One two three four, can I have a little more?

Tämä ei ole mikään yhteenveto kuluneesta vuodesta, mutta meemilöinen pitkästä aikaa. Lainasin Kispen blogista.

Nelosia ihan siinä järjestyksessä kuin mieleen tulee. Ei siis missään paremmuus- yms. järjestyksessä.


Neljä leffaa, jotka olen katsonut useammin kuin kerran:

1. Tuulen Viemää
2. American Beauty
3. Pussikaljaelokuva
4. Juno

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

1. Lapsuudenkoti
2. Oma koti #1
3. Oma koti #2
4. Nykyinen koti

Neljä maata, joissa olen käynyt:

1. Sveitsi
2. Englanti
3. Tsekki
4. Italia

Neljä maata joihin haluaisin matkustaa:

1. Ranska (oon kyllä käynytkin lyhyesti)
2. Belgia
3. Ameriikan Yhdysvallat
4. Australia

Neljä suosikkiruokaani:

1. Hyvä pihvi
2. Pizza
3. Halloumisalaatti
4. Melkein mikä tahansa, missä on Aura-juustoa

Neljä ruokaa, joita en syö:

1. Mustamakkara
2. Maksalaatikko
3. Veriletut
4. Pinaattikeitto

Neljä kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjaa:

1. NYPD Blue
2. Frendit
3. Frasier
4. The Wire

Neljä lehteä, joita luen:

1. Image
2. Rumba
3. Aamulehti
4. Hesari

Neljä asiaa, joita odotan vielä tänä vuonna:

1. Kahdet treenit ehtii vielä puristaa
2. Pt:n hymyilevän naaman näkeminen
3. Raclette
4. Suolen toimiminen

Neljä asiaa, jotka teen aamuisin:

1. Herään
2. Keitän kahvia
3. Käyn vessassa
4. Tsekkaan sähköpostin ja intternetin

Neljä suosikkipaikkaa Suomessa:

1. Pispala
2. Pyynikki
3. Tampere ylipäänsä
4. Yksi kyläpahanen jossain Keski-Suomessa

Neljä harrastustani:

1. Voimailu ja pullistelu
2. BodyBalance
3. Bloggaaminen
4. Ihmisten ärsyttäminen

Neljä suosikkiurheilijaani:

1. Ei hitto kun lyö tyhjää. Ei tule mieleen ketään muuta kuin Tuomo Ruutu.
2. Ai niin tietty, Jari "Bull" Mentula!
3. Tummaihoiset pikajuoksijat
4. ... Lisään tänkin heti jos keksin.

Semmottii. Yritän väkästää semmoisen vuosiyhteenvedonkin vielä tänä vuonna tai viimeistään heti ensi vuonna! 

...

Reilun kolmen vuoden jälkeenkin yhä tulee sellaisia hetkiä, kun ensimmäinen ajatus on, että tästä täytyy kertoa äidille.

Ja sitten muistaa, ettei voikaan.

Rakas Joulupukki

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut sinulle.

Tänä vuonna toivelistani on enemmän semmoista henkistä hyvinvointia edistävä eikä niinkään materialistinen.

Ensinnäkin haluaisin nämä, kuten joka joulu:

Löysin Savon Sanomista pari vuotta vanhan kirjoituksen "Lue tämä ennen kuin ostat leffalippuja joululahjaksi". No voi kyynel. Että ihan kerran kuussa joutuu menemään elokuviin. Ihan hirveätä saada sellainen lahja! (Toki ongelma paikkakunnalla, jossa Finnkino ei toimi, mutta muuten...)  Keskimääräinen suomalainen käy elokuvissa 1,3 kertaa vuodessa?!! Miten on fyysisesti edes mahdollista käydä elokuvissa noin harvoin?


Yleensä pukin kontista löytyy myös joku kirja. Tänä vuonna se voisi olla tämä:

Antti Holma valloitti sydämeni Kissi Vähähiilarina ja Antti Holmana. Hänen kirjoittamansa kirjankin täytyy olla hyvä. Vai onkohan tuo kirja nyt sitä homorummutusta? (Check it out, video on hillitön!)
Tämä on se ainoa "vähän materialistisempi" joululahjatoiveeni, vaikka tietysti kirjan lukemisesta saa myös valtavasti henkistä pääomaa.

Loput paketit Pukki voitkin sitten täyttää näillä:

En tainnut tänä vuonna saavuttaa dieettitavoitettani täysin ja jouluna ilmeisesti aion torpedoida ne vähätkin menetetyt kilot. Oh well...

Siinäpä ne sitten olivatkin. Ei muuta.

Voi hyvin, rakas Pukkiseni!

♥:lla Tiina



*Postaus ei sisällä mainoslinkkejä. En saa Fazerilta edes pienintäkään rahallista/suklaallista korvausta tuotteidensa mainostamisesta. Toisin sanoen en hyödy tästä kirjoituksesta mitenkään. En ollenkaan. En pienimmissäkään määrin. (Paitsi jos Joulupukki lukee blogiani, ja miksipä ei lukisi). 

Eat me, drink me

Hesarin mielipidepalstalla ravitsemusterapeutti Nuutinen esittää mielipiteensä siitä, että ruokien kalorimäärien ilmoittaminen on tehotonta holhousta. En voisi enempää olla eri mieltä. Minä en olisi ikinä oppinut syömään oikein, tai edes vähän paremmin, jos en olisi ruvennut laskemaan kaloreita. Ja tein sen aivan omasta vapaasta tahdostani, joten holhouksesta ei voi sanoa olevan kyse.

Ravintolassa en välttämättä kaipaa kuitenkaan, että annoksen kalorimäärät iskettäisiin siihen menuun. Voin kuvitella, että se laskisi myyntiäkin, kun jälkiruokalistassa olisi tiramisun energiapitoisuus siinä heti hinnan vieressä. Normipäivänä siitä voisi olla apua, mutta yleensä kun menen syömään ravintolaan haluan syödä vapaasti. Siis kyseessä on vapaapäivä dieetistäni enkä halua potea huonoa omaatuntoa siitä, että näen miten paljon ruoassani on kaloreita. Jos haluan laskea kaloreita en mene ravintolaan syömään.

Olen huomannut kaupassa, että jotkut tahot yrittävät kiertää kalorimäärien ilmoittamisen laittamalla pakkausselosteeseen vain kilojoulet. Yleensä jätän sellaiset tuotteet ostamatta, koska kilojoulet eivät kerro minulle mitään. En osaa hahmottaa niitä enkä tiedä paljonko ne ovat kaloreissa. Ei se varmaan mitään rakettitiedettä olisi, mutta en jaksa vaivautua. Helpompi siirtyä seuraavaan tuotteeseen, jossa on myös kalorit ilmoitettuna.

Nälän- ja kylläisyydentunteen tunnistaminen ei tosiaankaan toimi (itselläni, jollain toisella voi toimia). Minulla on nytkin nälkä, jos kropaltani kysytään, mutta koska dieetti, niin en kysy. Sitä paitsi kehoni viestittää aika usein haluavansa suklaata, tai viime päivinä se on erityisesti toivonut joulutorttuja ja glögiä. Tajuan kyllä, että jutussa ei tarkoiteta tämän kaltaista tunnistamista, vaan pitäisi erottaa oikea nälkä mieliteoista, mutta... Mutta mutta. Itselleni on taottu kalloon tässä viimeisen parin vuoden aikana ruokarytmin tärkeyttä. Silloin ei jäädä odottelemaan sitä että on nälkä, vaan syödään tasaisesti muutaman tunnin välein. Ennen, kun "kuuntelin nälkääni", saatoin mennä iltakuuteen asti pelkällä aamupalalla ja syödä päivän kaikki ateriat sitten vasta illalla. Koska aineenvaihdunta ei toiminut ihan oikein. Jos olisin saanut ravitsemusterapeutilta tällaisia ohjeita, kuin Hesarissa annetaan, painaisin ainakin 40 kiloa enemmän kuin nykyään.

Totta kai se olisi kivaa ja kuulostaa varmasti teoriassa helpolta, että sitä vaan osaisi syödä oikein. Miten monta kertaa olen tässä viime vuosien aikan pyöritellyt päätäni itselleni, miten voi olla mahdollista, ettei ihminen tässä iässä tiedä miten syödään oikein. Lautasmallit ja kaikki ovat tuttuja, mutta käytäntö ontuu, ja pahasti. Ihminen, jolle syöminen on "helppoa", ei koskaan voi tajuta millaista se on ihmiselle, jolle syöminen on oikea ongelma. Oli kyseessä sitten anoreksia tai ylensyönti.

Minä en usko, että pystyn koskaan suhtautumaan ruokaan normaalisti, pelkkänä polttoaineena, sittenkään kun dieettini on ns. lopussa. Olen siltä osin epäkunnossa sekä henkisesti (pääkoppa!) että fyysisesti (aineenvaihdunta!) ja sen kanssa on elettävä.

Tässä on muuten varsin hauska kirjoitus eri dieeteistä. On asiantuntijoita ja sitten on asiantuntijoita.


Ps. Toivottavasti nämä dieettaamiseen tai treenaamiseen liittyvät kirjoitukseni eivät kuulosta saarnaamiselta, koska se ei ole tarkoitukseni. Jokainen eläköön ja tehköön tavallaan, sama se minulle, mutta jos joku on siinä ihan reunalla lähestymässä terveellisempiä elämäntapoja, niin toivon voivani hellän määrätietoisesti auttaa sen reunan yli sysäämisessä. Koska itse olen oppinut nämä asiat aika tavalla kantapään kautta, niin ei kaikkien välttämättä tarvitse. Tai ehkä tarvitseekin. Enkä tarkoita, että minun tapani toimia olisi ainoa oikea, mutta... no, ollaanpas nyt rehellisiä, se järkevin (ja pysyvin) tapa kuitenkin.

Anyway the wind blows

Kävin tänään elokuvateatterissa katsomassa Queen Rock Montrealin (kiitos vaan tuhannesti luottoleffasuosittelijalleni Zepalle, joka herätti minut horroksesta juuri ajoissa!!!) ja voi hyvänen aika sentään...

Konsertti oli vaan jotain niin... Sanotaanko näin, että joillain meistä on aika paljon enemmän sitä karismaa ja talenttia kuin toisilla. Hassua, että en omista yhtään Queenin levyä enkä juuri koskaan kuuntele sitä muualtakaan, mutta Freddie Mercury vie minulta hetkessä jalat alta ja räjäyttää tajunnan ja kaikkea sellaista.

Freddie on muutenkin ihme jäbä. Oli kyse sitten dokumentista tai live-taltioinnista, niin tyyppi saa minut vetistelemään. Love of My Life oli ensimmäinen, joka avasi vesihanani, ja sitten tietysti Bohemian Rhapsody, joka on ehkä parasta mitä musiikissa koskaan on tehty. Rakastan Mercurya sydämeni pohjasta ja rakastin muuten jo pikkutyttönä, silloin kun Freddie oli vielä elossa (tunsin muutenkin vetoa homoviiksimiehiin, kuten Magnumiin = Tom Selleck). Tästä on todisteena jonkinlainen leikekirjanen, johon olen leikkaillut ja liimaillut fanittamieni hahmojen kuvia ennen vuotta 1991.

Mitenkähän se onkin niin, että jotkut vain palavat isolla liekillä ja sitten sammuvat nopeasti pois. Kuolevat aivan liian aikaisin. Toki se liian aikainen poismeno nostaa ihailun aivan uudelle tasolle ja monet lahjakkaat tyypit elävät vaikka kuinka vanhoiksi, mutta silti tuntuu (vaikka voihan se vain olla tunne), että toiset meistä tekevät suurempia asioita ja elävät lyhyemmän ajan... Aivan kuin sitä lahjakkuutta ja tunteenpaloa ei riittäisi enää pidempään. It's better to burn out than to fade away, niin kuin Neil Young lauloi ja Kurt Cobain lainasi itsemurhakirjeessään.

Queenin konsertti. Asioita joita ei enää ikinä voi kokea livenä. Minä pakahdun. PA-KAH-DUN.

It's one of those songs which has such a fantasy feel about it. I think people should just listen to it, think about it, and then make up their own minds as to what it says to them... "Bohemian Rhapsody" didn't just come out of thin air. I did a bit of research although it was tongue-in-cheek and mock opera. Why not? 

—Freddie Mercury

Do you even care if I die bleeding

No nyt löytyikin jännä artikkeli internetistä, "5 moves you should avoid at the gym".

Voin nopeasti briiffata tähän, mitkä ne viisi liikettä ovat:

1. Syväkyykky
2. Maastavedot
3. Pystypunnerrukset
4. Penkkipunnerrus
5. Mikä tahansa isoilla painoilla tehtävä

Jäljelle jäikin sitten... öm, kaikki laitteet, hauiskäännöt ja muut semmoiset pikkuhinkutusliikkeet? 

