53/366

Välillä sitä aina tulee tuulahduksia jostain vanhan hyvän blogistanian ajoilta ja sitten harmittaa, kun ei oikein jaksa enää itsekään suoltaa tuubaa tänne blogiin. Ja mikä muuten on typerämpi aihe blogikirjoitukselle kuin se, että ei ole kirjoittanut pitkään aikaan eikä ole mitään sanottavaa? Aivan oikein, ei mikään.

Radio(blogi)hiljaisuus on kai merkki siitä, että elämässä on kaikki ihan hyvin? Vaikka aika hassu ajatus, että kaikki on nyt hyvin. Olen aika rehellisesti persaukinen eli rahaa ei ole mihinkään eikä työnantajat suoranaisesti jonotan oveni takana. Ja silti. Kaikki on ihan hyvin. Olen ehkä vihdoin saavuttanut jonkinlaisen valheellisen zen-tilan kaiken sen namasteilun jäljiltä.

Myöskään rakkauselämä ei ole mitenkään liekeissä tällä hetkellä. Minulla on pari hyvää ja tärkeätä miestä elämässäni (joista toinen toki isäni), ja jotenkin tällä hetkellä tuntuu, etten edes tarvitse enempää. Viikonloppuna juuri suoritin jonkinlaista mielikuvaharjoittelua mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että hirveän raskasta olisi yrittää lisätä tähän elämään joku toinen ihminen, jolla on täysin erilaiset tavat ja kriteerit kuin minulla. Lisäksi minun vatsani ei kestä sitä semmoista ihastumis- ja epävarmuusaikaa, mikä uuden suhteen alussa usein on. Jos saisin päättää, niin voisin hypätä suoraan semmoiseen arkiseen ja vakaaseen yhdessäolemiseen. Ei kuitenkaan semmoiseen, missä toisen naama pääasiassa ärsyttää ja toivoisi, että se olisi vain hiljaa eikä koskisi.

Olen katsellut jostain käsittämättömästä syystä Akin ja Ritan rakkausdieettejä televisiosta ja viime viikolla siinä oli kyllä sellainen pariskunta, että huh huh. Parisuhteen naispuoli lupasi miehelleen, että halaa häntä joka päivä kerran. What? Tarviiko tuommoinen oikein luvata? Että edes kerran päivässä koskettaa elämänkumppaniaan? Turhaa lienee sanoa, että tuossa lupauksessa ei edes pysytty. Ja tämä pari oli seurustellut hurjat kolme vuotta. (Joo, televisio-ohjelma ja en tiedä mikä on totta ja mikä draamankaarta, mutta silti).

Ja mitä tämän postauksen otsikkoon tulee, joka tietysti viittaa omaan rakkausdieettiini (rakkaussuhteeni suklaaseen): ns. lakko on pitänyt ja ei ole pitänyt. Arkisin olen pääosin ollut syömättä herkkuja. Viime viikonloppuna kyllä vedin suklaata kaksin käsin.

Minulla on yksi tähän aiheeseen liittyvä projekti ollut tässä käynnissä. Projekti päättyy torstaina, joten yritän loppuviikosta raportoida projektin tuloksista. Niihin kuviin ja tunnelmiin. Moro!


Ps. Julkaisen tämän nyt heti, ettei tämäkin kirjoitus jää tuonne luonnoksiin lopuksi elämäänsä. En ehdi oikolukea, lähden jumppaan!

1/366

Ensimmäinen päivä vuotta 2016 ja terveellisempiä elämäntapoja. Tai no...

Lupasin raportoida tänne blogiin jokaisen suklaapalan, jonka syön tänä vuonna, jotta te voitte sitten ruoskia minua kohti parempaa ruokavaliota. However. Kuten kuvasta huomaatte, on nuo joulusuklaat syötävän ensin pois, että voi aloittaa sen dieetin. Tai elämäntavan, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.

Huomenna joudun lähettämään joulunjälkeisraportin PT:lle. Siitä ei hyvä heilu, mutta toisaalta, jos tänään (ja eilen ja mitä näitä päiviä nyt on tässä ollut) tankkaa oikein hyvästi, niin siitähän suunta ei voi enää olla kuin alaspäin. Siis painon suunta. Elämänlaadun suunta on vain ylöspäin.

