Kuulin eilen yhdeltä tyypiltä, joka on tuntenut minut ja minä hänet jo viitisentoista vuotta, että minusta on tullut vanhennuttuani "kauhean vakava". Päästin naurunpyrskähdyksen. Myönnän, että olen muuttunut sarkastisemmaksi, mahdollisesti myös kyynisemmäksi kuin nuorena tyttönä, mutta mitenkään päin en saa itsestäni vakavaa aikaiseksi.
En kuulemma enää keksi mitään hauskoja juttuja, niin kuin nuorena. Pyysin esimerkkiä hauskoista nuorena keksimistäni jutuista, mutta en saanut vastausta. Sanoin tyypille, että ennenhän minä olin hänelle aina vihainen, joskus syyttä, usein syystä, eikä minulla ole nykyisin enää mitään syytä olla hänelle vihainen. Tyyppi epäili minun luovuttaneen toivoni tai ylittäneen sen normaalin vihaisuuden asteen ja olevani jotenkin sci-fi-tasolla jo vihainen (ilmeisesti siis sillä tavalla, ettei sitä enää edes huomaa). Itse väitin olevani nykyisin vain seesteinen.
Yksi kommentti oli jopa lähes kohteliaisuudeksi laskettavissa: Tyyppi sanoi, että eihän tässä muuten olisi mitään, jos olisin kuka tahansa, mutta kun minä olen minä, ja minä olen niin kovin älykäs. Pääni sisällä liikkuu kuulemma enemmän asioita kuin keskivertoihmisellä, joten jotenkin se tekee tästä vakavuudestani pelottavaa. Nauraa hehotin koko tämän absurdin keskustelun ajan.
Kerroin tyypille, että kukaan muu ei ole sanonut minulle koskaan mitään tuommoista. Hän epäili, että muut eivät vain tunne minua yhtä hyvin. Väittäisin, että diagnoosi on väärä. Luultavasti en vain anna hänelle itsestäni enää kovin paljoa. Olen niin sanotusti vetänyt luukut kiinni hänen kohdallaan, koska... no, pitkä historia eikä aina niin kovin ruusuinen. Kirjoitin ensin vahingossa "huuruinen", mitä se historia kyllä oli. Alkoholin huuruinen. Itselläni ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa alkoholin kanssa, mutta ehkä sekin on vähentänyt hauskuuttani, kun en juurikaan tissuttele nykyisin. Varsinkaan hänen kanssaan.
Vaikka sanotaanhan sitä että lihavat ovat leppoisia. Jotenkin en kuitenkaan usko leppoisuuteni kadonneen kilojeni mukana. Ainoastaan tietysti itsetuntoni on kasvanut tässä viimeisten parin vuoden aikana niin paljon, etten enää jaksa pidellä itseäni toisten kynnysmattoina. Ehkä siinä saa sitten samalla vähän hankalan akan maineen. No, en usko, että tyyppi sitä tarkoitti, kunhan suoritti jotain pikkujouluhenkistä analyysia lähimmäisestään.
Tämä blogi taitaa kyllä olla huonoin mahdollinen paikka avautua asiasta, koska tämän sisältö on muuttunut vuosien varrella aika paljon enkä tosiaankaan osaa olla enää yhtä hauska kuin blogin alkuaikoina. Mutta se johtuu niin monista asioista. Livenä väittäisin olevani yhä varsin hauska. No, itse ainakin viihdyn.
29. marraskuuta 2014
23. marraskuuta 2014
Drip, drip, drop, there goes an eargasm
Tiedättekö mikä on eargasm? No totta kai tiedätte, mutta koetteko sellaisia usein? Tietysti koette. Vähän niin kuin korvan kautta aiheutettu aivo-orgasmi. Sehän on tutkittukin, että musiikki aiheuttaa aivoissa samanlaisia reaktioita kuin seksi.
Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).
Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:
Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.
Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.
Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).
Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:
Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.
Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.
15. marraskuuta 2014
People keep asking if I'm back. Yeah, I'm thinking I'm back.
Postaus saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia. Jos siis aiot mennä katsomaan/joskus vielä katsoa John Wickin, niin... skipiduveinau!
Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.
***
Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).
En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.
En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.
Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.
Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.
Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?
Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.
***
Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).
En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.
En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.
Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.
Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.
Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?
11. marraskuuta 2014
Skinny little bitch
Lueskelin Lihastohtorin uusinta kirjoitusta isokokoisten voimaharjoittelusta, ja isokokoinen tarkoittaa tässä kohtaa lihavaa. Juttu oli aivan asiallinen, mutta sen loppupuolella mietittiin, miten lihaskuntoharjoitteluun saataisiin matalampi kynnys isokokoisille. Muistaakseni joku kommentoija joskus pyysikin minua kirjoittamaan aiheesta, tai jostain ainakin, joka liippaa läheltä tätä aihetta.
Kirjoituksessa annettiin kolme vaihtoehtoa matalankynnyksen liikuntapalveluille: 1) omien liikuntaryhmien ja -aikojen järjestämistä isokokoisille henkilöille, 2) oman liikuntatilan rajaamista heille tai 3) koko konseptin (liikuntatilojen, -ryhmien, ohjauksen ja oheispalvelujen) kohdentamista vain isokokoisille. Enpä tiedä, toimisiko tuo ylipainoisten eriyttäminen jollekin? Henkilökohtaisella tasolla minulla tökkii tosi pahasti ajatus siitä, että pullukkana olisin alkanut esimerkiksi käydä salilla, jossa on pelkästään muita pullukoita.
Oman liikuntatilan rajaaminen... Vähän sama asia on nuo vaatekauppojen "isojen tyttöjen osastot". Joskus Tampereen KappAhlissa oli vastaava vaateosasto eri kerroksessa kuin normaalikokoiset naisten vaatteet, nykyään näin ei kai enää ole. Osasto oli kaupan kakkoskerroksessa, jossa niiden lisäksi oli vain lastenvaatteet. Minulla henkilökohtaisesti oli todella korkea kynnys mennä sinne omaan karsinaan katselemaan vaatteita. Vähän kuin olisi sormella osoiteltu, että katsokaa, läski! Sama koskisi myös treenaamista omassa, muista treenaajista eristetyssä tilassa. Ja mihin se raja sitten vedettäisiin? Painoindeksiin? Rasvaprosenttiin?
Olen (olin) muutenkin sillä tavalla haastava pullukka, että minua ei suoraan sanottuna ihan hirveästi edes koskaan ole kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelee, kunhan saan olla normaalisti enkä minkään erityishuomion kohteena (ks. edellinen kappale). Joko en ole koskaan kuntosalilla saanut minkäänlaista "erityishuomiota" tai sitten en vaan huomaa sitä. Muistan, kun minulle esiteltiin nykyistä kuntosaliani ja myyntipuheena toimi se, että täällä ei kukaan ole kiinnostunut siitä miltä joku muu näyttää. Voin kyllä useamman vuoden kokemuksella sanoa, että se on totta, mutta silti pidin sitä vähän, hmm... holhoavana kommenttina. Jos en jopa loukkaavana, koska omasta mielestäni sulauduin aivan hyvin "normaalien" ihmisten joukkoon.
