Oh well, whatever, nevermind

Tällä kertaa Sunnuntaiklassikoissa on teemana "young". Mielestäni tähän haasteeseen ei vaan voi vastata kuin yhdellä biisillä.





Tämähän lyö vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Missään biisissä ei voi olla niin paljon teen spirittiä kuin tässä ja itsekin olin silloin teini-iän kynnyksellä, kun tätä mankassani renkutin. Ah, nuoruus...

Olkaa hiljaa ja huutakaa

En ymmärrä sitä, että jos joku kirjoittaa blogia, ja vieläpä ihan hauskaa ja hyvää sellaista, niin mikä ihmeen ongelma tietyissä joukoissa on tuon syötteen tarjoamisen kanssa? Olen törmännyt tapauksiin, jotka ei jostain syystä vaan halua laittaa blogiinsa rss- tai atom-syötettä. Miksi ei? Onko se syöte joku sellainen suuri ja tuntematon vähän pelottava asia? Vai haluavatko nämä tyypit lukijoidensa näkevän erityistä vaivaa blogin seuraamiseen, jotta ansaitsee lukea ne brilliantit tuotokset? Vai eivätkö nämä tyypit vaan halua, että heidän blogiaan luetaan? Eikö siinä tapauksessa voisi kirjoitella vaan sinne pöytälaatikkoon tai laittaa vaikka se blogi lukkojen taakse. Okei, osalta syöte varmaan puuttuu ihan tietämättömyyttä, mutta esimerkiksi Bloggerissahan se on mielestäni ihan automaattisesti päällä ja pitää oikein varta vasten ottaa pois päältä, että se ei toimisi. Ärsyttää ihan suunnattomasti löytää joku hyvä blogi ja sitten huomata, että eihän sitä saatana pysty seuraamaan mitenkään. Älkää luulko, että muistaisin käydä oma-aloitteisesti katsomassa onko päivityksiä tullut tai että käyttäisin jotain Blogilistaa. Noiden salasanasuojattujen blogien seuraaminenkin on siinä ja siinä, kun ei niidenkään päivityksiä näe ikinä mistään.

Toinen asia, mikä ärsyttää, on ärsyttävät blogit. En käsitä mikä pakkomielle minulla on lukea yhtä ihan älyttömän ärsyttävää blogia. Joka ainut kirjoitus saa minut pyörittelemään silmiäni ja ajattelemaan, että älä nyt viitsi kuulostaa noin epätoivoiselta ja lukija-/kommenttihuoralta, mutta silti seuraan sitä ja luen joka ainoan kirjoituksen. Ja joka kerta mieleni tekee kommentoida sinne, että get real tai jotain vastaavaa. Filosofiani on kuitenkin sellainen, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voin ihan yhtä hyvin olla hiljaa, joten en sano mitään. Tuo filosofia ei tietenkään koske sellaisia keskusteluja, joissa olen asioista eri mieltä, mutta ihan suoraa toisen bloggaajan dissaamista yritän välttää. Vaikka joskus tekisi mielikin. (En siis ole kommentoinut kyseiseen blogiin ikinä, eikä kirjoittaja näin ollen tiedä minun edes olevan sen lukija, joten todennäköisesti se et ole juuri sinä, eli ei tarvitse vainoharhailla siellä yhtään.)

Mutta siis hei. Laittakaa ne syötteenne kuntoon älkääkä kirjoittako ärsyttäviä blogeja. Capisce?

Päätöksiä, osa I

Eilen tietooni saatettiin, että Alice in Chains tulee elokuussa Porin Sonisphereen. Olin ensin että OMG, sitten innostuin, sitten lannistuin ja sitä rataa. Asiaa tässä vajaan vuorokauden mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ihan liian iso juttu minulle missattavaksi. Alice in Chains on kuitenkin minulle se bändi, oli se sitten Laynen kanssa tai ilman Laynea. Sitä paitsi siellä on ihan hyviä bändejä samana päivänä, kuten The Cult. Ja samana päivänä on myös HIM, jonka suuri fani en ole, mutta joka kuitenkin kuuluu kategoriaan "nähtävä livenä edes kerran elämässään". Joten. Minä olen ihan taatusti paikalla siellä silloin, vaikka menisin sinne jalkapatikalla tai jalka poikki liftaten ja tulisin vähintään tapetuksi matkalla. Ja jos homma nyt jostain syystä menee mönkään, kuten vaikka AIC peruu tulemisensa tai joku heittäytyy poikkiteloin eteeni, etten millään pääse lähtemään, niin ainakin olen yrittänyt. Sekin tuntuu jotenkin lohdullisemmalta, että se sentään maksoi minulle pienen omaisuuden, kuin että jos olisin vaan luovuttanut ja jäänyt yksin kotiin mököttämään, kun ei mulla oo kavereita. *snif*

