Live and let die

Joskus, kun ulkoistuu omasta ruumiistaan ja katselee tätä kaikkea ulkopuolelta, tulee sellaiseen tulokseen, että ei me (ihmiset) mihinkään aikuistuta. Meno on ihan samaa kuin lastentarhassa tai peruskoulussa, me vaan opitaan piilottamaan se kaikenlaisen sanahelinän ja krumeluurin taakse.

Niin kuin vaikka sellainen, että ei olla ton kaa ja mennään nurkan taakse jauhamaan paskaa. Tai ihan vaikka sellainen päin naamaa vittuilukin. Varsinkin piilovittuilu. Taidokkaasti verhotaan mukaystävälliseen lauseeseen jonkinlainen piikki ja en tiedä toivotaanko, että piikin kohde huomaa sen vaiko toivotaanko, että ei huomaa ja sitten voidaan vähän naureskella porukalla, kun se ei tajua edes, että sille vittuillaan. Tai ainakin luullaan, ettei se tajua.

Tai ylipäänsä kaikenlainen loputon käninä ja vääntäminen asioista. Niin kuin oikeasti. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin persereikiäkin. Normaalia keskustelua vastaan minulla ei ole mitään, pidän erilaisten näkemysten vaihdosta ja saatan jopa vaihtaa omaanikin, mikäli asia hyvin perustellaan. Joskus pieni väittelykin on jopa hauskaa, mutta miten jostain aina ilmestyy se tyyppi, joka pilaa ilmapiirin esimerkiksi ilmoittamalla suoraan tai rivien välissä, että vastakkaista mielipidettä edustava tyyppi on täysi idiootti ja on vaan ihan naurettavaa edes olla mitään muuta mieltä kuin hänen ainutta ja oikeaa mieltään.

Taannoin postasin Facebookissa yhteen ryhmään linkin, koska asia oli minulle tärkeä. En varsinaisesti provosoinut tai mitään, lähinnä pyysin anteeksi linkkisaastettani, jos asia oli jo loppuun käsitelty. En juuri koskaan postaile minnekään ei-tutuille mitään (jos nyt blogia ei lasketa), joten olin jo muutenkin kauhusta kankea. Ensimmäinen kommentti oli asiallinen, jossa kerrottiin, että juu, asiasta on keskusteltu täällä ja linkki sinne kohteeseen. Huokaisin helpotuksesta, ettei minua heti nyljetty elävältä. Sitten vähän myöhemmin alkoikin pukata kommenttia, joista kävi esimerkiksi ilmi, että minun olisi pitänyt selata se koko tuhatviestinen ryhmä lävitse, koska asiaa on jo jauhettu tarpeeksi (omaan silmääni ei osunut yhtään vastaavaa aihetta käsittelevää keskustelua taikka linkkiä, kun yritin silmäillä ennen linkittämistäni) ja lopuksi kävi myös selväksi, että olen ihan kakkapylly, kun edes olen sitä mieltä (tai ylipäänsä kukaan kuka on sitä mieltä, henkilökohtaisuuksiin ei onneksi käyty).

Tuosta tuli kyllä oikeasti niin paska olo. Kaiken huipuksi nuo kaikki mielipiteet paukkuivat sähköpostiini, koska olin sen alkuperäisen linkin itse postannut, ja kesti tosi kauan ennen kuin löysin sen ruksin, mistä saatoin estää viestien tulvimisen postiini. Tuli muuten huomattavasti parempi olo sen jälkeen.

Jotenkin mietin, että onko osalla ihmisistä itsellään niin paha olo, että siitä saa jotain kiksejä, kun suoltaa toisen päälle paskaa niin paljon, että varmasti sillä toisellakin on sen jälkeen paha olo ja muutamalla sivullisellakin? Jos on kaksi ihmistä: Ykä, jonka jutut ovat yleensä negatiivissävyitteistä ruikuttamista, ja sitten on Kake, joka on yleensä positiivinen ja vähän lapsellisen innoissaan asioista, niin arvatkaa kumpi ampuu alas kumman? Onko Ykällä sen jälkeen parempi olo, kun Kakella on paha mieli? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jotenkin tahtoisin syyttää internetiä tästä kaikesta. Ehkä se on vähän niin kuin se hiekkalaatikko lapsena, että siellä saattoi tyrannisoida muita, jos nallekarkit eivät olleet menneet tasan. Tämä kaikki on minulle niin outoa, koska en oikeasti ole riitaantunut kenenkään kanssa silleen välit poikki -tasolle asti ikinä ennen internetiä tai tätä sosiaalista mediaa. Eikä sitä edelleenkään tapahdu "irl". Muistan teininä, kun porukoissa pyöri tyttöjä, joilla oli jatkuvasti jotain draamaa käynnissä ja ei oltu enää kavereita jne. Se tuntui silloin tosi oudolta ja siltä se kyllä tuntuu yhäkin.

Välillä tuntuu siltä, ettei oikein jaksaisi ihmisiä.