Somebody once told me the world is gonna roll me

Välillä tuntuu, että on vähän liian monta liikkuvaa osaa omassa elämässäni, josta syystä sitten mikään niistä osasista ei loksahda paikalleen. On elämäntaparemonttia, gradua, työnhakua, lihatonta lokakuuta ja kaikenlaisia tyttö-poikajuttuja, jotka vievät suhteettoman ison osan energiastani ja aivokapasiteetistani ilman sen erityisempää syytä tai seurausta. Kaiken ohessa pitäisi vielä huolehtia taloudesta (sekä koti- että raha-) ja sosiaalisista suhteista muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa.

Zepa linkkasi edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa Kukka Laakson kirjoitukseen kaiken liian rajoittamisesta elämässä. Kirjoituksessa on varmaankin hyviä pointteja, mutta minun ongelmani on aina ollut kaikesta alisuoriutuminen. Teen siis ennemminkin liian vähän kuin liikaa, vaikka edellisestä kappaleesta voisikin saada päinvastaisen kuvan. En siis juurikaan pysty tässä kohtaa karsimaan mistään (paitsi ehkä laiskottelusta ja hauskanpidosta). Kauhea ajatus olisi, että esimerkiksi treenaisin vähemmän. Ei tule kuuloonkaan.

Itselleni tuo elämäntaparemontti on tärkeysjärjestyksessä tällä hetkellä ykkönen, mutta valitettavasti maailma ei toimi niin, että voisin keskittyä vain siihen täysillä. Mutta koska se menee etusijalle (eikä silti etene suunnitelmien mukaisesti), niin kaikki muu kärsii. En oikein osaa tehdä niin, että tekisin päivällä jotain järkevää ja menisin illalla treenaamaan. Jos on treenipäivä, haluan mennä salille heti päivällä. Ja sen jälkeen olenkin lopun päivää niin ventti, että en jaksa tehdä mitään järkevää.

Sitten taas gradun kirjoittaminen ja työnhaku... Molemmat ovat niin stressaavia osasia, että molempiin panostaminen yhtä aikaa ei vaan onnistu. Loppukesästä mielestäni oli puhe ja myöskin yhteisymmärrys isäni kanssa, että panostan nyt täysillä graduun ja alan vasta sen jälkeen hakea töitä. Se olisi järkevää, vaikka aiheuttaa tietysti taloudellista ahdinkoa ja kädestä suuhun elämistä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että minua koko ajan painostetaan hakemaan töitä milloin mistäkin, mikä aiheuttaa lisää stressiä enkä saa kumpaakaan aikaiseksi. Ja tosi asiahan on se, että jos nyt jotenkin kummassa työnhakuni tuottaisi tulosta ja saisin töitä, niin kyllähän se gradu taitaisi jäädä kirjoittamatta.

Lihaton lokakuu ei sinällään tuota mitään lisästressiä. Sehän on helppoa, sen kun vaan jättää lihan ostamatta. Tai niinhän sitä luulisi. Olin tiistaina reissussa ja paluujunaa odotellessani tsekkasin Helsingin rautatieaseman kioskin eväsvalikoiman. Kylmäkaappi oli pullollaan kolmioleipää ja muuta, mutta ainoat lihattomat vaihtoehdot olivat joku kuppainen juustosämpylä ja vuohenjuustokolmioleipä, enkä oikein siedä vuohenjuuston makua. Arvatkaa mitä ostin? No sipsipussin. Ja sitten ihmettelen, kun paino ei putoa. Se tosin oli ihan pienen pieni sipsipussi, mutta silti. (Olen kyllä tässä kuussa syönyt kahtena päivänä lihaa — ja nythän onkin jo kuun viides päivä — koska olen ollut kahtena päivänä reissussa ja kuten sanoin, en ala vaatia mitään erityisruokavaliota kyläpaikoissa. Mutta nekin lihatuotteet ovat sisältäneet lähinnä näitä lihan kaltaisia aineita eli mitään pihvejä en ole vedellyt.)

Lihattomassa lokakuussa vaikeimmaksi palaksi jopa hieman yllättäin on osoittautunut se, että kalakin on lihaa. Seison kaupassa kuola valuen katsomassa kirjolohifileitä ja -suikaleita ja -siivuja. Huomattavasti ankeampi vaihtoehto on syödä ne hyvät rasvahapot kapselina purkista. Toiseksi vaikeinta on ylipäänsä se syöminen. Kun en juurikaan välitä ruoanlaitosta eikä joka päivä ole varaa käydä ulkonakaan syömässä, niin lokakuun ruokailu uhkaa mennä nuudelinkeitoksi. Virallinen suunnitelma on kyllä alkaa hyödyntää yliopistoruokailua (joka on hieno asia) viitenä päivänä viikossa ja samalla kirjoittaa sitä gradua, mutta itseni tuntien en pääse aamulla sängystä ylös ja sitten pitääkin lähteä salille ja sitten onkin taas jotain kivempaa tekemistä...

Jotenkin tuntuu, että elämänhallintani on tällä hetkellä aivan hukassa.