Minulle itselleni kynnys olisi huomattavasti korkeampi, jos joutuisin liittymään johonkin "erityisryhmään". Minusta se olisi noloa. Minusta ei ole ikinä ollut yhtään noloa käydä pullukkana salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, joissa olen (olin) itse puolet isompi kuin muut. Itsehän olen aina ollut sitkeä suorittaja, vaikka alussa asiat ja tekemiset tietysti tuntuivat miljoona kertaa pahemmalta kuin tänä päivänä. (Tai pahaltahan se yhä tuntuu, kun ne painot eivät koskaan kevene, mutta silleen hyvällä tavalla pahalta). Stereotyyppisesti ajateltuna luultavasti aika moni ylipainoinen on kuitenkin huomattavasti vähemmän halukas piiskaamaan itseään sinne epämukavuusalueelle. Sellaisessa porukassako sitten pitäisi saada kehitystä aikaiseksi?
Riippuu tietysti myös todella paljon ohjaajasta, suhtautuuko hän ylipainoiseen kuin normaaliin ihmiseen vai silleen alentuvasti kuin johonkin vähän tyhmempään luontokappaleeseen. Itsehän olen valinnut ohjaajakseni aina mahdollisimman äijämäiset naiset (anteeksi nyt vaan nämä stereotypiat) ja viimeisemmäksi ihan oikean äijän, jotka sanoo että "sinähän jaksat tai itket jaksat" eikä hyssyttele, että "ei oo pakko jaksaa". Noita jälkimmäisiäkin on tullut kohdattua. Ylipainoiselle ei tarvitse myöskään lässyttää kuin pikkulapselle.
Punainen lankani taisi kadota tässä kohtaa, mutta yhteenvetona sanottakoon, että minä itse kaipaan ja ylipainoisena kaipasin kaikista vähiten holhousta, jollaiseksi nämä erityisryhmät lasken tällaisena itsenäisenä ja henkisesti (ja nykyisin myös fyysisesti) vahvana yksilönä. Mutta jos jollekin toiselle ajatus pullukkaryhmästä tai pullukkasalista toimii, niin sittenhän idea on aivan mahtava. Mikä ei toimi minulle, voi vallan hyvin toimia jollekin toiselle. Itse sanoisin kuitenkin, että sinne vaan normisalille ja jumppiin muiden joukkoon. Jätetään se turha kelailu kotiin ja aletaan pumpata. Ei siellä kukaan muu ehdi miettiä toisten tekemistä ja olemista, ja jos ehtii, niin se kertoo enemmän hänestä kuin sinusta. (Ja pliis, älä mene lukemaan Pakkotoiston Salikomediaa-ketjua ennen kuin itsetuntosi on riittävä kestämään sen...)
Ps. Pitää kuitenkin muistaa, että painonpudottamisessa ruokavalio on 80 % ja liikunta 20 %. Pelkällä ruokavaliolla voi pudottaa painoa ilman liikuntaa, mutta pelkällä liikunnalla ei voi pudottaa painoa (ainakaan merkittäviä määriä), ellei laita ruokavaliota kuntoon. Lihastreeniä suosittelen ruokavalion oheen, koska ethän halua dieetin jälkeen olla ns. laiha läski? (Eli hoikka, mutta kaikinpuolin vetelä ja löysä ihminen).
Kirjoituksessa annettiin kolme vaihtoehtoa matalankynnyksen liikuntapalveluille: 1) omien liikuntaryhmien ja -aikojen järjestämistä isokokoisille henkilöille, 2) oman liikuntatilan rajaamista heille tai 3) koko konseptin (liikuntatilojen, -ryhmien, ohjauksen ja oheispalvelujen) kohdentamista vain isokokoisille. Enpä tiedä, toimisiko tuo ylipainoisten eriyttäminen jollekin? Henkilökohtaisella tasolla minulla tökkii tosi pahasti ajatus siitä, että pullukkana olisin alkanut esimerkiksi käydä salilla, jossa on pelkästään muita pullukoita.
Oman liikuntatilan rajaaminen... Vähän sama asia on nuo vaatekauppojen "isojen tyttöjen osastot". Joskus Tampereen KappAhlissa oli vastaava vaateosasto eri kerroksessa kuin normaalikokoiset naisten vaatteet, nykyään näin ei kai enää ole. Osasto oli kaupan kakkoskerroksessa, jossa niiden lisäksi oli vain lastenvaatteet. Minulla henkilökohtaisesti oli todella korkea kynnys mennä sinne omaan karsinaan katselemaan vaatteita. Vähän kuin olisi sormella osoiteltu, että katsokaa, läski! Sama koskisi myös treenaamista omassa, muista treenaajista eristetyssä tilassa. Ja mihin se raja sitten vedettäisiin? Painoindeksiin? Rasvaprosenttiin?
Olen (olin) muutenkin sillä tavalla haastava pullukka, että minua ei suoraan sanottuna ihan hirveästi edes koskaan ole kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelee, kunhan saan olla normaalisti enkä minkään erityishuomion kohteena (ks. edellinen kappale). Joko en ole koskaan kuntosalilla saanut minkäänlaista "erityishuomiota" tai sitten en vaan huomaa sitä. Muistan, kun minulle esiteltiin nykyistä kuntosaliani ja myyntipuheena toimi se, että täällä ei kukaan ole kiinnostunut siitä miltä joku muu näyttää. Voin kyllä useamman vuoden kokemuksella sanoa, että se on totta, mutta silti pidin sitä vähän, hmm... holhoavana kommenttina. Jos en jopa loukkaavana, koska omasta mielestäni sulauduin aivan hyvin "normaalien" ihmisten joukkoon.
Minulle itselleni kynnys olisi huomattavasti korkeampi, jos joutuisin liittymään johonkin "erityisryhmään". Minusta se olisi noloa. Minusta ei ole ikinä ollut yhtään noloa käydä pullukkana salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, joissa olen (olin) itse puolet isompi kuin muut. Itsehän olen aina ollut sitkeä suorittaja, vaikka alussa asiat ja tekemiset tietysti tuntuivat miljoona kertaa pahemmalta kuin tänä päivänä. (Tai pahaltahan se yhä tuntuu, kun ne painot eivät koskaan kevene, mutta silleen hyvällä tavalla pahalta). Stereotyyppisesti ajateltuna luultavasti aika moni ylipainoinen on kuitenkin huomattavasti vähemmän halukas piiskaamaan itseään sinne epämukavuusalueelle. Sellaisessa porukassako sitten pitäisi saada kehitystä aikaiseksi?
