikkaliput on olleet parhaita. Livemusiikki on kyllä parasta. Lisäksi ostin lisää PT:tä, joka on kyllä painonsa arvosta kultaa. 

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Yleensä tutut lapset herättävät hilpeyttä. Olisi ihanaa nähdä heitä niin paljon useammin tänä vuonna. Kyllä tutut aikuisetkin monesti herättävät hilpeyttä, mutta se on vähän erilaista. Ei olla enää niin aitoja ja puhtaita kuin lapset. Tai eläimet. 

13. Kenen käytös masensi? 
Omani. En rupea edes erittelemään. Sanon vaan. Selkääni sietäisin saada.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Samaan kuin viime vuonna, eli vuokraan, ruokaan, laskuihin... Olisi mukavaa, jos voisi sanoa käyttäneensä suurimman osan rahoista johonkin hauskaan tai hienoon, mutta se vaatisi melkoista muutosta tulotasossa. Olen tyytyväinen, että saan yhä asua tässä kämpässä ja laitan mielelläni suurimman osan vähistä roposistani tähän vuokraan (joka on onneksi kohtuullinen). 

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Jaa mistäkö?

Kiitos ja anteeksi.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Monikin, mutta kauneus aina välillä sekoitti mun pään.





17. Viime vuoteen verrattuna, oletko: 

a) onnellisempi vai surullisempi? 
Onnellistun vuosi vuodelta, vaikka toisaalta tulevaisuus ei ahdista ainakaan yhtään vähempää kuin vuosi sitten.

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi, vaikken niin paljoa kuin oli tavoite.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Taloudellisesti köyhempi, henkisesti rikkaampi. 

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
No sitä gradua. 

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän? 
En oikein osaa sanoa. Olen tehnyt lähinnä niin mukavia asioita, että miksi toivoisin tehneeni niitä vähemmän? 

20. Kuinka vietit joulua? 
Ihan tavallisesti isän luona. Söin liikaa, kuten aina. 

*kysymys 21 puuttuu välistä, kuten viime vuonnakin*

22. Rakastuitko vuonna 2014? 
Moneen kertaan ja niin monella tapaa. Mutta en silleen Oikeasti, jos sitä tässä haetaan.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua? 
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Kaikki semmoiset dokumentaariset musiikkiohjelmat, niin kuin Grohlin Sonic Highways tai Yaffan Sound Tracker ja mitä näitä nyt oli. 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? 
En kyllä vihaa ketään pysyvästi tällä hetkellä. Yleensä ne tyypit eivät ole sen energian arvoisia.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja? 
Varmaankin Kani nimeltä jumala (Sarah Winman). Aloitin myös lukemaan Lena Dunhamin kirjaa Not that kind of girl, joka vaikuttaa hyvältä, mutta en ole vielä päässyt sitä loppuun.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Nyt en kyllä osaa sanoa tapahtuiko vuonna 2014 mitään löytöjä. Sain kyllä kerättyä aivan älyttömän hyvän treenisoittolistan, mutta harva niistä mitään uusia löytöjä oli. Pieniä löytöjä kyllä oli, kuten folkpunkia ja sen sellaista. 

28. Mitä halusit ja sait?
Paremman kunnon, isommat lihakset, vähemmän läskiä... 

29. Mitä halusit muttet saanut? 
Maisterin paperit, hyvän työpaikan... Näistä kyllä saa syyttää ihan omaa saamattomuuttaan. (Tai no ei se hyvä työpaikka mikään itsestäänselvyys ole, vaikka kuinka raataisi sen eteen). 

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä (viime) vuonna? 
Ehkä Out of the Furnace? Vaikea sanoa. Myös John Wick -mätöstä nautin erityisesti. Näin monia hyviä leffoja vuonna 2014. Voin listata ne joskus erikseen. Ehkä.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? 
Olin pk-seudulla yhden ystävän luona. Se oli mukava päivä. Olin liian vanha, mutta puoli vuotta nuorempi kuin nyt.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? 
Vakituinen työpaikka. Tai edes vähän pidempiaikainen.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2014?
Haluaisin sanoa boho chic, mutta ei se ehkä aivan sitä ole. Eipä se nyt kovin radikaalisti ole muuttunut vuodesta 2013. Enemmän hameita ja mekkoja, vähemmän housuja. Paitsi koska Suomen ilmasto, niin välillä on pakko käyttää housuja. 

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Toi mun PT ja se mitä sen ohjauksessa teen. Ja myös ohjauksen ulkopuolella tapahtunut kanssakäyminen hänen kanssaan. Tyypistä on tullut minulle ystävä ja tosi tärkeä ihminen ja parasta on se, että voin täydellä varmuudella sanoa tunteen olevan molemminpuolista. En silti usko, että järkeni olisi ilman häntäkään mihinkään lähtenyt. Tai mistä sitä tietää. Olenko nytkään järjissäni?

*kysymys 35 puuttuu välistä, mutta en edelleenkään jaksa numeroida näitä uudestaan*

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? 
Poliittiset asiat alkavat olla aika ahdistavia, joten olen jopa tietoisesti yrittänyt vähentää niistä kiinnostumista. Pää pensaaseen, ja silleen. Tasa-arvoisen avioliittolain läpi meneminen eduskunnassa oli positiivisella tavalla yllättävä asia. 

37. Ketä ikävöit? 
Äitiä ja nyttemmin myös kissaani. 

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En muista tapasinko vuonna 2014 ketään aivan uutta ihmistä sillä tavalla, että hänestä olisi muodostunut paras tai edes mitenkään erityisen tärkeä. Parasta oli ehkä kuitenkin se, että jälleentapasin sen kesäpojan ja jopa ystävystyimme jollain tasolla. 
Kamalaa, jos nyt unohdan jonkun ihan oikeasti uuden ihmisen... 

***

Jessusmaaria, olipas se pitkä.