Sonisphere-seuraa minulla ei siis tällä hetkellä ole, mutta on tässä muutama kuukausi aikaa punoa juonia. Sitä paitsi olen ollut Lontoossakin yksin, joten ehkä pystyn olemaan myös päivän Porissa yksin. En edes taida tuntea ketään porilaista. Mutta jos siellä näytön toisella puolella — niin juuri siellä — on joku, joka on menossa tai haluaa lähteä kanssani (pelkästään lauantaiksi), niin ehdotuksia otetaan vastaan! Tosin en nyt kenenkään aivan tuntemattoman anonyymin kanssa lähde, koska haluni tulla tapetuksi ei ole niin valtava.

Sininen mekko ja kengässä shampanjaa

Varoitus: Postauksessa saattaa esiintyä pieniä määriä nörttiä.



Minä ja Bärtil saatiin Annelta tuollainen ihkun aurinkoinen kukkanen. Kiitämme kovasti. Säännöissä sanottiin, että se pitää jakaa eteenpäin 12 fellow bloggaajalle, joten teen sen eteenpäin jakamisen myöhemmin. Voin samalla kertoa Bärtilin kuulumisia kuvan kera.

Tänne kuuluu ihan arkista, eikä oikeastaan mitään kerrottavaa ole ollut. Olen toki kirjoittanut muutamankin tekstin tuonne luonnoksiin, mutta ne ovat olleet sellaista vuodatusta ja tunteenpaloa, että saa nyt nähdä. Ehkä julkaisen ne, ehkä en. Syytän kevättä ja levottomuutta.

Eilen ja tänään olen pääasiassa koodannut. Harjoitustyön deadline lähestyy ja homma pitäisi saada kasaan. Siinä on miljoona erillistä luokkaa, joista kaikki muut paitsi yhden kirjoittelin eilen nopsaan. Se oli helppoa ja nopeaa, jopa kivaa, ja sain mahtavia onnistumisen tunteita. Kunnes rupesin koodaamaan sitä viimeistä ja työläintä luokkaa. Voi itku ja turaus, se on vaikeata ja ikävää ja ihan perseestä. Mutta... ehkä tämä tästä. Kevään tutkintopaperit on aikalailla tästä kiinni.

Tänään oli myös pyykkipäivä. Yksi parhaita asioita tässä talossa on kuivaushuone, jota voi kätevästi käyttää lakanoiden ja pyyhkeiden kuivaamiseen. Heitin märät pyykit pyykkikoriin ja lähdin viemään niitä kuivumaan. Ajattelin, etten tuossa matkalla kotiovelta hissille ja hissistä kuivaushuoneeseen ehdi törmätä kehenkään, joten ihan sama minkä näköisenä lähden. Hiukseni olivat likaisina sutturalla takaraivolla ja päälläni oli batiikkivärjätty kotitunika, legginsit, pitkävartiset villasukat, jotka kävellessä valuvat ja menevät kurttuun nilkkoihin, ja aamutohvelit. Välittömästi kun pääsen pyykkikorin kanssa asunnostani rappukäytävään, niin naapurin semihyvännäköinen mies ulostautuu omasta asunnostaan ja tervehtii iloisesti. Vastaan tervehdykseen ja toivon vajoavani maan alle. Mutta en tietenkään vajoa. Onneksi pyykkikorini oli hyvin näkösällä, joten ehkä tyyppi tajusi, etten ihan normaalisti kuljeskele sen näköisenä kotini ulkopuolella. Sitä paitsi se asuu jonkun naisen kanssa, joten mitä väliä mitä se minusta ajattelee. Voinhan toki olla meidän talon se omituinen hiippari.

