Olipa omituinen yö. Yritin mennä nukkumaan ikkuna auki, koska oli liian lämmin, mutta ei se vielä ihan luonnistunut. Kaupunki piti kaikenlaista kolinaa ja ölinää yöllä, joten puoli viideltä luovutin ja suljin ikkunan. Kai niihin ääniin taas tottuu. Joka kesä olen kuitenkin nukkunut läpi auki.
Sen ikkunan sulkemisreissun jälkeen en tahtonut enää saada unta. Ja sitten kun sain, niin näin levottomia unia. Näin unta nuoruuden rakkaudestani. Pussailu-unta. En ole varmasti 17 vuoteen nähnyt hänestä unta, saati sitten mitään romantillista. En silti voi valittaa, uni oli oikein miellyttävä. Paitsi kun erehdyin unessa tunnustamaan tyypille, että hän on elämäni rakkaus, niin kaikki alkoi mennä pieleen. Siis hetkinen hei seis... elämäni rakkaus? Ei kai nyt sentään?!
Enpä olisi 15-vuotiaana rakkaudessa riutuvana teininä uskonut, että jonain päivänä on olemassa sellainen juttu, jolla pystyn stalkkaamaan tuota tyyppiä ihan omalta kotisohvaltani. Facebook on aika mahtava ja vähän pelottava juttu. Ja on se tyyppi vaan vieläkin nätti kuin sika pienenä, vaikka ei olekaan enää 18-vuotias liehutukkainen koti-Morrison.
Facebookin perusteella tyyppi on varmasti jonkin sortin läheisriippuvainen, koska on koko ajan suhteessa jonkun kanssa. Toinen osapuoli vaan vaihtuu tämän tästä. Ja myöskin muista jutuista riippuvainen, mikä onkin suurin syy siihen, etten koskaan tee mitään peliliikettä asian suhteen, vaikka kyseessä oikeastikin olisi elämäni rakkaus (ja minä hänen). Tällä hetkellä hän lienee puhtoinen, mutta mieluummin ihailen kaukaa kuin järjestän ylimääräistä jännitystä elämääni.
En varmasti myöskään olisi 15-vuotiaana uskonut, että vielä kolmenkympin ja kuoleman välimaastossa samainen tyyppi vaikuttaa elämääni jollain tavalla. (Tai siis, silloinhan ajatus loppuelämästä ilman sitä tyyppiä vaikutti niin tuskaiselta ajatukselta, että melkein olisin voinut kuolla!!!) Tänä päivänä suhtaudun häneen ihan zenisti, vaikka ajattelenkin lämmöllä. Ja kyllä hän saa pasmani yhä sekaisin kävellessään vastaan kadulla.
Voi että. Tavallaan nuoruus oli niin ihanaa aikaa. Tavallaan kuitenkin on kiva olla tässä ja nyt, kun ei tarvitse tuntea aivan kaikkea ihan niin lujaa kuin silloin.
Olen ehkä siteerannut Arto Melleriä tuhat ja yksi kertaa täällä blogissani, mutta minusta tämä runo on vaan niin ihana.
11. toukokuuta 2013
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kiitos ! Yhtä äkkiä tajusin tätä lukiessani, että eräs tuttavani on hänkin läheisriippuvainen. Ei voi olla hetkeäkään yksin eikä osaa lopettaa suhteita säädyllisesti vaan harrastaa niitä lomittain: edellinen ei ole vielä tot.loppu, kun uutta jo viritellään alkuun.
Mitä hittoa? Nyt oli niin vahva deja vu-meininki läpi tekstin, että ootko ihan varma, ettei tää oo joku vanha julkaisu? Huhhuh.
Kauko
Nollavaimo, enhän mä nyt toki ole mikään analysoimaan ketään, mutta vähän tulee sellainen fiilis, että koko ajan täytyy olla joku. Varsinkin kun ne kumppanit ovat olleet hyvin kirjavaa joukkoa teinitytöstä keski-ikäiseen naiseen.
Kauko, jos sä nyt yrität hienovaraisesti vihjailla, että toistan itseäni, niin se on hyvinikin paljon mahdollista. Katsos sitä tää ikä teettää. Tuommoista unta en kyllä muista nähneeni ennen.
Mutta jos nyt alkaa tuntua siltä, että luet samoja juttuja uudestaan, niin voin suositella muutamaakin freesimpää blogia.
Lähetä kommentti