Rokkibändi Wounded Knee

Onnistuin telomaan polveni jalkatreenissä. Tai telominen on ehkä väärä sana, mutta jotain sille tapahtui kesken askelkyykkyjen, koska kipu oli yhtäkkiä aika infernaalinen. Hetken näin tähtiä ja ajattelin, etten kävele sieltä salilta ulos. Ainakaan kahdella jalalla. No, kipu helpotti, mutta minkäänlaista syväkyykkyä oli turha kuvitella tekevänsä sen jälkeen. Kävely onnistui ja onnistuu tälläkin hetkellä ihan hyvin, joten toivon, ettei vaiva ollut mitenkään pitkäaikainen eikä perustavaa laatua oleva. PT:n nopea arvio oli kireä etureisi, joka sitten myös aiheutti polveen jotain. (Tämä vauriohan ei tapahtunut hänen valvonnassaan, vaan ihan ite osasin). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla oikea, koska seuraavana päivänä nimenomaan kyseisen jalan etureisi oli todella jumissa ja kipeähkö. Suunniteltiin siinä PT:n kanssa kyllä jo uutta treeniohjelmaa minulle, joka jatkossa sisältäisi pelkkää yläkroppatreeniä ja loitontaja/lähentäjä-laitetta.

Yllättävästä ja epäonnisesta käänteestä huolimatta vedin treenin jollain tavalla loppuun. Koska eihän sitä nyt siihen lopeteta, että vähän sattuu. Viimeisenä liikkeenä oli pohjenousut, joita meidän salilla voi tehdä sellaisessa laitteen kaltaisessa härpättimessä istuen. Siihen vaan ladotaan levypainoja sen verran kuin hyvältä (tai pahalta) tuntuu. Olin sitten menossa kyseiseen härpättimeen tasan yhtä aikaa jonkun toisen naisen kanssa. Päätimme hyvässä yhteisymmärryksessä vuorotella ja kysyin, paljonko hän haluaa painoja härpättimeen? Nainen vastasi, että 60 kiloa. Irvistin tuskaisesti ja arvelin sen olevan aika paljon. Sovittiin 40 kiloa. Ensimmäinen sarjani oli kuitenkin niin kevyt eikä polveenkaan sattunut yhtään se liike, joten annoin luvan nostaa painot sinne 60 kiloon. Lopputulema olikin sitten se, että minä vetelin niillä painoilla kevyesti ja se alunperin isompia painoja toivonut nainen piti melkoista ähinää ja puhinaa, että sai suoritettua niillä toivomillaan painoilla. Eipä siinä mitään. Sain vaan taas muistutuksen, että pystyn ja jaksan enemmän, mitä itse luulen. Ja että pohkeeni ovat luonnottoman vahvat. (Pohjenousut ovat siis olleet minulle alusta asti helpoin ja kevyin liike suhteessa muuhun kroppaan. Johtunee taakasta, jota ne ovat joutuneet kantamaan lähes koko ikänsä.)

Kukas sitä kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, joten oli pakko kirjoittaa tämä jälkimmäinen omaksi ilokseni ylös edes jonnekin. Maanantaina treeni jatkuu jalkojen osalta PT:n hellässä huomassa, joten toivottavasti kaikki menee hyvin emmekä kohtaa mitään turhaa dramatiikkaa. Muuten tuo huumorilla kaavailemamme uusi treeniohjelma on pian tosiasia ja sitten ei naurata ketään.