Olen myös saanut kesätöitä, vaikka se ei olekaan aiheuttanut suunnattomia tuuletuksia ja riemunkiljahduksia. Olisin halunnut töitä ihan mistä tahansa muualta kuin tuolta. Sama firma, joka viime kesänä teki paskoja temppuja ja pyhästi vannoin, etten enää henkäisekään kyseiseen firmaan päin. Vaan toisin kävi. Lama lama lama. Lukuisista yrityksistä huolimatta en saanut mitään mistään. No toki varmasti jotain paskaduunia (anteeksi) olisin saanut, mutta tässä kohtaa nyt sitten jo raha sekä oma mukavuudenhaluisuuteni saneli asiat. Mutta silti. En ole yhtään motivoitunut. Ja kaiken huipuksi joudun nyt rustaamaan vielä työhakemuksen tähän paikkaan, jota minulle tarjottiin ja joka minulle on jo luvattu, johon en hakenut enkä oikeastaan edes halunnut. Kirjoita siinä nyt sitten hakemus olematta sarkastinen tai erityisen vittuuntunut. No, pääasia, että saan vähän parannettua aivan kuralla olevaa talouttani ja cv:hen ei jää kauheata kahden vuoden mustaa aukkoa, joka imaisee kaikki mahdollisuudet sisäänsä.

Tosin pahoin pelkään, että tämä nimenomainen työkokemus vain heikentää työmahdollisuuksia miehisellä alalla. Kun työni on kuitenkin niin perinaisellista "naistyötä", niin sitten ne kuvittelevat, että en pysty tekemään "miestyötä", vaikka olen siinä oikeasti ihan hel-vetin hyvä. Kerran hain yhtä teknisempää työpaikkaa, niin minulta ihan oikeasti kysyttiin työhaastattelussa, että kun sä oot tehnyt näitä sihteerin hommia, niin haluutko tehdä tällasta teknistä hommaa vai kiinnostaako sua enemmän noi sihteerin hommat? Sain sen paikan kuitenkin.

Girls, girls, girls

Hyvää vapun jälkeistä elämää kaikille! Oliko villi meno?

Minja postasi tuossa joku aika sitten omaa "naismakuaan", ja mitä isot edellä, niin sitä pienet apinat perässä. En poikakalenterini tavoin tehnyt tästä nyt mitään tyttökalenteria, koska en jaksanut keksiä kahtatoista eri naista. Valkkasin tähän kuitenkin muutaman sellaisen julkisuuden naisihmisen, keitä nyt keksin tässä, joita pidän ulkoisesti itseäni viehättävinä naisina. Sen enempää selittelemättä, satunnaisessa järjestyksessä.

Audrey Tautou

Gwyneth Paltrow

Marion Cotillard

Cameron Diaz

Maggie Gyllenhaal

Mary-Louise Parker

Norah Jones

Olisin halunnut laittaa muutaman muunkin ihanan naisen tuohon, kuten esimerkiksi Toni Colletten, mutta vertasin tätä sitten mielessäni taannoiseen miespostaukseeni ja koska siinäkin oli kaikki valittu ihan puhtaasti ulkoisin perustein, niin valitsin tähänkin sitten.

Jos olisin mies, niin olisin varmaan ihan ihastunut noihin naisiin.

I was looking for some action but all I found was cigarettes and alcohol

Vaikka itse en poltakaan tupakkaa, niin tämä uutinen on ehkä älyttömintä, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Oli pakko tarkistaa kalenterista, että onko tänään aprillipäivä. Niin että jos parin vuoden päästä meillä myydään vain valkoisia tupakka-askeja ilman mitään logoja, hermeettisen kokoisilla varoitusteksteillä varustettuina, niin siitä voi kiittää vain Suomen sosiaali- ja terveysministeriötä. Kas teinithän ei enää halua polttaa sen jälkeen, kun tupakka-askit eivät ole kivan värisiä. Kyllähän te muistatte ne teinivuodet, kun ajattelitte, että tuo aski näyttää niin hirmu kivalta, että halusitte sen ostaa omaksi, ja siitä se tupakointi sitten lähti.

Seuraavaksi voisikin sitten viini-, olut- yms. pulloista kieltää etiketit. Pullossa saisi pienellä lukea perustiedot, kuten mistä maasta viini on ja paljonko siinä on alkoholia. Kaupan tai Alkon kassa voisi vielä pitää joka kerta jonkun pienen moraalisaarnan alkoholin ja tupakan epäterveellisyydestä ennen myyntitapahtumaa.