Riippuu tietysti myös todella paljon ohjaajasta, suhtautuuko hän ylipainoiseen kuin normaaliin ihmiseen vai silleen alentuvasti kuin johonkin vähän tyhmempään luontokappaleeseen. Itsehän olen valinnut ohjaajakseni aina mahdollisimman äijämäiset naiset (anteeksi nyt vaan nämä stereotypiat) ja viimeisemmäksi ihan oikean äijän, jotka sanoo että "sinähän jaksat tai itket jaksat" eikä hyssyttele, että "ei oo pakko jaksaa". Noita jälkimmäisiäkin on tullut kohdattua. Ylipainoiselle ei tarvitse myöskään lässyttää kuin pikkulapselle.
Punainen lankani taisi kadota tässä kohtaa, mutta yhteenvetona sanottakoon, että minä itse kaipaan ja ylipainoisena kaipasin kaikista vähiten holhousta, jollaiseksi nämä erityisryhmät lasken tällaisena itsenäisenä ja henkisesti (ja nykyisin myös fyysisesti) vahvana yksilönä. Mutta jos jollekin toiselle ajatus pullukkaryhmästä tai pullukkasalista toimii, niin sittenhän idea on aivan mahtava. Mikä ei toimi minulle, voi vallan hyvin toimia jollekin toiselle. Itse sanoisin kuitenkin, että sinne vaan normisalille ja jumppiin muiden joukkoon. Jätetään se turha kelailu kotiin ja aletaan pumpata. Ei siellä kukaan muu ehdi miettiä toisten tekemistä ja olemista, ja jos ehtii, niin se kertoo enemmän hänestä kuin sinusta. (Ja pliis, älä mene lukemaan Pakkotoiston Salikomediaa-ketjua ennen kuin itsetuntosi on riittävä kestämään sen...)
Ps. Pitää kuitenkin muistaa, että painonpudottamisessa ruokavalio on 80 % ja liikunta 20 %. Pelkällä ruokavaliolla voi pudottaa painoa ilman liikuntaa, mutta pelkällä liikunnalla ei voi pudottaa painoa (ainakaan merkittäviä määriä), ellei laita ruokavaliota kuntoon. Lihastreeniä suosittelen ruokavalion oheen, koska ethän halua dieetin jälkeen olla ns. laiha läski? (Eli hoikka, mutta kaikinpuolin vetelä ja löysä ihminen).
5. marraskuuta 2014
I'm addic-dic-dic-dic-dicted to you
Voin antaa väliaikatietoja, kuinka Tinderöintini etenee: Ei mitenkään. Ei sitten niin yhtään mitenkään.
Mätsejä on tullut kyllä, tälläkin hetkellä niitä näyttäisi olevan 25 kpl, mutta VAIN kaksi on laittanut minulle viestiä. Oma periaatteenihan on nyt juuri tässä elämäntilanteessa se, että minä en tee aloitetta. Katellaan sitten ensi vuonna taas uudemman kerran. Ensimmäinen viestin laittaja oli oikeasti kiinnostava, joskin aika nuori, mutta en osannut esittää vastakysymystä ("mitäs itsellesi kuuluu?"), joten viestittely tyssäsi siihen. Toinen taas käytti ihan liikaa silmäniskuja parissa lauseessa, joten hän putosi epäkiinnostavien tyyppien kategoriaan niin että heilahti.
Kuumottavaa on, kun olen viime päivinä törmännyt pariinkin "entiseen" ihastukseeni siellä. Entiseen lainausmerkeissä siksi, että... no, kyllä heille vieläkin olisi tilaa sydämessäni. Olen kuitenkin päättänyt antaa menneiden olla menneitä ja pyyhkäissyt vasemmalle (eli ei kiitos). Toinen niistä oli se täällä blogissakin mainittu kitarapoika muutaman vuoden takaa, jonka vuoksi sydämeni itkee vieläkin toisinaan verisiä kyyneliä. Teki mieleni niiiiin paljon kokeilla tulisiko meistä match, mutta ylpeys ei antanut myöten. Enkä myöskään halunnut kokea sitä torjuntaa, että ei tulisi. Joten... Sitä paitsi tyyppi saisi minuun yhteyden ihan milloin tahansa, jos haluaisi. Ei ole halunnut.
Olen myös törmännyt Tinderissä useampaankin kuntosalilta tuttuun tyyppiin. Parille heistä olen näyttänyt vihreätä valoa eli sydäntä. Kummastakaan ei ole tullut Tinder-paria kanssani. Ensimmäinen olikin "vähän liian nätti poika" meitsille ja olenkin viime viikkoina nähnyt hänet jonkun "vähän liian nätin tytön" kanssa treenaamassa (ja pussailemassa). Toinen olisi oikeasti potentiaalinen ja sydämetin häntä vasta eilen, joten kaikki on vielä mahdollista. Tänään itse asiassa jopa suoritin merkitsevän katsekontaktin tyypin kanssa, mutta pahoin pelkään, ettei hän osannut tulkita telepaattista viestiäni "pyyhkäiset sitten oikealle Tinderissä saatana".
Kahdesti olen myös pyyhkäissyt oikealle eli sydämettänyt Lauri Porraa, tuota unelmieni kitarasankaria, mutta jostain syystä hänkään ei ole tajunnut omaa parastaan. Lauri, I'll be waiting for you!
Mätsejä on tullut kyllä, tälläkin hetkellä niitä näyttäisi olevan 25 kpl, mutta VAIN kaksi on laittanut minulle viestiä. Oma periaatteenihan on nyt juuri tässä elämäntilanteessa se, että minä en tee aloitetta. Katellaan sitten ensi vuonna taas uudemman kerran. Ensimmäinen viestin laittaja oli oikeasti kiinnostava, joskin aika nuori, mutta en osannut esittää vastakysymystä ("mitäs itsellesi kuuluu?"), joten viestittely tyssäsi siihen. Toinen taas käytti ihan liikaa silmäniskuja parissa lauseessa, joten hän putosi epäkiinnostavien tyyppien kategoriaan niin että heilahti.
Kuumottavaa on, kun olen viime päivinä törmännyt pariinkin "entiseen" ihastukseeni siellä. Entiseen lainausmerkeissä siksi, että... no, kyllä heille vieläkin olisi tilaa sydämessäni. Olen kuitenkin päättänyt antaa menneiden olla menneitä ja pyyhkäissyt vasemmalle (eli ei kiitos). Toinen niistä oli se täällä blogissakin mainittu kitarapoika muutaman vuoden takaa, jonka vuoksi sydämeni itkee vieläkin toisinaan verisiä kyyneliä. Teki mieleni niiiiin paljon kokeilla tulisiko meistä match, mutta ylpeys ei antanut myöten. Enkä myöskään halunnut kokea sitä torjuntaa, että ei tulisi. Joten... Sitä paitsi tyyppi saisi minuun yhteyden ihan milloin tahansa, jos haluaisi. Ei ole halunnut.
