I like big butts and I can not lie

Oma vartalonkuva on niin omituinen asia ja taas niin kateissa. Tai yhä, ihan miten vaan.

Luultavasti on aina ollut ja luultavasti meillä melkein jokaisella, ainakin naisella, on ongelmia hahmottaa oma kroppansa suhteessa toisiin naisiin. Mutta sittenpä niitä ongelmia vasta tuleekin, kun pudottaa painostaan 40 kiloa. Aluksi ajattelin, että pääkoppa tulee vain vähän hitaasti mukana. Nyt alan epäillä, ettei se tule koskaan.

Katselen ja mittailen nykyisin aika paljon muiden naisten vartaloita. En tee sitä siksi, että arvostelisin heidän läskimakkaroitaan, vaan siksi, että yritän saada jonkinlaista perspektiiviä omaan vartalooni. Olen aikanaan käyttänyt yhtä jumppaohjaajamme sellaisena "tavoitevartalonani". Atleettinen, muttei mikään vinkuheinä. Nyt olen yhtäkkiä alkanut tajuta oman kroppani olevan jo pienempi... vähärasvaisempi, if you will, kuin tällä ohjaajalla. Ja edelleen, hänen ei tarvitse dieetata, olen vain itse ilmeisesti dieetannut hänen ohitseen.

Balance-tunnilla tulee käytettyä ihonmyötäisiä toppeja, koska muuten kaikenlaiset alaspäin katsovat koirat olisivat vähän haastavia. Tänään katsoin oman toppini alla pömpöttävää vatsaa. Pidän itseäni yhä ihan hirveän pullukkana vatsasta. Seuraavana siirsin katseeni peilin kautta takanani balansoivaan tyttöön, jota sanoisin ihan hoikaksi tai normaalipainoiseksi. Tytöllä oli ihan samanlainen pömppis kuin minulla. Katsoin omaani eikä se kyllä näyttänyt yhtään sen tytön pömppistä isommalta. En ymmärrä, miksi minun vastani on silti ihan hirveä ihrakasa ja tuon tytön, tai kenen muunkaan ei ole.

Taisin kirjoittaa tästä joskus kesällä jo (tai ainakin ajattelin kirjoittavani), mutta katselin silloin ulkona miten muut naiset pukeutuvat. "Tuolla tuossa on paljon paksummat reidet kuin minulla ja noin se vaan kehtaa kulkea paljain säärin lyhyessä hameessa eikä näytä yhtään pahalta. Miksi minä näytän?" Ihailen niiden muiden rohkeutta pukeutua niin ja tykätä itsestään sellaisena kuin ovat. Inhoan omaa itsekriittisyyttäni. Viime kesänä uskalsin kerran lähteä liikenteeseen lyhyehkössä farkkuhameessa ilman legginsejä (tiedän, ne vihatut, mutku kamalat ihrajalat!) ja se oli todella epämukavaa. Menin kuntosalini pukuhuoneeseen ja näin peilistä, miten läski ja selluliitti tursusi helmani alta ja toivoin, ettei just nyt kukaan tuttu näkisi. Toiveeni onneksi toteutui. Ensi kesänä yritän ehkä uskaltaa jo kaksi kertaa.

Salitreeni on onneksi lisännyt kuitenkin tyytyväisyyttä omaan kroppaani. Salillakin pukeudutaan melko vähäisesti ja sielläkin on helpohko vertailla. Siellä vertailuni tosin keskittyy lähinnä lihasten puolelle. Itse käytän kyllä löysähköä paitaa, koska en arvosta vatsamakkaraani (jos ei jo käynyt ilmi), mutta saatan verrata onko tuolla isompi hauis tai lihaksikkaammat reidet kuin minulla. Noissa kahdessa lähes kaikki voittavat minut, koska käsivarteni ja reiteni ovat vielä liian paksun rasvakerroksen alla piilossa, mutta hartioissa harva perussalipumppalijanainen voittaa minua. Jos minulta tänä päivänä kysyttäisiin mihin olen vartalossani tyytyväinen, sanoisin hartiat ja olkapäät. On sekin jo jotain.

...

Ja ihan turha nyt kommentoida siellä, että lakkaa tuijottelemasta muiden vartaloita ja keskity siihen omaan tekemiseesi. En lakkaa (ja oikeastihan tuohon menee aivan todella vähän aikaa elämästäni/treenistäni/jumpastani). Uskoisin, että tämä on ainoa keino edes jollain tasolla hahmottaa, miltä saattaisin näyttää muiden silmissä. Ihan normaalivartaloiselta enkä sellaiselta, jota kuvaillaan sanoilla "se lihava" tai jotain muuta sellaista. Ehkä.