Tuolla edellisen postauksen kommenttilaatikossa esitettiin kysymys, että löytyisikö tälle sairaudelleni (katso kuva!) jotain lääkettä. Itse epäilisin, että suklaa taikka triplasuklaajäätelö voisi olla oiva lääke liikuntakärpäsen puremaan. Tai sitten sillä olisi aivan päinvastainen vaikutus. Huomaan nimittäin nykyisin potevani huonoa omaatuntoa joka ainoasta jäätelöstä tai pullanpalasta, mitä kitusiini tungen, vaikka ei välttämättä edes tarvitsisi.
Jonkinlainen addiktiohan se on. Kun pääsee ensiksi kiinni siihen lihasrääkin jälkeiseen mahtavaan tunteeseen, niin sitä haluaa koko ajan vaan lisää ja lisää. Mutta kai sitä huonommastakin jutusta voisi olla riippuvainen. Olen oikeastaan palannut viime vuosituhannen vaihteeseen, jolloin olin suhteellisen hyvässä kunnossa ja kävin salilla sekä jumpissa säännöllisesti. Ja olenhan nytkin toki käynyt jo yli vuoden salilla ja jumpissa säännöllisesti, mutta vasta tuohon bodypumpiin ryhdyttyäni tätä voisi alkaa kutsua sairaudeksi. No eikä, mutta joksikin vimmaksi.
Kiviäkin kiinnostaa ja mietin, että pitäisikö minun perustaa erikseen joku treeniblogi, jota kenenkään ei tarvitsisi lukea. Mutta ehkä sinne nyt ei mitään kauhean erikoista sisältöäkään tulisi. Kerron nyt kuitenkin, että kaiken kaikkiaan olen syömisiä seuraamalla ja intokuntoilemalla saanut keväästä pudotettua suurin piirtein kymmenen kiloa. Se kuulostaa paljolta, mutta huolimatta työkaverin aiemmasta palautteesta, se ei omasta mielestäni näy vieläkään juuri missään. Vaan enpäs kerrokaan paljonko on jäljellä. Tai no, ei minulla edes ole mitään tarkkaa tavoitetta. Huolestuttaa tässä vaan, että menevätkö kaikki kivat vaatteeni ihan hukkaan, jos ne joskus tulevaisuudessa rupeavat liehumaan päällä?
Vaikka eipä hätää. Miessukupuoli pitää huolen siitä, että elämässä riittää niitä hetkiä, kun tekisi mieli vain painua kotiin peiton alle sipsipussin kanssa. En tiedä onko se jotenkin rakenteellisesti siinä yhdessä y-kromosomissa, että täytyy tasaisin väliajoin olla yhtä kuin persereikä. Ja aina muka kyseessä on joku väärinkäsitys tai vastaava. Miehet kun eivät koskaan tarkoituksella ole persereikiä.
Edelliseen muuten yhtään liittymättä (ihan oikeasti), nyt on ihanaohjaajan tunnit omalta osaltani ikuisiksi ajoiksi ohitse, ainakin näillä näkymin. Pumpissa käyvät tietävät, että viimeisenä eli venyttelykappaleena on tässä ohjelmassa soinut Il Divon Time To Say Goodbye. Ja niinhän se oli. Yhyy.
Ps. Kirjoitin tämän jo eilen aamupäivällä, mutta kesti näin kauan keksiä (noinkin nerokas) otsikko. Olen tässä vuorokaudessa ehtinyt päästä miessukupuolen kanssakin taas harmoniaan, mutta en jaksanut enää muokata tekstiä, kun aasinsillat oli jo rakennettu.
14 kommenttia:
Tuo on sellainen pahe ja riippuvuus, jonka voisin huolia itselleni. Siis tuo liikuntakärpäsen purema ja pullasta kieltäytyminen. Terveiset vaan täältä sipsipussin ääreltä. Tai no, ei mulla just nyt ole sitä pussia tässä vieressä, mutta liian usein on.
Tosi hieno saavutus! Mähän sanoin, että kyllä sä onnistut :)
Hauska otsikko, se sai minut hymyilemään. :)
Kymmenen kiloa on huomionarvoinen saavutus. Sille kumarran.
Jos joskus onnistun karistamaan ympärilleni ajautuneet ylimääräiset kilot (kaikki), uusin varsin mielelläni vaatekaapin. Siellä ei ole kuin muutama sellainen vaatekappale, joista luopumista suren. Kivempaa on ajatella sitä, kuinka on tehnyt jotakin konkreettista oman hyvinvointinsa turvaamiseksi. Ja onneksi uusia kivoja vaatteita saa kaupasta. Vanhat (kivat) voi lahjoittaa jonnekin tai myydä kirpputorilla.
En tiä, muistakko mun narisseen (aka huutoraivonneen) x:n sietämättömän keveyden käytöstä missään yhteydessä. MUTTA sun otsikkosi on niin nerokas ja lohduttaa jatkossa, kun joku pöntiö taas käyttelee sietämätöntä keveyttä. Hyvä Tiina! Ja hyvä myös sun kadonneille kiloille, joskin siinä on hienoinen kateudensekaisuus joukossa. Mulle on tässä vuoden mittaan pamahtanu se kymmenen kiloa, eikä piisaa. No, syyskuu tulee ja toivottavasti saan kiinni tästä samasta liikuntavimmasta. Keväällä se jo vähän esitteli itseään ja tämän jutun kannustamana luultavasti-toivottavasti tulee taas.
