Ahdistaa niiiin paljon tuo öljyvuoto tuolla Meksikonlahdella. Äsken juuri sanottiin uutisissa, että vuoto saadaan tukittua ehkä optimistisesti ajateltuna elokuussa, mutta realistisesti ehkä vasta lokakuussa. Lokakuussa!!! En osaa edes kuvitella millaisia seurauksia on sillä, jos öljyä pulppuaa Meksikonlahteen ainakin seuraavat neljä kuukautta.
Tähän mennessä Yhdysvaltojen pahin öljytapaturma on ollut vuonna 1989, kun jostain tankkerista vuoti öljyä Alaskan rannikolle 260 000 tynnyriä. Meksikonlahdella öljyä vuotaa mereen ehkä 100 000 tynnyriä vuorokaudessa. Vuorokaudessa!!! Saadaan varmaan vilkuttaa heipat aika monelle lajille, joita elelee tuolla päin Atlantia. Tämä jos mikä on ekokatastrofi.
Minun mielestäni tilanne on jo sellainen, että saisi jokunen tyyppi BP:ltä uhrata vaikka henkensä sen eteen, että se hemmetin putki saataisiin tukittua. Vaikea ymmärtää, että tuollaisia systeemejä edes tehdään, joissa ei ole jotain varasysteemiä putken hajoamisen varalta. Myönnän, etten ole mikään öljynporausinsinööri, mutta miten olisi joku venttiili vaikka sinne putken alkuun, josta se saataisiin jotenkin suljettua? En tiedä miten, mutta ei se olekaan minun ongelmani, kun en sitä öljyä ole alunperinkään ollut poraamassa mistään.
No, onni onnettomuudessa on kai se, että öljy loppuu väistämättä jossain vaiheessa maapallolta. Ja tällä vauhdilla se loppuu aiempaakin nopeammin. Sitten on vähän pakko alkaa miettiä jotain uusia tapoja matkustaa ja tuottaa krääsää yms. Eikä sitten tarvi amerikkalaistenkaan enää "puolustaa kotimaataan" Irakissa ja muualla, kun ei siellä enää ole sitä öljyä, jota ne vain himoitsevat dollarin kuvat silmissään. (Realistina toki tajuan, että öljyn jälkeen tapellaan jostain muusta. Ehkä se on vesi sillä kertaa.)
Ahdistaa.
Ps. Luonto kyllä löytää keinonsa uusiutua, mutta jokunen ihminen voisi mennä ihan vapaaehtoisesti saunan taakse ja päästää itsensä tuskistaan.
Usein tuntuu olevan niin, että kuolemat tulevat kolmen ryppäissä. Nyt ei onneksi ole ketään kuollut siviilielämässäni, mutta hevimiehet kupsahtelevat sitäkin tiuhempaan. Ensin meni Peter Steele, sitten Ronnie James Dio ja nyt Slipknotin basisti Paul Gray. (En tosin tiedä lasketaanko tuota viimeistä vielä kolmanneksi, koska kyseessä oli "vain" basisti. Voi siis olla, että joku keulahahmo vielä kupsahtaa lähiaikoina. Toivottavasti se ei ole ainakaan Jerry Cantrell, sen on syytä pysytellä hengissä elokuuhun asti.) Yhdistävä tekijä näissä kaikissa kolmessa kuolemassa oli se, että jokaisesta sain tiedon Facebookin kautta.
Facebook on kauhean kätevä. Nykyisin ei tarvitse enää edes lukea uutisia mistään, sillä kaiken "tärkeän" saa tietää sieltä. Esimerkiksi tässä pari viikkoa sitten kun Commercen (eli Mäkkärin) talo paloi Keskustorilla, niin onnekseni joku ystävällinen sielu saattoi asian tietooni FB:n kautta, joten osasin varautua asianmukaisesti keskustan läpi tarpomiseen. Meinasin nimittäin ensin hypätä bussiin päästäkseni nopeammin määränpäähäni, mutta todennäköisesti siinä olisi käynyt tämä "kävellen olisit jo perillä" -efekti.
