When I was an alien, cultures weren't opinions

Kävin elokuvissa katsomassa Kurt Cobain: Montage of Heck -leffadokkarin. Kahdestikin. Ensimmäisellä kierroksella olin tyytyväinen, että olin yksin. Toisella kierroksella olisin toivonut viereeni jonkun, jota olisin ottanut kädestä ja sanomatta sanaakaan se toinen olisi tajunnut mitä tunsin ja olisi tuntenut samoin. Mutta koska näin ei ollut, niin nyt vuodatan tänne blogiin edes murto-osan siitä, mitä tunsin. Ja tunnen.

Vaikka Nirvana on tullut ja mennyt ja tullut taas musiikkimakuni seilatessa vuosien varrella, enkä ole koskaan (ainakaan teini-iän jälkeen) listannut sitä lempibändieni top-3:een, niin tässä on kuitenkin joutunut totuuksien äärelle: uskoisin, että Nirvana on minuun kaikista eniten ja voimakkaiten vaikuttanut yhtye koskaan. Se antoi uuden suunnan musiikille, jota kuuntelin. Ja uuden suunnan teiniangstilleni. Nirvana on mahdollisesti tehnyt minusta sen, mikä olen tänä päivänä.

Rakastin Nirvanaa palavasti silloin 13-vuotiaana, ja rakastan sitä palavasti nyt. Jotenkin sitä kai taantuu tietyssä iässä ja palaa ns. juurilleen. Luultavasti arvostan vaan sitä musiikkia nyt vähän eri tasolla kuin teininä. Huomionarvoista on se, että Kurt Cobain ei ole ollut minulle koskaan mikään seksisymboli, mikä usein oli vähintään yhtä tärkeä kriteeri kuin hyvä musiikki fanittaa jotain yhtyettä teininä. Kurt oli kyllä valtavan kaunis mies — kyllä, nimenomaan kaunis — mutta pääsääntöisesti arvostan häntä täysin muista syistä.

Tietysti Alice in Chains oli toinen tosi kova juttu minulle silloin teininä ja meni jopa Nirvanan ohitse, mutta tänä päivänä arvostan molempia bändejä aika tasaisen varmasti. Ei niitä voi edes verrata, koska Alice in Chains on raskaampaa rokkia ja Nirvana taas enemmän punk. Mutta ei semmoista voi kokea enää koskaan uudestaan. Toki pari bändiä on tehnyt minuun myös 2000-luvulla suuren vaikutuksen: Tool ja Kyuss. Ironista kyllä, noidenkin bändien kultakausi oli silloin, kun minä olin teini 90-luvulla, joten... Teiniaikojeni musiikki oli maailmanhistorian parasta, huolimatta siitä kuuntelinko sitä silloin vai vasta isompana. Vaikea kuvitella, että nyt tulisi joku uusi bändi, joka tekisi yhtä tajunnanräjäyttävän vaikutuksen. Ja sitä paitsi, totta kai teininä tunsi muutenkin vahvemmin asioita.

Kun on tällainen musiikkiin lähes uskonnon tavalla suhtautuva intohimoinen suurkuluttaja, niin sitä on kaikenlaisia idoleita — rock-jumalia, jos sallitte vertauksen — kuten Jim Morrison tai vaikkapa John Lennon. Ne ovat kuitenkin täysin eri asia kuin Kurt Cobain, jonka kanssa elin rinta rinnan (kuvainnollisesti puhuen) ja asiat tapahtuivat oikeasti silloin kuin olin nuori. Morrison, olkoonkin suurin ja kaunein, ei aiheuta koskaan niin vahvoja tunteita syvällä sisimmässäni kuin Kurt Cobain tai Layne Staley. Ne ovat ne minun teini-idolini. Ja vähän vanhemman iän idolinikin. Moni siellä pyörittelee silmiään ja pitää "fanittamista" teinihommina, mutta olen antanut itselleni vapauden tuntea asioista juuri niin vahvasti kuin ne tuntuvat, ajattelivatpa muut mitä tahansa. Ja musiikki tuntuu.

Dokumentti oli samaan aikaan hauska ja surullinen, pakahduttavan ihana ja traaginen. Ja vahvisti täysin sitä käsitystä, joka minulla Cobainista on ollutkin. Dokkaria katsellessa sitä toivoi, että Kurtin ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. Se katse niissä silmissä monessa kohtaa kertoi niin paljon. Toisaalta ilman sitä kärsimystä minulla ei olisi tuota musiikkia. Tuntuu, että joidenkin meistä vaan täytyy elää elämänsä nopeasti ja suurella liekillä tehdäkseen jotain suurta. Koskettaakseen toisia. Niin kuin Kurt itsemurhakirjeessään Neil Youngia lainasi: "It's better to burn out than to fade away".

Ikinä en Nirvanaa livenä nähnyt enkä ikinä tule näkemäänkään. Se harmittaa vietävästi ja on listallani "asioita, joita muuttaisin maailmassa, jos voisin".


Ps. Minulla on myös tuo kirja, Kurt Cobain Journals, joka tukee hienosti tuota leffaa. Elokuvassa näytettiin Cobainin muistiinpanoista sivu, jossa luki jotain "not sure if I don't care enough or if I care too much, haven't decided yet". Pikaisella selauksella en löytänyt juuri tuota sivua kirjastani, muuten olisin ottanut siitä kuvituskuvan tähän kirjoitukseen.

Pps. Muistan kyllä, että loppuihin kysymyksiin on vielä vastaamatta. Ei vaan ole ehtinyt oikein paneutua. Ihan pian kuitenkin.