Olen myös törmännyt Tinderissä useampaankin kuntosalilta tuttuun tyyppiin. Parille heistä olen näyttänyt vihreätä valoa eli sydäntä. Kummastakaan ei ole tullut Tinder-paria kanssani. Ensimmäinen olikin "vähän liian nätti poika" meitsille ja olenkin viime viikkoina nähnyt hänet jonkun "vähän liian nätin tytön" kanssa treenaamassa (ja pussailemassa). Toinen olisi oikeasti potentiaalinen ja sydämetin häntä vasta eilen, joten kaikki on vielä mahdollista. Tänään itse asiassa jopa suoritin merkitsevän katsekontaktin tyypin kanssa, mutta pahoin pelkään, ettei hän osannut tulkita telepaattista viestiäni "pyyhkäiset sitten oikealle Tinderissä saatana".
Kahdesti olen myös pyyhkäissyt oikealle eli sydämettänyt Lauri Porraa, tuota unelmieni kitarasankaria, mutta jostain syystä hänkään ei ole tajunnut omaa parastaan. Lauri, I'll be waiting for you!
1. marraskuuta 2014
Putting holes in happiness
Palauttaakseni asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin, luin eilen Keanu Reevesin elämästä. (En siis lukenut siitä palauttaakseni asioita mittasuhteisiin, vaan luin sattumalta ja se lukeminen jotenkin palautti ne mittasuhteet ihan pyytämättä).
Siinäpä on kaverilla ollut aika rankka elämä. Isä hylkäsi pienenä, ystävä (River Phoenix) kuoli, oma lapsi syntyi kuolleena ja vuotta myöhemmin lapsen äiti kuoli, sisar sairastaa leukemiaa ja mitä kaikkea. En rupea briiffaamaan tämän enempää, jokainen voi itse lukea siitä netistä, vaikkapa täältä.
Jutun luettuani arvostukseni Keanua kohtaan nousi kohisten. Tai mielenkiintoni, mikä nyt onkaan oikea sana tähän kohtaan. Lähinnä siksi, etten ole koskaan aiemmin oikeastaan edes ajatellut koko tyyppiä. Nyt kuitenkin ajattelin, ja taidanpa haluta käydä katsomassa John Wickin leffassa. Ihan vaan koska Keanu.
Ps. Jotkut kaverini pitävät minua friikkinä, kun en ole koskaan nähnyt Matrixia, eikä minulta voi kysyä sitä "punainen vai sininen pilleri" -kysymystä ilman kysyvää katsetta ja sitä seuraavaa pitkää selitystä mikä niiden pillereiden pointti on. Mutta ehkä vielä joskus. Any day now, Keanu, any day...
Siinäpä on kaverilla ollut aika rankka elämä. Isä hylkäsi pienenä, ystävä (River Phoenix) kuoli, oma lapsi syntyi kuolleena ja vuotta myöhemmin lapsen äiti kuoli, sisar sairastaa leukemiaa ja mitä kaikkea. En rupea briiffaamaan tämän enempää, jokainen voi itse lukea siitä netistä, vaikkapa täältä.
Jutun luettuani arvostukseni Keanua kohtaan nousi kohisten. Tai mielenkiintoni, mikä nyt onkaan oikea sana tähän kohtaan. Lähinnä siksi, etten ole koskaan aiemmin oikeastaan edes ajatellut koko tyyppiä. Nyt kuitenkin ajattelin, ja taidanpa haluta käydä katsomassa John Wickin leffassa. Ihan vaan koska Keanu.
Ps. Jotkut kaverini pitävät minua friikkinä, kun en ole koskaan nähnyt Matrixia, eikä minulta voi kysyä sitä "punainen vai sininen pilleri" -kysymystä ilman kysyvää katsetta ja sitä seuraavaa pitkää selitystä mikä niiden pillereiden pointti on. Mutta ehkä vielä joskus. Any day now, Keanu, any day...
31. lokakuuta 2014
The long and winding road
Leikin tuossa kotipsykologia itselleni omalla sohvallani maaten ja tulin lopputulokseen, että minulla on aivan älyttömän voimakas hylätyksi tulemisen pelko. En edes uskalla päästää ketään lähelleni, ainakaan kovin helposti, koska mitä enemmän avaan itseäni, sitä enemmän se mahdollinen hylkääminen sitten sattuu.
Vaikka on tosi väsynyttä syyttää kaikesta vanhempiaan, niin pahoin pelkään, että tämä kyllä juontaa juurensa lapsuudestani. En epäile, etteivätkö he olisi välittäneet minusta lapsena, mutta... no, ne sota-ajan traumat varmaan periytyvät sukupolvelta toiselle. Vaikea murtaa vanhoja kaavoja, jos itsekään ei ole saanut läheisyyttä lapsena.
Äiti on varmasti halannut ja pitänyt sylissä, kun olen ollut niin pieni, etten sitä voi muistaa. Isompana nuo hetket olivat kovin harvassa. Kai niitä oli, mutta en muista niitä. Sen sijaan muistan useammankin kerran itkeneeni yksin jossain nurkassa ja toivoneeni, että edes joku välittäisi ja ottaisi syliin. Nykyisinkin itken lähinnä yksin ollessani ja toivon, että joku ottaisi syliin. Ei sitä tapahtunut lapsena eikä sitä tapahdu tänä päivänäkään.
Isompana sitten, kun äiti yritti koskettaa, muistan toistuvasti torjuneeni yritykset sähähtämällä "älä koske". Poden siitä huonoa omaatuntoa, mutta minkäs tein. Jos sitä ilman jäi silloin kuin sitä eniten olisi tarvinnut, niin ei kai sitä murkkuiässä pysty enää vastaanottamaan. Vasta joskus ollessani päälle kolmekymppinen muistan äidin halanneen, mutta ei se ollut meille kummallekaan luontevaa. Minulle se ei ole luontevaa vieläkään, mutta teen sitä kyllä enemmän kuin ennen. Miestenkin taholta olen saanut torjuntoja silloin, kun läheisyyttä olisin eniten kaivannut. Sitten ihmetellään, kun kovetan itseni enkä "enää rakasta".
Tänään tapahtui neljä ihan älyttömän pientä ja naurettavaa asiaa lähes peräjälkeen. Normaalisti en pikkuasioista hajoile, mutta neljä on aika suuri lukumäärä tunninkin sisällä, saati sitten vartin. Ja sitten sukellettiinkin syviin vesiin. Tässä nyt sitten käsittelin yksikseni asiaa ja totesin, että kaikissa näissä pikkujutuissa koin tulevani hylätyksi. Tai etten kelvannut. Minusta ei tykätty. Vaikka järki sanoo toista, niin tunne on vahva ja musertava.