Yritin viime viikolla selittää yhdelle jo viittäkymmentä lähestyvälle tyypille, mitä järkeä koko Facebookissa on. Lukuisien vastakysymysten jälkeen tulin itsekin siihen tulokseen, että ei siinä ole mitään järkeä. Mutta tarviiko kaikessa hauskassa ollakaan mitään järkeä? Taidan itse olla siellä vähän liiankin aktiivinen. Toisinaan yritän istua käsieni päällä, että en kirjoittelisi mitään päivityksiä, kunnes taas tapahtuu jotain josta on aivan pakko raportoida. Ei voi mitään. Sen havainnon olen kuitenkin tehnyt, että ne, jotka tunnen täältä blogien kautta, ovat myös Facebookissa kaikkein aktiivisimpia pälisemään ja kommentoimaan. Se on kauhean mukavaa minusta, vaikka jotkut nirppikset saattavatkin sitä pitää omituisena ja no-lifena.
On Facebookissa tosin vähän omituisia lieveilmiöitäkin. Kavereideni joukossa on pari yliaktiiviselta vaikuttavaa ei-(tiettävästi-)bloggaavaa miespuoleista henkilöä. Toinen on ihan kiva ja harmiton, joskin välillä mietin, että eihän sillä nyt ole mitään taka-ajatuksia. Toinen taas on tyyppi jostain vuosien takaa, jota en oikeastaan koskaan ole tuntenut mitenkään erityisen hyvin, mutta rupesin nyt kaveriksi kuitenkin kun pyydettiin. Tällä tyypillä tuntuu olevan pakottava tarve päästä sanomaan sanansa asiaan kuin asiaan, ja yleensä vieläpä sen viimeisen sanan. Välillä ärsyttää ihan sikana, mutta sitten yritän olla ihan zen ja ommmm. Voin nousta ylemmälle tasolle eikä minun ole pakko osoittaa tietäväni jotain asiaa paremmin kuin hän, vaikka oikeasti tietysti tiedänkin ja olen paljon parempi ja viisaampi ja kaikkea. Haha. (Lisäys: Niin piti tähän siis sanoa vielä että "ja nyt sitten kaikki tietysti luulee, että se on joku mun paras kaverini niine typerine juttuineen".)
Vajaan viikon päästä muuten alkaa työt, joka tarkoittaa sitä, että a) en pysty hengailemaan Facebookissa työaikana, koska se on blokattu ja b) blogiin on luvassa omituisia kahvitaukopostauksia ilman järjen hiventä.
Nyt rupean odottelemaan Euroviisujen esiviisuja, joissa Suomi karsiutuu pois lauantain finaalista.
Tämä pariskunta viettää toivottavasti ensimmäistä hääpäiväänsä ensi perjantaina. Ehkä he palaavat Prahan kuninkaanlinnan pihalle muistelemaan häitänsä.
Oskari "hiuspanta" Katajisto on ollut pitkään hämmästyttävän hiljaa, mutta tänään Oskari on taas aktivoitunut. Ilta-Sanomien lööpissä ja kannessa oli otsikko, että Oskari on lapsena joutunut pakenemaan juoppoa isäänsä. Juopot isät ovat toki ikäviä, en yhtään vähättele Oskarin lapsuudentraumoja, mutta siinä on aina jotain hiukan epäilyttävää, kun Oskari antaa lausunnon lehdistölle. Mitähän se tällä kertaa tietää?
Tai onhan Oskari oikeastaan päästellyt ääniä tässä vähän aikaakin sitten. Kun Peter Franzenilta ilmestyi esikoiskirja jonkin aikaa sitten, niin Aamulehti näki tarpeelliseksi kirjoittaa jutun — ei siitä, että Peter Franzenilta on ilmestynyt kirja, vaan siitä mitä mieltä Oskari "hiuspanta" Katajisto on siitä kirjasta. Oskari kehottaa siis lukemaan kyseisen kirjan. Oletteko lukeneet?