Artikkelissa perustellaan jokaista liikettä sillä, että niissä on suuri loukkaantumisriski. Mutta mitäpä jos vaan opettelisi tekemään ne liikkeet oikein? Kyllä mavessa menee selkä, pystäreissä olkapäät ja penassa ties mitkä nivelet, jos sen liikkeen tekee vähän jotenkin sinne päin tai ei sinne päinkään. Mutta jos tekniikka on kunnossa ja paketti (se kroppa) kasassa, niin ei pitäisi sattua mitään. Minä olen aivan urpo näissä jutuissa enkä kertaakaan ole loukannut itseäni treeneissä (jos sitä yhtä noidannuolta ei lasketa), koska vieressä on ollut ammattimies nyyläämässä loputtomiin sitä meitsin asentoa. 

Muistan itse, kun aikanaan kävin BodyPumpissa. Siellähän tehdään kyykyt max 90 asteen kulmaan. Minulla oli polvet jatkuvasti kipeänä. Siksi minua jännitti vähän, tai oikeastaan aika paljonkin, kun heti ensimmäisestä kerrasta alkaen PT laittoi minut kyykkäämään syvään. Olin ihan varma, että polveni eivät pitkään kestä sitä, mutta kas! Sen jälkeen minulla ei ole ollut polvien kanssa mitään ongelmia. 

Lauantaina meidän kuntokeskuksessa oli joku LesMills-maraton, mikä toi salin puolellekin monenlaista hiihtäjää. Ja kun sanon monenlaista hiihtäjää, tarkoitan kikattavia nuoria naisia. Itseni lisäksi treenaamassa ei ollut kuin yksi tuttu naama, semmoinen vähän skrodempi kaveri, ja sitten näitä aivan vieraita kälkättäjiä. En tuntenut oloani yhtään kotoisaksi, toisin kuin yleensä tuolla paikassa. Älkää käsittäkö väärin, kuka vaan saa käydä salilla, mutta sehän on nykyisin vähän niin kuin toinen olohuoneeni, joten tulee outo olo, jos porukka on yhtäkkiä ihan uutta ja vierasta. 

No joka tapauksessa, siinä penkkipunnerrellessani isoilla käsipainoilla (omassa mittakaavassani) katselin samalla sarjatauoilla peilin kautta näiden naisten touhua. Ihan kamalaa. Siinä vaiheessa päätin olla enää kiinnittämättä huomiota siihen mitä muut tekee, kun näin kyykkyä niin karsealla tekniikalla (köyristys alaselästä jonkinlaiseen mäkihyppääjä-asentoon), että omaan selkäänikin alkoi melkein sattua. Onneksi kyseinen hahmo kyykkäsi pelkällä tangolla. Siinä vaiheessa, kun hän lähti hakemaan levypainoja, alkoi sydäntäni kylmätä ja mietin, että pitäisikö minun puuttua tilanteeseen vai antaa toisen tehdä? Jos hän paskoisi selkänsä siinä silmieni alla, niin olisin lähes osasyyllinen tapahtuneeseen, mutta en hetkeäkään usko, että nainen olisi ottanut kovin rakentavasti ohjeitani vastaan. Enkä sitä paitsi muutenkaan ole kovin kiinnostunut sekaantumaan toisten treeneihin. En ole vielä sen näköinenkään, että minulla edes olisi mitään auktoriteettia neuvoa ketään. No, onneksi tämä huoleni kohde käyttikin levypainoja vain johonkin sivutaivutuksiin tms. eikä lykkinyt niitä siihen kyykkytankoonsa. Ja pianhan he lähtivätkin jo johonkin pumppiin tai shäbämiin. 

Long story short: Kyllä kannattaa ehdottomasti tehdä noita viittä "kiellettyä" liikettä salilla, mutta kannattaa myös edes pari kertaa ottaa joku viisaampi tyyppi siihen mukaan tsekkaamaan sen tekniikan. Ja alaselkä suorana. Alaselkä AINA suorana! (Liikekohtaisesti toki, ei nyt oteta liian kirjaimellisesti. Ettei kukaan neropatti nyt tule kysymään, miten tehdään vatsarutistuksia alaselkä suorana...) 

Ps. Anteeksi, tästä tulee nyt ylipitkä vuodatus, mutta pakko tähän loppuun vielä ihmetellä sitä, miten hirmu moni esim. noista Puolen vuoden superdieettaajista päättää sen puolen vuoden aikana ruveta personal trainereiksi, ja osa varmasti rupeaakin. Sama tuntuu koskevan myös hurjan monia fitness-bloggaajia. Minusta tuntuisi aivan absurdilta ajatukselta, että olisin joskus 1,5 vuotta sitten ruvennut itse pt:ksi, kun tälleen kahden vuoden jälkeenkin opittavaa tuntuu yhä olevan valtavasti. Joko minä olen keskivertoa lahjattomampi tässä hommassa tai sitten tämä maa on pullollaan epäpäteviä personal trainereita... 

Pink cloud has now turned to gray

Kuulin eilen yhdeltä tyypiltä, joka on tuntenut minut ja minä hänet jo viitisentoista vuotta, että minusta on tullut vanhennuttuani "kauhean vakava". Päästin naurunpyrskähdyksen. Myönnän, että olen muuttunut sarkastisemmaksi, mahdollisesti myös kyynisemmäksi kuin nuorena tyttönä, mutta mitenkään päin en saa itsestäni vakavaa aikaiseksi.

En kuulemma enää keksi mitään hauskoja juttuja, niin kuin nuorena. Pyysin esimerkkiä hauskoista nuorena keksimistäni jutuista, mutta en saanut vastausta. Sanoin tyypille, että ennenhän minä olin hänelle aina vihainen, joskus syyttä, usein syystä, eikä minulla ole nykyisin enää mitään syytä olla hänelle vihainen. Tyyppi epäili minun luovuttaneen toivoni tai ylittäneen sen normaalin vihaisuuden asteen ja olevani jotenkin sci-fi-tasolla jo vihainen (ilmeisesti siis sillä tavalla, ettei sitä enää edes huomaa). Itse väitin olevani nykyisin vain seesteinen.

Yksi kommentti oli jopa lähes kohteliaisuudeksi laskettavissa: Tyyppi sanoi, että eihän tässä muuten olisi mitään, jos olisin kuka tahansa, mutta kun minä olen minä, ja minä olen niin kovin älykäs. Pääni sisällä liikkuu kuulemma enemmän asioita kuin keskivertoihmisellä, joten jotenkin se tekee tästä vakavuudestani pelottavaa. Nauraa hehotin koko tämän absurdin keskustelun ajan.

Kerroin tyypille, että kukaan muu ei ole sanonut minulle koskaan mitään tuommoista. Hän epäili, että muut eivät vain tunne minua yhtä hyvin. Väittäisin, että diagnoosi on väärä. Luultavasti en vain anna hänelle itsestäni enää kovin paljoa. Olen niin sanotusti vetänyt luukut kiinni hänen kohdallaan, koska... no, pitkä historia eikä aina niin kovin ruusuinen. Kirjoitin ensin vahingossa "huuruinen", mitä se historia kyllä oli. Alkoholin huuruinen. Itselläni ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa alkoholin kanssa, mutta ehkä sekin on vähentänyt hauskuuttani, kun en juurikaan tissuttele nykyisin. Varsinkaan hänen kanssaan.

Vaikka sanotaanhan sitä että lihavat ovat leppoisia. Jotenkin en kuitenkaan usko leppoisuuteni kadonneen kilojeni mukana. Ainoastaan tietysti itsetuntoni on kasvanut tässä viimeisten parin vuoden aikana niin paljon, etten enää jaksa pidellä itseäni toisten kynnysmattoina. Ehkä siinä saa sitten samalla vähän hankalan akan maineen. No, en usko, että tyyppi sitä tarkoitti, kunhan suoritti jotain pikkujouluhenkistä analyysia lähimmäisestään.

Tämä blogi taitaa kyllä olla huonoin mahdollinen paikka avautua asiasta, koska tämän sisältö on muuttunut vuosien varrella aika paljon enkä tosiaankaan osaa olla enää yhtä hauska kuin blogin alkuaikoina. Mutta se johtuu niin monista asioista. Livenä väittäisin olevani yhä varsin hauska. No, itse ainakin viihdyn.

Drip, drip, drop, there goes an eargasm

Tiedättekö mikä on eargasm? No totta kai tiedätte, mutta koetteko sellaisia usein? Tietysti koette. Vähän niin kuin korvan kautta aiheutettu aivo-orgasmi. Sehän on tutkittukin, että musiikki aiheuttaa aivoissa samanlaisia reaktioita kuin seksi.

Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).

Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:



Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.

Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.

People keep asking if I'm back. Yeah, I'm thinking I'm back.

Postaus saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia. Jos siis aiot mennä katsomaan/joskus vielä katsoa John Wickin, niin... skipiduveinau!

Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.

***

Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).

En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.

En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.

Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.

Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.

Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?

Skinny little bitch

Lueskelin Lihastohtorin uusinta kirjoitusta isokokoisten voimaharjoittelusta, ja isokokoinen tarkoittaa tässä kohtaa lihavaa. Juttu oli aivan asiallinen, mutta sen loppupuolella mietittiin, miten lihaskuntoharjoitteluun saataisiin matalampi kynnys isokokoisille. Muistaakseni joku kommentoija joskus pyysikin minua kirjoittamaan aiheesta, tai jostain ainakin, joka liippaa läheltä tätä aihetta.

Kirjoituksessa annettiin kolme vaihtoehtoa matalankynnyksen liikuntapalveluille: 1) omien liikuntaryhmien ja -aikojen järjestämistä isokokoisille henkilöille, 2) oman liikuntatilan rajaamista heille tai 3) koko konseptin (liikuntatilojen, -ryhmien, ohjauksen ja oheispalvelujen) kohdentamista vain isokokoisille. Enpä tiedä, toimisiko tuo ylipainoisten eriyttäminen jollekin? Henkilökohtaisella tasolla minulla tökkii tosi pahasti ajatus siitä, että pullukkana olisin alkanut esimerkiksi käydä salilla, jossa on pelkästään muita pullukoita.

Oman liikuntatilan rajaaminen... Vähän sama asia on nuo vaatekauppojen "isojen tyttöjen osastot". Joskus Tampereen KappAhlissa oli vastaava vaateosasto eri kerroksessa kuin normaalikokoiset naisten vaatteet, nykyään näin ei kai enää ole. Osasto oli kaupan kakkoskerroksessa, jossa niiden lisäksi oli vain lastenvaatteet. Minulla henkilökohtaisesti oli todella korkea kynnys mennä sinne omaan karsinaan katselemaan vaatteita. Vähän kuin olisi sormella osoiteltu, että katsokaa, läski! Sama koskisi myös treenaamista omassa, muista treenaajista eristetyssä tilassa. Ja mihin se raja sitten vedettäisiin? Painoindeksiin? Rasvaprosenttiin?

Olen (olin) muutenkin sillä tavalla haastava pullukka, että minua ei suoraan sanottuna ihan hirveästi edes koskaan ole kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelee, kunhan saan olla normaalisti enkä minkään erityishuomion kohteena (ks. edellinen kappale). Joko en ole koskaan kuntosalilla saanut minkäänlaista "erityishuomiota" tai sitten en vaan huomaa sitä. Muistan, kun minulle esiteltiin nykyistä kuntosaliani ja myyntipuheena toimi se, että täällä ei kukaan ole kiinnostunut siitä miltä joku muu näyttää. Voin kyllä useamman vuoden kokemuksella sanoa, että se on totta, mutta silti pidin sitä vähän, hmm... holhoavana kommenttina. Jos en jopa loukkaavana, koska omasta mielestäni sulauduin aivan hyvin "normaalien" ihmisten joukkoon.

Minulle itselleni kynnys olisi huomattavasti korkeampi, jos joutuisin liittymään johonkin "erityisryhmään". Minusta se olisi noloa. Minusta ei ole ikinä ollut yhtään noloa käydä pullukkana salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, joissa olen (olin) itse puolet isompi kuin muut. Itsehän olen aina ollut sitkeä suorittaja, vaikka alussa asiat ja tekemiset tietysti tuntuivat miljoona kertaa pahemmalta kuin tänä päivänä. (Tai pahaltahan se yhä tuntuu, kun ne painot eivät koskaan kevene, mutta silleen hyvällä tavalla pahalta). Stereotyyppisesti ajateltuna luultavasti aika moni ylipainoinen on kuitenkin huomattavasti vähemmän halukas piiskaamaan itseään sinne epämukavuusalueelle. Sellaisessa porukassako sitten pitäisi saada kehitystä aikaiseksi?

