31: Where you relax

Kesällähän relaksoidun ihan missä vaan, mutta talvella ja tällaisella ihanan keväisellä räntäloskapaskakelillä rentoutuminen tapahtuu lähinnä omassa pesässä. Piikkimatto on mitä oivallisin paikka rentoutua. Montaa kertaa en ole pystynyt siinä nukahtamatta makaamaan.

Sometimes it snows in April

Tänään on maaliskuun viimeinen päivä (jos ette tienneet) ja myöskin maaliskuun kuvahaasteen viimeinen päivä. Huomenna alkaa sitten huhtikuun haaste, mutta jatkossa en aio enää kuvata joka päivä. Oikeasti. En rupea nyhjäämään tyhjästä, jos ei ole ideoita tai kiinnostusta. Ja koska äänestäneistä ainoastaan kolme oli sitä mieltä, että kuvahaasteille tarvittaisiin oma blogi, niin homma jatkuu sitten täällä. Siinä määrin kuin nyt jatkuu, etukäteen ei voi arvata. Ugh, demokratia on puhunut!

Tässä siis huhtikuun haasteet:

Olen muuten tosi yllättynyt siitä, että kukaan ei tunnistanut Mikki Hiiren jalkoja.

30: Toy

Ihaa soittaa kitaraa niin kuin idolinsa Sepi Kumpulainen. Mutta Ihaan kitarasta on kieli katkennut.

If you get tired of just hanging around, pick up a guitar and spin a web of sound

Totta tosiaan. Lähdin eilen hitaasti mutta varmasti lähestyvää keski-ikäisyyttä uhmaten kesken työviikon Helsinkiin humppaamaan. Menin suoraan töistä rautatieasemalle ja puksuttelin junalla kohti pääkaupunkiamme. Tarkoituksenani oli palata yöbussilla takaisin kotiin ja tulla seuraavana päivänä, eli tänään, töihin väsyneenä mutta onnellisena.

Jo melkein heti junan irrottua Tampereen asemalaiturista, tunsin lähestyvän vessahädän. Inhoan junan vessoja melkein yhtä paljon kuin bajamajoja, joten en helpottanut oloani junassa, vaan päätin säästää sen Helsingin rautatieasemalle. Määräasemassa hätä olikin sitten jo oikein kova ja juosta kipitin aseman vessaan, maksoin euron tädille luukun takana ja pääsin tekemään asiani. Tämä varmasti kiinnosti teitä erityisen paljon.

Rautatieasemalta lähdin kävelemään Korjaamolle. Karttojen mukaan matka oli n. 2,5 kilometriä. Ilma oli ihan mukava, ei satanut eikä mitään. Vähän ennen Korjaamoa vastaani käveli muutama pojankloppi, jotka puhelivat, että no mennään sitten juomaan kännit. Tässä vaiheessa hälytyskelloni eivät vielä soineet, vaikka olisi varmaan pitänyt. Pääsin Korjaamon ovelle, jossa odottikin jokunen pettyneen näköinen fani, pahoillaan olevan näköinen Korjaamon työntekijä sekä kissankokoisin kirjaimin kiljuvat ilmoitukset Korjaamon ovessa:




Oli pakko nipistää itseäni, etten vaan vahingossa ollut nukahtanut junaan ja alkanut nähdä painajaisia. En ollut. Siinä me sitten seistiin ja kyseltiin toisiltamme, että miksi? Kuulemani mukaan Doherty olisi jäänyt lentokentälle jumiin. En tiedä oliko jumituksen taso henkistä vai fyysistä. Jotkut puhuivat Pariisin lentokentästä. Tähän mennessä ainut virallinen selitys on ollut "'unforeseen circumstances". Unforeseen my ass...

Totuushan on se, että olin jo ennalta varautunut tähän tilanteeseen. Töistä lähtiessäni vielä tsekkasin netistä, että missään ei varmasti sanota keikan peruuntuneen. Otin tietoisen riskin ostaessani lipun Dohertyn keikalle. Kyllähän se silti vähän harmitti. Mutta en ole pitkävihainen ja kaipa sitten vaan elän toivossa ja odottelen sitä mahdollista uutta keikkaa. (Peten on muuten paras olla heittämättä veiviään ennen kuin tulee Helsinkiin keikalle!)

Mutta palatakseni tuohon aiempaan vessakertomukseeni, niin täytyy sanoa, että tuli suhteellisen pitkä ja kallis vessareissu Helsinkiin ja takaisin. Yhteensä kulutin siihen kuusi tuntia ja 32 euroa (junaliput 31 euroa + vessamaksu 1 euro).

Voi Peter, Peter, minkä teit.

29: Feet

Tarkoituksenahan oli osallistua tämän päivän haasteeseen Pete Dohertyn jaloilla, mutta koska tyyppi perui keikkansa, niin osallistun sitten tällaisilla randomeilla vauhdissa kuvatuilla jaloilla.

Tai entäs sitten tämän sankarin jalat, kuka tunnistaa? *wink wink*

28: Trash

One man's trash is another man's treasure?

Työpaikan käytävässä kimmelsi jotain ja minä tietysti harakkana oitis hypin paikalle. Ihan en oikealla kameralla kehdannut mennä tuota kuvailemaan, joten tämä on vain kännykuva (kuten kaksi edellistäkin). Paljon teen kaikkea hullua valokuvaamisen eteen, mutta yritän uskotella työkavereilleni olevani vielä edes jonkin verran järjissäni.