Olen siis tänään syönyt joulun ja uudenvuoden jämiä:

• eilen keitettyjä nakkeja mikrossa lämmitettynä
• perunasalaattia
• ruissipsejä (maustettuja)
• dippiä
• Julia-konvehteja
• liköörikonvehteja

Jääkaapissa on myös porkkanoita eilisen jäljiltä, mutta niitä ei tarvitse tuhota kiireellä ennen terveellisempiä elämäntapoja. Ja kermalikööriä. Sen juon ehkä viikonloppuna pois ja sitten alkaa tipaton ja sokeriton tammikuu. Ainakin suurinpiirtein. En harrasta mitään totaalikieltäytymisiä (paitsi aseista). 

Kuten otsikosta huomaatte (ja nokkelina olette toki voineet muutenkin huomata) on tämä alkanut vuosi karkausvuosi, joten päiviä on 366 kpl. Ja vaikka otsikko onkin numeroitu, niin en silti todellakaan aio raportoida tästä joka päivä, älkää pelätkö. Hyvä jos nyt edes toisen kerran joskus.

Valoa kohti! 

24. luukku

No laitanpa tämän vimpan joulukalenterin luukun tänne nyt heti, kun tuossa käväisin isolla kirkolla ja samalla näpsäisin kuvan. Nimittäin tämän tamperelaisempaa joulukalenterin kuvaa ei voi olla:

Tapola jakoi ilmaista mustaamakkaraa Keskustorilla!

Itsehän poistuin paikalta nopeasti kuvan ottamisen jälkeen, koska alan voida pahoin pelkästään mustanmakkaran hajusta, mutta hyvinpä se näytti kaupaksi käyvän. Ilmeisesti tämä on jopa perinne, mutta en ole ennen törmännyt asiaan, koska enpä ole tainnut aivan keskustassa koskaan jouluaattona käydä.

Hyvää joulua kaikille lukijoille tai muuten vaan tänne eksyneille! Palataan asiaan, jos nyt ei tänä vuonna, niin viimeistään ensi vuonna!

23. luukku

Jännitys tiivistyy! Jouluun on enää yksi yö!

Tässä luukussa on kollaasi muutamasta Tampereen Valoviikkojen valogalleriahässäkkäsysteemistä. Nuo on siis tuommoisia "graffitteja" jotka heijastetaan talojen seiniin. Ihan jees. Vähän tylsiä. Viime vuonna oli hienompia, muistaakseni.

Jouluaaton luukku saattaakin ilmestyä vasta joulun jälkeen, syystä että en ehkä pysty jouluna postailemaan. Ja pääosin siksi, ettei minulla vielä ole mitään kuvaa, vaan otan sen vasta huomenna, joten en voi ajastaakaan. Mutta säilyypä tämä kutkuttava jännitys vielä joulun ylitsekin!

22. luukku

Tiistaina oli tortunleivontapäivä!

Olen joulutorttujen suhteen aika tiukkapipoinen. Siis omien torttujeni, muut olkoon kerettiläisiä ja tehköön minkälaisia huvittaa, mutta meitsin torttuja ensinnäkin kaulitaan vähän ohuemmiksi (koska mitä enemmän täytettä ja vähemmän taikinaa, sen parempi) ja niissä KUULUU OLLA LUUMUHILLOA! Ei mitään nykyajan hömpötyksiä.

Lapsuudesta muistan, kun ei vielä ollut mitään tähtitorttuja, vaan äiti teki taikinasta torttuja pyöreällä juomalasilla. Jossain vaiheessa ne puolikuun muotoiset tortut sitten vaihtuivat tähtitortuiksi vaikka nyt kun mietin, niin niihin pyöreisiinhän saisi paljon enemmän täytettä kuin tähtitorttuun.

21. luukku

Tämän päivän luukusta löytyy tonttutyttönen samaiselta Tallipihalta.