Taustatiedoksi kerrottakoon, että jouduin eilen tekemään raskaan päätöksen ja viemään kissani viimeiselle piikille, joten en muutenkaan ole henkisesti vakaimmillani tällä hetkellä. Eikä nuo toiset osaa lukea ajatuksiani. Eivät ne tyypit tienneet, että juuri minä olisin kaivannut kipeästi sitä huomiota, jonka ne mahdollisesti antoivat toisaalle. Tai että minun sivuuttamiseni juuri sillä hetkellä sattui ihan tavattoman paljon. Tavallista enemmän.
Tässä tarinassa varmaan piilisi joku viisaus, mutta olen aivan liian väsynyt ja päänsärkyinen kaivamaan sitä teille esiin. Koittakaa itse hoksata.
"After all... tomorrow is another day."
Vaikka on tosi väsynyttä syyttää kaikesta vanhempiaan, niin pahoin pelkään, että tämä kyllä juontaa juurensa lapsuudestani. En epäile, etteivätkö he olisi välittäneet minusta lapsena, mutta... no, ne sota-ajan traumat varmaan periytyvät sukupolvelta toiselle. Vaikea murtaa vanhoja kaavoja, jos itsekään ei ole saanut läheisyyttä lapsena.
Äiti on varmasti halannut ja pitänyt sylissä, kun olen ollut niin pieni, etten sitä voi muistaa. Isompana nuo hetket olivat kovin harvassa. Kai niitä oli, mutta en muista niitä. Sen sijaan muistan useammankin kerran itkeneeni yksin jossain nurkassa ja toivoneeni, että edes joku välittäisi ja ottaisi syliin. Nykyisinkin itken lähinnä yksin ollessani ja toivon, että joku ottaisi syliin. Ei sitä tapahtunut lapsena eikä sitä tapahdu tänä päivänäkään.
Isompana sitten, kun äiti yritti koskettaa, muistan toistuvasti torjuneeni yritykset sähähtämällä "älä koske". Poden siitä huonoa omaatuntoa, mutta minkäs tein. Jos sitä ilman jäi silloin kuin sitä eniten olisi tarvinnut, niin ei kai sitä murkkuiässä pysty enää vastaanottamaan. Vasta joskus ollessani päälle kolmekymppinen muistan äidin halanneen, mutta ei se ollut meille kummallekaan luontevaa. Minulle se ei ole luontevaa vieläkään, mutta teen sitä kyllä enemmän kuin ennen. Miestenkin taholta olen saanut torjuntoja silloin, kun läheisyyttä olisin eniten kaivannut. Sitten ihmetellään, kun kovetan itseni enkä "enää rakasta".
Tänään tapahtui neljä ihan älyttömän pientä ja naurettavaa asiaa lähes peräjälkeen. Normaalisti en pikkuasioista hajoile, mutta neljä on aika suuri lukumäärä tunninkin sisällä, saati sitten vartin. Ja sitten sukellettiinkin syviin vesiin. Tässä nyt sitten käsittelin yksikseni asiaa ja totesin, että kaikissa näissä pikkujutuissa koin tulevani hylätyksi. Tai etten kelvannut. Minusta ei tykätty. Vaikka järki sanoo toista, niin tunne on vahva ja musertava.
Taustatiedoksi kerrottakoon, että jouduin eilen tekemään raskaan päätöksen ja viemään kissani viimeiselle piikille, joten en muutenkaan ole henkisesti vakaimmillani tällä hetkellä. Eikä nuo toiset osaa lukea ajatuksiani. Eivät ne tyypit tienneet, että juuri minä olisin kaivannut kipeästi sitä huomiota, jonka ne mahdollisesti antoivat toisaalle. Tai että minun sivuuttamiseni juuri sillä hetkellä sattui ihan tavattoman paljon. Tavallista enemmän.
Tässä tarinassa varmaan piilisi joku viisaus, mutta olen aivan liian väsynyt ja päänsärkyinen kaivamaan sitä teille esiin. Koittakaa itse hoksata.
"After all... tomorrow is another day."
24. lokakuuta 2014
Bad to the bone
Eniten vituttaa kaikki, tai ainakin noidannuoli (luotettava lääketieteellinen kotidiagnoosini). Johan tässä kaksi vuotta ehdinkin nostella rautaa ilman mustelmaa suurempia vammoja. Niitä mustelmia tosin on sitten ollut senkin edestä.
Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.
Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.
Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.
Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.
Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.
Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.
Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.
Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.
17. lokakuuta 2014
I want to live where soul meets body
Olen tässä ajatellut lihaksia, kuten ilmeisesti aika moni muukin näinä aikoina. Luin tuon Lihastohtoria koskevan jutun Hesarista ja takerruin lauseeseen "... lihaksista tuli muutama vuosi sitten koko kansan muoti-ilmiö".
Muoti-ilmiössä en sinällään näe mitään pahaa, mutta vähän ärsyynnyn siitä kun tiedän, että minut kuitenkin heitetään tuohon samaan lokeroon. Vaikka itse koen olevani täysin irrallinen tuosta muoti-ilmiöstä. Tämä vaan sattui tapahtumaan samaan aikaan.
Silloin 3,5 vuotta sitten, kun aloin käydä nykyisellä salillani, ei ollut vielä mistään muoti-ilmiöstä hajuakaan. Tai ehkä haju oli, mutta ei minulla eikä siitä puhuttu 24/7 sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan oma harrastukseni alkoi jo viime vuosituhannen puolella (jo muinaiset roomalaiset jne.), olen aina tykännyt käydä salilla, mutta tuossa välissä tuli kymmenisen semmoista hiljaisempaa ja pimeämpää vuotta. Sitten päätin tehdä asioille jotain ja liityin kuntokeskuksen jäseneksi. Sitten hinkkasin vuoden ihan säälittävällä treeniohjelmalla enkä saanut minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Vuoden jälkeen päätin muuttaa ruokailutottumuksiani, koska totesin ettei se pelkkä treeni tee mitään, ja aloin käydä BodyPumpissa.
Puolen vuoden kalorien laskemisen ja pumppailun jälkeen eteeni tipahtikin sitten varsinainen taivaan lahja, jos nyt tällainen pakana näin voi sanoa. Sillä tavalla projektini toki liittyy tähän muoti-ilmiöön, että siinä vaiheessa ketjuille alkoi tulla näitä pt-palveluita ja kun ilmaiseksi sai testata, niin mikäpäs siinä. Kuntosaliketjujen personal trainereista ei ole aina pelkkää hyvää sanottavaa (ihan jokainen pt ei ole hyvä siinä mitä tekee), mutta omalla kohdallani kävi hurjan hyvä säkä ja sain niin pätevän kaverin, ettei mitään rajaa. Ja loppu onkin historiaa.