Oikeastaan tämän koko ajatuksen voisi jatkojalostaa niin, että lopetettaisiin turha pakkaaminen. Se olisi jopa luonnon kannalta hyvä ratkaisu. Kaikki tuotteet myytäisiin kaupoissa ruskeissa pahvipakkauksissa tai paperipusseissa, joista ei päälle päin juuri arvaisi mitä pakkauksen sisällä on. Mutta siitä meidän ei tarvitsisi murehtia, koska me emme myöskään saisi itse päättää mitä ostamme kaupasta. Menisimme vain kauppaan jonottamaan ja esittämällä elintarvikekortin saisimme jonkinlaisen pakkauksen eri tuotteita, joita me EU:n komission mielestä sillä hetkellä tarvitsemme. Tuotteet oikeastaan voisi saada jonkinlaista työsuoritusta vastaan, niin ei suotta tarvisi rahaakaan vaihtaa.



Ja he kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Zäbä däbä däbä däbä däbä däbä dää

Tänään ei voisi ainakaan sanoa, että "ei menny taas ihan niin kuin elokuvissa". Tänään meni just niin kuin elokuvissa. Kuin jossain huonossa b-luokan komediassa.

Minulla oli tänään aamulla yksi palaveri, johon osallistumiseni oli pakollista. Valmistauduin illalla palaveriin ja laitoin nukkumaan mennessäni herätyskellon soimaan. Oman pääni hajanaisuuden tuntiessani tein vielä tuplatarkistuksen, että herätyskello varmasti on soimassa ja vieläpä sellaiseen aikaan, että ehdin paikalle. Ja ei kun nukkumaan. Joskus viiden aikaan aamulla herään siihen, että olkapäätäni jomottaa. Nousen ottamaan särkylääkkeen ja katson kellosta, että ehdin nukkua vielä kaksi tuntia ennen herätyskellon soimista. Köpsähdän takaisin sänkyyn nukkumaan. Seuraavan kerran herään kaksi tuntia sen palaverin jälkeen.

Jossain vaiheessa aamua siis on tapahtunut jotain täysin minulle tuntematonta. Kun herättyäni katsoin herätyskelloani, niin se oli laitettu pois päältä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään muistikuvaa siitä, että olisin laittanut herätyskellon pois päältä, tai että se edes olisi soinut. Voitte kuvitella, että vitutti. Ensimmäinen ajatus oli soittaa jonnekin ja toinen ajatus oli laittaa pahoittelu tekstiviestinä, mutta tajusin, ettei minulla ollut kuin yhden paikalla olleen puhelinnumero ja siihen numeroon viestittäminen olisi ollut melko turhaa. Siinä sitten odottelin, että läppäri puuskutti itsensä pystyyn ja laitoin sähköpostilla muutaman pahoittelun ja ontuvan selittelyn asianosaisille.

En vielä tiedä millainen anteeksiannon tilanne on ja kuinka pahat sanktiot tästä seuraavat. Luulen, että selviän jollain arvosanan madaltamisella, mikä nyt ei varsinaisesti minua haittaa. Suurempi kysymys onkin varmaan se, että kuinka annan itselleni anteeksi tämän hutiloimisen. Harmittaa niin paljon, että on kyllä varmaan pakko rankaista itseäni jollain tavalla. Sitä paitsi koululla olisi saanut tänään ilmaista ruokaakin, mutta missasin senkin.

Päivä on muutenkin kruunaantunut maksukehoituksella laskusta, jonka en tiennyt olevan maksamatta ja kolmella erillisellä kauppareissulla, kun aina jotain unohtuu. Onneksi kohta voi mennä takaisin nukkumaan ennen kuin tapahtuu jotain kamalaa.

Let's go get lost

Subilla tulee lauantaisin ohjelma Gwyneth Espanjassa, alkuperäiseltä nimeltään Spain... On the road again. Oletteko katsoneet? Vähänkö se on ihana! Ohjelmassa Gwyneth Paltrow ja muita tyyppejä kiertää ympäri Espanjaa syömässä ja juomassa paikallisia ruokia ja viinejä ja kaikkea. Ruoka on niin älyttömän herkullisen näköistä ja maisemat uskomattoman ihania. Ohjelmaa katsoessa tulee väkisinkin olo, että tuolla minun pitäisi olla eikä täällä. Olisipa rahaa ja matkaseuraa, niin lähtisin vaikka koko kesäksi kiertämään Espanjaa, Italiaa, Ranskaa ja muuta Eurooppaa. Söisin niin, että napa ruskaa ja olisin koko ajan pienessä nousuhumalassa kaikesta viinien maistelusta!

