generated by sloganizer.net

16. helmikuuta 2010

Viallinen tuote

Näytän iloiselta ja huolettomalta. Hymyilen ja juttelen ihmisille. Nauran paljon. Näytän että elämä on ihan helppoa. Vitsailen, heitän läppää, kuuntelen rokkia lujaa ja sanon että no voi paska, jos joku menee pieleen. Kaikki näkee, että asiat on hyvin eikä suuret murheet paina.

Mutta ei ne ole aina hyvin. Ne asiat. Kotona yksin olen joskus tosi yksin. Seuranani vain hullu pääni, joka jauhaa ja jauhaa. Liian moni vastaamattomia kysymyksiä. Liian paljon asioita, joita en pysty ymmärtämään enkä voi kysyä. Tuntuu, että olen menettänyt kerralla ihan liian paljon. Liian tärkeitä juttuja. Jokaisesta kolhusta lähtee pieni palanen minua enkä ole enää koskaan kokonainen. Jokainen kolhu tekee kuoresta pikkuisen paksumman ja laittaa sen pikkuisen tiukempaan kiinni.

En haluaisi olla sellainen, joka suree vielä kahden kuukauden päästäkin sitä mitä menetti tai jotain sellaista mitä ei koskaan ollutkaan. Enkä olekaan. Sillä te ette tule koskaan näkemään sitä puolta minusta.

Hymyillään kun tavataan.

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut blogiasi, sinulle on kehittymässä joitakin epämääräisiä terveysongelmia ehkä? Jos osaat englantia, kuuntele nämä mp3:set, siinä puhutaan Marshallin protokollasta, sekä mitä vikaa lääketieteessä on tänä päivänä:

http://www.oneradionetwork.com/professor_trevor_g_marshall_-__personalized_medicine_to_a_whole_new_level/

Greg Blaneyn haastattelu, joka on eräs kanadalainen lääkäri, joka käyttää tätä Marshallin protokollaa hoitoa työssään:
http://www.oneradionetwork.com/dr._greg_blaney_-_l_form_bacteria_-_biofilms_-_th1_pathogens_-_mp_marshall_protocol_-_12.07.09/

Erittäin valaisevia, olen kuunnellut näitä haastatteluja itse useaan kertaan. Nykyään on tilanne vähän kehittynyt sellaiseksi että saa itse jotenkin hoitaa itsensä kuntoon, koska lääkäreiltä ei juuri apua heru. Tuhat ja yksi lääkettä vaivoihin joista yksikään ei paranna juuri mitään. Mitään syytä vaivoille ei tiedetä. Tilanne on vähän sama kaikkialla maailmassa.

aliisa kirjoitti...

Mulla on välillä aika samanlainen fiilis. Oon aatellu että meditointi vois auttaa selkiyttämään mieltä, mutta aina se alottaminen siirtyy ja siirtyy..

Olen parisuhteessa, ja olen niin (yli)herkkä, että tuntuu että joka pienenkin kinan ja satuttamisen jälkeen se kuori vähän kovenee.

Anu kirjoitti...

Tuli tippa silmään. Samalla kun puit omat ajatuksesi ja tunteesi sanoiksi teit sen myös minun puolestani. Huh.

Tiina kirjoitti...

Anonyymi, en ole ihan varma, että onko tuo tosissaan kirjoitettu kommentti vai spämmiä. Mutta tuskin tässä nyt kuitenkaan mistään sairaudesta on kyse. Kiitos kuitenkin.

Aino, hassua, mäkin olen miettinyt välillä jotain meditointia, mutta enpä saa ryhdyttyä ja tuskin jaksaisinkaan.
Toi on ehkä parisuhteessa vielä kurjempi homma. Se saattaa tehdä tilanteesta aika hankalan, jos toinen vetäytyy kuoreensa. Tsemppiä.

Anu, voih. Joskus on vaan tollasia päiviä, mutta onneksi seuraava tai ainakin sitä seuraava päivä on sitten aina parempi.

Maria kirjoitti...