Riippuu tietysti myös todella paljon ohjaajasta, suhtautuuko hän ylipainoiseen kuin normaaliin ihmiseen vai silleen alentuvasti kuin johonkin vähän tyhmempään luontokappaleeseen. Itsehän olen valinnut ohjaajakseni aina mahdollisimman äijämäiset naiset (anteeksi nyt vaan nämä stereotypiat) ja viimeisemmäksi ihan oikean äijän, jotka sanoo että "sinähän jaksat tai itket jaksat" eikä hyssyttele, että "ei oo pakko jaksaa". Noita jälkimmäisiäkin on tullut kohdattua. Ylipainoiselle ei tarvitse myöskään lässyttää kuin pikkulapselle.

Punainen lankani taisi kadota tässä kohtaa, mutta yhteenvetona sanottakoon, että minä itse kaipaan ja ylipainoisena kaipasin kaikista vähiten holhousta, jollaiseksi nämä erityisryhmät lasken tällaisena itsenäisenä ja henkisesti (ja nykyisin myös fyysisesti) vahvana yksilönä. Mutta jos jollekin toiselle ajatus pullukkaryhmästä tai pullukkasalista toimii, niin sittenhän idea on aivan mahtava. Mikä ei toimi minulle, voi vallan hyvin toimia jollekin toiselle. Itse sanoisin kuitenkin, että sinne vaan normisalille ja jumppiin muiden joukkoon. Jätetään se turha kelailu kotiin ja aletaan pumpata. Ei siellä kukaan muu ehdi miettiä toisten tekemistä ja olemista, ja jos ehtii, niin se kertoo enemmän hänestä kuin sinusta. (Ja pliis, älä mene lukemaan Pakkotoiston Salikomediaa-ketjua ennen kuin itsetuntosi on riittävä kestämään sen...)


Ps. Pitää kuitenkin muistaa, että painonpudottamisessa ruokavalio on 80 % ja liikunta 20 %. Pelkällä ruokavaliolla voi pudottaa painoa ilman liikuntaa, mutta pelkällä liikunnalla ei voi pudottaa painoa (ainakaan merkittäviä määriä), ellei laita ruokavaliota kuntoon. Lihastreeniä suosittelen ruokavalion oheen, koska ethän halua dieetin jälkeen olla ns. laiha läski? (Eli hoikka, mutta kaikinpuolin vetelä ja löysä ihminen).

I'm addic-dic-dic-dic-dicted to you

Voin antaa väliaikatietoja, kuinka Tinderöintini etenee: Ei mitenkään. Ei sitten niin yhtään mitenkään.

Mätsejä on tullut kyllä, tälläkin hetkellä niitä näyttäisi olevan 25 kpl, mutta VAIN kaksi on laittanut minulle viestiä. Oma periaatteenihan on nyt juuri tässä elämäntilanteessa se, että minä en tee aloitetta. Katellaan sitten ensi vuonna taas uudemman kerran. Ensimmäinen viestin laittaja oli oikeasti kiinnostava, joskin aika nuori, mutta en osannut esittää vastakysymystä ("mitäs itsellesi kuuluu?"), joten viestittely tyssäsi siihen. Toinen taas käytti ihan liikaa silmäniskuja parissa lauseessa, joten hän putosi epäkiinnostavien tyyppien kategoriaan niin että heilahti.

Kuumottavaa on, kun olen viime päivinä törmännyt pariinkin "entiseen" ihastukseeni siellä. Entiseen lainausmerkeissä siksi, että... no, kyllä heille vieläkin olisi tilaa sydämessäni. Olen kuitenkin päättänyt antaa menneiden olla menneitä ja pyyhkäissyt vasemmalle (eli ei kiitos). Toinen niistä oli se täällä blogissakin mainittu kitarapoika muutaman vuoden takaa, jonka vuoksi sydämeni itkee vieläkin toisinaan verisiä kyyneliä. Teki mieleni niiiiin paljon kokeilla tulisiko meistä match, mutta ylpeys ei antanut myöten. Enkä myöskään halunnut kokea sitä torjuntaa, että ei tulisi. Joten... Sitä paitsi tyyppi saisi minuun yhteyden ihan milloin tahansa, jos haluaisi. Ei ole halunnut.

Olen myös törmännyt Tinderissä useampaankin kuntosalilta tuttuun tyyppiin. Parille heistä olen näyttänyt vihreätä valoa eli sydäntä. Kummastakaan ei ole tullut Tinder-paria kanssani. Ensimmäinen olikin "vähän liian nätti poika" meitsille ja olenkin viime viikkoina nähnyt hänet jonkun "vähän liian nätin tytön" kanssa treenaamassa (ja pussailemassa). Toinen olisi oikeasti potentiaalinen ja sydämetin häntä vasta eilen, joten kaikki on vielä mahdollista. Tänään itse asiassa jopa suoritin merkitsevän katsekontaktin tyypin kanssa, mutta pahoin pelkään, ettei hän osannut tulkita telepaattista viestiäni "pyyhkäiset sitten oikealle Tinderissä saatana". 

Kahdesti olen myös pyyhkäissyt oikealle eli sydämettänyt Lauri Porraa, tuota unelmieni kitarasankaria, mutta jostain syystä hänkään ei ole tajunnut omaa parastaan. Lauri, I'll be waiting for you!

Putting holes in happiness

Palauttaakseni asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin, luin eilen Keanu Reevesin elämästä. (En siis lukenut siitä palauttaakseni asioita mittasuhteisiin, vaan luin sattumalta ja se lukeminen jotenkin palautti ne mittasuhteet ihan pyytämättä).

Siinäpä on kaverilla ollut aika rankka elämä. Isä hylkäsi pienenä, ystävä (River Phoenix) kuoli, oma lapsi syntyi kuolleena ja vuotta myöhemmin lapsen äiti kuoli, sisar sairastaa leukemiaa ja mitä kaikkea. En rupea briiffaamaan tämän enempää, jokainen voi itse lukea siitä netistä, vaikkapa täältä.

Jutun luettuani arvostukseni Keanua kohtaan nousi kohisten. Tai mielenkiintoni, mikä nyt onkaan oikea sana tähän kohtaan. Lähinnä siksi, etten ole koskaan aiemmin oikeastaan edes ajatellut koko tyyppiä. Nyt kuitenkin ajattelin, ja taidanpa haluta käydä katsomassa John Wickin leffassa. Ihan vaan koska Keanu.

Ps. Jotkut kaverini pitävät minua friikkinä, kun en ole koskaan nähnyt Matrixia, eikä minulta voi kysyä sitä "punainen vai sininen pilleri" -kysymystä ilman kysyvää katsetta ja sitä seuraavaa pitkää selitystä mikä niiden pillereiden pointti on. Mutta ehkä vielä joskus. Any day now, Keanu, any day... 

The long and winding road

Leikin tuossa kotipsykologia itselleni omalla sohvallani maaten ja tulin lopputulokseen, että minulla on aivan älyttömän voimakas hylätyksi tulemisen pelko. En edes uskalla päästää ketään lähelleni, ainakaan kovin helposti, koska mitä enemmän avaan itseäni, sitä enemmän se mahdollinen hylkääminen sitten sattuu.

Vaikka on tosi väsynyttä syyttää kaikesta vanhempiaan, niin pahoin pelkään, että tämä kyllä juontaa juurensa lapsuudestani. En epäile, etteivätkö he olisi välittäneet minusta lapsena, mutta... no, ne sota-ajan traumat varmaan periytyvät sukupolvelta toiselle. Vaikea murtaa vanhoja kaavoja, jos itsekään ei ole saanut läheisyyttä lapsena.

Äiti on varmasti halannut ja pitänyt sylissä, kun olen ollut niin pieni, etten sitä voi muistaa. Isompana nuo hetket olivat kovin harvassa. Kai niitä oli, mutta en muista niitä. Sen sijaan muistan useammankin kerran itkeneeni yksin jossain nurkassa ja toivoneeni, että edes joku välittäisi ja ottaisi syliin. Nykyisinkin itken lähinnä yksin ollessani ja toivon, että joku ottaisi syliin. Ei sitä tapahtunut lapsena eikä sitä tapahdu tänä päivänäkään.

Isompana sitten, kun äiti yritti koskettaa, muistan toistuvasti torjuneeni yritykset sähähtämällä "älä koske". Poden siitä huonoa omaatuntoa, mutta minkäs tein. Jos sitä ilman jäi silloin kuin sitä eniten olisi tarvinnut, niin ei kai sitä murkkuiässä pysty enää vastaanottamaan. Vasta joskus ollessani päälle kolmekymppinen muistan äidin halanneen, mutta ei se ollut meille kummallekaan luontevaa. Minulle se ei ole luontevaa vieläkään, mutta teen sitä kyllä enemmän kuin ennen. Miestenkin taholta olen saanut torjuntoja silloin, kun läheisyyttä olisin eniten kaivannut. Sitten ihmetellään, kun kovetan itseni enkä "enää rakasta".

Tänään tapahtui neljä ihan älyttömän pientä ja naurettavaa asiaa lähes peräjälkeen. Normaalisti en pikkuasioista hajoile, mutta neljä on aika suuri lukumäärä tunninkin sisällä, saati sitten vartin. Ja sitten sukellettiinkin syviin vesiin. Tässä nyt sitten käsittelin yksikseni asiaa ja totesin, että kaikissa näissä pikkujutuissa koin tulevani hylätyksi. Tai etten kelvannut. Minusta ei tykätty. Vaikka järki sanoo toista, niin tunne on vahva ja musertava.

Taustatiedoksi kerrottakoon, että jouduin eilen tekemään raskaan päätöksen ja viemään kissani viimeiselle piikille, joten en muutenkaan ole henkisesti vakaimmillani tällä hetkellä. Eikä nuo toiset osaa lukea ajatuksiani. Eivät ne tyypit tienneet, että juuri minä olisin kaivannut kipeästi sitä huomiota, jonka ne mahdollisesti antoivat toisaalle. Tai että minun sivuuttamiseni juuri sillä hetkellä sattui ihan tavattoman paljon. Tavallista enemmän.

Tässä tarinassa varmaan piilisi joku viisaus, mutta olen aivan liian väsynyt ja päänsärkyinen kaivamaan sitä teille esiin. Koittakaa itse hoksata.






"After all... tomorrow is another day."

Bad to the bone

Eniten vituttaa kaikki, tai ainakin noidannuoli (luotettava lääketieteellinen kotidiagnoosini). Johan tässä kaksi vuotta ehdinkin nostella rautaa ilman mustelmaa suurempia vammoja. Niitä mustelmia tosin on sitten ollut senkin edestä.

Alaselkäni on vihoitellut pari viikkoa, mutta keskiviikkona muistan ajatelleeni, että onneksi siihen ei satu enää. Sitten menin salille ja vedin selkätreenin. Tunsin kuinka alaselkään sattui treenin aikana, mutta koska vihoittelua oli tosiaan jatkunut jo pari viikkoa, en oikeastaan noteerannut sitä sen enempää ja jatkoin treenin loppuun asti. Kotiin päästyäni kipu yltyikin sitten aivan uusiin mittasuhteisiin enkä enää pystynyt edes kävelemään suorassa. Saati istumaan taikka kumartumaan.

Keskiviikkoilta menikin sitten lähinnä sängyssä maatessa jalat 90 asteen kulmaan nostettuna. Buranaa, Voltarenia ja lämpöä. Eilen uskalsin jo lähteä ulos kävelemään. Se onnistui ihan hyvin, lukuunottamatta paria kertaa, kun selkä nytkähti siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä ja polvet meinasi pettää alta. Tänään tuntuu jo melko valoisalta, mutta vieläkään en (tietenkään) voi mennä treenaamaan.

Kuten jo toisaalla sanoin, treenaamatta jättäminen vaatii paljon enemmän henkistä kanttia kuin treenaaminen. Ja sitä itsekuria ja tervettä järkeä. Ei ole homma eikä mikään lähteä sinne salille, mutta olepa tässä minuna ja tajua, että loppuviikon treenit ja balance jää nyt auttamatta väliin. Voi miten monia tekosyitä pääni onkaan jo keksinyt, miten voisin mennä salille (eihän rintatreenissä tarvita selkää jne.), mutta onneksi pelko jostain vielä pahemmasta selkävammasta ja näin ollen myös pidemmästä treenitauosta, on voittanut. Mutta kyllä ahdistaa.

Samalla myös pelottaa se treenien jatkaminen. Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Mitä jos seuraava kerta on vielä pahempi? Tarvitsisiko oikeasti mennä lääkäriin? Lihasrelaksantit olisi kiva juttu ainakin olla olemassa.