Mutta nytpä olen täällä, Suomen kylmässä keväässä (kyllä se tästä lämpenee), vieläkin pienessä flunssassa, yksin kotona istumassa lauantai-iltana katsomassa televisiosta, kun toiset kokee asioita. Tylsää. Tänä iltana on ollut sellainen tunne, että olen ainoa ihminen tässä maailmassa, joka on yksin kotona lauantai-iltana. Nekin kaverit, jotka näkyvät olevan "online" eri viestimissä, ovat parisuhteessa eläviä eivätkä siis ole yksin kotona. Ja se on ihan eri asia olla jonkun kanssa kotona kuin ihan itsekseen. Itsekseen on vähän säälittävää.

Mainittakoon, että oikeasti minulle on yleensä ihan sama olenko kotosalla keskenäni jonain tiettynä viikonpäivänä, mutta tämä oli vain tällainen tuokiokuvaus. Tänään on tällainen fiilis. Kevättä rinnassa.

Ps. Gwyneth Paltrowssa on pakko olla jotain vikaa. Ärsyttävää, että joku voi olla noin täydellisen kaunis ja niin herttainen, ettei sen täydellisyydestä voi edes ärsyyntyä.

It's not about the smile you wear but the way we make out

Ennen kuin palaan noihin edellisen kirjoituksen aihe-ehdotuksiin, niin kysyisin, että onko kellään kokemusta hampaiden valkaisusta?

Katselin tänään purukalustoani aamulla vessan peilistä ja jotenkin siitä heräsi se ajatus, että valkaista täytyisi. Muistan vielä ne ajat kaksikymmentä vuotta sitten, kun katselin samaa purukalustoa eri kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin, että nehän ovat melko valkoiset. No ei ole enää. Kahvi ja kokis ja elämä ylipäänsä tummentaa. En halua mitään sellaisia hullun valkoisia hampaita, mitä Hollywood-tähtösillä näkee, mutta edes pikkuisen valkoisemmat olisi kivat.

Tutkailin asiaa vähän netistä ja kävi ilmi, että laserilla hoidettu valkaisu olisi kai nopein ja kivuttomin, mutta hinnat on ihan pilvissä. Ja muutenkin hammaslääkärissäkin tehty hampaiden valkaisu on ihan liian kallista minun rahapussilleni. Sen sijaan on noita itsehoitojuttuja, joita saisi ihan kohtuulliseen hintaan. Eräälläkin nettisivulla "asiakkaiden mielipiteiden" mukaan kyseinen töhkä on ihan yhtä hyvää kuin hammaslääkärien vastaava, mutta mistä sen tietää onko nuo oikeita mielipiteitä vai vaan keksittyjä kehuja sinne nettisivulle.

Minulla on yksi kaveri, jolla on ihan uskomattoman kauniit ja valkoiset hampaat. Koskaan en ole tullut kysyneeksi, että miten hän oikein pitää hampaansa sen näköisinä. Miten te muut pidätte hampaanne nätteinä ja valkoisina? Vai eikö kukaan koskaan valkaise hampaitaan? Kertokaa, neuvokaa, ohjatkaa!

What's the point if there's no point

Rupesin kirjoittamaan postausta, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa ja pyyhin sen pois. Päätin, että en enää kirjoittele postauksia väkisin, jos ei ole mitään sanottavaa. Ja sitten kirjoitin postauksen siitä, etten kirjoita enää postauksia, jos ei ole mitään sanottavaa.

Melkein teki mieli pyyhkiä pois tuo edellinen postauskin samalla vauhdilla, koska se jos mikä oli kuumehoureissa kirjoitettu, mutta päätin etten rupea sensuroimaan itseäni vain siksi, etteivät ajatukseni välttämättä saa kannatusta. Ja sitä paitsi Layne on pupu ja jumalasta seuraava. Olettaen, että Jim Morrison on se jumala. Paitsi etten ole ihan varma tuosta arvojärjestyksestä.

Olen yhä flunssassa. Onneksi aivastelu on vähän vähentynyt, niin ei tarvitse niistä ja rasvata nenääkään niin usein. Hiukkasen heikossa hapessa olen vielä. Lähdin tänään käymään yliopistolla, niin matkalla meinasin kävellä yhden talon seinää päin. Ja koululla elin jännittäviä hetkiä, kun jollekin puhuessani ei koskaan tiennyt etukäteen tuleeko kurkusta ääntä vai ei. Huomenna uudestaan, hiphei!

Okei. Joku flunssamato varmaan on ryöminyt aivoihini ja tyhmettänyt minut täysin. Hei tehdäänpä niin, että te päätätte mistä aiheesta kirjoitan seuraavaksi! Hahaa, mieletöntä delegointia! *mielipuolista naurua*