Ja sitten on se fitness. Kai nyt kaikki tajuavat, että minulla ei ole mitään tekemistä varsinkaan sen kanssa?! Treenaan kuin miehet, treenivaatteissani ei missään lue esim. Better Bodies ja ruokavalionikin on varsin epäfitness. En myöskään ole aikeissa kouluttautua pt:ksi, kuten vähintään joka toinen fitness-bloggaaja tai muuten vaan asiaan hurahtanut. Minä olen treenannut nyt kunnolla sen kaksi vuotta ja tunnen yhä olevani aivan kuutamolla noissa asioissa (huonomman pt:n kanssa tuntisin varmaan olevani jo aivan pro). Vaikea uskoa, että kukaan jonkun vuoden fitness-beibeilyn jälkeen olisi pätevä ohjaamaan muita. Myönnän kyllä, että tunnen nykyisin valtavaa halua sekaantua toisten treenaamiseen, mutta yritän mahdollisimman pitkälle pitää turpani kiinni, etten olisi tosi ärsyttävä tyyppi.
Televisiossa on tullut uusintana noita Jutta ja Puolen vuoden superdieetit -jaksoja ja olen niitä katsellut. Kylläpä onkin kyrpinyt ohjelmaa katsoessa, kun järjestään naiset laitetaan siinä hinkkaamaan sitä jalkaprässiä tai korkeintaan kyykkäämään Smithissä, mutta annas olla kun vuorossa oli mies, niin jo vain se laitettiin kyykkäämään ja mavettamaan niin kuin normaalit ihmiset. Miksi? Kyllä nainen pystyy kyykkäämään perseen lattiaan vapaalla tangolla siinä missä mieskin. Toki käytän itsekin prässiä tai Smithiä (jälkimmäistä lähinnä muuhun kuin kyykkäämiseen), mutta kyllä kyykky on aina kyykky. Luin muuten eilen jostain, että joku 95 % noista dieettaajista on vuodessa-parissa takaisin siinä kunnossa, mistä lähtivät ennen superdieettiä. Varsin järkevää. Oma proggikseni on nyt kestänyt jo pari vuotta (tiukemmalla itsekurilla olisin hieman nopeampi) ja kuten pt:ni taannoin sanoikin: "tämä ei ole mikään puolen vuoden superdieetti". (En ole aivan varma oliko se hyvä vai huono asia, mutta otin sen hyvänä. Eipähän nahka jää tyhjänä lerpattamaan ainakaan.)
Zepan blogissa saman artikkelin yhteydessä puhuttiin siitä, että suurimmalle osasta taviksia urheilu on se välttämätön paha, ei-kiva, johon käytetty aika on pois jostain kivemmasta. Ja sitten on ne pro:t, kuten tämä Lihastohtori, jotka ei tajua meitä taviksia. Huomaan olevani taviksena valtavan onnellisessa asemassa tässä kohtaa, koska itsehän nautin liikunnasta aivan valtavasti jokaisella suomullani. Täytyy tietysti korostaa, että nykyään, koska ennen en tietenkään nauttinut, kun en vittu jaksanut mitään. Mutta sitten kun rupesi vaan tekemään, niin siitä huomasi saavansa nautintoa, vaikka välillä se ihan hirveätä rääkkiä onkin. On se endorfiini vaan ihmeellinen aine. Eikä sen aina tarvitse olla edes hirveätä rääkkiä. BodyBalancessa nautin melkein eniten tasapaino-osioista, kun huomaa oman tasapainonsa kehittyvän koko ajan ja pystyy tekemään kropallaan asioita, joita ei ennen olisi voinut kuvitellakaan. Kävellessänikin (silleen reippaasti) saan kiksejä siitä, kuinka tunnen pakaroiden ja takareisien työskentelevän vaivatta. Mutta yritän toki parhaani ymmärtää, että kaikilla se ei näin ole eikä liikunnasta saa hirveitä kiksejä.
Disclaimerina tähän loppuun on tietysti sanottava, että vaikka en pidä ollenkaan pahana sitä, että kuntoilusta on tullut muoti-ilmiö, niin ei silti pidä unohtaa sitä hengenravintoa. Lukekaa kirjoja, kuluttakaa kulttuuria, sivistäkää itseänne. Niin minäkin teen. En siis omasta mielestäni ainakaan ole muuttunut yhtään sen pinnallisemmaksi tai tyhmemmäksi (mitä nyt tyhmetyn salilla aina täydellisesti, mutta onneksi aivotoimintani on ulkoistettu pt:lle), vaikka vähän palvonkin tätä maallista temppeliäni. Ennen pidin ruumiini tyytyväisenä syömällä kaikkia herkkuja, nykyään ruumiini pitää minut tyytyväisenä olemalla voimakas ja jäntevä.
Ps. Tämä kirjoitus oli vähän niin kuin ne minkä tahansa bändin "oikeat" fanit, jotka tykkäsivät siitä jo ennen kuin niistä tuli kuuluisia ja myivät itsensä markkinakoneistolle... Ja luultavasti olen sönköttänyt aiheesta ennenkin, mutta sisäinen teletappini ei saa tarpeekseen toistosta.
Pps. Pakko silti sanoa, että Kissi Vähä-Hiilari on Putouksen paras hahmo.
Ppps. Päätän sekavan rupatukseni tähän, muuten tämä kirjoitus ei näe päivänvaloa koskaan (ei se nytkään tosin näe, koska ulkona on säkkipimeätä) ja paikkailen sitten kommenttilaatikossa mahdollisia tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia tai suoranaisia valheita.
Muoti-ilmiössä en sinällään näe mitään pahaa, mutta vähän ärsyynnyn siitä kun tiedän, että minut kuitenkin heitetään tuohon samaan lokeroon. Vaikka itse koen olevani täysin irrallinen tuosta muoti-ilmiöstä. Tämä vaan sattui tapahtumaan samaan aikaan.
Silloin 3,5 vuotta sitten, kun aloin käydä nykyisellä salillani, ei ollut vielä mistään muoti-ilmiöstä hajuakaan. Tai ehkä haju oli, mutta ei minulla eikä siitä puhuttu 24/7 sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan oma harrastukseni alkoi jo viime vuosituhannen puolella (jo muinaiset roomalaiset jne.), olen aina tykännyt käydä salilla, mutta tuossa välissä tuli kymmenisen semmoista hiljaisempaa ja pimeämpää vuotta. Sitten päätin tehdä asioille jotain ja liityin kuntokeskuksen jäseneksi. Sitten hinkkasin vuoden ihan säälittävällä treeniohjelmalla enkä saanut minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Vuoden jälkeen päätin muuttaa ruokailutottumuksiani, koska totesin ettei se pelkkä treeni tee mitään, ja aloin käydä BodyPumpissa.