I want to live where soul meets body

Olen tässä ajatellut lihaksia, kuten ilmeisesti aika moni muukin näinä aikoina. Luin tuon Lihastohtoria koskevan jutun Hesarista ja takerruin lauseeseen "... lihaksista tuli muutama vuosi sitten koko kansan muoti-ilmiö".

Muoti-ilmiössä en sinällään näe mitään pahaa, mutta vähän ärsyynnyn siitä kun tiedän, että minut kuitenkin heitetään tuohon samaan lokeroon. Vaikka itse koen olevani täysin irrallinen tuosta muoti-ilmiöstä. Tämä vaan sattui tapahtumaan samaan aikaan.

Silloin 3,5 vuotta sitten, kun aloin käydä nykyisellä salillani, ei ollut vielä mistään muoti-ilmiöstä hajuakaan. Tai ehkä haju oli, mutta ei minulla eikä siitä puhuttu 24/7 sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan oma harrastukseni alkoi jo viime vuosituhannen puolella (jo muinaiset roomalaiset jne.), olen aina tykännyt käydä salilla, mutta tuossa välissä tuli kymmenisen semmoista hiljaisempaa ja pimeämpää vuotta. Sitten päätin tehdä asioille jotain ja liityin kuntokeskuksen jäseneksi. Sitten hinkkasin vuoden ihan säälittävällä treeniohjelmalla enkä saanut minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Vuoden jälkeen päätin muuttaa ruokailutottumuksiani, koska totesin ettei se pelkkä treeni tee mitään, ja aloin käydä BodyPumpissa.

Puolen vuoden kalorien laskemisen ja pumppailun jälkeen eteeni tipahtikin sitten varsinainen taivaan lahja, jos nyt tällainen pakana näin voi sanoa. Sillä tavalla projektini toki liittyy tähän muoti-ilmiöön, että siinä vaiheessa ketjuille alkoi tulla näitä pt-palveluita ja kun ilmaiseksi sai testata, niin mikäpäs siinä. Kuntosaliketjujen personal trainereista ei ole aina pelkkää hyvää sanottavaa (ihan jokainen pt ei ole hyvä siinä mitä tekee), mutta omalla kohdallani kävi hurjan hyvä säkä ja sain niin pätevän kaverin, ettei mitään rajaa. Ja loppu onkin historiaa.

Ja sitten on se fitness. Kai nyt kaikki tajuavat, että minulla ei ole mitään tekemistä varsinkaan sen kanssa?! Treenaan kuin miehet, treenivaatteissani ei missään lue esim. Better Bodies ja ruokavalionikin on varsin epäfitness. En myöskään ole aikeissa kouluttautua pt:ksi, kuten vähintään joka toinen fitness-bloggaaja tai muuten vaan asiaan hurahtanut. Minä olen treenannut nyt kunnolla sen kaksi vuotta ja tunnen yhä olevani aivan kuutamolla noissa asioissa (huonomman pt:n kanssa tuntisin varmaan olevani jo aivan pro). Vaikea uskoa, että kukaan jonkun vuoden fitness-beibeilyn jälkeen olisi pätevä ohjaamaan muita. Myönnän kyllä, että tunnen nykyisin valtavaa halua sekaantua toisten treenaamiseen, mutta yritän mahdollisimman pitkälle pitää turpani kiinni, etten olisi tosi ärsyttävä tyyppi.

Televisiossa on tullut uusintana noita Jutta ja Puolen vuoden superdieetit -jaksoja ja olen niitä katsellut. Kylläpä onkin kyrpinyt ohjelmaa katsoessa, kun järjestään naiset laitetaan siinä hinkkaamaan sitä jalkaprässiä tai korkeintaan kyykkäämään Smithissä, mutta annas olla kun vuorossa oli mies, niin jo vain se laitettiin kyykkäämään ja mavettamaan niin kuin normaalit ihmiset. Miksi? Kyllä nainen pystyy kyykkäämään perseen lattiaan vapaalla tangolla siinä missä mieskin. Toki käytän itsekin prässiä tai Smithiä (jälkimmäistä lähinnä muuhun kuin kyykkäämiseen), mutta kyllä kyykky on aina kyykky. Luin muuten eilen jostain, että joku 95 % noista dieettaajista on vuodessa-parissa takaisin siinä kunnossa, mistä lähtivät ennen superdieettiä. Varsin järkevää. Oma proggikseni on nyt kestänyt jo pari vuotta (tiukemmalla itsekurilla olisin hieman nopeampi) ja kuten pt:ni taannoin sanoikin: "tämä ei ole mikään puolen vuoden superdieetti". (En ole aivan varma oliko se hyvä vai huono asia, mutta otin sen hyvänä. Eipähän nahka jää tyhjänä lerpattamaan ainakaan.)

Zepan blogissa saman artikkelin yhteydessä puhuttiin siitä, että suurimmalle osasta taviksia urheilu on se välttämätön paha, ei-kiva, johon käytetty aika on pois jostain kivemmasta. Ja sitten on ne pro:t, kuten tämä Lihastohtori, jotka ei tajua meitä taviksia. Huomaan olevani taviksena valtavan onnellisessa asemassa tässä kohtaa, koska itsehän nautin liikunnasta aivan valtavasti jokaisella suomullani. Täytyy tietysti korostaa, että nykyään, koska ennen en tietenkään nauttinut, kun en vittu jaksanut mitään. Mutta sitten kun rupesi vaan tekemään, niin siitä huomasi saavansa nautintoa, vaikka välillä se ihan hirveätä rääkkiä onkin. On se endorfiini vaan ihmeellinen aine. Eikä sen aina tarvitse olla edes hirveätä rääkkiä. BodyBalancessa nautin melkein eniten tasapaino-osioista, kun huomaa oman tasapainonsa kehittyvän koko ajan ja pystyy tekemään kropallaan asioita, joita ei ennen olisi voinut kuvitellakaan. Kävellessänikin (silleen reippaasti) saan kiksejä siitä, kuinka tunnen pakaroiden ja takareisien työskentelevän vaivatta. Mutta yritän toki parhaani ymmärtää, että kaikilla se ei näin ole eikä liikunnasta saa hirveitä kiksejä.

Disclaimerina tähän loppuun on tietysti sanottava, että vaikka en pidä ollenkaan pahana sitä, että kuntoilusta on tullut muoti-ilmiö, niin ei silti pidä unohtaa sitä hengenravintoa. Lukekaa kirjoja, kuluttakaa kulttuuria, sivistäkää itseänne. Niin minäkin teen. En siis omasta mielestäni ainakaan ole muuttunut yhtään sen pinnallisemmaksi tai tyhmemmäksi (mitä nyt tyhmetyn salilla aina täydellisesti, mutta onneksi aivotoimintani on ulkoistettu pt:lle), vaikka vähän palvonkin tätä maallista temppeliäni. Ennen pidin ruumiini tyytyväisenä syömällä kaikkia herkkuja, nykyään ruumiini pitää minut tyytyväisenä olemalla voimakas ja jäntevä.



Ps. Tämä kirjoitus oli vähän niin kuin ne minkä tahansa bändin "oikeat" fanit, jotka tykkäsivät siitä jo ennen kuin niistä tuli kuuluisia ja myivät itsensä markkinakoneistolle... Ja luultavasti olen sönköttänyt aiheesta ennenkin, mutta sisäinen teletappini ei saa tarpeekseen toistosta.

Pps. Pakko silti sanoa, että Kissi Vähä-Hiilari on Putouksen paras hahmo.

Ppps. Päätän sekavan rupatukseni tähän, muuten tämä kirjoitus ei näe päivänvaloa koskaan (ei se nytkään tosin näe, koska ulkona on säkkipimeätä) ja paikkailen sitten kommenttilaatikossa mahdollisia tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia tai suoranaisia valheita. 

Fat bottomed girls you make the rockin' world go round

Katselin tuossa muutamia vuosia vanhoja kuvia itsestäni ja kerta kaikkiaan kauhistuin siitä, miltä näytin niissä kuvissa. Lähinnä siis kasvojen osalta. Tässä nämä pari vuotta puurtaessani en varsinaisesti ole huomannut muutosta muualla kuin siinä, että vaatteet putoavat päältäni. Kasvoni ovat mielestäni pysyneet koko ajan samana, mutta nyt joku ovelampi kaveri on käynyt muuttamassa niitä vanhoja kuvia niin, että kasvoni ovat niissä ehkä tuplasti pyöreämmät kuin tänään.

Minulla on tällä hetkellä täysin kadoksissa sellainen realistinen oma kehonkuva. Luultavasti se on kyllä aina ollut. En todellakaan ymmärrä minkä kokoinen olen. Kerran sanoin ääneen, että Jari "Bull" Mentulan hauis on yhtä paksu kuin minun reiteni, niin minulle naurettiin, että ei kai reiteni nyt niin paksut ole. Omasta mielestäni ne ovat, eikä silleen hyvällä tavalla (eli että se olisi lihasta eikä läskiä). Viime viikolla näin myös itsestäni videota tekemässä takakyykkyä. Vaikka perimmäinen tarkoitus oli se tekniikka, kiinnitin silti huomiota myös siihen, että minua ei ahdistanut nähdä itseäni siinä videolla, koska kroppani näytti ihan ok:lta. Joskus on käynyt niinkin, että jos näen itseni peilistä vain kaulasta alaspäin, en välttämättä ole tunnistanut itseäni.

Viikonloppuna tajusin, että minulla on yhä lihavan tytön identiteetti ja itsetunto, vaikka en olekaan enää kuin "melko tanakka", kuten anonyymi asian hiljan ilmaisi (suomeksi: lähes normaalipainoinen). Olin lauantaina baarissa, jossa minua lähestyi mieshenkilö. Kysyin tyypiltä olenko hänen tiellään, kun hän tuli eteeni seisomaan ja jäi tuijottamaan. En kuulemma ollut. En nyt sano, että tyyppi olisi ollut liikkeellä mikään vilkkusilmäisyys mielessään (en tiedä, mä en todellakaan tiedä...), mutta joka tapauksessa. Jälkeenpäin ajattelin, että on melko epänormaalia kuvitella ensimmäisenä olevansa tiellä, jos joku tulee baarissa juttelemaan. Tajusin, että pidän itseäni edelleen rumana läskinä, jota lähestytään korkeintaan sen takia, että kaveri on hyvännäköinen. Sitten tulin kotiin ja katsoin peiliin ja yllätyin, kun sieltä ei katsonutkaan takaisin se lihava tyttö.

Edellä mainittu tyyppi oli yksi illan artisteista (ei mikään julkkis, en iske nimiä tiskiin tässä) ja itse asiassa minusta tuntui, että hän katseli minua sieltä lavaltakin aika paljon, mutta tämä kortti jäi nyt kääntämättä, koska keikan jälkeen bändi jumitti ja minä lähdin pois. Sitä paitsi harmillisella tavalla minun kohteenani oli aivan toinen tyyppi samaisesta bändistä, jonka kanssa tosin jäi katsekontaktit ja sen sellaiset saavuttamatta, koska olen aivan onneton miesasioissa, vaikka minulla olisi ollut tuhannen taalan tilaisuus lähestyä tyyppiä. En oikeasti osaa pokailla ketään ja jäädyn ihan täydellisesti enkä saa sanaa suustani itseäni viehättävän tyypin läheisyydessä (mikäli emme siis tunne etukäteen). En vaan uskalla lähestyä miehiä. Tämän toisen tyypin kanssa ei ollut ongelmia puhua, koska en ollut lähtökohtaisesti hänestä kiinnostunut.

Huokaus. Jos ihmisrodun jatkuminen olisi minusta (ja kaltaisistani) kiinni, niin me oltaisiin kuoltu sukupuuttoon jo aikoja sitten.

Can I be as my God am

Tulin tässä ajatelleeksi. Ei varmaan pitäisi, mutta niin elämässä joskus käy. Nämä nyt ovat hirveän yleistäviä ajatuksia ja saatan olla väärässäkin, mutta tällaista mieleeni tuli, kun seurasin Docventuresin keskustelua siitä, olenko minä/oletko sinä/onko Hentun Liisa isänmaallinen.

Niin siis. Ne samat tyypit, jotka yleensä kovimpaan ääneen kuuluttavat isänmaallisuuden perään, ovat niitä samoja tyyppejä, jotka kaikista huonoiten osaavat kirjoittaa tätä meidän omaa suomen kieltämme. Ne vihaavat ulkomaalaisia, mutta melkein yhtä paljon ne vihaavat kielinatseja (eli esim. allekirjoittanutta). Jos käy nyyläämään pilkkua, niin ne yleensä ovat sanomassa, ettei sillä ole mitään väliä miten jonkun kirjoittaa. Miten niin ei ole väliä? Ei minun mielestäni tuosta isänmaallisuuspullasta voi poimia vain rusinoita ja valita vain ne itseään miellyttävät asiat. Jos vaalitaan sitä kotimaata ja suomalaisuutta ja sen sellaista, niin sitten vaalitaan myös sitä kieltä. Muutenhan se on aivan sama mitä kieltä me täällä puhumme.