Ps. Olisin halunnut alunperin kuvata tähän haasteeseen Alice Cooperin Trash-levyn (kasetin), mutta valitettavasti en löytänytkään sitä kotoa.

27: Your name

Irwikissiä matkiakseni: Siitä se ajatus sitten lähti...

Näin kulutan aikaa

Tässä työajalla blogatessani ja myöskin muutamia blogeja lueskellessani, tulee mieleen, miten kauheasti toisinaan lehdissä ja keskustelupalstoilla paheksutaan netissä surffailua työajalla. Monesti kiivashenkisissä nettikeskusteluissa heitetään se viimeinen kortti, että "sinäkin työnantajasi ajalla ehdit täällä jauhaa kakkaa", jos ei enää keksitä parempia vasta-argumentteja.

Mutta ei kaikki työ ole sellaista liukuhihnalla henkensä edestä puurtamista. Minunkin työni on sen luontoista, että välillä on enemmän tekemistä ja välillä vähemmän. Yleensä vähemmän, sillä olen aina muiden loma-ajat töissä (kuten nyt). Minulla on kuitenkin ne kahdeksan tuntia päivässä, jotka minun on pakko kuluttaa täällä työpaikalla, myös niinä hiljaisempina aikoina. Onko se silloin lorvimista, jos sen ylimääräisen ajan käytän netissä? Vai pitäisikö minun vaan pyöriä kuin väkkärä tässä työpisteeni ympäristössä ja yrittää näyttää siltä, että on hirveä kiire? Onhan täällä niitäkin tyyppejä, joilla on (muka) niin kiire, että heidän on syötäväkin seisaaltaan. Ikään kuin se alas istuminen veisi jotenkin ratkaisevasti sitä aikaa.

Itsehän olen erityisen hyvä multitaskaamaan. Alt+tab on ihan älyttömän kätevä näppäinyhdistelmä, kun vaihtelee tietokoneen näytöllä tietojärjestelmän ja internetin välillä. Teen töitä, luen henk.koht. sähköpostiani, blogeja, joskus jopa bloggaan (kuten nyt) ja käyn Facebookissa (kännyllä, sillä sinne työnantaja on estänyt pääsyni). Tähän ei kulu työajastani ainakaan yhtään sen enempää (todennäköisesti jopa vähemmän) kuin niillä, jotka hoitavat sosiaaliset kontaktinsa sähköisen median sijasta puhelimella. Ja minun sähköpostin näpyttelyni on huomattavasti helpompi keskeyttää kuin ne naapurikuution tädin maratonpuhelut lapsille/äidille/parhaalle kaverille.

Tämä nyt ehkä kuulosti siltä, kuin yrittäisin puhdistaa omaatuntoani ja vakuuttaa itselle, että tämä netinkäyttö työajalla on ihan ok. Mutta ei. Tämä nyt vaan tuli jostain mieleeni ja ajattelin joutessani avautua.

Eikös se niin ole, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat?

26: Key

Töissä.

Strange days have found us

Aika moni meistä varmaan tietää sen tunteen, kun jossain kerrotaan kansan tehneen sitä tai tätä, eikä itse voisi vähempää tuntea kuuluvansa siihen joukkoon. Sitten sitä miettii, että mikä se oikein on se homogeeninen joukko ihmisiä, jota Suomen kansaksi kutsutaan, joka aina raivostuu milloin mistäkin? Ja mihinkäs minä sitten kuulun, jos en siihen Suomen kansaan?

Perjantaina katselin Voice of Finlandia. Yksi hemmo siinä jollotti sitä jo syntyessään pystyyn kuollutta Ohikiitävää, kenenkähän lie kappale se on, Juha Tapion? Esityksen jälkeen ohjelmassa hehkutettiin, miten kansa itki sitä kuunnellessaan. Jokainen, joka tätä blogiani on lukenut joskus aiemminkin, tietää varmasti tunteeni Juha Tapion ja kaltaistensa musiikintekijöiden tuotoksia kohtaan. Ei kai tarvitse erikseen kertoa, että niitä kuunnellessani ei minussa itke muut kuin korvani, ja nekin verta.

Sunnuntaina oli sitten Idolsin vuoro. Siinä niitä stailattiin ja yhden tyypin tyylillinen esikuva oli kai Bon Jovi (se laulaja, ei koko bändi). Siinä oli joku muotibloggaaja (en tiedä kuka, anteeksi) antamassa arvioita kilpailijoiden tyyleistä ja hän sitten lausui hauskasti, että tämän tyypin kannattaisi pukeutua silleen Suomen kansaan vetoavalla tavalla. Jäin hetkeksi jos toiseksi miettimään, että mikähän se sellainen tyyli voisi olla? Flanellipaita? Reisitaskuhousut? Vai kenties verkkopaita?

Tänä aamuna kävelin bussipysäkille ja siinä matkalla näin jommankumman iltapäivälehden lööpin, jossa "Seppo Taalasmaa" kertoi kansan luulevan häntä juopoksi. No voi kyynel. Taas se kansa ajattelee ja toimii kuin lauma aivottomia lampaita.

No, eipä tässä mitään. Vähän sitä vaan tulee yksinäinen tunne toisinaan, kun ei taaskaan tunne kuuluvansa Suomen kansaan. Olisi hauskaa, jos joskus jonkun kansa raivostui -lööpin sijasta lehdessä olisikin juttu siitä, miten Suomen kansa ei voisi vähempää välittää. Sellaiseen pystyisin samaistumaankin ehkä.