Puolen vuoden kalorien laskemisen ja pumppailun jälkeen eteeni tipahtikin sitten varsinainen taivaan lahja, jos nyt tällainen pakana näin voi sanoa. Sillä tavalla projektini toki liittyy tähän muoti-ilmiöön, että siinä vaiheessa ketjuille alkoi tulla näitä pt-palveluita ja kun ilmaiseksi sai testata, niin mikäpäs siinä. Kuntosaliketjujen personal trainereista ei ole aina pelkkää hyvää sanottavaa (ihan jokainen pt ei ole hyvä siinä mitä tekee), mutta omalla kohdallani kävi hurjan hyvä säkä ja sain niin pätevän kaverin, ettei mitään rajaa. Ja loppu onkin historiaa.
Ja sitten on se fitness. Kai nyt kaikki tajuavat, että minulla ei ole mitään tekemistä varsinkaan sen kanssa?! Treenaan kuin miehet, treenivaatteissani ei missään lue esim. Better Bodies ja ruokavalionikin on varsin epäfitness. En myöskään ole aikeissa kouluttautua pt:ksi, kuten vähintään joka toinen fitness-bloggaaja tai muuten vaan asiaan hurahtanut. Minä olen treenannut nyt kunnolla sen kaksi vuotta ja tunnen yhä olevani aivan kuutamolla noissa asioissa (huonomman pt:n kanssa tuntisin varmaan olevani jo aivan pro). Vaikea uskoa, että kukaan jonkun vuoden fitness-beibeilyn jälkeen olisi pätevä ohjaamaan muita. Myönnän kyllä, että tunnen nykyisin valtavaa halua sekaantua toisten treenaamiseen, mutta yritän mahdollisimman pitkälle pitää turpani kiinni, etten olisi tosi ärsyttävä tyyppi.
Televisiossa on tullut uusintana noita Jutta ja Puolen vuoden superdieetit -jaksoja ja olen niitä katsellut. Kylläpä onkin kyrpinyt ohjelmaa katsoessa, kun järjestään naiset laitetaan siinä hinkkaamaan sitä jalkaprässiä tai korkeintaan kyykkäämään Smithissä, mutta annas olla kun vuorossa oli mies, niin jo vain se laitettiin kyykkäämään ja mavettamaan niin kuin normaalit ihmiset. Miksi? Kyllä nainen pystyy kyykkäämään perseen lattiaan vapaalla tangolla siinä missä mieskin. Toki käytän itsekin prässiä tai Smithiä (jälkimmäistä lähinnä muuhun kuin kyykkäämiseen), mutta kyllä kyykky on aina kyykky. Luin muuten eilen jostain, että joku 95 % noista dieettaajista on vuodessa-parissa takaisin siinä kunnossa, mistä lähtivät ennen superdieettiä. Varsin järkevää. Oma proggikseni on nyt kestänyt jo pari vuotta (tiukemmalla itsekurilla olisin hieman nopeampi) ja kuten pt:ni taannoin sanoikin: "tämä ei ole mikään puolen vuoden superdieetti". (En ole aivan varma oliko se hyvä vai huono asia, mutta otin sen hyvänä. Eipähän nahka jää tyhjänä lerpattamaan ainakaan.)
Zepan blogissa saman artikkelin yhteydessä puhuttiin siitä, että suurimmalle osasta taviksia urheilu on se välttämätön paha, ei-kiva, johon käytetty aika on pois jostain kivemmasta. Ja sitten on ne pro:t, kuten tämä Lihastohtori, jotka ei tajua meitä taviksia. Huomaan olevani taviksena valtavan onnellisessa asemassa tässä kohtaa, koska itsehän nautin liikunnasta aivan valtavasti jokaisella suomullani. Täytyy tietysti korostaa, että nykyään, koska ennen en tietenkään nauttinut, kun en vittu jaksanut mitään. Mutta sitten kun rupesi vaan tekemään, niin siitä huomasi saavansa nautintoa, vaikka välillä se ihan hirveätä rääkkiä onkin. On se endorfiini vaan ihmeellinen aine. Eikä sen aina tarvitse olla edes hirveätä rääkkiä. BodyBalancessa nautin melkein eniten tasapaino-osioista, kun huomaa oman tasapainonsa kehittyvän koko ajan ja pystyy tekemään kropallaan asioita, joita ei ennen olisi voinut kuvitellakaan. Kävellessänikin (silleen reippaasti) saan kiksejä siitä, kuinka tunnen pakaroiden ja takareisien työskentelevän vaivatta. Mutta yritän toki parhaani ymmärtää, että kaikilla se ei näin ole eikä liikunnasta saa hirveitä kiksejä.
Disclaimerina tähän loppuun on tietysti sanottava, että vaikka en pidä ollenkaan pahana sitä, että kuntoilusta on tullut muoti-ilmiö, niin ei silti pidä unohtaa sitä hengenravintoa. Lukekaa kirjoja, kuluttakaa kulttuuria, sivistäkää itseänne. Niin minäkin teen. En siis omasta mielestäni ainakaan ole muuttunut yhtään sen pinnallisemmaksi tai tyhmemmäksi (mitä nyt tyhmetyn salilla aina täydellisesti, mutta onneksi aivotoimintani on ulkoistettu pt:lle), vaikka vähän palvonkin tätä maallista temppeliäni. Ennen pidin ruumiini tyytyväisenä syömällä kaikkia herkkuja, nykyään ruumiini pitää minut tyytyväisenä olemalla voimakas ja jäntevä.
Ps. Tämä kirjoitus oli vähän niin kuin ne minkä tahansa bändin "oikeat" fanit, jotka tykkäsivät siitä jo ennen kuin niistä tuli kuuluisia ja myivät itsensä markkinakoneistolle... Ja luultavasti olen sönköttänyt aiheesta ennenkin, mutta sisäinen teletappini ei saa tarpeekseen toistosta.
Pps. Pakko silti sanoa, että Kissi Vähä-Hiilari on Putouksen paras hahmo.
Ppps. Päätän sekavan rupatukseni tähän, muuten tämä kirjoitus ei näe päivänvaloa koskaan (ei se nytkään tosin näe, koska ulkona on säkkipimeätä) ja paikkailen sitten kommenttilaatikossa mahdollisia tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia tai suoranaisia valheita.
13. lokakuuta 2014
Fat bottomed girls you make the rockin' world go round
Katselin tuossa muutamia vuosia vanhoja kuvia itsestäni ja kerta kaikkiaan kauhistuin siitä, miltä näytin niissä kuvissa. Lähinnä siis kasvojen osalta. Tässä nämä pari vuotta puurtaessani en varsinaisesti ole huomannut muutosta muualla kuin siinä, että vaatteet putoavat päältäni. Kasvoni ovat mielestäni pysyneet koko ajan samana, mutta nyt joku ovelampi kaveri on käynyt muuttamassa niitä vanhoja kuvia niin, että kasvoni ovat niissä ehkä tuplasti pyöreämmät kuin tänään.