Henkilökohtaisella tasolla en muutenkaan tajua tuommoista "koti, uskonto ja isänmaa" -ajattelua. Koti on ihan kiva, mutta koti nyt sattuu olemaan siellä mihin on syntynyt. Suomessa on asiat paremmin kuin monessa muussa paikassa, mutta ei se tarkoita, että tämä olisi ainoa hyvä paikka sille kodille. Isänmaa... Tykkään tuijottaa itsenäisyyspäivänä televisiosta Tuntematonta Sotilasta (sitä ensimmäistä, mitä ihmettä se Aku Louhimies duunaa?), mutta lähinnä siksi, että se on hiton hyvä elokuva. Ja mitä uskontoon tulee, niin minun puolestani kaikki uskonnot voisi kadota maapallolta. Itse suosin enemmän ismejä, filosofioita ja tiedettä. En ole ateisti, koska olisi ylimielisyyttä kuvitella tietäväni totuuden tästä maailmankaikkeudesta, mutta mihinkään jumal-juttuihin en pysty sinällään uskomaan. Uskon kyllä, että täällä on valtavasti asioita, joihin meidän aivokapasiteettimme ei riitä. En usko yliluonnolliseen, vaan uskon, että kaikelle on joku luonnollinen selitys, me emme vain ymmärrä niitä.

Niin, olenko isänmaallinen? Vaikea kysymys. Minun oli pakko vastata kysymykseen en, koska koko sanalla on niin jotenkin outo kalskahdus. Ensin pitäisi määritellä mitä isänmaallisuus tarkoittaa. Totta kai minusta on kiva olla suomalainen. Maailmalla se on aika eksoottista, samoin kuin tämä hassu pieni kielemme, jonka pilkkujen kanssa tykkään rakastella. Mutta sama se on monessa muussakin maassa. Ja jossain muualla maailmassa ollaan ihan hemmetin paljon rennompia kuin täällä meillä. Helppohan se on olla rento, kun ei 9 kuukautta vuodesta tarvitse palella pimeässä.

Oletko sinä mielestäsi isänmaallinen?

You win some, lose some

Aina kun luen toisten treeniblogeja, niin alkaa tehdä mieli itsekin päivittää jotain treeniasiaa. Mutta sitten kun otan näppäimistön käteeni, niin en oikein keksi mitään sanottavaa. Ainakaan mitään uutta. Sitä paitsi tätä treenibloggaamista hillitsee hieman se, että jos jostain kumman syystä pt:ni eksyisi tänne, niin en tahtoisi hänen tunnistavan minua asiakkaakseen, ainakaan täksi tietyksi asiakkaaksi. Vaikka pelkkää hyväähän minä hänestä olen puhunut. Täällä tai missään. Mutta onhan se nyt vähän noloa kehua päin naamaa näin hävyttömästi.

Olen varmaan sanonut noin sata kertaa ennenkin, mutta personal trainerini on ehkä paras tyyppi ikinä. Siis minulle tuohon hommaan. Ensinnäkin ihailen hänen ammattitaitoaan ja loputonta tietomääräänsä. Voin kysyä oikeasti ihan mitä tahansa treenaamiseen liittyvää ja saan aina vastauksen (toki koulukuntia on monia, mutta minulle sopii tämä tapa treenata). Ja toisennakin, hänen luonteensa on aivan täydellinen tuohon ammattiin. Ei mitään järjetöntä simputusta, vaan lempeä kuin mikä, mutta tarvittaessa tiukka. Ja lisäksi hauska, mikä helpottaa elämää jopa niinä hetkinä, kun etureisiin sattuu niin saatanasti. Mitä pidempään tämä suhde on kestänyt, sitä saumattomampaa yhteistyömme on, eikä se alun alkaenkaan ole ollut yhtään hankalaa. Voin puhua puolikkailla lauseilla, mitä yleensäkin teen, ja hän useimmiten täydentää sen lauseeni. Treenin tuoksinnassa minun ei välttämättä tarvitse edes sanoa mitään, kun tyyppi näkee pelkästä katseestani missä mennään. Välillä epäilen, että hän tuntee minut jo vähän liiankin hyvin, kun vaikuttaa siltä, että hän on alkanut lukea ajatuksianikin.

Mitä treenaamiseen tulee, niin olen ihan intoa piukeassa taas. Sain tällä viikolla uuden treeniohjelman, josta tykkään tosi paljon. Siinä treenataan kroppa kolmessa osassa, mikä sopii minulle. Pystyn helpommin hinkkaamaan rinnan loppuun asti, kun tiedän, ettei sen jälkeen tarvitse enää hinkata selkää, vaan se tehdään aivan toisena päivänä. Olen vähän salaa ylpeä, että treenaan 3-jakoisella ohjelmalla, koska ei sitä aivan uunolle aloittelijalle edes annettaisi (minun pt:ni ainakaan). Olkapääni ovat myöskin yhä välillä jopa pelottavan ison näköiset, muussa kropassa treeni ei edelleenkään maininnan arvoisesti näy, koska laardi.

Niin, se laardi. Kesän aikana keräämäni lisäkilot taas eivät tahdo lähteä millään. Haluaisin syyttää hormonikierukkaa läskin intomielisestä kertymisestä sekä kiintymisestä minuun, mutta pahoin pelkään, että ongelma on lähinnä korvieni välissä. Netistä löytyy kyllä useita puheenvuoroja, jotka puhuvat hormonikierukan lihottavasti vaikutuksesta, mutta lähtökohtaisesti en oikein usko itse siihen niin suoraviivaisesti. Tarvitsisi vain saada jonkinlainen ryhtiliike tehtyä, mutta itseni motivointi on vaikeata. Niistä pudotetuista grammoistakaan ei oikein tällä hetkellä irtoa mitään voittajafiilistä, kun paino on yhä useamman kilon enemmän kuin viime toukokuussa. Kyllä vituttaa.

Ja jotta tunnistaminen ei olisi liian vaikeata, niin läpätään tähän loppuun todisteeksi kuvasarja siitä, miten hiton vaikeata pullistelukuvien ottaminen salilla itse itsestään on.

Kesän rusketuskin haalistuu hurjaa vauhtia. Kaikkihan me tiedämme, että ruskea läski näyttää paremmalta kuin valkoinen.

I danced myself right out the womb

Pari iltaa sitten havahduin tilanteeseen. Nyt kun kaikki tärkeämpi, kuten kesä ja työt ja silmäpelit ja sen sellaiset ovat ohitse, ehdin pysähtyä ajattelemaan ja tajusin, että minulla siis todellakin on diagnoosi. Sairaus, jonka kanssa elän lopun elämääni, tai ainakin vaihdevuosiin saakka. Sairaus, joka ei varsinaisesti tällä hetkellä vaikuta elämääni juuri mitenkään, mutta tulevaisuudesta ei voi tietää.

Tai no, "juuri mitenkään". Opin juuri itsestäni taas yhden asian lisää, mitä en voi enää syödä, koska vatsa ei kestä. Varmahan en voi olla, mutta epäilen vahvasti näiden ruokarajoitusteni liittyvän endometrioosiin. Keväällä minua närästi turkasesti ja melkein joka päivä. Leikkauksen lähestyessä ja varsinkin sen jälkeen aloin lipsua ruokavaliostani. Olin hurjan iloinen, että myös närästys jäi leikkauspöydälle ja pysyi poissa aina tähän viikkoon asti, kun ihan tosissani palasin ruotuun ja dieettiini. Tuntui hassulta, että silloin närästää, kun syö terveellisesti. Rupesin miettimään mikä olisi yhdistävä tekijä närästyksen ja ruokavalion välillä: banaani. Perhanan banaani.

Banaani on niin helppo hedelmä raahata mukana treeneihin, sen tuotepakkauskin on kerrassaan nerokas. Juon palautumisjuomaa aina treenin jälkeen, mutta nälän tasosta riippuen saatan vetää myöskin banaanin ennen ja/tai jälkeen treenin. Kesällä en tainnut syödä juurikaan banaania, koska hoidin palautumisen varmaan syömällä pullaa tai jotain. Nyt ruotuun palattuani lisäsin myös banaaninsyöntiä ja kas, närästys palasi. Ainakin toivon, että tämä olisi se avain onneen, vielä on liian aikaista sanoa mitään varmaa.

Googlailin vähän endometrioosia ja ruokavaliota, ja löysin tämmöisen kirjoituksen. Lainaan bloggaajaa: "Mulla ensimmäinen vaiva tuolla vuosituhannen alussa oli hartiapisto. Joka aiheutuu ilmeisesti jostakin hermosta jota endometrioosi ’ärsyttää’. Mua pidettiin lähinnä hulluna kun selitin lääkäreille, että hartiapisto tulee kuukautiskierron mukaan." Muistan jokunen vuosi sitten valittaneeni mieslääkärille, miten olkapäätäni särkee (aivan perkeleesti) ja särky selvästi kulkee kuukautiskierron mukaan. Tilanteesta jäi vahvasti fiilis, että lääkäri olisi ollut valmis antamaan minulle diapamia oireisiini (sama lääkäri muuten, joka keväällä antoi minulle närästysvaivoihini lähinnä lämmintä kättä). Ei sillä, en kritisoi lääkäriä, koska jos ei ole alaan erikoistunut, niin tuskin tuosta kenellekään tulisi mieleen alkaa epäillä endometrioosia. Jos silloinkaan. Mutta voinpahan nyt sanoa ainakin itselleni, etten välttämättä olekaan kaikkia näitä vuosia ollut väärässä tai aivan tärähtänyt.

Eilen muuten myöskin balance-tunnilla huomasin, että tietynlaista vartalonkiertoa en pysty tekemään, koska se sattui jonnekin tuonne kohdun tienoille (edellä linkittämäni kirjoituksen kommenteissa puhutaan myös kipukohtauksesta balancessa). Mutta onneksi minulla nyt on diagnoosi, niin ei tarvitse siitäkään kivusta liikaa huolestua. Vaikka pelottaahan se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja montako kertaa tässä tarvitsee vielä käydä leikkauspöydällä.

Cause I'll tell you everything about living free

Tämmöisinä iltoina olisi kiva, jos olisi joku kaveri, jonka kanssa lähteä lenkille tai ihan muuten vaan istuskella iltaa jossain ja jutella. Ei ehtisi ajatella niin paljoa. Onneksi olen oppinut, että krapulapäivän ajatuksia ei kannata ottaa ihan hirveän vakavasti, koska huominen on aina parempi, vaikka se ei just nyt siltä tuntuisikaan.

Kevennyksenä minua rupesi tänään päivällä naurattamaan kaupungilla yksi pulu ihan hillittömästi. Siis ihan tavallinen citypulu. Seistiin siinä rinnakkain liikennevaloissa suojatien reunalla. Minä, joukko muita ihmisiä ja se pulu. Kun autoja lakkasi kulkemasta, se pulu lähti ylittämään autotietä suojatietä pitkin. Siinä se ihan kylmänviileästi tepasteli punaisia päin ja ihmiset jäivät hölmöinä seisoman jalkakäytävälle, vaikkei yhtään auto kulkenut. Valot vaihtuivat vihreäksi jalankulkijoille vasta kun pulu oli melkein ylittänyt koko suojatien. Tilanne oli jokseenkin absurdi ja katsoin ympärilleni naurattiko ketään muuta, mutta eipä tietenkään. Ehkä olin vähän väsynyt.

Nyt televisiosta alkoi 500 Days of Summer. En tiedä onko se tässä herkässä mielentilassa hyvä valinta, mutta menkööt nyt. Eikä voi edes vetää mitään krapulamättöä, koska dieetti. Ei oo helppoo, ei.

Ever fallen in love with someone you shouldn't have fallen in love with?

Tulin vaan tänne sanomaan, että...

gnaaaaaaaaaaaaaaahhhh!!!

Miten paljon se sattuukaan sydämeen viettää ilta tyypin kanssa, josta tykkää ehkä maailman eniten, vaikka elämänkatsomukset eroaakin toisistaan kuin yö ja päivä, ja kun on ihan satavarma että se tyyppikin tykkää takaisin, mutta ei ehkä samalla tavalla, ja kun se ilta on maailman hauskin ja nauretaan ja katsotaan silmiin ja illan päätteeksi halataan ja itse sanoo, että "nähdään ehkä joskus" ja se toinen sanoo, että "toivottavasti" ja sitten bussi vie sen toisen pois ja... sitten se on siinä.