Mikset antaisi itsellesi lupaa surra menetettyä? Jokainen keissi ottaa oman aikansa. "Ei elämää kuin peltoa voi ylittää" (enkä muista ketä lainaan), vaikka joskus olisi niin mukavaa kirmata sen poikki vaan, ilman mitään huolia.

Mutta hymyillään. Ja tavataan :)

Tiina kirjoitti...

Mymskä, niin... Ehkä mä annankin ja olen surrutkin kaiken näköistä, mutta jotenkin se tuntuu typerältä. Jos mikään ei ole ollutkaan jollekin toiselle yhtä tärkeää, niin ei se oikein ansaitsisi sitä suremista.

Ehkä vaikeinta tässä asioiden ylitse pääsemisessä on justiinsa se, ettei ymmärrä mitä tapahtui. Näitä ymmärrykseni ylittämättömiä tapauksia on kaksikin, joista ainoastaan toisesta olen avautunut täällä. Se toinen on ehkä vielä ymmärtämättömämpi juttu. Ihmettelen itsekseni, että miten joku voi sanoa, että piip piip piip (sensuroitua :D) ja silti jättää minut näin yksin.

Mutta tavataan! :)

Maria kirjoitti...

Jos se oli sinulle tärkeää, se on ansainnut vaikka koko maailman surun ♥

Mutta ymmärrän kyllä tilanteen, uskoisin. Ja piip piip piip ei saisi sanoa liian löyhin perutein. Parempi olla hiljaa, jos ei ole valmis kantamaan seurauksia. Nih.

Kami kirjoitti...

Tuo on loppupeleissä ihan hyvä taito. Minä olen tajunnut sen vasta ihan viimeaikoina. Mitä se niille kuuluu miten sitä menee. On paljon tehokkaampaa kohdistaa angsti johonkin yksittäiseen asiaan, kuin olla yleisesti kyrpä otsassa.

Kyllä sitä tuntuu välillä yksinäiseltä vaikkei ole yksinkään. Ja hullu pää se jauhaa silloinkin. Muttei voi näyttää heikkoutta tai pelkoa kuin ihan vaan vilaukselta. Juuri sen verran, ettei se muutu raivoksi joka myrkyttää ja säikyttää toisen pois. Se on pahempaa, silloin sitä toivoo että olisi oikeasti yksin. Pelkää valinneensa väärin, tehneensä virheen ja olevansa vankina. Mutta se menee ohi. Kaikki menee ohi. Kunhan vain selviää tämän päivän. Käyttää sen pahan olon kolistellen raudan kanssa tai lyöntitreeneissä.
Muuttaa sen teoiksi. Konkreettisiksi asioiksi. Esteiksi joita ylittää. Rituaaleiksi jotka parantaa.

Lopulta huomaa että ihan hyvin menee, taakka on kevyt.

Kirsikka kirjoitti...

Joskus on kyllä päiviä ja hetkiä, kun toivoo, että oman päänsä voisi sulkea niin kuin telkkarin. Ettei tarvitsisi kuunnella sitä sisäistä monologia. Onneksi asioilla tuntuu kuitenkin olevan tapana järjestyä. Tsemppiä!

Henu kirjoitti...

Yhdyn edelliseen, että voi kun välillä voisi kääntää aivot off-asentoon... Jaksamisia!

Anonyymi kirjoitti...

"Anonyymi, en ole ihan varma, että onko tuo tosissaan kirjoitettu kommentti vai spämmiä. Mutta tuskin tässä nyt kuitenkaan mistään sairaudesta on kyse. Kiitos kuitenkin."
Ei ollut tarkoitettu spämmiksi. Mutta ei ne terveysongelmat tarvi olla mitenkään mittavia, riittää vain se tunne ettei elämä tunnu ihan sujuvan. Jos kuuntelit noita haastatteluja, siinä myös puhutaan että mieleterveydelliset ongelmat (kuten masennus) olisivat parannettavissa näillä uusilla hoidoilla muutamassa vuodessa.

DorianK kirjoitti...