Minulla on tällä hetkellä täysin kadoksissa sellainen realistinen oma kehonkuva. Luultavasti se on kyllä aina ollut. En todellakaan ymmärrä minkä kokoinen olen. Kerran sanoin ääneen, että Jari "Bull" Mentulan hauis on yhtä paksu kuin minun reiteni, niin minulle naurettiin, että ei kai reiteni nyt niin paksut ole. Omasta mielestäni ne ovat, eikä silleen hyvällä tavalla (eli että se olisi lihasta eikä läskiä). Viime viikolla näin myös itsestäni videota tekemässä takakyykkyä. Vaikka perimmäinen tarkoitus oli se tekniikka, kiinnitin silti huomiota myös siihen, että minua ei ahdistanut nähdä itseäni siinä videolla, koska kroppani näytti ihan ok:lta. Joskus on käynyt niinkin, että jos näen itseni peilistä vain kaulasta alaspäin, en välttämättä ole tunnistanut itseäni.
Viikonloppuna tajusin, että minulla on yhä lihavan tytön identiteetti ja itsetunto, vaikka en olekaan enää kuin "melko tanakka", kuten anonyymi asian hiljan ilmaisi (suomeksi: lähes normaalipainoinen). Olin lauantaina baarissa, jossa minua lähestyi mieshenkilö. Kysyin tyypiltä olenko hänen tiellään, kun hän tuli eteeni seisomaan ja jäi tuijottamaan. En kuulemma ollut. En nyt sano, että tyyppi olisi ollut liikkeellä mikään vilkkusilmäisyys mielessään (en tiedä, mä en todellakaan tiedä...), mutta joka tapauksessa. Jälkeenpäin ajattelin, että on melko epänormaalia kuvitella ensimmäisenä olevansa tiellä, jos joku tulee baarissa juttelemaan. Tajusin, että pidän itseäni edelleen rumana läskinä, jota lähestytään korkeintaan sen takia, että kaveri on hyvännäköinen. Sitten tulin kotiin ja katsoin peiliin ja yllätyin, kun sieltä ei katsonutkaan takaisin se lihava tyttö.
Edellä mainittu tyyppi oli yksi illan artisteista (ei mikään julkkis, en iske nimiä tiskiin tässä) ja itse asiassa minusta tuntui, että hän katseli minua sieltä lavaltakin aika paljon, mutta tämä kortti jäi nyt kääntämättä, koska keikan jälkeen bändi jumitti ja minä lähdin pois. Sitä paitsi harmillisella tavalla minun kohteenani oli aivan toinen tyyppi samaisesta bändistä, jonka kanssa tosin jäi katsekontaktit ja sen sellaiset saavuttamatta, koska olen aivan onneton miesasioissa, vaikka minulla olisi ollut tuhannen taalan tilaisuus lähestyä tyyppiä. En oikeasti osaa pokailla ketään ja jäädyn ihan täydellisesti enkä saa sanaa suustani itseäni viehättävän tyypin läheisyydessä (mikäli emme siis tunne etukäteen). En vaan uskalla lähestyä miehiä. Tämän toisen tyypin kanssa ei ollut ongelmia puhua, koska en ollut lähtökohtaisesti hänestä kiinnostunut.
Huokaus. Jos ihmisrodun jatkuminen olisi minusta (ja kaltaisistani) kiinni, niin me oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo aikoja sitten.
Minulla on tällä hetkellä täysin kadoksissa sellainen realistinen oma kehonkuva. Luultavasti se on kyllä aina ollut. En todellakaan ymmärrä minkä kokoinen olen. Kerran sanoin ääneen, että Jari "Bull" Mentulan hauis on yhtä paksu kuin minun reiteni, niin minulle naurettiin, että ei kai reiteni nyt niin paksut ole. Omasta mielestäni ne ovat, eikä silleen hyvällä tavalla (eli että se olisi lihasta eikä läskiä). Viime viikolla näin myös itsestäni videota tekemässä takakyykkyä. Vaikka perimmäinen tarkoitus oli se tekniikka, kiinnitin silti huomiota myös siihen, että minua ei ahdistanut nähdä itseäni siinä videolla, koska kroppani näytti ihan ok:lta. Joskus on käynyt niinkin, että jos näen itseni peilistä vain kaulasta alaspäin, en välttämättä ole tunnistanut itseäni.
Viikonloppuna tajusin, että minulla on yhä lihavan tytön identiteetti ja itsetunto, vaikka en olekaan enää kuin "melko tanakka", kuten anonyymi asian hiljan ilmaisi (suomeksi: lähes normaalipainoinen). Olin lauantaina baarissa, jossa minua lähestyi mieshenkilö. Kysyin tyypiltä olenko hänen tiellään, kun hän tuli eteeni seisomaan ja jäi tuijottamaan. En kuulemma ollut. En nyt sano, että tyyppi olisi ollut liikkeellä mikään vilkkusilmäisyys mielessään (en tiedä, mä en todellakaan tiedä...), mutta joka tapauksessa. Jälkeenpäin ajattelin, että on melko epänormaalia kuvitella ensimmäisenä olevansa tiellä, jos joku tulee baarissa juttelemaan. Tajusin, että pidän itseäni edelleen rumana läskinä, jota lähestytään korkeintaan sen takia, että kaveri on hyvännäköinen. Sitten tulin kotiin ja katsoin peiliin ja yllätyin, kun sieltä ei katsonutkaan takaisin se lihava tyttö.
Edellä mainittu tyyppi oli yksi illan artisteista (ei mikään julkkis, en iske nimiä tiskiin tässä) ja itse asiassa minusta tuntui, että hän katseli minua sieltä lavaltakin aika paljon, mutta tämä kortti jäi nyt kääntämättä, koska keikan jälkeen bändi jumitti ja minä lähdin pois. Sitä paitsi harmillisella tavalla minun kohteenani oli aivan toinen tyyppi samaisesta bändistä, jonka kanssa tosin jäi katsekontaktit ja sen sellaiset saavuttamatta, koska olen aivan onneton miesasioissa, vaikka minulla olisi ollut tuhannen taalan tilaisuus lähestyä tyyppiä. En oikeasti osaa pokailla ketään ja jäädyn ihan täydellisesti enkä saa sanaa suustani itseäni viehättävän tyypin läheisyydessä (mikäli emme siis tunne etukäteen). En vaan uskalla lähestyä miehiä. Tämän toisen tyypin kanssa ei ollut ongelmia puhua, koska en ollut lähtökohtaisesti hänestä kiinnostunut.
Huokaus. Jos ihmisrodun jatkuminen olisi minusta (ja kaltaisistani) kiinni, niin me oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo aikoja sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