Nyt on muuten se päivä, kun "Kolme yötä jouluun on" on kerran vuodessa ajankohtainen kappale. Sikäli mikäli siis, jos joulu lasketaan aatosta. Niin kuin se meillä lasketaan. Amerikassahan esimerkiksi taitaa olla vielä neljä yötä jouluun, kun heillä joulupäivä on se isompi juttu kuin aatto, toisin kuin meillä, ellen aivan väärin ole ymmärtänyt.

20. luukku

Tämän päivän luukusta löytyy Tallipihan 8-vuotias Ukko-aasi.

Tallipiha on aivan mahtava paikka! Kävin siellä joulumarkkinoilla viikonloppuna ja sain samalla heittää hyvästit joululahjaongelmilleni (ja rahoilleni). Jos paikka ei ole sinulle tuttu ja satut pyörimään nurkilla, niin suosittelen ehdottomasti käymään.

Enää neljä luukkua jäljellä...

Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Pidin tänään joulusiivoilupäivän. Siis siivoilu, ei siivous. Siivoilu tarkoittaa sitä, että paikkoja laittaa vähän järjestykseen, mutta ei esimerkiksi sorru sellaiseen hullutteluun, kuten pölyjen pyyhkiminen.

Yleensä kun minä siivoan/siivoilen/tiskaan, soitan myös musiikkia Spotifysta. Musiikin täytyy olla sellaista, että pystyn laulamaan mukana, koska kuunneltua musiikkia parempaa on ainoastaan itse laulettu musiikki (siis tekee omalle sisimmälle parempaa, vaikkei välttämättä kuulosta paremmalta...). No, koska tänään kyseessä oli joulusiivoilu, laitoin taustalle soimaan uusimman Raskasta Joulua levyn, Tulkoon joulu akustisesti. Kävi vaan jotenkin niin hassusti, että kun Tulkoon Joulu alkoi ja rupesin loilottamaan poikien mukana, niin rupesin myös itkemään. Heti kun avasin kultakurkkuni, niin myös kyynelkanavat aukesi. Pystyin olemaan normaalisti niin kauan kuin olin hiljaa, mutta suuni avaaminen aiheutti vain jotain outoa ulinaa kurkustani. Olin vähän silleen, että mitäs tämä nyt on? Arvannette varmaan, että siinä vaiheessa kun levyltä kajahti Konstan (Jylhän) joululaulu, käynnissä oli jo kunnon pärskintä. Tuota kappaletta en kyllä pystynyt edes kuuntelemaan loppuun.

Vasta Jarkko Aholan ääni sai meikäläisen rauhoittumaan siinä määrin, että pystyin jatkamaan siivoamista niin kuin normaalijärkinen ihminen. Rakastan muuten tuota Jarkon omaa Mielenrauhaa-joululaulua. Olen ikään kuin kasvanut siihen kiinni ja se on minulle jotenkin ah niin kovin omakohtainen. Asiaa tietysti auttaa myös se, että biisin laulaa juuri Jarkko.

Ja kyllä: minulla on se aika kuukaudesta. Selittänee paljon? Hormonit, hormonit...

Ja joululauluista puheen ollen: minua harmittaa aivan hirveästi, etten eilen "päässyt" katsomaan Raskasta Joulua -kiertuetta, kun olivat Tampereella. Päässyt lainausmerkeissä, koska kukas aikuista ihmistä estää, mutta... Olen parina vuonna käynyt kyseisessä tilaisuudessa Tampere-talossa ja se on ollut parasta ikinä, mutta tänä vuonna keikka siirtyi Tampereen keskustasta jonnekin susirajalle eli Pirkkalan rajalle Tähti-areenalle. Ja koska sieltä käytännössä lähti kymmeneltä illalla viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin (ellei halunnut kävellä areenalta kilometriä johonkin suuntaan ja eksyä, kuten minulle olisi melko varmasti käynyt), koin sen autottomalle ihmiselle täysin mahdottomaksi yhtälöksi. Lisäksi esiintyjäkaarti ei ollut niin kiinnostava tänä vuonna, että olisin ihan mahdottomiin sankaritekoihin sen vuoksi. Vaikka Leppäluotoa rakastankin, niin JP ei yksin saanut minua siirtymään jonnekin korpikuusenkannonalle. Sori, JP. Harmittaa, mutta katsellaan ensi vuonna uudestaan. Josko tulisivat järkiinsä ja palaisivat ihmisasutuksen läheisyyteen. Ainakaan konsertti ei ollut loppuunmyyty tänä vuonna, kuten edellisten vuosien KAKSI konserttia Tampere-talossa...