En tiedä, lohduttaako se, mutta jos sinusta palasia noissa kohtaamisissa lähtee, niin ne palaset lienevät sitten tarttuneet niiden toisten osapuolten matkaan. On heilläkin niitä yksinäisiä hetkiä, jolloin ne sinun palasesi täyttävät heidän hullun päänsä. (Tai sitten he ovat paatuneita, kummallisia friikkejä. Mutta sellaisista viis.)

Aika samanlaisia me olemme varmaan lopulta kaikki.

Gata kirjoitti...

Tiinaseni, kirjoituksiisi on tullut erilainen sävy tämän männä syksyn ja kevään myötä. Käsittelet erilaisia asioita kuin ennen ja ainakin minä olen saanut niistä paljon irti. Pidin ja pidän myös keveämmistä postauksistasi, sellaista nasevaa tekstiä on välillä tosi hauska lukea. Nyt tämän uuden sävyn myötä kuitenkin raapaiset enemmän kuin pintaa. Se on rohkeaa. Kiitos siitä.

Tällä kommentillani en halua mitenkään ottaa kantaan siihen, MITÄ sinun tulisi blogissasi kirjoittaa, koska sellaisia toiveita ei minusta blogin kirjoittajalle voi todellakaan esittää. Halusin vain kannustaa ja hieman kehaista. Toivottavasti otit oikein! Ja uskon kyllä, että ymmärrät pointtini.

En osaa sen kummemmin sanoa mitään järkevää tuohon tilanteeseesi. Oikeastaan haluan toivottaa vaan lisää rohkeutta mennä tuulta päin - myös paskamaisten tunteiden kanssa. *halaus*

Riikka kirjoitti...

mä pidin tästä. samaistuin. en osannut oikein sanoa mitään, kun on niin tuttu tunne.

mutta sitten tulin lukemaan näitä kommentteja, ja toi anonyymin epäily sun mielenterveyden tilasta jäi pyörimään mun mieleen. en tiedä, mutta musta se oli aika kohtuutonta. tulla heittämään tuollaista päin naamaan yhden kirjoituksen perusteella (tai vaikka useammankin). minulle alakulo on niin tuttu tunne, etten ihan varmasti tiedä kuinka paljon sitä on normaalisti ja kuinka paljon liikaa. mutta ahdistaa, jos ei saa tuntea ripaustakaan ikävää tai yksinäisyyttä ilman että epäillään mielenvikaiseksi. tuo kuulostaa rumalta, muttei ole tarkoitus. en vain pidä pakkodiagnosoinnista, varsinkaan kovin heppoisin perustein. enkä pitäisi siitä, että joku tulisi nimettömänä kirjoittamaan mulle että saatan olla mieleltäni sairas kun sanon sitä tai tätä - en vaikka siinä olisi perääkin. enkä pidä siitä, että aina pitäisi olla pelkkää silkoista hymyä. mutta jos se tuntuu susta helpommalta, niin hymyile.

Tiina kirjoitti...

Mymskä, niin, väittää ettei sano heppoisin perustein ja tarkoittaa sitä ja kaikkea, mutta silti teot kertoo toista kuin sanat. Joskus olisi vaan helpompi, kun pystyisi lukemaan toisen ajatukset. Että saisi totuuden eikä vaan kauniita sanoja. Tai ymmärtäisi.

Kami, niin minustakin. Jotenkin se kuitenkin tuntuu siltä, että se on vika eikä ominaisuus, jos pitää jutut sisällään. Ei saisi. Jos niin tekee, niin on ongelmia käsitellä tunteitaan. Mutta entä jos vaan haluaakin pitää sen kannen suljettuna ja sillä hyvä? Jos tykkää itsestään sellaisena sulkeutuneena, avautumisesta tulee aina morkkis.
Mutta tästä voimme päätellä ettei ole helppoa olla yksin eikä yhdessä. Vaikeata on.

Kirsikka, kiitos! Kyllä ne asiat selviääkin ja joka päivä niiden ajatteleminenkin sattuu pikkuisen vähemmän. Jos vaan pääsisi jonkinlaiseen sopimukseen itsensä kanssa, kun muiden kanssa ei voi.