Kuinka sekavasti ihminen voi höpistä? Tajusikko mua, yhtään?
Mymskä, niin tai siis, enhän mä sanonut kieltäytyväni pullasta, mutta poden siitä vaan huonoa omaatuntoa. ;D Töissä on toisinaan "mahdoton" kieltäytyä, kun joku aina tuo jotain loma- tai nimipäivä pullia.
Ja kiitos. Onhan tässä vielä tätä sarkaa kuitenkin.
Celia, mua harmittaa tässä nyt se, että oon tässä loppukesästä ostanut muutamankin kivan vaatteen, jotka on jo nyt vähän väljiä, joten jos suunta jatkuu samana, niin näiden käyttöaika jää aika lyhyeksi. Toisaalta mietin, että pitäisikö ostaa samoja kokoa pienemmätkin varuilta. ;D
Ohari, en muista sun huutoraivonneen, mutta uskon tuskasi. Koin nimittäin itsekin ihan uskomattomia tuskia tätä otsikkoa miettiessäni ja deletoin moneen kertaan eri versiot tuosta olemisen sietämättömyydestä, mutta lopulta oli vain tyydyttävä johonkin tai tämä teksti ei olisi nähnyt päivänvaloa koskaan. Mikä ei välttämättä olisi ollut suuri menetys maailmalle. ;D Mutta siis kiitos ja anteeksi otsikosta!
Joo, ei tästä kateellinen sinällään kannata vielä ainakaan olla. Tod.näk. painit kuitenkin kevyemmässä sarjassa yhä. :D
Oi jospa saisin tuon saman taudin kanssa! :/ Mutta ei vaan näy eikä kuulu vaikka jo keväästä asti siitä olen vaahdonnut että NYT KYLLÄ..!
Kymmenestä kilosta olisin itsekin tällä hetkellä jo oikein tyytyväinen, vaikka oikeasti vähintään 15 saisi lähteä. Mutta eipä ne uhoamalla ja vaahtoamalla ja suunnittelemalla lähde. Jospa sitten taas.. Syyskuun ekana päivänä alkais. :P
Irwis, joo, ei se tauti itsellään tule. Eli ensin on kyllä ruvettava, huvitti tai ei. Sieltä se sitten hiipii pikkuhiljaa.
Asiaa tietysti auttaa kovasti, jos löytää sellaisen lajin, josta itse tykkää. :) Juoksemiseenkin kuulemma voi jäädä koukkuun, en ole kokeillut.
Otsikko on kyllä hieno ja saavutuksesi myös. Liikuntakoukkuun on helpohko jäädä kun olosuhdemuuttujat ovat kohdallaan, mutta liikunnan iloa en ainakaan itse ole osannut vielä löytää. Inhoan jokaista jumppakertaa.
Natina, ihan totta kyllä. Toisinaan minäkin inhoan jumppaa, mutta jälkeenpäin on yleensä hyvä olo. Aika olennaisen tärkeää itseni kohdalla on ensinnäkin se, että on löytänyt oikean jumpan (en esimerkiksi jaksa mitään koreografioita tai sekavaa huitomista) ja toisenna se ohjaaja. Hyvä ohjaaja saa tsempattua äärisuorituksiin ja huono ei saa kuin turhautumista ja vitutusta aikaiseksi.
MIELETÖN SAAVUTUS! :) Onnittelut. Ja kyllä taitaa vaatekaappi mennä uusiksi... Mulla ainakin meni 10 kilon jälkeen. Rahaa palaa edelleen kun pitää hankkia niin paljon kaikkea uutta kokoa.
Ja miehet on usein persereikiä mut heissähän ei tietenkään koskaan ole vikaa... >:(
Niin no, kuten sanoin, se kuulostaa paljolta mutta ei näy missään, eli en tiedä mistä se on lähtenyt. Ehkä viisi kiloa per tissi (niin kuin ne joskus niin isot olisi olleet). Sieltähän se rasvakudos aina ekana lähtee. ;D
Mutta joo, oikeasti, varmaan farkut täytyy ostaa uudet, mutta ne olisi tarvinut ostaa muutenkin nyt syksyllä. Muuten vaatteni ovat tunikaa ja sellaista, joissa on aika paljon joustonvaraa, tai valmiiksi liian pieneksi jääneitä, joten ei nyt ihan heti ainakaan tarvi uusia vaatevarastoa.
Kymmenen kg on paljon!
Se ei sentään ole kymmenen kiloa siitä kun me nähtiin, vaan jostain keväästä. Meidän näkemisestä on ehkä joku muutama hassu kilo vain. :D
Silti se on paljon. Viimeks kun ite tiputin kymmenen kiloa, hyvä etten painattanut kokosivun ilmoitusta hesariin.
Voi perkule, nyt vasta tajusin, että me ollaan vissiin käyty samalla salilla! Mä en siis enää käy, kävin keväästä elokuun lopulle kun sain kortin ilmaseksi. Ei siis tarttee pelätä kyttääkö joku. ;) Hmm...kenestäköhän ohjaajasta puhut, sieltä salilta missä mä kävin, lopetti ainakin yksi ihana tyyppi elokuussa... ;D
Lähetä kommentti