Miksi mun elämä on aina siinä? Miksei koskaan mitään muuta ja vähän enemmän?

Olen hirveän onnellinen tuosta tyypistä elämässäni ja silti nyt jo on niin ikävä, että tekisi mieli itkeä.

Laskuhumala.

Don't you know that you're nothing more than a one night stand

Liityin tuossa Tinderiin aikana kuluksi. Se olikin hauskempaa kuin osasin arvatakaan.

Tinderhän siis on (jos joku ei vielä tiedä) deittisovellus, jossa nähdään tyyppien naamoja (toivottavasti, eikä muita ruumiinosia) ja mahdollisesti jotain lisätietoakin tyypeistä, mikäli he sellaista ovat antaneet. Sitten jos tykkää tyypistä, niin pyyhkäistään oikealle, ja jos ei tykkää, niin pyyhkäistään vasemmalle.

Aluksi otin sen pyyhkäisemisen aivan liian vakavasti. Siis nimenomaan oikealle pyyhkäisemisen. Ensimmäinen oikealle pyyhkäiseminen oli jännittävää ja pitkällisen harkinnan tulos. Sitten tajusin vähän relata, koska arvelin, että on aika harvinaista saada mätsääviä pyyhkäisyjä. Siis että joku sama tyyppi pyyhkäisisi oikealle minun kuvaani, jonka kuvaa minä olen pyyhkäissyt oikealle. Varsinkin, kun itse olen kranttu.

Jos miehellä oli kuvassa lapsi, pyyhkäisy vasemmalle oli melko taattu. Ei sillä, että lapsissa mitään vikaa olisi, mutta... nääh. Myös liian kaukana (vaikka itse määritinkin haluamani alueen) olevat tyypit saivat melko varmasti pyyhkäisyn vasemmalle. Ja vaikka ikähaarukankin sai itse määrittää, määritin sen aika laajaksi. Alle 30-vuotiaat saivat aika nopeasti pyyhkäisyn vasemmalle. (Paitsi yhdestä kaksivitosesta tykkäsin, kun se oli niiiin söötti! Ja mahkut vastatykkäykseen melko minimaaliset.) Ja erityisesti: jos tyypillä oli yhteisiä kavereita kanssani, niin pyyhkäisy vasemmalle tapahtui aika nopeasti! Niitäkin nimittäin löytyi heti ensimetreillä.

Oikealle pyyhkäisyn sai, jos oli kivan näköinen. Ei tarvinnut olla mikään Mr Finland (sen näköiset muutenkin saavat minulta vasemman pyyhkäisyn), vaan semmoinen symppis. Parta tai lippis oli melko varmasti nou nou, eli pyyhkäisy vasemmalle. Valtavan paljon vaikutusta tuntui olevan kuitenkin yhteisillä mielenkiinnon kohteilla. Ne kertovat tyypistä niin paljon enemmän kuitenkin kuin pelkkä naamakuva. Jos musiikkimaku mätsäsi ratkaisevalla tavalla, oli pyyhkäisy oikealle melko varma.

Jos tyyppi oli palomies (törmäsin yllättävän moneen palomieheen), mietin ainakin kahdesti ennen kuin pyyhkäisin vasemmalle. Jos miehellä oli kuvassa koira, pyyhkäisy oli melko varmasti vasemmalle. Jos taas kuvassa oli kissa, pyyhkäisy tapahtui hyvin suurella todennäköisyydellä oikealle. Ainakin, jos muut planeetat olivat oikeassa asennossa tapahtumahetkellä.

Onhan se kyllä aika raakaa peliä. Mutta kuten meillä Tinderissä sanotaan: YOSO! Eli you only swipe once. Jos harkitsemattomasti pyyhkäisee vasemmalle, ei tyyppiä koskaan enää saa takaisin. Oh well...

***

Se on kyllä aina yhtä kuumottava hetki, kun sitten tuleekin pari jonkun tyypin kanssa. Joudun aina hetkeksi sulkemaan koko Tinderin ja laittamaan puhelimen jonnekin tosi kauaksi. Minulla on tällä hetkellä seitsemän ihan oikeasti varteenotettavaa tyyppiä parinani siellä. Ongelma vain on se, että kukaan ei ota yhteyttä. Ja meitsi on nyt vähän sillä asenteella liikkeellä, että mies saa tehdä aloitteen. Sitä paitsi miten paniikkiin menisin yhteydenotosta, kun pelkkään parin löytymiseenkin suhtaudun... köh... melko voimakkaasti.


Ps. Voisinkin tehdä oikein listaukset ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään vasemmalle ja ominaisuuksista, jotka saavat minut pyyhkäisemään oikealle. Ihan vaan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, koska kuten Samuli Edelman jo muinoin sanoi: se on pienestä kii.

Talkin' 'bout my generation

Viikonloppuna Helsingissä oli jotkut massiiviset ysäribileet, joista vouhkattiin enkä oikeasti yhtään ensin tajunnut mistä on kyse. Sitten jotkut omat kaverinikin alkoivat sosiaalisessa mediassa jakaa itsestään kuvia ihan tosi rumissa vaatteissa ja meikeissä enkä vieläkään tajunnut, säälin vain hieman heidän tyylitajuaan. Pikkuhiljaa päässäni alkoi raksutella yks plus yks, ja googlasin mistä oikein on kyse.

Meinasin oikeasti pyörtyä. Festareilla oli kaikki, siis aivan kaikki karseat 90-luvun europoppibändit! Kuten mm. Mr President, Dr Alban, Günther, Rednex, E-Type, E-rotic, ei niin yllättäin Pandora, sekä DJ Bobo, josta myönnän itsekin tykänneeni silloin. Mutta se oli pimeätä, niin pimeätä aikaa elämässäni... Kotimaisista karseuksista mestoilla olivat ainakin Aikakone, Hausmylly, Waldo's People ja mitä paskaa sitä nyt olikaan.

Ilmeisesti festareilla oli vieläpä aivan törkeästi porukkaa (ja jutuista päätellen kalliin VIP-lipun ostaneet saivat jonottaa enemmän kuin normilipulla sisään menneet). En vaan käsitä. Kuka kumma tuonne voi haluta mennä? Onko tämä joku uusi masokismin muoto? Pitäisikö tästä sukupolvesta (joku syvä ja pimeä kuilu x- ja y-sukupolvien välillä) ja heidän mielenterveydestään olla huolissaan? Rikkoiko 90-luku meidät kokonaan?

Henkilökohtaisesti en ihan halvalla lähtisi kuuntelemaan tuota tauhkaa livenä. Ja tarkoitan siis sitä, että minulle itselleni saisi maksaa siitä aika paljon. Lipuista en maksaisi yhtään. Jotkut selittävät kieroutunutta käytöstään nostalgialla, mutta itse en saa tuon tyylilajin musiikista nostalgian ripettäkään kaivettua. Ja olen sentään altistunut sille vähintään siinä missä muutkin. Saan oikeasti välittömän inhoreaktion pelkästä ajatuksesta.

Vaikka olenkin jo siinä iässä, etten enää ymmärrä mitä nuoriso kuuntelee (ja miksi), mutta pakko antaa tämän kesän kokemuksieni^(* jäljiltä hieman rispektiä nykynuorille. Tämän päivän nuorisolaismusiikki ei nimittäin ole yhtään niin huonoa ja tyhjäpäistä tauhkaa, kuin mitä se 90-luvulla oli^(**. Ainakaan, jos Cheekiä ei lasketa.

Hrr. Hrrrrrrr! *puistatuksia*

*) En varmaan ole muistanutkaan kertoa, että vietin tänä kesänä kaksi päivää Blockfesteillä?

**) Levätköön Kurt Cobain rauhassa. 90-luvulla tehtiin sekä parasta että paskinta musiikkia ikinä.

Rakatung ketung ketuketuke tungtung! (*

Täytyy varmaan kirjoittaa nyt siitä lupaamastani järkiavioliitosta ja metrisistä haloista, vai miten se meni, ennen kuin itse(kin) kyllästyn tähän aiheeseen. Koska tunnen sen olevan tulossa. Kyllästymisen siis.

Niin. Järjellä ajateltunahan me olemme sen kesäpojan kanssa täysin toisilta planeetoilta. Tai ei täysin, hyvisten puolella olemme molemmat, mutta elämänkatsomuksemme eroavat toisistaan niin radikaalilla tavalla, että en vaan näe, miten sellainen parisuhde voisi koskaan toimia.

Mutta kun näen hänet, järkeni sumenee aivan täysin. En tiedä onko se biologiaa, fysiikkaa vai kemiaa (vai jotain muuta yläasteen oppiainetta), mutta pääni sekoaa, polveni menevät veteläksi ja ^*)sydämeni lyö kuin viidakkorumpu. Ehkä jonain päivänä haastattelen häntä tästä aiheesta (tai ehkä en), mutta voisin olla melko varma, että tuo tunne ei voi olla täysin yksipuolinen. Kukaan ei katso ketään sillä tavalla, jos se ei tunnu edes jossain. Katsekontaktimme ovat... jotain aivan muuta. En edes muista, koska viimeksi olisin tuntenut jotain tämmöistä. (Paitsi että muistan, ja sillä oli sama etunimikin kuin tällä).

No mutta. Sitten on toinen tyyppi. Tämän tyypin kanssa asiat etenevät todella hitaasti (jos ollenkaan, riippuen hänestä tietysti). Se ei ole järjetöntä salamointia, mutta järkenikin tajuaa, että tykkään tyypistä tosi paljon. Ajatusmaailmamme, huumorimme, mieltymyksemme jne. ovat kovin samanlaisia. Viihdyn tyypin seurassa hirmu hyvin eikä hänen vuokseen tule koskaan tarvetta lyödä päätä seinään tai muuta epämukavaa. Jos tyyppi kosisi vaikka tänään, niin voisin melko epäröimättä suostua (niin kyllä kesäpojan kosintaankin, mutta siinä vaiheessa järkeni olisi sumentunut ja hommasta saattaisi seurata katastrofi). Pystyn helposti kuvittelemaan meidät elämään tasaista elämää onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka.

Vastauksena kysymykseen, miksi en tee uutta peliliikettä kesäpojan suhteen: Ensinnäkin koska se olisi tyhmää. Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Ja toisennakin tuon toisen tyypin takia. Vaihtoehtoja on oikeastaan tasan kaksi: joko saisin toiset pakit (tämä on se todennäköisempi vaihtoehto enkä missään tapauksessa halua olla se tyttö, joka ei tajua kerrasta. Haluan on olla se tyttö, jonka kanssa voi olla kivaa pakeista huolimatta, ja pitää silmäpeliä koko kesän, koska olihan se ihan hemmetin hauskaa ja kuumottavaa) tai sitten tekisin isoimman virheen elämässäni ja lähtisin polulle, joka ei oikeasti johdattaisi minnekään kovin järkevään paikkaan (jos molemmat tuntevat hyvin vahvasti samasta asiasta, mutta näkemykset ovat täysin vastakkaiset, niin... ei. Enkä halua muuttaa häntä, koska se, mitä hän on, on tehnyt hänestä täydellisen).

Ja, loppujen viimeksi, kun asiaa oikein ajattelen, on nämä kaksi tyyppiä hirveän samanlaisia. Kumpikin on niin kaunis ihminen, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Kumpikaan ei tahallaan tekisi pahaa härkäsellekään. Kumpikin on hirveän korrekteja. Pukeutuvat siististi, hyvin ja juuri sillä tavalla, että meikäläisen munaskuita kutkuttaa. Ja kumpikin on niin herrasmiehiä, että heidän kanssaan on toooodella vaikea päästä katsekontaktia pidemmälle.

Jos kesäpoika ja tämä toinen tyyppi nyt seisoisivat vierekkäin ja molemmat kutsuisivat minua luokseen, en osaa sanoa kumman luokse menisin. Toivoisin, että menisin sen toisen tyypin luokse, mutta hetken huuma voisi olla niin voimakas, että menisin kesäpojan luokse. Mieltäni huojentaa kovasti paljon se, että tämä ajatusleikki on täysin hypoteettinen, koska näin ei koskaan oikeasti tulisi tapahtumaan. Onneksi!

Kuten olen ennenkin sanonut, elämäni on kuin Jane Austenin romaanista (tai ainakin sen nimestä): järki ja tunteet. Koko setti taistelee yhden ihmisen pään sisällä.