Henu, samaa mieltä, on/off-nappulalle olis käyttöä!

Anonyymi, okei, en ollut ihan varma kun en kokenut noiden liittyvän itseeni. En usko että tässä on masennuksestakaan kyse. Elämään kuuluu alamäkiä ja ylämäkiä. En tykkää ajatuksesta, että negatiiviset tunteet turrutettaisiin jollain hoidoilla. Toki, jos kyseessä on oikeasti masennus tai muu sairaus, niin se on hyvä parantaa.

DorianK, kyllähän tuo olisi lohdullista ajatella noin, mutta jotenkin en usko sitä. Toivoisin kyllä kovasti, että tämä yksikin runopoika edes joskus muistaisi miten kivaa meillä oli. Ehkä mä vedän puoleeni vaan paatuneita, kummallisia friikkejä.

Gata, mä olen itsekin tietoinen tästä muutoksesta. Ja et ehkä usko, tai sitten uskot hyvinkin, että mun on todella vaikea kirjoittaa näitä tekstejä. Tai itse kirjoittaminen ei ole vaikeata, mutta se julkaiseminen on. Tätäkin kirjoitusta viivyttelin useita tunteja, ja pallottelin julkaisun ja roskakorin väliä. Päätin sitten valita julkaisun ja ihmisten reaktiot pelotti ihan hirveästi. Siksipä olenkin iloinen, että olette kommentoineet kivoja ja kilttejä asioita. :)
Oikeastihan mä haluaisin pitää tämän blogin vaan sellaisena kevyenä ja pintapuolisena, mutta tässä on ollut pakollisia purkautumisen paikkoja viime kuukausina. Arveluttaa myös, että haluaako ihmiset lukea mitään tällaista ihmissuhdepaskaa tai haluanko minä jakaa tätä puolta itsestäni ihmisille, joten kiitos, kommenttisi lämmitti kovasti. :)
Halaus itsellesi!

Riikka, joo, mä olen samaa mieltä sun kanssasi. Uskon kyllä, että anonyymin tarkoitusperät oli hyväntahtoiset, mutta en näe sen oikein liittyvän itseeni mitenkään. Voihan toki olla, että olen ihan pöpi päästäni, mutta en vaan tajua sitä. ;D
No eikä, mutta kyllä tunteet kuuluu elämään. Minähän olen niitä vuoristorataihmisiä, jotka saattaa tunnin sisällä käydä läpi kaikki tunneskaalan asteet. Ja tykkään itsestäni tällaisena.
Ja kun mä hymyilen, niin kyllä mä sitä ihan oikeasti tarkoitankin, eli en harrasta mitään tekohymyjä. On vaan helpompi olla hyvällä tuulella seurassa ja rypeä sitten yksinään.

Aino kirjoitti...

Tuli surku. Koita jaksaa. Ne kolhut, jotka tekevät kuoresta paksumman, kulkevat elämässä mukana vähän niin kuin arvet, ja kertovat eletystä elämästä.

Anonyymi kirjoitti...

Niin... alamäet kuuluu elämään. Niillä on oma tarkoituksensa.

En usko minäkään, että tässä olisi kyseessä minkäänlainen masennus tai muu vakavampi mielenhäiriö... näitä alakulon aikoja tulee itse kullekkin.

Vaikka nyt tuntuu sille, että olet aallon pohjalla, niin kyllä sä sieltä pulpahdat pinnalle ja ratsastat kohta aalonharjalla:)

Musta tuntuu ihan tyhmälle, että sä olet noin surkeena tollasen paskan jutun takia.
Pidän peukkuja, että kohta alkaa olo jo parantua!!!

-Euggis-

Kami kirjoitti...

Niin, tipuseni, en näe asiaa aivan noin. Näen vain sen, mikä periaatteessa on sallittua ja mikä käytännössä ei. Jos olet toiselle ihmiselle se, joka aina tietää mitä tekee, joka ei epäröi tai osoita pelkoa, mitä sinä olet todella sen jälkeen kun et enää ole se ihminen?