Yksi parhaita joulunalushetkiä tänä vuonna muuten oli se, kun Jarkko Ahola lauloi Tampereen Tuomiokirkossa Oi Jouluyön! Viime vuonna toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että Jarkko olisi vetäissyt sen livenä, mutta silloin hän ei sitä tehnyt. Tänä vuonna Tampereen keikka oli joulukiertueen ensimmäinen ja Jarkko sanoi vähän jännittävänsä, kun laulaa seuraavan kappaleen ensimmäistä kertaa elävälle yleisölle ja kyllä, kyseessä oli tosiaan Oi Jouluyö! Voi että rakastin. Ja rakastan. Tuo joululaulu oli Jussi Björlingin esittämänä äitini lempijoululaulu ja tuskin äiti olisi Jarkko Aholan versiostakaan mieltään pahoittanut.

Yksi kaikkien aikojen lempparijoululaulujani on Sylvian joululaulu, joka on varmaan aika monen muunkin suosikki, joten en sinällään pyri nyt olemaan mitenkään uniikki tässä. Mutta se vain on niin kaunis. Ja nyt kun Aholasta olen tässä jauhanut, niin mainittakoon, että Sylvian joululaulustakin lempiversioni nykyään on — yllätys yllätys — Jarkko Aholan versio. Toinen "kaikkien suomalaisten lempijoululaulu" Varpunen jouluaamuna taas ei uppoa minuun kenenkään versiona. Aivan liian ahdistava kappale.

Voi näitä suomalaisia joululauluja. Ranteet auki ja hankeen.

Ps. Tämä kannattaa katsoa jo pelkästään noiden nahkahousujen takia...

19. luukku

Tämän päivän kuva on otettu samasta paikasta kuin tiistain kuvakin.

Ei ole lunta enää, ei. Eipä sillä, kuten sanottua, en lunta kauheasti kaipaa, mutta olisihan joulu aina vähän jouluisempi, jos maa olisi valkoisena. Ehtiihän tässä tietysti tapahtua vielä vaikka mitä ennen joulua, nämä säätilat nyt vaihtelee nopeampaa kuin meikäläisen mielialat.

18. luukku

Kun olin lapsi, äiti leipoi jouluksi aina hedelmäkakun. Jossain vaiheessa äiti lopetti perinteen ja jossain vaiheessa minä sitten jatkoin sitä, halusivat muut tai eivät.

Äidin hedelmäkakku oli aika työläs, josta syystä en ihmettele, ettei hän sitä jaksanut enää jossain vaiheessa tehdä. Hedelmäkakkuun pilkottiin käsin ne hedelmät kuivatuista sekahedelmäpusseista, tai mitä nyt silloin olikaan. Minähän otin hyvinkin paljon yksinkertaistetumman reseptin käyttöön enkä pilko mitään muuta kuin puolitan kirsikat.

Kakku pitäisi leipoa 1-2 viikkoa ennen joulua, koska se paranee vanhetessaan. Viime yönä sitten väänsin tämän perinteisen englantilaisen hedelmäkakkuni. Unohdin siinä leivonnan tiimellyksessä ottaa seikkaperäisemmän kuvareportaasin tilanteen etenemisestä, mutta kirsikoiden lisäksi siihen tulee rusinoita, sukaatteja ja pähkinärouhetta. Kaikki valmiiksi niin pieniä, ettei tarvitse hikoilla keittiössä veitsen kanssa!

Taikinasta tulee aika täpäkkää ja yhden asian huomasinkin eilen kakkua vääntäessäni: treenistä on ollut tosiaan ainakin jotain hyötyä, kun taikinan veivaaminen on huomattavasti helpompaa kuin vielä pari vuotta sitten. Vihdoin salilla uurastamiseni palkittiin!

Ja voi miten ihanalle tuo kakku tuoksuukaan aina uunissa... Kyllä sain toden teolla pidätellä itseäni, että kakku säästyy kokonaisena jouluun saakka!