Your mama don't dance and your daddy don't rock n' roll

Eilen oli aika kuumottava tilanne töissä hetken aikaa, kun joku kolmas osapuoli kommentoi tätä minun ja kesäpojan "tilannetta". Tuosta noin vaan, puskista. Itsehän menin täysin sanattomaksi ja ilmastoinnista huolimatta tuli yllättävällä tavalla kuuma yhtäkkiä. Onneksi edes toinen meistä sai suunsa auki ja heitti jutun vähän niin kuin vitsiksi, että tilanne ikään kuin laukesi.

Nyt, noin vuorokautta myöhemmin, olen keksinyt vähintäänkin kymmenen aivan loistavaa palautusta sen kolmannen työkaverin heittoon. Voi miten paljon harmittaakaan, kun ei leikkaa riittävän nopeasti ja kun ei voi palata ajassa enää taaksepäin pistelemään nasevia vastauksia takaisin. Parempia kuin "mutsis oli, kun sua teki", vaikka tuo onkin yksi lempparivastauksiani.

Eipä siinä, kolmannen työkaverin kommentti, tai oikeastaan neuvo, oli mielestäni oikein loistava ja olisin lähtenyt sitä toteuttamaan heti, mutta sattuneista syistä se ei nyt taida onnistua. Koska jostain syystä siltä toiseltakin, kesäpojalta, pitää kysyä näistä asioista. Valitettavasti.

Jätin tämän nyt vain nopeasti tähän (ilman oikolukua), koska täytyy rientää. Palaan kesänpäättymistunnelmiini vielä varmasti, halusitte tai ette. Pääosin tunnelmani ovat kyllä hyvät. Helei.

The story of my life

Krhm. Kuulin tänään jotain, mikä ei ollut ehkä tarkoitettu minun korvilleni. Tai mitä en ehkä olisi halunnut kuulla. Eikä ilmeestä päätellen joku muukaan olisi halunnut minun kuulevan. Tai en oikeastaan edes tiedä mitä kuulin, mutta kun aukkoja pääsee itse täyttelemään, niin lopputuloshan on aina taatusti paskempi.

Iski siis semmoinen äkkivitutus tai... niin, sanotaan nyt ihan suomeksi, että mustasukkaisuus. Parastahan tässä on se, että koska olin niin vähän kärryillä mistä puhuttiin, en voi mitenkään tietää ettei puhe olisi ollut juuri minusta. Jossa tapauksessa olisin mustasukkainen itselleni. Mutta tuskin sellaista meikäläisen elämässä tapahtuisi.

Ihmeellisiä reaktioita asioihin, joista en edes loppujen lopuksi tiedä mistä on kyse ja vaikka tietäisinkin, niin mitä sitten. Mitä se minulle kuuluu. Silti olen nyt muutaman tunnin vääntänyt ja kääntänyt ja vatvonut, mutta ei ne sanat lisäänny, parane tai muutu yhtään sen järkevämmäksi kokonaisuudeksi päässäni.

Välillä on tänään ollut niin epätoivoinen olo koko tämän jutun suhteen, että jonkinlainen huonovointisuuden aalto vyörähtää lävitseni. Ja välillä sitten tekisi mieli ihan vaan itkeä (toteutukseen en ole vielä ryhtynyt). Mutta suurimman osan ajasta on ihan hyvä olo ja jopa hymyilyttää, kun muistelen kaikkia kivoja hetkiä, joita tuli tänä kesänä lähes päivittäisellä tasolla. Voi kun ne olisi saanut säilöttyä purkkiin. Vaikka sydän huutaa kovasti vastaan, niin taitaa olla ihan hyvä, että tämä ilo loppuu ihan kohta, sillä pääni ei varmaan enää kovin pitkään pysyisi kasassa. (En jaksa enää tällaista vuoristorataa. Haluan järkiavioliiton. Nyt.)

Kaikki kunnia kyllä kesäpojalle siitä, että mikäli puhe oli minusta, niin hän on pitänyt henkilöllisyyteni omana tietonaan. Välillä nimittäin mietin, onko tämä koko juttu kaikkien muidenkin tiedossa. Mutta luultavasti ei, meillä on yhteinen salaisuus.

En olisi kyllä uskonut edes itsestäni, että tämä kesä menee taas näin. En tajua, miten joku osuu minuun noin täysillä kuin metrinen halko, johon iskee salama samalla hetkellä. Vastapuoli on kyllä aivan yhtä syyllinen tähän jälleentilanteeseen, mitäs on niin hirveän ihana ja kiva minua kohtaan. (Missään tapauksessa en kyllä toivo, että olisi nuiva ja tyly).

Ja sitten, kun kävelin bussipysäkiltä kotia kohti kuulokkeet korvissa, mp3-soittimeni puski ilmoille tämän kappaleen. Niin, the story of my life...


Peter von Poehl - The story of the impossible

We have the story of the impossible
A tale passed on so frail
One of make-belief
Maybe impossible to achieve
And really close...

Ps. Minulla olisi tuosta järkiavioliitosta ja metrisistä haloista vielä lisää sanottavaa, mutta palaan siihen ensi numerossa. En rupea ymppäämään enää tähän samaan kirjoitukseen sitäkin aihetta.

Ollaanko tämä kesä näin

Joku ihana anonyymi tuossa sanoi, että tämä minun blogini on — and I quote — "nykyään Suomen parhaita saliblogeja". Olen hurjan imarreltu ja samalla vähän tuli paha mieli, että tätä tulee päivitettyä niin harvoin nykyään. Salijuttujakaan ei tule usein kirjoiteltua, koska harvoinpa siellä tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. No mutta nyt voin kertoa, mitä salilla tänään "tapahtui" (eli eipä juuri mitään, ja samalla anonyymikin voi ottaa sanansa takaisin).

No. Siinä minä olin aloittelemassa jalkatreeniä ja selasin erilaisia jännittäviä vaihtoehtoja maailman sekavimmasta treenivihostani. Seisoin jalkaprässin vieressä, mutta en ollut vielä latonut siihen painoja, joten joku mieshenkilö kävi tiedustelemassa satunko olemaan tekemässä treeniäni siinä prässissä. Sanoin, että olen juuri aloittamassa ja tyyppi hyväksyi sen mukisematta jatkaen omaa treeniään jossain muualla.

Siinä sitten jumppailin ja punnersin ja maastavedin ja kyykkäilin. Aina välillä satunnaisesti vahingossa vilkaisin sitä aiempaa kysymyksen esittänyttä tyyppiä. Ja joka kerta huomasin, että se vahingossa vilkaisi minua. Aluksi tietysti mietin, että se kyttää sitä prässiä, mutta satunnaiset vilkaisut jatkuivat senkin jälkeen. Ihan vahingossa. Ja sitten ihan treenin loppusuoralla se käveli takaani niin läheltä, että jos se olisi ollut kuuma (siis kirjaimellisesti, muutenhan hänessä ei ollut mitään vikaa), niin sihinä olisi kuulunut nahastani.

Että herranjestas! Oliko tämä nyt sutinaa?! Meikäläisen asteikolla (sillä koskaan-ei-tapahdu-mitään) tätä voisi jo sanoa sellaiseksi! Mitään sen kummempaa sitten ei tapahtunutkaan. Mietinkin nyt, että teinkö sen virheen, että väistin vähäsen, kun tyyppi käveli lähes ihoani koskettaen? Olisiko oikeat soidinmenot jatkuneet niin, että minun olisi pitänyt seistä paikallani, jotta olisin osoittanut olevani mahdollisesti avoin jollekin muullekin? Ja nyt se tyyppi tulkitsi väistöliikkeeni väärin, tai siis silleen, että ei mitään tsänssejä? Apua, en osaa!

Tiedän vain sen, että tein itse saman tänään "yhdelle tyypille" töissä, ja se oli taatusti laskelmoitu läheltäpitihipaisu. Ja se "yksi tyyppi" ei muuten väistänyt milliäkään. Voi tietysti olla, ettei se tajunnut olevansa niin keskellä kulkureittiäni kuin oli. Mutta tämä kuntosalihemmo olisi varmasti pystynyt kulkemaan vähän kauempaakin, ei meidän salilla sentään ihan niin ahdasta ole (eikä minun hartiani niin massiiviset).

No, ehkä tapaamme vielä. Tai sitten emme. Ja mitä siihen "yhteen tyyppiin" tulee, niin vaikka tykkäänkin hänestä oikeasti ihan todella paljon, en mitenkään ajattele, että hän olisi ainoa kala tässä lammikossa. En usko mihinkään "se ainoa oikea" -juttuihin tai että elämäni päättyisi ilman häntä. Siksi en aio enää tehdä mitään peliliikettä, vaikka selvästi saan vastakaikua viime kesää enemmän. Tulee jos tulee. Luultavasti ei tule. Paitsi ihan järkky ikävä kyllä tulee, taas, varsinkin ensialkuun, mutta kyllä se siitä ja uutta matoa koukkuun. Taas.

Tänään oli kyllä sillä tavalla merkittävä päivä töissä, että hän, edellä mainittu, the kesäpoika, puhutteli minua ensimmäistä kertaa ikinä omalla nimelläni. Tiedättehän, miten ihminen tykkää kuulla oman nimensä, kun sen joku ihana tyyppi ääneen sanoon? Se on kuin hunajaa korville. Ääh, kun voitais olla aina näin...

Lisäksi sain tänään tuplasilmäniskun (sellaisen, joka tapahtuu molemmilla silmillä yhtäaikaa) yhdeltä melko viehättävältä, joskin hyvin varatulta tyypiltä. Tässähän on ollut yhtenä päivänä melkein enemmän äksöniä kuin koko vuonna yhteensä!

What's the frequency, Kenneth?

Ystävät ja kylänmiehet! Mikä se juttu on, jos mies tsekkaa naisen vatsan? Ymmärrän kyllä, jos rintojani katsotaan (tai no, luultavasti jonkun toisen rintoja, joissa on enemmän katsomista), enkä siitä erityisemmin pahastukaan, mutta että vatsaa? Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Olen hämmentynyt.

Tämänkin kyseisen hemmon pitäisi olla melko kärryillä siitä, että en ole raskaana, eikä minun vatsani pitäisi enää olla muutenkaan kovin iso, jotta sitä senkään takia mittailisi. Minulla ei myöskään ole pyykkilautavatsaa, jota ihailla, ja jos olisikin, niin ei se vaatteiden lävitse näkyisi. Tarkistin myös, ettei hupparissani ollut päivän ruokalistaa näkyvissä.

Tiedän kyllä, että on olemassa tissimiehiä ja on olemassa peppumiehiä, mutta onko olemassa myös joku kolmas, kovin vähälle huomiolle jäänyt ryhmä: mahamiehet? Ymmärtäisin vielä senkin, jos mies öögailisi lantiota, jos kyseessä olisi joku alkukantaisista vaistoista kumpuava arviointi, onko naisella synnytykseen sopiva uuma. Mutta että vatsaa?!

Vatsa on minulle yhä jotensakin herkkä paikka, joten olenkin koko päivän huolissani vilkuillut kyseistä aluettani peileistä ja näyteikkunoista. Mutta ei, minusta se ei näytä enää tavattoman pahalta. Ihan tavallinen massu se alkaa olla. Vähän pömppö.

Onko kukaan muu koskaan törmännyt tämmöiseen vatsan tsekkailijaan vai onko minulla nyt käsissäni aivan spesöl keissi?

Eat me, drink me, this is only a game

Hesarissa oli artikkeli fitneksestä (fitnessistä, miten se pitääkään taivuttaa) ja syömishäiriöistä. Artikkelissa sanottiin, että "fitness on sallittu syömishäiriö", mikä voi hyvinkin pitää paikkansa. Tämähän ei varsinaisesti kosketa minua, koska en ole fitness-tyttöjä ollenkaan, mutta voin silti laajentaa tämän koskemaan omaa syömistäni ja treenaamistani.

Joku "lähimmäinen" on aina satunnaisesti huolissaan minun elintavoistani. Lähimmäisellä lainausmerkeissä viittaan tässä ihmiseen, joka ei tunne minua oikeasti, koska en usko että kukaan minulle oikeasti läheinen ihminen pystyisi olemaan huolissaan tästä elämäntaparemontista. No joka tapauksessa, artikkelissa oli tämmöinen lista: 

Seuraavista varoitusmerkeistä voit päätellä, että unelmavartalon tavoittelusi on muuttumassa sairaalloiseksi.

• Treenaaminen ja syöminen menevät hyvinvoinnin edelle. Eivät mene. Joskus jopa valitettavasti. Joskus se hyvinvointi jopa vaatisi, että ne menisivät muiden asioiden edelle. 