Ps. Valitettavasti en voi linkittää siihen tämänpäiväiseen juttuun, koska Ilta-Sanomien nettilehteen uutinen ei ole kelvannut, vaikka painomustepuolella onkin valittu oikein lööpin arvoiseksi asiaksi.
Pps. Hei mies pitää hiuspantaa. Mielestäni on oikeus ja kohtuus aina vähän dissata sitä.
Voi vitsit, mua onnettaa tänään. En millään viitsisi lakata hymyilemästä.
Tentit on takana ja harkkatyöt palautettu. Edessä on ainakin pari viikkoa lomaa. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Ei tarvi sukkia. Hiuksetkin on saaneet uuden kevyemmän kesäasun ja kaupasta on ostettu ihania kesävaatteita. Se yksi supersöpökin oli niin ihana, että en jaksa edes vielä murehtia sitä, miten luulin jo päässeeni siitä ylitse ja ohitse ja päättäneeni lopettaa hajattelun, kunnes se tänään tuli ja vesitti kaiken sillä hymyllään ja niillä tähtisilmillään. Enkä jaksa tänään edes murehtia sitä, pääsenkö tenteistä lävitse tai tuleeko harkkatyö bumerangina takaisin. Senkin aika on sitten joskus myöhemmin.
Yhtäkkiä tuli ikävä niitä aikoja, kun saattoi illalla touhuta kotona jotain ja samalla jutella äidin kanssa. Kun lämpinä kesäiltana oli tullut sisälle varjoon, viiletettyään ensin koko päivän jossain ulkona kuumassa auringossa. Kotona oli parvekkeen ovi auki, sieltä tuli viileä tuulahdus sisälle ja kuului autojen hurinaa, lokkien ja pääskyjen kirkumista sekä satunnaisen junan kolinaa. Ehkä se tuli siitä, kun tämä on ensimmäinen kesäni kaupungissa kymmeneen vuoteen. Siis kaupungin ytimessä, hiljaista lähiöelämää ei lasketa.
Yhteisasuminen vanhempien kanssa ei mitenkään päin toimisi enää tässä iässä, mutta välillä tuntuu, että olisi mukava olla vielä se viaton 15-vuotias, jota ei kesällä painanut sen enempää vastuu kuin huoletkaan. Silloin tietysti kaikki, varsinkin tunteet, oli aika paljon traagisempia kuin tänä päivänä. Silloin elämä ei ollut lyönyt päätä niin paljon vastapalloon (Samuli Putroa lainatakseni), että olisi vielä kyynistynyt.
Olen tainnut saada auringonpistoksen, kun tällaisia ajattelen. Olen nimittäin tänään ollut kokonaisvaltaisen onnellinen istuessani ulkona kuumassa auringonporotuksessa kuunnellen Jaakkoa & Jayta. Onni taitaa olla siinä.
Etsin huivin jostain ja lähden takaisin ulos. Heippa, pupuset!
Kävin tänään yhdessä tentissä. Kouluun talsiessani siinä ovien edessä seisoi pari minulle tuntematonta poikaa tupakalla. Juuri, kun kävelin siitä ohitse, toinen poika sanoi kovaan ääneen, että "mun elämäni menee pilalle, jos mä en pääse siitä läpi". Se oli niin lohdullista kuulla, että melkein halasin sitä poikaa. En olekaan ainut, jolla on melkoiset ranteet auki -fiilikset opintojen suhteen tällä hetkellä.
Tällä kertaa Sunnuntaiklassikoissa on teemana "young". Mielestäni tähän haasteeseen ei vaan voi vastata kuin yhdellä biisillä.
Tämähän lyö vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Missään biisissä ei voi olla niin paljon teen spirittiä kuin tässä ja itsekin olin silloin teini-iän kynnyksellä, kun tätä mankassani renkutin. Ah, nuoruus...