• Olet valmis tinkimään yöunista tai ystävien näkemisestä, jotta pystyt noudattamaan treeniohjelmaa tai ruokavaliota. En ole. No joskus joudun skippaamaan jonkun kaverin näkemisen treenien takia, mikäli minulle ei ole annettu varoitusaikaa (eli viesti on tullut esim. silloin kun olen salilla) ja toisinaan ruokavalioni aiheuttaa päänvaivaa läheisilleni, vaikka ei varsinaisesti tarvitsisi. Huolehdin kyllä itse itsestäni ja kaloreistani. En edes ymmärrä miten tinkisin yöunista tämän takia. Toisinaan treenin jälkeen olen niin väsynyt, että joudun nukkumaan vähän enemmän. Kerran olen herännyt tosi aikaisin, että ehdin käydä treenaamassa ennen kuin lähden reissuun, mutta en näkisi sitäkään kovin pahana asiana.

• Et voi lipsua ruokavaliosta edes sukujuhlissa. Helposti voin. Sukujuhlat, mikä ihana tekosyy... 

• Pakotat itsesi urheilemaan, vaikka se ei tuntuisi hyvältä. En pakota. Ei tarvitse. En muista koska viimeksi edes olisi ollut tilanne, että urheilu ei olisi tuntunut hyvältä. 

• Olet jatkuvasti huonolla tuulella. Hah. Hahahaha. En ole nykyisin juuri koskaan huonolla tuulella. 

Lähde: Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja Pia Charpentier

Jepulis. Eli ei huolta siis. Jatkan valitsemallani uralla.

Voin muuten lämpimästi suositella joka tytölle miespuolista pt:tä, niin unohtuu tuommoiset fitness-hömpötykset heti alkuun.

Kysymys universumille:

Miksi minun pitää aina ihastua juuri niihin miehiin, jotka eivät ajattele vehkeillään?


Kyllä olisi elämä paljon helpompaa, jos tykkäisi pelimiehistä. Ainakin saisi sen minkä haluaa, vaikka lopputulos saattaisikin olla rumempi.


Ps. Perjantai ei voi kai alkaa kovin huonosti, jos ensimmäiset sanat ihanalta mieheltä aamulla on, että "ihanaa, kiitos". Ei tosin viittaa siihen, mihin toivoisimme.

Kauneus sekoittaa mun pään

Tämä on kyllä paras kesä ikinä! Jos nyt muutenkin on ollut kivaa ja sää suosinut, niin oman työhyvinvointini kannalta erittäin hyvä kesä.

Töissä on siis ollut kivaa. Ilmeisesti töissä ei välttämättä tarvitsisi olla aivan näin kivaa, mutta onhan se aina plussaa. Hommat tulee kuitenkin hoidettua. (Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu). Suurin kunnia kivuudesta kuuluu työkavereilleni, eikä vähiten sille kesäpojalle.

Joo, oletan että viime kesän pakit ovat yhä voimassa (että näsäviisaat "anonyymit" voivat siellä pyyhkiä tietävän virneen pois naamoiltaan), mutta aijai, miten armotonta flirttiä. Ja — jos saan lisätä — se on kyllä molemminpuolista.

En edes tajua, miten joku tyyppi vaikuttaa minuun näin voimalla. Munasarjani menevät käppyrään pelkästään tyypin näkemisestä. Se on niin suloinen ja samaan aikaan niin kuuma. (Ja oikeasti ihan tosi tavis, mutta siinä vaan on sitä je ne sais quoi). Jos se ei olisi myös niin siveellinen (ainakin luulen olevan), niin raahaisin sen kotiini ja tekisin sille melko tuhmia asioita.

En siis aio ottaa toista kertaa samoja pakkeja, niin tyhmä en ole, mutta helpolla en sitä aio päästää. Viehätysvoimastani on pelissä tällä hetkellä noin 150 %. Olenpahan sitten ainakin kiusaus hänen elonsa polulla, jos en muuta.

Itkuhan tästä pitkästä ilosta tulee, mutta en murehdi sitä vielä. Scarlett O'Haramaisella tyylillä mennään: I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tomorrow!

Oodi kesälle

Alkaa tuntua, että olen kohta ainoa ihminen näillä leveyspiireillä, jota ei vituta nämä helteet. Ei se mitään. Ainoa, mikä harmittaa, on se tieto, ettei tämä pitkään kestä. Kohta taas palellaan ja vietetään seuraavat yhdeksän kuukautta sisätiloissa.

Ihanaa, kun ei tarvitse vetää vaatetta niskaan ulos lähtiessä. Riittää kun työntää lipilapit (flip-flops) jalkaan ja painaa ulos. Aurinko tuntuu hyvältä iholla. Tuulenvire tuntuu hyvältä paljaissa säärissä. Tämä on ensimmäinen kesä ties kuinka moneen vuoteen, kun hyppelehdin ulkona hameessa ja paljain kintuin, koska sääreni alkavat olla katseenkestävät.

Rakastan näitä lämpöisiä kesäiltoja. Voisin olla ulkona yötä myöten. Jos minulla olisi parveke, nukkuisin siellä. Kaikista ihaninta olisi nukkua pihalla, vaikka riippumatossa, mutta näin kaupungin keskustassa se ei oikein ole mahdollista. Tai kuten Zepa sanoi: "ihmiset on nykyään niin sekaisin, että joku tulee kumminkin tappamaan".

Lisäksi olen huomannut auringonpaisteen vaikuttaneen positiivisesti muuhunkin kuin ihon väriin. Nukun nimittäin yhtä lyhyitä yöunia kuin aina muulloinkin työviikoilla, eli jotain viisi tuntia yössä, mutta en ole töissä enkä töiden jälkeenkään yhtään väsynyt. D-vitamiini rulaa.

Ja läskikin näyttää paremmalta ruskeana kuin valkoisena.

Voi kunpa tämä kesä kestäisi ikuisesti.

Ei kestä. Tiiän. Nyyh.

Tough guys

Eilen oli Tammerfest goes Viikinsaari -tapahtuma. Hyvän livemusiikin lisäksi saimme pienen livedraamapläjäyksen.

Tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä, kuten Lovex ja Jaakko & Jay, joiden (noista jälkimmäisen siis) vuoksi minäkin saareen purjehdin. Tai no ihan lautalla tulin, mutta kuitenkin. (Ai niin, olihan siellä myös Amendfoil Keikyästä, etteivät kaikki ihan paikallisiakaan bändejä olleet). Jaakon & Jayn esiintymisaika oli toiseksi viimeisenä klo 19. Yllättäin saaressa oli myös Viikinsaaren kesäteatterin esitys klo 19. Tietämäni mukaan näillä kahdella tapahtumalla oli välimatkaa 900 metriä.

Melko nopeasti Jaakon & Jayn aloittamisen jälkeen paikalle lipuu joku todella ylimielisen näköinen ja siten myös käyttäytyvä teatterijäbä, joka käskee laittaa ääntä hiljaisemmalle, koska kesäteatteri häiriintyy. Jostain syystä tätä ylimielistä teatterijäbää jopa aluksi toteltiin, niin ettei Jaakosta & Jaysta meinannut kuulua mitään siihen edes muutaman metrin päähän nurtsille. Jossain vaiheessa tilanne eteni jopa niin absurdiksi, ettei äänentoistolaitteita muka olisi saanut käyttää lainkaan ennen varttia yli yhdeksää, johon oli siinä vaiheessa semmoiset rapsakat kaksi tuntia.

Nooh, punkkarithan eivät pienestä lannistu ja hyvä keikka siitä saatiin silti aikaiseksi. Jaakko & Jay sanoivat, että kerta joku heidät sinne on pyytänyt soittamaan, niin he ainakin soittavat. Äänetkin rupesivat kuulumaan taas vähän ajan päästä. Yleisöllä oli kivaa ja tiedättehän, pienet vastoinkäymiset sekä järjestävän/esiintyvän tahon osoittama pienimuotoinen anarkia vain kohottavat monesti tunnelmaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Viikinsaaren kesäteatterin näytöksen väliajalla näytelmän ohjaaja ja pääosaesittäjä Mikko Rasila sitten paukkasi paikalle kuin draama queen, joka hän kai on. Rasila yritti viittoa Tammerfest goes Viikinsaaren järjestänyttä Christopher Leeta sivummalle, mutta lopulta tämä viihdyttävä "neuvottelu" käytiin järjestysmiehen turvaamana siinä aivan yleisön silmien edessä. Lee käyttäytyi koko ajan täysin asiallisesti, mutta Rasilan kädet huitoivat, silmät pullistuivat päästä ja tyyppi oli oikeasti sen näköinen, että on valmis lyömään. Hän ei kuulemma pysty keskittymään rooliinsa, kun musiikki häiritsee. Ymmärrän, mutta jos ei aikuinen ihminen pysty käyttymään asiallisesti, niin ei hän myöskään ansaitse mitään myönnytyksiä.

*klik isommaksi*

Viidakkorummun mukaan Tammerfestien musiikki ei edes oikeasti kuulunut kesäteatterille asti. Tämän todisti näytelmää katsomassa ollut tuttava, joka ei viitsinyt enää mennä edes katsomaan toista puoliaikaa. Näytelmä vaan oli huono ja meni kaikin tavoin penkin alle. Jonnekin se harmitushan sitten on purettava. Ja mikäs onkaan kivempi ärsytyksen kohde "korkeakulttuurin" edustajalle kuin rokkarit ja punkkarit.

Olen kyllä salaa (enkä niin kovin salaakaan) tosi ylpeä tapahtuman järjestäjistä sekä Jaakosta & Jaysta, että piiruakaan ei annettu periksi. Harmi, ettei Lovex sattunut esiintymään juuri kesäteatterinäytöksen aikaan, koska a) meteli olisi ollut paljon kovempi (jokainen, joka Jaakkoa & Jayta on livenä kuullut tietää, ettei siitä duosta ihan valtavaa meteliä lähde: akustinen kitara ja maailman pienin rumpusetti, katso kuva!) ja b) ylimieliset teatteriheebot olisivat varmasti saaneet teinityttöjen vihat niskoilleen ja se, jos joku, olisi ollut pelottavaa. Loppujen lopuksi sitten illan viimeinen esiintyjä, joka oli Leen oma bändi/tietovisa (?) Rock Science Finland, jätti oman performanssinsa väliin, ettei draamaa enää enempää ruokita.

*klik isommaksi*

Vaikea sanoa kumpi oli buukannut saaren tapahtumaansa ensin. Jollain tavallahan tämä "hirvittävä katastrofi" olisi ollut vältettävissä, kuten että teatteri ei vaan olisi esiintynyt samana päivänä Tammerfestien kanssa, mutta kaipa kyseessä oli jonkinlainen informaatiokatkos. Mutta olisihan sen voinut hoitaa nätimminkin eikä noin, Mikko Rasila. Ei noin.

Suuret kiitokset Tammerfest goes Viikinsaaren järjestäjille. Oli kivaa, musiikki oli hyvää ja sää suosi, paitsi 15 minuuttia ennen paluulaivaan astumista alkoi sataa kaatamalla. Ei haittaa. Rauhaa ja rakkautta!

You've gotta ask yourself a question

Yksi kysymys:

Miksi kaikki miehet, joihin vähän käyn kuumana vaikka ei pitäisi, ovat alkaneet käyttää punaisia t-paitoja? Miksi minulla on sisuksissani näin heikko kohta miehiin, jotka käyttävät punaisia(* t-paitoja?

Siinä taisikin olla kaksi kysymystä.


*) Siis tummanpunaisia. Pinkki/vaaleanpunainen on aika äklö suurimmalla osalla miehiä.

Plop plop

Olen huomannut eläväni omituista plussaseteli-elämää. Viime talvena, kun kesä tuntui toivottaman kaukaiselta ajatukselta, oli jääkaappini ovessa plussaseteli, joka oli voimassa 31.5.2014 saakka. Katselin sitä seteliä ja ajattelin, että kesän täytyy joskus tulla oikeastikin, koska minulle käy aina niin, että käytän plussasetelini aivan viime tipassa. (En tiedä miksi. Ne vaan unohtuu.)

Niinhän siinä sitten kävi, eli tuli kesä ja toukokuun loppu (kyllä, tuossa järjestyksessä) ja käytin plussasetelini taas aivan viimeisellä hetkellä. Nyt jääkaapin ovessa on plussaseteli, joka on voimassa 31.10.2014 saakka. Harmittaa jo valmiiksi, koska se tarkoittaa samalla sitä, että myös syksy ja seuraava talvi tulee vääjäämättä, kerta se kesäkin tuli.

Pienenä lohtuna minulla on nyt tuossa vieressäni aivan uuden uutukainen plussasseteli, joka on voimassa 30.6.2015 saakka. Ikään kuin lupauksena siitä, että ensi talven jälkeenkin tulee taas kesä ja kohta olen taas käyttämässä seteliäni viime tipassa.